Kiva kun tulee uusia lukijoita.
Ja
kuppi_kahvia, ajattelin sitäkin vaihtoehtoo, mut en oikeen olis keksiny sitä syytä miks se ei olis toiminu Aliceen.
Koska eihän Alicella kuitenkaa oo kilpee. (:
Ja tässä tulee lisää jatkoo tauon jälkeen.
7. lukuPäivää ennen joulutanssiaisia minä kysyin Jasperilta, tiesikö hän missä asuin, että osaisi tulla hakemaan minua. Hän sanoi tietävänsä ja naurahti ihan kuin jollekin sisäpiirin vitsille. Minä vähän ihmettelin sitä, mutta jätin asian siihen.
Seuraavan päivän omistin kokonaan valmistautumiseen. Illan tanssiaiset olisivat samalla myös syyslukukauden päätöstanssit, joiden jälkeen päästäisiin joululomalle. Minua harmitti se, koska uskoin, etten todennäköisesti näkisi Jasperia muutamaan viikkoon ollenkaan.
Puin päälleni mustan puvun, korkokengät ja korut. Lopun ajan laittelin hiukseni ja meikin edustuskelpoiseen kuntoon, eli toisin sanoen vietin peilin edessä pari tuntia. Kun kuulin ovelta koputuksen, sipaisin vielä viimeisen kerran hiuksiani. Kuulin kun isä meni avaamaan oven ja tervehti Jasperia. Sitten astelin alakertaan koko häikäisevässä olemuksessani ja näin Jasperin smokissaan ja isän katsomassa minua.
”Sinähän olet nätti, Alice”, isä sanoi. ”No viettäkäähän hauska ilta.” Hän katseli vierestä kun laitoin Jasperin avustuksella takin ylleni ja lähdin ulos Jasperin avatessa minulle oven.
”Isäsi on väärässä”, Jasper sanoi totisena autossa. ”Se sana ei tee sinulle oikeutta. Sinähän olet lumoava.”
Punastuin mielihyvästä ja sanoin: ”Kiitos.”
Olin niin jännittynyt, että lähes järkytyin, kun ylitseni kulki kolmannen kerran outo rauhoittava aalto. Minua puistatti ja samalla näkökenttäni laidalle ilmestyi sumua.
Jasper seisoi vieressäni. ”Rauhoitu”, hän sanoi lempeästi. Hän sai minut rauhoittumaan. Hän hymyili ja hänen hyvä olonsa tarttui minuun. Hän silitti hiuksiani. ”Minä haluan, että sinä olet onnellinen”, hän kuiskasi korvaani.Edes näyn loppuminen ei vaikuttanut siihen, että pysyin jäykistyneenä. Ja tietenkin Jasper oli huomannut sen.
”Alice?” Jasper kysyi huolta äänessään. ”Mitä nyt? Oletko huonovointinen?”
Pitkään aikaan en pystynyt vastaamaan. Oliko Jasper niin yliluonnollisen karismaattinen, että hän pystyi manipuloimaan toisten tunteita? Ja tässäkö oli se vastaus, joka minua oli kaihertanut viimeisten kuukausien ajan? Tulisinko onnelliseksi Jasperin takia? Näyssä hän oli silittänyt hiuksiani ja sanonut, että hän
halusi minun olevan onnellinen. Sitten ajattelin vähän masentavasti, että tulevaisuus ei ollut lukkoon lyöty. Saattaisihan äskeinenkin olla toteutumatta.
”Kaikki on ihan hyvin”, vakuutin. ”Ajattelin vain yhtä asiaa.”
”Suostutko kertomaan mitä?”
Ajattelin vähän aikaa ja muotoilin kysymyksen mielessäni.
”Miten sinä voit olla noin karismaattinen?” puuskahdin. Katsoin Jasperia tarkasti ja näin hänen puolestaan jäykistyvän, mutta niin vähän, että en melkein huomannut sitä.
Mutta kun ajattelin asiaa kaikelta kannalta, niin tajusin, ettei juuri
minun, Alice Brandonin, joka näki tulevaisuuteen, olisi pitänyt ällistyä noin paljon. Itsehän minä tässä kummajainen olin.
”Se… sinä et ymmärtäisi”, Jasper sanoi lopulta. ”Sitä on vaikea selittää. Kun et edes tiedä koko totuutta.” Viimeisen lauseen hän sanoi niin hiljaa, että ymmärsin, ettei sitä ollut tarkoitettu minun korvilleni. Mutta kuulin sen silti ja takerruin siihen, vaikka Jasper ei odottanut minun kuulleen.
”Koko totuutta?”
Jasper puraisi huultaan ja sanoi: ”Minä voin kertoa joskus muulloin. Nyt meidän pitäisi mennä jo.”
