culliina,kiitos kirjoitusvirheiden huomaamisesta. Pitääkin mennä korjaamaan. Kiitos kommentista! <33
kuppi_kahvia, kymmenen lukua olisi tarkoitus, aluksi oli 13 mutta epäilen että tiivistän tätä. Laitan kahden luvun juttuja yhteen yms. Kiitos kommentista sinullekkin. <33
Embuu, kiva että pidät!
Kiitos sinullekkin.
Garesu, toivottavasti enää ei ole vanhan kertausta.
Kiitos sinullekkin!
A/N: Noniin, ykkös-luku vihdoin täällä!
Kommentit mahtavia olisivat jälleen. <33 Vitsi kun en haluaisi kirjoittaa tätä alkua, suoraan vain 4-5 lukuun... No mukavaa kannataa odottaa.
1.Lupaus
Istun lattialla, jonka paksu tomupeite on peitellyt tasaisesti. Hopeinen puhelin on käsissäni. Alice soitti juuri - hän kertoi, että Bellani on kuollut. Olin varmistanut asian ja soittanut Charlielle. Möreä ja kiukkuinen miesääni oli vain vastannut Charlien suunnittelevan hautajaisia.
Hän ei uskonut minua, hän ei ollut tekemättä mitään holtitonta.
Repäisin sormeni irti luonnottoman karjaisun mukana. Tästä on tullut lempi tekemiseni silloin kun en ollut metsällä.
Tuska oli pieni siihen verrattuna kuin tieto, Bella on
kuollut. Olinhan minä aina tiennyt sen. Hän ei eläisi ikuisuuksia mutta olin toivonut, että niin pitkään kuin mahdollista. Hänen sielunsa ei enää ollut tällä, sillä hän oli lähtenyt nyt ja lopullisesti.
Näppäilin perheeni numeron kännykkääni, en voisi lähteä ilman, että olisin hyvästellyt heitä.
Ensimmäinen tuuttaus.
“Edward, et mene ilman minua!” Alice kirkaisi.
“Alice, en minä mene päivälliselle”, huokasin tuskaisena. Ääneni oli murtunut, tieto oli sen musertanut.
“Minne olet menossa?” Esme kysyi kuiskaten.
“Edward aikoo tapattaa itsensä, koska Bella on kuollut”, Alice vastasi puolestani, kuulin hänen äänestään vihan, surun, sekä pelon. Esme uikahti kahdesta asiasta, Bella oli kuollut ja minä olin menossa perässä.
“Kuinka?” Esmen nyyhkytti. Tiesin, että jos hän voisi itkeä, hän itkisi. Sen sijaan hänen silmänsä ovat kuivat.
“Joskus toisella kertaa”, Alice mutisi.
“Et kyllä saa mennä tapattamaan itseäsi!” Rosalien tiuskiva ääni kuului puhelimestani. Kohotin kulmiani en ollutkaan tiennyt, että hän välitti minusta enemmän kuin jokaisesta hiuksestaan, mutta samalla tiesin vastauksen - olin perhettä.
“En voi elää maailmassa jossa Bella ei ole”, sanoin ja odotin viimeistä puheenvuoroani. Tällaisia puhelumme olivat olleet, jäykkiä ja väkinäisiä.
“Edward, oletko nyt aivan varma?” Esme nyyhkäisi ja tunsin katumusta. Oliko näin oikein? Satuttaa kaikkia? He tosin kaikki tekisivät saman jos heidän oma rakkaansa kuolisi.
“Hyvästi, ja anteeksi Carlisle”, mutisin ja olin sulkemassa puhelintani. En ikinä ollut pitänyt hyvästeissä.
“Edward, älä pyydä anteeksi”, Carlisle sanoi.
“Älä mene!” Esme parahti epätoivoisena. Suljin vain puhelimen ja sekunnissa olin jo juoksemassa suuntaan missä olisi Italia, Voltera ja Volturit sekä kuolema.
Pysähdyin vasta kun näin Volteran kohoavan suurena ja arvokkaan näköisenä. Olin jo hidastanut juoksuni ihmisen nopeudeksi. Kun vihdoin olin Volturien linnan mustien ovien edessä näin kaksi huppupäistä hahmoa.
“Tännepäin”, toinen heistä sanoi ja toinen ajatteli;
Ainiaan tätä samaa, Aro sanoi, että hiukan aikaa. Saakeli olen ollut tässä “virassa“ jo kaksi vuosisataa. Tuolla on oudot silmät, aivan kuin. Ei, en saa ajatella. Hän muistuttaa Carlislea kovasti.“Pääsisinkö Aron puheille?” kysyin kohteliaasti.
“Katsotaan”, toinen miehistä mutisi lähes kuulumattomasti ja lähti kävelemään edelläni viitaten minut mukaansa. Toinen miehistä kulki takanani. Pujahdimme tunnelista joka vei maan alle. Vasta kun olimme piilossa pienimmältäkin valonsäteeltä, miehet laskivat huppunsa. Takanani kävellyt mies oli suurempi kuin Emmett, selvästikin Volturien taistelija, tällä oli mustat hiukset, jotka olivat siistit ja kurinalaiset.
Toinen mies oli hontelompi, hänellä oli vaaleat hiukset. Kumpaakin miestä yhdisti kaksi asiaa, kylmät kasvot, sekä punaiset silmät. Heidän ajatuksensa olivat tyhjät, ajattelivat vain kuka olin.
