Ikäraja: taitaa se tuon yhden lauseen takia olla K-11
Genre: angst, ehkäpä myös joku romancentapainen
Paritus: Aro/Jane
Fandom: Twilight
Vastuuvapaus: en omista kuin juonen, enkä saa tästä mitään muuta palkkaa kuin iloa itselleni.
Summary: Se on virhe, nainen huomaa. Hän tunnistaa raivon, sen asuttua hänen sisällään jo niin pitkään.Varoitukset: roviolla polttaminen mainintana, siitä pitänee varoittaa.
A/N: No tuota, mitäpä tästä nyt sanoisi. Uusikuun tuossa taannoin katsoin, ja leffan inspaamana sitten raapustelin. Ja jollain omituisella tavalla itse henkilökohtaisesti jopa pidän tästä, vaikka se vähän tuollainen onkin. Ensimmäinen twi-ficcini ikinä, joten kommenttia toivoisin erityisesti.
Kalpeilla kasvoilla on puhdasta ylpeyttä, kun nainen kävelee kaupungin kapeilla kujilla. Toiset ohikulkijoista nyökäyttävät päätään, toiset kulkevat vain ohi, ja siitä hän erottaa omansa ja
ne muut. Punainen kieli sähisee, lipoo lumivalkeiden hampaiden pintaa, ja kaksi kylmäihoista kavahtaa kauemmas raivottaren tuhon aurasta. Nainen huokuu tummaa vihaa, kellotornin juuressa ovet paukkuvat ja ikkunan särkyvät. Kaikki näkevät, mutta mustaan verhoutunut ohittaa lasinsirpaleet korkojen kopinalla ja on kohta jo kadonnut.
”Kas, kas. Mikä suo minulle tämän kunnian, valtiattareni?”
Ääni on viileää pilkkaa, ja mies ohittaa takanaan seisovan suojelijan ja käden olkapäällään muitta mutkitta.
Suojelija ei ole ihminen, sitä ei lasketa. Vaikkei kumpikaan ole sitä parempi siinä suhteessa. Ja se seisoo hiljaa. Valtiattaren silmät polttavat punaista roviota, mies on nyt koskematon. Hymyilee, tietää voittaneensa.
”Päästit heidät menemään! Toisen kerran!”
Naisen kieli on terävä kuin piiskanisku. Hän on raivon jumalatar, ja siitä sisällä vellovasta voimasta tumma huppu repeää viitasta ja paiskautuu harmaaseen lattiaan. Naisen vaaleat hiukset hulmuavat olemattomassa tuulessa, vihan tuulessa, ja ääni kertoo, että hän on pahempi kuin eläin. Pahempi kuin
kukaan, sillä sellainen on hänen vihansa luonto. Ja se on voimakas.
”Jane, jumalattareni, se oli ystävänpalvelus, kuten jo kerroin”, mies rauhoittelee.
”EI! Hän ei ole ystävä, hän hylkäsi-”
”Hiljaa!”
Mies ei siedä. Hänen valkea ihonsa on kova kuin kivi, pingoittunut, eikä hän halua kuulla, kuinka valtiatar, lapsi vasta, pilkkaa ja halventaa vanhaa ystävää. Mies tietää voivansa vastustaa raivotarta, ehkä ainoana. Mutta hän voi, ja nainen hiljenee. Suojelijan käsi on miehen olkapäällä, häneen ei pääse käsiksi. Se seisoo paikoillaan, ei hengitä. On huomaamaton mutta korvaamaton.
”Et ollut siellä. Et nähnyt niitä päiviä, viikkoja, vuosia. Uskallatko sinä asettua minua vastaan, armaani?”
Hellittelynimet eivät sulata vaaleaa punasilmäistä. Hän on raivonsa orja, turhautunut ja janoinen. Punainen. Mies on petollinen, mutta nainen luottaa kortteihinsa.
”Haluan heidät. Nyt. Olen kuullut, ja se riittää. Ei enää palveluksia – me emme tee palveluksia.”
Se on virhe, nainen huomaa. Hän tunnistaa raivon, sen asuttua hänen sisällään jo niin pitkään. Kieli lipaisee epävarmana huulta, käsi puristu nyrkkiin ja veriset kynnet painuvat lumiseen huurre-ihoon. Hän odottaa miehen viimeistä siirtoa, ei voi muutakaan. Kello lyö kahtatoista kellotornissa, salia valaisee kylmä aurinko. Koristemaalaukset hehkuvat pastellisessa oranssissa ja vaaleanpunaisessa.
”Varoitin sinua, kultaseni. Ota sanasi.”
”Et uskaltaisi. Et haaskaisi voimaa.”
”Tässä maailmassa ei ole mitään, mitä minä en tekisi. Luulin, että tiesit. Yliarviointi, jumalattareni, se on minun heikkouteni. Ja aliarviointi on sinun. Minähän sentään tein sinut. Poistaisimmeko siis kaksi heikkoutta yhdellä roviolla?”
Volterra kuulee ja hengittää. Kylmäihoiset eivät voi kalveta tai punastua, mutta tänään he tuntevat jälleen kevään tuoksun. Raivotar on poissa. Palaa roviollaan raivokkaasti, mutta ei ole enää uhka. Häntä ei voi enää palauttaa, ja kaupungin ahdistava tunnelma hellittää sydämissä hetkeksi, löivät ne tai eivät. Kansa jatkaa kulkuaan kapeilla kujilla, ensin hämmentyneenä, mutta pian jo unohtaen.
Tulee uusia. Mies peittää kimalteensa kalpealta auringolta mustalla hupulla ja tapaa parvekkeen viileän yksinäisyyden. Suojelijaa ei nyt tarvita, mutta aikanaan se tulee takaisin. Tai joku muu.
Niin. Aina tulee uusia.