Tajusin vasta sitten, että olimme jo hyvän aikaa istuneet auto pysähdyksissä lukion pihassa. Jasper nousi autosta ja tuli auttamaan minut omasta ovestani. Hän otti käsivarrestani kiinni ja säpsähdin tuntiessa, että hänen ihonsa oli jääkylmä. Lähdimme pääovia kohden, jonne oli laitettu koristuksia ja takorautainen puutarhaholvikaari. Kaaren alla toimittajat ja muut valokuvaajat ottivat jokaisesta parista kuvan. Minä hymyilin iloisesti Jasperin käsikynkässä.
Ja tietysti me päädyimme lopulta tanssimaan liikuntasaliin, jota ei olisi tunnistanut kaiken koristehavujen ja joulupallojen alta. Jasper tanssi uskomattoman hyvin ja minunkin balettitunnilla opitut taidot hävisivät hänen taitojen rinnalla, vaikka minä olinkin melkein huipputasoa. Vaikka olisimme tanssineet loistavasti pelkästään Jasperin viedessä, niin halusin tehdä siitä vieläkin loistavampaa tanssimalla itse niin hyvin kuin koskaan osasin.
Sydämeni tykytti nopeasti muustakin kuin tanssin tuomasta hengästymisestä. En ollut ikinä kuvitellut mitään sen ihanampaa kuin tanssia Jasperin käsivarsilla. Katsoin melkein koko ajan häntä silmiin ja hymyilin.
Kun lopetimme siltä erää tanssimisen, Jasper haki minulle boolia. Hän itse ei ottanut mitään, enkä minä edes jaksanut enää hämmästyä siitä.
”Se oli ihanaa!” minä henkäisin Jasperille kun hän toi minulle boolini. Hän hymyili hiukan pidättyvästi, niin kuin minä olin huomannut hänen tapanaan olevan.
”Haluaisitko, että esittelen sinut sisaruksilleni?” hän kysyi.
”Totta kai!” minä sanoin heti. Hän vei minut salin toisella puolella olevista ovista ulos. Lähellä olevien tammien alla oli puutarhapenkkejä, joilla he istuivat. Jasper esitteli jokaisen minulle, vaikka tiesinkin jo ennestään heidän nimensä.
”Tässä on Bella ja Edward. Ja kaikille yhteisenä vielä, että tässä on Alice.” Minusta tuntui, että hän sanoi sen vain muodon vuoksi. ”Rosalie”, blondi hymyili viileästi, mutta en minä muuta osannut odottaakaan, ”ja Emmett. Renesmee ja Jacob.”
Vasta lähempää huomasin, että heillä kaikilla oli samanväriset kullanväriset silmät kuin Jasperilla. Niissä oli vain sävyeroja; kulta, toffee, meripihka, kultaberylli, tiikerinsilmä ja niin edelleen. Yllätyksekseni huomasin kuitenkin, että Renesmeellä oli tumman suklaan väriset silmät.
”Mukava tavata sinut”, Bella sanoi vilpittömästi. En olisi osannut erottaa häntä ja Renesmeetä toisistaan, jos heillä ei olisi ollut joitakin pieniä eroja. Renesmee oli vähän pitempi, hänellä oli kiharammat hiukset, joissa oli vähän punaista, ja eriväriset silmät. Ja kun oikein tarkasti katsoin, hänellä ei ollut tummia varjoja silmiensä alla.
”Minustakin”, vastasin Bellalle. ”Ja teidät kaikki.” Hymyilin leveästi ja sain vastalahjaksi niitä toisilta. Emmett virnisti poikamaisesti, Edwardin hymy oli tavallaan vähän Jaspermainen, mutta vapaampi, Renesmeen hymyä kuvailisin jotenkin niin, että hän oli iloinen muiden puolesta.
Sinä iltana tunsin kuuluvani tähän joukkoon enemmän, kuin olin koskaan tuntenut kuuluvani Jessican ja muiden seuraan. Ja vähitellen, minun huomaamattani, aloin tulla päivä päivältä onnellisemmaksi.
Jokaisen päivän on aina päätyttävä ja minun piti myöntää se itselleni kun aloimme tehdä lähtöä. Alkoi joululoma. Kun Jasper saattoi minut kotiovelle, katsoin vähän apeasti hänen jälkeensä. ”Älä sure”, hän sanoi juuri ennen kuin istui sisälle autoon, tavoitteenaan piristää minua. Ja hän teki sen taas. En enää surrut.
