Title: Eikä kukaan ollut synnitön
Author: Penber
Raiting: K11
Genre: Draama, Angst, Slash, joku semi huumori, en mie tiije!
Fandom: Sherlock Holmes
Pairing: Holmes/Watson
Disclaimer: Sir Arthur Conan Doyle omistaa suurin piirtein kaiken... Paitsi hirttököyttä!
Summary: “Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven!”A/N: Yäh! Oikeesti. Hirttäkää miut! Tai kuristakaa! Tai ampukaa tai jotai! Tää on ihan kamalaa ja arf. Äiti sekotti ja katkas minun ajatukset koko ajan ja seliseli. Vithupilu. Leikkaan käteni irti ja sillee. Saa kivittää! Osallistuu Fandom Kymppiin ja FFviiteenkybään..
~
Sherlock Holmes nojasi vasten kylmää kiviseinää. Hän hypisteli hiljaisena likaista riepua sormiensa välissä, miettien kuumeisesti, mitä mahtoi Watsonin päässä sillä hetkellä pyöriä. Jos olosuhteet olisivat olleet suotuisat, olisi mies toki ottanut asian heti esille. Mutta näin ei ollut. Holmesilla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä puhumaan Watsonille, saatikka sitten nähdä tätä.
Tuo koukkunenäinen etsivä painoi päänsä polviinsa. Hän palautti mieleensä kaiken sen, mitä oli tapahtunut viimeisen vuorokauden sisällä. Miehen silmien ohitse vilisteli kuvia, muistoja, siitä kuinka hän itse oli koskettanut ystävänsä paljasta rintaa, suudellut tämän huulia ja sitten… Kasa Scotland Yardin poliiseja oli paukahtanut paikalle.
“Moriarty”, Holmes jupisi hiljaa sellissään. Vaikkei mitään suoranaisia todisteita ollut, yksi asia oli varmaa. Professori James Moriarty oli jotenkin kaiken tämän sotkun takana.
Yllättäen sellin ovi aukesi. Roteva konstaapeli seisoi oven suussa, pamppua kädessään pitäen. Hän murahti Holmesia pysymään rauhallisena ja tulemaan sovussa ulos. Eikä Sherlock Holmes tosiaankaan vastustellut, kun hänen ranteisiinsa kiinnitettiin hopeiset käsiraudat. Hän tiesi mitä oli tuleva. Vaikkei se ollutkaan kaikista mukavin tilaisuus, ainakin mies näkisi rakkaan tohtorinsa jälleen.
Konstaapeli tuuppi Holmesin ehkä hieman liian rajuin ottein ulos aurinkoon. He seisovat poliisitalon edessä, jonka kupeeseen oltiin pystytetty lava. Eikä mikä tahansa, vaan hirttolava. Ihmiset olivat parveilleet suurin joukoin paikalle, katsomaan tapahtumaa. Jotkut silkasta mielenkiinnosta, toiset protestoidakseen ja loput vihan sekä katkeruuden kannattelemana. Kun toinen konstaapeli toi John Watsonin ulos, tuomitut johdatettiin lavalle.
“Katso, Watson”, Holmes hihkaisi yllättäen oudon pirteänä. “Olemme saanet jopa omat köydet. Todella somaa.”
Mutta John Watson ei vastannut, vaan kyynelehti äänettömänä katsomatta Holmesiin. Heidät asetettiin korokkeille. Holmes piti katseensa valkeassa pullukkapilvessä. Hän värähti muistaessaan Watsonin kosketuksen. Muistot hulmahtivat jälleen miehen ylitse.
Käsien hento kosketus, huulien herkkä hamuili rintakehällä… vatsalla… ja…Holmes havahtui tuntiessaan hirttoköyden kaulallaan. Koroke oli kuitenkin vielä erittäin tukevasti hänen jalkojensa alla. Etsivä nielisi kuuluvasti ja katsahti sitten huppupäiseen mieheen vieressään.
“Et viitsisi löysätä näitä helyjä ranteissani? Ovat hiukan epämukavat.”
Teloittaja loi yrmeän katseensa Holmesiin ennen kuin astui taemmas. Mies, jolla oli nuhjuinen peruukki päässä, kohensi silmälasiensa asentoa ja alkoi kähisevällä äänellään selostaa tuomiota, jota Sherlock Holmes ei oikeastaan jaksanut enää edes kuunnella. Mutta jotenkin se liittyi häväistykseen ja Raamatun sekä Jumalan pilkkaamiseen.
“Teidät on täten tuomittu hirtettäviksi. Luoja teitä armahtakoon.”
Tuomari astui merkittävän askeleen kauemmas teloitettavista. Hän oli juuri nostamassa kättään, kunnes väki alkoi hajaantua. Joku selkeästi teki tilaa itselleen, lähestyen lavaa. Pian kuuluikin jo tutun äänen huudahdus.
“Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven!”
Scotland Yardin vainukoira, Holmesin sekä Watsonin vanha tuttu, Lestrade hypähti lavalle, katsoen tuimasti ensinnäkin tuomaria ja sitten yleisöä lavan ympärillä.
“Saisitte hävetä!”
