Latelan ja An_n, kiitos!
A/N:I'm back!
Eli ensimmäiseski suuren suuri kiitos rakkaalle Lauranoodille! Nyt tuli uusi luku mutta älkää odottako mitään!
Hiljainen kaipuu 5.
BellaPow.
Katsoin vartioijaani, hänen punaiset silmät tuijottivat minua. En halunnut katsoa häneen kun kysyin vahvalla äänellä:
“Milloin pääsen metsästämään?” Kurkussani poltteli kiduttava tuli. Muistikuva lämpimästä virtaavasta verestä kurkussani sai janoni yltymään entisestään.
“Ai kuraverta?” Laurent kysyi epäuskoisena punaiset silmät tuijottaen minua kiinnostuneesti.
“Yhdenkään ihmisen ei enää tarvitse kuolla puolestani”, sanoin ja häpesin syvästi ensimmäistä metsästysreissuani, jolloin olin vuodattanut turhaan ihmisen verta. Olin selvittänyt hänen historiaa, vain kiduttaakseni itseäni. Halusin tietää millaisen ihmisen elämän minä olin päättänyt.
Katherine Rockwell oli nuori nainen, elämä edessä, lukiosta parhaat mahdolliset arvosanat. Ja minä olin lopettanut hänen elämänsä. Hänestä ei ikinä tulisi lakinaista, hän ei ikinä saisi lapsia, hän ei ikinä joutuisi hautaamaan läheisiään. Ja minä olin riistänyt häneltä elämän, vain itseäni tyydyttääkseni. Eikö ollut minulle riittävä rangaistus ikuinen elämä ilman Edwardia, pitäisikö minun nyt vielä kantaa ihmisen tappoa harteillani?
Tiesin vastauksen, se oli oikein. Oli oikein, että Edward jätti minut. Olin sekoittanut kylliksi heidän elämäänsä. Ja oli oikein, että Laurent muutti minut, mitäs olin leikkinyt uhkarohkeaa. Ja oli oikein, että kannoin tappoa sydämessäni, olinhan sen aiheuttanutkin.
“Älä soimaa enää itseäsi, Bella”, Laurent sanoi.
“Mutta minä tapoin hänet! Join hänen verensä, en halua olla sellainen Laurent, en enää koskaan”, kuiskasin hänelle hiljaa.
“Sinä olet vampyyri, ja sinulla on vampyyrin luonto”, Laurent sanoi ja pysyi vieläkin kauempana.
“Ei jos saan itse päättää”, sanoin ja olin hetken hiljaa. “Anna minun päättää, Laurent.”
“Miksi et halua herkullisen veren valuvan kurkussasi?” Laurent kysyi ja oli salaman nopeudella vierelläni ja silitti kasvojani. Suljin silmäni, periaatteessa nautin hänen kosketuksestaan, mutta se oli väärin. Se ei tuntunut oikealta, käsi ei ollut hänen, jonka olisin halunnut minua silittävän.
“Päästä minut menemään, Laurent”, sanoin ja aukaisin silmäni. Katsoin Laurentiin vetoavasti ja tiesin, että saisin tahtoni läpi. Laurent rakasti minua, oli oppinut rakastamaan. Tai sitten hänkin vain esitti.
“Victoria löytäisi sinut… Voin suojella sinua”, Laurent sanoi ja yritti hypnotisoida minua.
“Olen häntä vahvempi, Laurent. Päästä, jos välität minusta, niin päästä minut heidän luokseen”, sanoin ja pyrin pitämään itseni rauhallisena. Romahtaminen tarkoitti heikkoutta, heikkous tarkoitti kuolemaa. Olin oppinut sen.
Laurent näytti miettivän, kun hän viimein katsoi minua näin silmissä tuskan häivähdyksen.
“Päästä”, vetosin uudestaan.
“Hyvä on, lähde”, Laurent sanoi hiljaa, ihmisen korvilla sitä ei kuulisi.
“Kiitos”, sanoin ja halasin Laurentia kevyesti. Hän ei vastannut halaukseen vaan istui jäykästi paikallaan. Sekunnin murto-osassa olin ulkona. Katsoin taakseni, näin ikkunan läpi Laurentin istuvan paikoillaan katsovan lasittunein silmin eteensä. Tunsin syyllisyyden vihlaisun, monenkohan olennon sydämen olin särkenyt? En haluisi edes tietää, minun pitäisi joskus pyytää heiltä kaikilta anteeksi.
Syrjäytin pois masentavat ajatukset ja kohdistin ne mahdottomaan tehtävään. Cullenit. Minuun on löydettävä heidät.
EmmettPow
Katsoin Rosalieta, joka istui sohvalla ja luki jotain naisten lehteä. Aina välillä hän tuhahteli ja nakkeli vaaleita hiuksiaan olkansa yli. Siirsin jälleen katseeni peliin, jota olin pelaamassa. Olin jo saanut tämän läpi aikoja sitten mutta aina se vain jaksoi kiinnostaa minua. Tai kiinnostaa ja kiinnostaa, eihän mikään minua enää kiinnostanut, ei ketään enää kiinnostanut. Jo puoli vuotta olimme vain odottaneet, pikkusisko oli vienyt mukanaan kaikkien ilon. Rosaliestakin näki, että hän oli kiintynyt Bellaan. Vaikkei hän sitä usein näyttänytkään, hän piti Bellaa perheenjäsenenä.
Huokasin ja nousin ylös sohvalta.
“Minne sinä menet?” Rosalie kysyi rutiininomaisesti.
“Käyn ulkona, tuletko mukaan?”
“Enpä taida”, Rosalie sanoi ja vilkaisi nopeasti kännykkäänsä.
“Ei kukaan soita, ei ole soittanut melkein puoleen vuoteen. Anna olla”, sanoin ja tunsin turhautumisen. Miksi kaiken oli pitänyt muuttua silloin kun sitä vähiten haluttaisiin?
Rosalie katsoi minuun ja ensimmäisen kerran näin hänen silmissään katumusta ja syyllisyyden tuntoa.
“Alice ja Jasper lähtivät minuun takiani”, hän totesi. Kävelin hänen luokseen ja kiersin käteni hänen ympärilleen kuin karhu.
“Ei se ollut sinun syysi”, sanoin ja pitelin tärisevää Rosalieta sylissäni.
“Miksi sitten he eivät tule takaisin? Miksi perheeni hajoaa kuin ohut lasi?” Rosalie kysyi ja hautasi kasvonsa olkaani.
“En minä tiedä, Rose. En tiedä”, sanoin hiljaa. Minun vitsinheittämistaitoni olivat hävinneet, olin nyt vain synkistelevä karhu. En enää se leppoisa ja suojeleva nalle.
“Okei, Rose. Mennäänkö kaatelemaan puita?” yritin vaihtaa puheenaihetta.
“Emmett, kuinka sinä jaksat?” Rosalie kysyi ja naurahti pienesti. Samaan aikaan puhelin soi, katsoimme nopeasti toisiamme ja Rosalie nappasi puhelimen vastatakseen siihen.
“Rose, et ikinä usko”, puhelimesta kuului onnellisen keijukaisen ääni.
“Bella on elossa.”