8. lukuJoulu tuli ja meni – minun onnekseni nopeasti, koska minun sisälläni tuntui ikävältä kun en pitkään aikaan nähnyt Jasperia – ja alkoi kevätlukukausi. Ensimmäisenä päivänä paloin halusta nähdä Jasper. Kun sitten sattumoisin näin hänet käytävällä, sisälläni paisui jokin ja räjähti ja hymyilin autuaan tietämättömänä muusta maailmasta. Jasper huomasi minut ja väläytti niin nopean hymyn, etten melkein huomannut sitä. Ja kuitenkin olin sen hymyn takia onneni kukkuloilla.
Muutamaa päivää myöhemmin istuimme biologian luokassa tunnin alussa juttelemassa.
Pienen puheen lomassa olevan tauon jälkeen hän aloitti: ”Haluaisitko lähteä käymään jossain lauantaina? Minun kanssani.”
En ollut tosiaankaan odottanut mitään sellaista, mutta onnistuin vastaamaan kerrankin spontaanisti, koska olin harjoitellut paljon.
”Se olisi ihanaa! Kiitos, kyllä. Tietysti minä haluan! Minne me menisimme?”
”Erääseen paikkaan, minne minä menen usein aurinkoisella säällä. Lauantaiksi on luvattu talvista auringonpaistetta. Voimme myöhemmin keväällä käydä uudestaan, silloin se on hieno paikka, kun lumet ovat sulaneet. Haluan näyttää sen paikan sinulle ja…” hän epäröi ennen kuin jatkoi, ”kertoa sen koko totuuden.”
Hän ei sanonut sen jälkeen mitään ja minäkin pysyttelin hiljaa omissa ajatuksissani.
En ollut muistanut koko asiaa joululomalla ja nyt minua rupesi mietityttämään, mikä se koko totuus oli. Jasper oli käyttäytynyt niin salaperäisesti ne kerrat jolloin aihe oli tullut puheeksi.
Jasper oli jo nyt jotenkin niin keskeinen elämässäni, etten ollut edes kertonut Jessicalle tai Angelalle mitään. En pitänyt sitä tarpeellisena. Totta kai he tiesivät sen, että Jasper oli pyytänyt minua parikseen tanssimaan, mutta eivät he ajatelleet siitä sen pidemmälle. Minua se ei haitannut.
Ruokatunnilla porukka suunnitteli jotain lumisodan tapaista operaatiota jollain välitunnilla, mutta minua se ei kiinnostanut niin paljon, koska olin aamulla huomannut miten liukasta ulkona oli. Jos kaatuisin ja likaisin vaatteeni, niin ei siinä mikään auttaisi.
Mike ja muut halusivat minutkin välttämättä mukaan ja huokasin helpotuksesta, kun ulos astuessani näin, että plusasteinen sade oli muuttanut lumen loskaksi. Mutta sitten pojat saivat päähänsä heitellä sitä toistensa päälle. Nyt minä kieltäydyin ehdottomasti, enkä jättänyt heille valinnanvaraa. Eivätkä muutkaan tytöt enää menneet mukaan.
Koulupäivän loputtua muistin yhtäkkiä, ettei minulla ollut oikeastaan mitään hajua lauantaista. Tiesin, että Jasper tulisi hakemaan minua ja veisi minut jonnekin paikkaan, mutta milloin ja pitikö sinne ottaa jotkut erityiset vaatteet ja niin edespäin?
Kiiruhdin parkkipaikalle ja näin Cullenit kävelemässä puolessa välissä autoilleen. Ne oli muuten aika upeita ilmestyksiä, ainakin verrattuna tyypillisiin Forksilaisten autoihin.
”Jasper!” minä huusin tavoittaakseni hänet. Onneksi vesi oli sulattanut jään pois, muuten olisin varmasti lentänyt selälleni.
Muutamat heistä olivat ehtineet jo autojensa luokse ja loput, mukaan luettuna Jasper, kääntyivät katsomaan kuka huusi. Pysähdyin hänen eteensä ja hengitin syvään muutaman kerran saadakseni hengästykseni tasaantumaan. Jasper katsoi minua kysyvästi.
”Lauantaista vielä”, minä aloitin. ”Monelta sinä tulet?”
”Jos sinulle vain sopii, niin tulisin aamupäivällä, ehkä yhdentoista aikaan. Sinne paikkaan on jonkin verran matkaa. Voin kyllä tulla myöhemminkin, jos haluat.”
”Ei, ei, se on ihan sopiva aika. Tarvitseeko minun laittaa päälleni jotain erityistä? Siis onko siellä lämpimämpi vai pitääkö minun laittaa itse lämpimämmin päälle?”
Jasper mietti hetken vähän eksyneen näköisenä ja sanoi: ”Sinun pitäisi oikeastaan sinä aamuna katsoa itse. Minä en tiedä näistä asioista mitään”, hän mutisi välttelevästi.