“Toitte vieraan?” pieni tyttö kysyi ylimielisesti, hän oli ilmestynyt eteemme. Hänelläkin oli punaiset silmät, näitä silmiä reunusti tumma meikkikerros, hiukset tytöllä oli tiukalla nutturalla. Hän näytti samalta kuin ne ihmiset, jotka eivät koskaan löytäneet rakastaan. Hän näytti siltä, ettei häntä haitannut lyhyytensä, hän hallitsi ihmisiä, sekä vampyyrejä muutenkin. Tytöllä oli paljon mustempi kaapu kuin miehillä, jotka saattoivat minut tänne mätänevään paikkaan. Kaulassa hänellä roikkui kaulakoru jonka riipuksessa oli Volturien vaakuna. Koru olisi voinut olla kaunis sekä hienostunut jos ei tietäisi että tuo kaulakoru merkitsi valtaa, armotonta kunniaa sekä kuria.
“Tuo haluaa keskustella Herran kanssa”, hontelompi mies sanoi ja nyökkäsi minuun päin.
“Onko Tuolla nimi?” tyttö kysyi ja iski minuun viiltävän katseen.
“Nimeni ei kuulu sinulle”, sanoin. En halunnut tavata koko Volturien-klaania halusin vain, että he tappaisivat minut.
Heti kun tyttö löysi katseeni silmillään, minuun viilsi hirveä tuskanaalto. Kuin minua revittäisiin kappaleiksi, poltettaisiin, kaiken maailman kipua aiheuttavaa tehtäisiin minulle yhtä aikaa. Lyyhistyin maahan karjuin niin kovaa kuin pystyin. Mieleeni ei mahtunut enempää kuin tuska, jonka tuon tytön katse aiheutti.
“Jane, lopeta”, kuului kaukaisuudesta pojan ääni jota Jane totteli. Nousin ylös maasta jonne olin lentänyt suunnattoman kivun voimasta. Jane ei ollut vieläkään siirtänyt katsettaan minusta ja hymyili minulle ylimielisesti.
“Onneton pikku rääpäle, suututtaa nyt Jane.“
“Minulle kuuluu kaikki.” Volturien ajatukset piirittivät minut. Olinkin jo ihmetellyt kuinka he eivät ajatelleet muuta kuin mustaa. Tai sitä kuka olin.
“Minulle kuuluu kaikki”, Jane viilsi minua kylmällä äänellään ja nöyrryin hänen sanoihinsa. En halunnut uutta iskua. Hänen voimansa oli paljon vahvempi kuin Katen.
“Viimeisen kerran kuka olet?” Jane kysyi ja pelkäsin uutta iskua.
“Edward, Edward Cullen.”
“Cullen, seuraa!” Jane puhui kuin koiralle. Jane, sekä poika jolla oli mustat hiukset, yhtä tumma kaapu kuin Janella, ja miehet lähtivät kävelemään. Minä seurasin perässä nöyrtyneenä
Kuljimme pitkin Volturien kiemuraisia ja kylmiä käytäviä. Eihän minua kylmyys haitannut, mutta ilma tuntui erilaiselta verrattuna meidän, tai siis heidän, talonsa kotoisaan lämpöön, sekä kodikkuuteen.
“Edward Cullen haluaa tavata sinut, Herra”, Jane tokaisi kun aukaisi mustat ovet. Astuin Janen jäljessä suureen saliin, jonka toisessa päässä oli kolme tuolia -suuria ja valtavia. Kuten kaikki täällä, nekin huusivat valtaa! Kunniaa! Me olemme kuninkaallisia! Inhosin tapaa, jolla ne huusivat.
“Edward Cullen?” mies, jonka hiukset oli sliipattu taakse, käveli meitä vastaan kiinnostunut ilme kasvoillaan.
“Hei herra. Aro?” tervehdin kysyvästi. En tiennyt lainkaan kuinka häntä puhutella.
“Nuori herra Edward”, Aro hymisi ja nappasi käteni käteensä. Hänen punaiset silmät lasittuivat hetkeksi jonka jälkeen hän hymyili viekkaasti.
“Sinulla on ihastuttava kyky, nuori Edward”, Aro hymisi eikä laskenut kättään vielä kädestäni
”Tappakaa minut“
“En.”
“Et?”
“Niin, en.”
“Miksi et?”
“Sinusta tulisi hyvä lisä kaartiimme, nuori Edward”, Aro tylsistyi pelkään ajattelemiseen.
“Mieluummin kuolen!” karjaisin. Minä
halusin kuolla!
“Epäilenpä, ettei sinulle jää vaihtoehtoja”, Aro sanoi muka surullisena, mutta hänen silmänsä paljastivat hänet. Hän ei ollut lainkaan pahoillaan.
“Mitä sinä tarkoitat?” kysyin epäilevänä.
“Me emme tapa sinua. Mutta jos lähdet, sinun perheesi kuolee”, Aro sanoi ja katsoi silmiini tiesin, että hän puhui totta. Hänen ajatuksensa olivat miettivät, hän ajatteli mitä Carlislelle kuului ja kuinka häntä surettaisikaan tappaa hänet, sekä perheeni erikoislahjakkuudet.
“Jos jään, ette koske perheeseeni ikinä?” varmistin.
“Niin, nuori Edward. Jos he eivät tee mitään lajillemme vaarallista”, Aro sanoi ja nyökkäili innostuneena tietäen mitä oli tulossa.
“Hyvä on minä jään”, sanoin enkä tiennyt mihin olin ryhtymässä.
“Voi kuinka ihanaa, nuori Edward!” Aro kiljaisi innostuneena.
Mitä olinkaan mennyt lupaamaan?
Ikuisuuden
heidän kansaan?
Ihmisveren juomisen?
Joutuisinko rankaisemaan perhettäni jos he joskus tekisivät väärin?
Toivoin, etten mitään niistä.
