Author: Culliina
Fandom: Darren Shan
Genre: Draama, ainakin.
General: S
Warnings: -
Disclaimer: Darren Shan -sarja hahmoineen kuuluu kirjailija Darren O'Shaughnessylle enkä saa tästä rahallista korvausta.
Summary: Äänet tuntuivat kuuluvan jostain kaukaa. En ymmärtänyt niitä. Minut nostettiin ylös. Värisin hiljaa. Äänet alkoivat vaimeta. Joku puhui. En saanut sanoista selvää. Korvissa suhisi. A/N: Suoraa jatkoa Vampyyri prinssille. Sijoittuu siis aikaan jälkeen Vampyyri prinssin ja ennen Pimeyden ennustuksia.
Pentuprinssi
1.Luku
Tuntui uskomattomalta. Seisoin hiljaa huojuen, silmät kiinni satojen vampyyrien edessä ylpeänä kuin kukko tunkiolla. Olin vampyyriprinssi. Minä. Darren Shan.
Yhtäkkiä minua alkoi kuitenkin huimata. Huojahdin taaksepäin ja vahvat kädet syöksähtivät tukemaan minua. Huimaus voimistui ja pelkäsin kaatuvani. Paris astui eteeni.
”Huimaako?”, hän kysyi tukien minua olkapäästä.
”Joo”, vastasin voipuneesti. Tunsin itseni väsyneeksi, voimattomaksi.
”Johtuu varmaan verestä -puolivampyyreja ei ole ennen vihitty prinssiksi. Emme tienneet, miten reagoisit.” Mika totesi.
Keskustelu oli käyty tavallisella äänellä, mutta siltikään kukaan salissa ei ollut kuullut sitä valtavan melun takia.
Huojahdin taas rajusti. Käsien ote olkapäissäni tiukkeni. Näkökenttäni sumentui ja lysähdin hervottomana taaksepäin.
Olin nipinnapin tajuissani. Äänet tuntuivat kuuluvan jostain kaukaa. En ymmärtänyt niitä. Minut nostettiin ylös. Värisin hiljaa. Äänet alkoivat vaimeta. Joku puhui. En saanut sanoista selvää. Korvissa suhisi.
Minut laskettiin alas. Äänet olivat vaimenneet. Tunsin kädet kaulallani. Ne etsivät pulssia. Minua huimasi edelleen. Kaikki tuntui sekavalta. Tajuntani pimeni.
***
Makasin maassa. Minut oli kiedottu huopaan. Päätä särki.
Avasin hitaasti silmäni. Maailma ei enää huojunut -hyvä merkki. Näin ylläni Mikan kasvot. Ne tarkastelivat minua levottomina.
Kohottauduin istumaan. Olin edelleen Prinssien salissa. Minut oli kannettu valtaistuinten ja verikiven taakse, missä muiden prinssien arkut olivat. Päätäni alkoi kuitenkin taas huimata. Mika huomasi sen ja painoi minut takaisin maaten.
”Anna veren tasoittua.” hän sanoi ja pyyhkäisi hiukseni pois silmiltä.
Makasin hiljaa paikoillani. Tunsin, kuinka veri humisi päässä. Suljin silmäni ja hengitin syvään -tuntui kuin en olisi saanut kunnolla happea.
Hetken päästä joku kyykistyi viereeni. Avasin silmäni. Huomasin äänten vaimenneen.
Yritin jälleen nousta ylös, mutta minut painettiin jälleen takaisin alas.
”Pysy vain siinä. Ei mitään hätää.” Paris rauhoitteli, vaikka en ollutkaan minkäänlaisessa paniikissa.
Katselin ympärilleni. Kaikki muut prinssejä lukuunottamatta olivat lähteneet. Niin myös Crepsleykin.
Minua hermostutti. Tuskin tunsin prinssejä. Jännitykseni ilmeisesti näkyi kasvoistani, sillä Paris hymyili minulle lämpimästi.
”Ei mitään hätää.” Hän toisti. ”Kaikki on hyvin.”
”Mikä olo? Heikottaako?” Nuoli kysyi tullessaan paikalle.
”Vähän.” Vastasin. Ääneni kuulosti oudolta.
”Kyllä se pian ohi menee. Pystytkö jo nousemaan?”
Kohottauduin varovasti istumaan. Huimaus oli loppunut. Oloni oli kuitenkin edelleen hutera, voimaton.
”Missä Crepsley on?” Kysymys karkasi huuliltani ennen kuin olin edes ehtinyt ajatella sitä loppuun. Olin viimeisten vuosien aikana jo niin tottunut Crepsleyn jatkuvaan läsnäoloon, että tuntui oudolta olla ilman häntä.
”Hän lähti muiden mukana.” Paris hymyili kysymykselleni.
Istuin hetken hiljaa. Miettien asioita. Kaikki oli muuttunut niin nopeasti. Pari tuntia sitten olin vielä pelännyt kuolemaani, mutta nyt olin vampyyriprinssi! Se tuntui oudolta. Olin vain puolivampyyri, ja jos Mikaakin, yli 200 vuotiaana, pidettiin melkein liian nuorena, niin entäs sitten minua! Olin alle kymmenesosan hänen iästään ja vasta kolmentoista. Hermostuneisuuteni sen kuin kasvoi tajutessani, mihin olin oikeasti ruvennut; minun pitäisi osata johtaa heimoa ja pahimmassa tapauksessa meitä odotti vielä sotakin -Kurdasta se ainakin oli varmaa. Paris kuitenkin keskeytti ajatukseni.
”Ole vain ihan rauhassa. Et ole yksin, eikä sinun odotetakkaan tuntevan kaikkia käytäntöjä -opit ne sitten aikanasi- ei sinun tarvitse miksikään muuttua.” Katsoin häneen hämmentyneenä. Mistä hän tiesi, mitä olin ajatellut?
”Sen näki kasvoistasi”, hän vastasi esittämättömään kysymykseeni,”ja tottakai sinä jänntität -kukapas ei?- mutta opit kyllä eikä sinun tarvitse näin yhtäkkiä aikuiseksi kasvaa. Olet edelleen Lartenin oppipoika ja varmasti hänkin auttaa sinua.” Hän katsoi minua hetken silmiin ja hymyili taas. ”Miten ihmeellinen lapsen mieli onkaan!”
Mika hymähti ja tarttui kainalostani nostaen minut ylös. Hän kannatteli minua hetken varmistuakseen, että en kaatuisi ja löysäsi sitten otettaan.
”Tule, mennään syömään!”
A/N: Että sellasta. Ja kommentit oli sitte tosi kivoja
A/N2: Niin, että mietiskelin tässä itsekseni, että tehdäkö jatkoa vai eikö tehdä jatkoa -mitäs mietitte?
//Sarelon yhdisti tuplapostauksen