***
”Isä?” minä kysyin sinä iltana, kun istuimme keittiön pöydän ääressä syömässä.
”Mmmhh?”
”Minä menen lauantaina ulos.”
”Häh?”
”Niin, että minä lähden lauantaina yhden pojan kanssa ulos.” Jotenkin en voinut kuvitella Jasperista sanaa ”poika”.
Isä oli pitkän aikaa hiljaa ja sanoi lopulta: ”Vai niin.”
”Se on se, jonka kanssa menin joulutanssiaisiin. Jasper Hale. Ilmoitin vain, ettei tule yllätyksenä, jos olet suunnitellut jotain sille päivälle.”
”Menen kalaan.” Yllätys, yllätys.
”Kiva. Sittenhän kummallakin on jotain tekemistä.”
”Jaaha. No, ei kai siinä sitten mitään erityistä. Vietä vain hauska päivä.”
Päätin lähteä vielä iltalenkille metsään. Puin lämpimästi päälle ja lähdin ulos. Taivas oli tummansininen, melkein musta ja ainoastaan katuvalot valaisivat oranssilla hohteellaan jalkakäytävää. Poikkesin jossain vaiheessa metsään ja kuljin siellä vähän sinne tänne, koska polkua ei lumen alta näkynyt. Eikä olisi joka tapauksessa näkynytkään, koska oli niin hämärää.
Nautin hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä hetken aikaa. Silloin kuulin takaani hiljaisen tussahduksen ja käännyin säikähtäneenä katsomaan. Siellä ei ollut mitään. Sitten tajusin, että ääni oli saattanut syntyä vain puun oksalta putoavasta lumesta. Nauroin hermostuneesti itselleni, miten vainoharhainen olin. Tosin pimeä metsä oli omiaan kaivamaan pelottavat kuvitelmat mielestäni.
En kuitenkaan vieläkään rauhoittunut. Kävelin jäykästi eteenpäin ja vilkuilin vaivihkaa ympärilleni. Vähän ajan kuluttua minut yllätti hyvinkin tuttu rauhallisuudentunne. Pysähdyin kuin seinään ja katselin ympärilleni. ”Jasper?” kysyin epäuskoisesti. En vieläkään nähnyt mitään.
Sitten kuulin hiljaisia vähitellen läheneviä askelia edestäni. ”Jasper?” kysyin uudestaan. Yhtäkkiä hän vain oli siinä, nojasi puuhun ja katsoi minuun. Tajusin jotenkin hämärästi, että hän oli jopa kalpeampi kuin lumi ympärillämme.
”Mitä sinä täällä teet?” minä sanoin.
”Olen iltalenkillä.”
”Ai asutko sinä jossain täällä lähellä?”
”En.”
”Sitten sinulla onkin varmaan pitkä kävelylenkki.”
”Riippuu siitä miltä kannalta katsoo.”
”Aha. Minä asun tässä lähellä. Haluaisitko tulla käymään?”
”Mikäli sinulle sopii.”
”Juurihan minä pyysin sinut.”
”Entä sitten? Pitää olla kohtelias.”
”Ei tuo mitään kohteliaisuutta ole.”
”Eikö? Mitä sitten?”
”Sinä olet näsäviisas.”
”Pitääkö
tuo sitten ottaa kohteliaisuutena?”
”Ei tietenkään. Oletko vähän pöllö?”
”En.”
”No tule sitten.”
Vasta myöhemmin tajusin ajatella miten omituiselta keskustelumme kuulosti. Siinä ei ollut mitään järkeä ja minua rupesi naurattaa.
”Mitä?” Jasper kysyi.
”Mitäköhän?”
Hyppelin suorinta tietä kotiin Jasper perässä. Avasin oven ja huikkasin isälle.
”Hei isä! Tulin kotiin. Minulla on täällä vieras.” Jasper sulki oven takanaan. Isä tuli toisesta huoneesta.
”Iltaa”, hän sanoi kun minä riisuin takkini. Huomasin, ettei Jasperilla ollut takkia lainkaan.
”Hyvää iltaa vain”, Jasper vastasi.
”Minä tapasin Jasperin lenkillä metsässä. Ihan sattumalta vain.” Hymyilin leveästi.
Isä vei Jasperin olohuoneeseen ja rupesi siellä juttusille. Minä ilmoitin, että menen laittamaan tiskit koneeseen ja pujahdin keittiöön. Kuuntelin puolella korvalla heidän keskusteluaan, kunnes isä sanoi jotain, mikä jähmetti minut paikalleen.
”Sinä siis olet Alicen poikaystävä?”
”Niinkin voi sanoa”, Jasper sanoi hymyä äänessään. Minun sydämeni alkoi tykyttää nopeammin.