Lestrade käveli muutaman askeleen ja pysähtyi sitten jälleen. Hän oli laittanut kädet taskuihinsa, näyttäen yllättävän filosofiselta, verrattuna siihen että kyseessä oli kuitenkin vain… Lestrade.
“Kuin te itse”, Lestrade kailotti, vilkaisten nopeasti tuomaria, “olisitte puhtoisia kuin vastasyntynyt pienokainen! Kuin Jeesus kapaloituna seimeen! Kuin pieni karitsa…”
“Joo, tajuttiin. Mee jo asiaan!” eräs saapasjalkainen kerjäläinen huudahti. Lestrade punastui hetkeksi, yskäisi nyrkkiinsä ja kokosi itsensä jälleen kasaan.
“Niin kuin olin toteamassa…. Meistä jokainen on tehnyt jotain väärää. Kuka milloinkin havitellut toisen omaa, lausunut väärän valan tai jopa riistänyt toisen elämän! Ja te tuomitsette heti kaksi ihmistä, jotka ovat tehneet tämän yhteiskunnan eteen paljon enemmän kuin kukaan teistä yhteensä… Tai no puolet niistä oli minun ansiota tietenkin, mutta se ei ole pääasia.”
Lestrade hymähti. Hän röyhisteli rintaansa ja nakkeli koppavana niskojaan.
“Meidän jokaisen tulisi olla tuon köyden jatkeena! Joten… pidämmekö kenties jotkut hirttäjäisjuhlat, vai päästämmekö nämä miehet vapauteen?”
Ihmisten keskuuteen syntyi kiivasta väittelyä. Holmes päätti olla välittämättä heistä ja sitä vastoin yritti kovasti tavoittaa Watsonin katsetta. Tohtori kuitenkin näytti päättäneen tuijottaa mieluummin kenkiään kuin toveriaan.
“Hälä, hälä, hälä.”
“Pälä, pälä, pälä.”
“Supi, supi, supi.”
Ihmiset jakoivat mielipiteitään armotta ja häpeilemättä. Lestrade näytti jälleen omalta itseltään, hänen kyykistellessä lavalla, naamaansa kummastuneena väännelle. Kun juoruaminen ei millään näyttänyt loppuvan, oli tarkastajan otettava tilanne haltuunsa.
“Oi!” Lestrade huudahti. “Oi! Kuulkaas nyt!… Ah, kiitoksia. Mikä on päätöksenne?”
“Ette voi tehdä näin!”
Puhuja oli tällä kertaa tuomari, joka oli astunut jälleen esiin.
“Nämä miehet on jo kertaalleen tuomittu.”
Lestraden sekä vanhan tuomarin katseet kohtasivat ja taivas tuntui yllättäen tummuvan heidän yllään. Ihmiset liikehtelivät levottomina.
“Päästetään heidät.”
Ääni oli heiveröinen, eikä sitä tuskin edes kuulunut ihmisjoukkion keskeltä. Nuori nainen, punasteli pisamiensa takaa, kun ihmiset hajaantuivat hänen ympäriltään. Tämä piian asuun pukeutunut neitokainen, näpersi hermostuneena hiekanharmaata tukkaansa.
“Minusta meidän tulisi päästää heidät… Herra Holmes on tosiaan auttanut monia meistä. En olisi koskaan löytänyt rakasta isääni ilman häntä. Pitäiskö herra Holmes sekä tohtori Watson siis tuomita heidän sydämiensä, heidän tunteittensa vuoksi? Rakkaus on kaikista suurin voima… ei tuhota sitä.”
Muut alkoivat nyökytellä nuoren naisen ympärillä. Heidän suustaan pulpahteli hyvätahtoisia sanoja ja piankos jokainen heistä, joka oli paikalla vaivautunut tulemaan, vaati Holmesin sekä Watsonin vapauttamista.
Holmes nauroi sydämellisesti päästyään viimein kahleistaan. Hän riensi kättelemään Lestradea.
“En tiennytkään, että teillä on tuollaiset puhujankyvyt, hyvä tarkastaja.”
“Heh”, Lestrade naurahti. “Sain hieman apua.”
Kyynelehtivä sekä tärisevä Watson saapui kaksikon luo ja Holmes kiskaisi hänet lähelle itseään.
“Täriset, tohtorini. Onko sinulla kylmä?”
Watson pudisti heikosti päätään, kiittäen sitten Lestradea hiljaa. Tarkastaja näytti kerrassaan tyytyväiseltä itseensä.
“Minusta tuntuu, että eräs rouva Hudson tahtoisi mieluusti kuulla, ettei ole päässyt minusta vielä eroon!” Holmes sanoi virnistellen, puristaen Watsonia yhä lähemmäs itseään.
“No… eiköhän mennä sitten!” Lestrade tuumasi hymyillen.
~
Toisaalla, Mycroft Holmes istui nojatuolissaan. Hän pohdiskeli mielessään vaihtoehtoa, joka olisi suonut hänelle mahdollisuuden jäädä valtaistuimelleen ja silti kuitenkin olla vapauttamassa veljeään tuomiolta. Onneksi eräs rottanaamainen tarkastaja oli aina käytettävissä. Ehkä tulevaisuus toisi mukanaan jotain täysin muuta.
A/N2: Ampukaa miut ;___;
