Nimi: Suudelman jälkeen
Kirjoittaja: sokerisulka
Ikäraja: S
Genre: angst
Summary: Tyhjä kuori. Manalius joka elää upotakseen.
Vastuuvapaus: En saa tästä mitään rahallista vastinetta, mutta toivottavasti paljon kommentteja (: Row omistaa HP-taikamaailman ja siihen sisältyen ankeuttajat mietteineen.
A/N Tälläinen angstipoikanen pääsi puremaan ja raapustin sitten tälläisen pätkän. Tämä kertoo ihan yleisesti ankeuttajan ajattelutavasta/mietteistä eikä sijoitu varsinaisesti minnekään, mutta itse kuvittelen tämän siihen 3. luokan huispausmatsiin missä ankeuttajat hyökkäsivät Harryn kimppuun. Tämä on ensimmäinen fikki/one-shot/raapale mitä ikinä julkaisen, joten kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita!
Pakkasen rätinää. Kirpeää poksuntaa. Kuin sähikäinen.
Se oli ajaton. Se oli sieluton, lopullinen. Menetetty, kuollut. Eikä koskaan saatava takaisin.
Se ei enää ollut se mikä joskus. Ei enää oma itsensä. Eikä koskaan tulisi olemaankaan. Tyhjä kuori. Manalius joka elää upotakseen.
Se oli joskus nauranut. Joskus hymyillyt, rakastanut. Toivonut. Sillä oli ollut unelmia, ajatuksia, haaveita. Nyt sillä ei ollut enää mitään.
Vaisto. Sen avulla se saalisti, eli. Ei sillä että se olisi voinut kuollakaan.
Se tunsi sen. Tottakai se tunsi. Sen ainoan asian joka sille oli vielä olemassa; toisten ihmisten tunteet. Aistia olisi parempi ilmaisu.
Jännitystä, huutoa. Kirkunaa. Lukemattomia hymyileviä kasvoja, joita se ei osannut eritellä. Miksi osaisi? Ei sen tarvinnut. Niillä ei ollut merkitystä.
Se lähti liikkeelle. Mitään ajattelematta, kuin magneetin johdattelemana. Aistien sen tunnevyöryn. Ja sen erään tietyn.
Ihmiset olivat ailahtelevaisia ja ennalta-arvaamattomia. Mutta jokin oli varmaa. Pelko vain kasvaisi, ravinto lisääntyisi. Selkeämmät jäljet joita seurata, vahvemmat tunteet joita janoita.
Se imi sitä itseensä, täyttäen mustana ammottavaa aukkoa rinnassa, siinä missä sydän oli joskus sykkinyt. Täyttäen itseään valheellisilla tunteen varjoilla, surkastuneilla jäljitelmillä, jotka olivat kuitenkin kaikki mitä se voisi enää koskaan saavuttaa.
Huumaava olemus, aistittava nautinto. Parasta mitä se tiesi, ainoa joka merkitsi. Mutta toivoa se ei edelleenkään osannut.
Pieni hetki, hetki josta ei jäisi muistikuvaa, oli ohi. Se hetki oli kaikki mitä se tunsi. Kaikki mitä se himoitsi, vaati. Se oli saanut sen.
Mutta se unohtuu heti loputtuaan. Nälkä kasvaa takaisin. Jano täytyy tyydyttää. Saadakseen edes palasen itselleen. Hetkeksi. Pieneksi vain.
Saadakseen täytyy ottaa. Niin se ymmärsi, niin se toimi. Aina se himoitsi - aina kun aisti tunteita, jotakin mitä himoita.
Loputtomiin. Se ei pääty koskaan.
A/N2 Pistän tämän osallistumaan Angst25 - haasteeseen omalla valinnalla "menetetty".