Ficin nimi: Kuolema satuttaa, elämä parantaa
Kirjoittaja: Taqulatumesiga
Beta: -
Tyylilaji: Romantiikka, Draama, Angst
Ikäraja: K-11
Fandom: Twilight
Paritus: B/E + normiparit
Disclaimer: Stephenie Meyer omistaa hahmot ja paikat yms.
Yhteenveto: Bellan äiti kuolee, hän joutuu muuttamaan Forksiin, löytääkö hän tukea Edwardista, jolla asiat ovat kotona huonosti ja biologinen isä kuollut monta vuotta sitten?
Varoitukset: väkivaltaa
A/N - Tämä on ihka ensimmäinen ficcini, katsotaan miten tämä nyt menee. Jostaihan sitä on aloitettava? Ainiin, mulle on jotenkin ominaisempaa kirjoittaa vuorosanaviivoillaa, mutta jos häiritsee, voin vaihtaa myös lainausmerkeiksi.
1. luku
Suru painoi jossain takaraivossa, olin oppinut työntämään sen taka-alalle. Äitini kuoleman. Ajatellessani sitä, kyyneleet pusertuivat väkisin silmänurkkiin. Hän kuoli kolarissa, kuten niin monet muutkin. Phoenixissa oli paljon liikennettä sinä aamuna. Aurinko paistoi, joka oli kovin tavallista. Ruoho oli paahtunut rusehtavaksi, painautunut maata vasten. Puin, nappasin omenan ja lähdin kouluun autollani, päivässä ei ollut mitään erikoista. Matkanvarrella oli tapahtunut ketjukolari, kolari, jossa oli yksi uhri, muutama loukkaantunut.
Nähdessäni rusentuneen auton, en uskonut silmiäni. Kieltäydyin uskomasta. Koko päivän olin poissaoleva, tuijotin vain kaukaisuuteen. Yritin tyhjentää mieltäni epäilyksistä. Koulupäivän jälkeen, koulun parkkipaikalla puhelin soi. Helpotuksen aalto vyöryi kehoni läpi. Äitini soitti. Hetken purisin silmiäni kiinni ja vastasin puhelimeen:
- Hei äiti.
- Pahoitteluni, Renee.. hmm, hän ei ole täällä ja.., puhelimessa oleva hoitaja empi.
- Hän on loukkaantunut? kysyin toivoen parasta. Sisimmässäni tiesin, hän ei ollut loukkaantunut. Jotain pahempaa. En myöntänyt sitä itselleni.
- Ei, hän on menehtynyt tänä aamuna. Otan osaa menetykseenne, hän kertoi, äänestä kuului, ettei hän tosissaan ollut kovin osanottavainen. Huomatessani sen, puhelin lensi kaaressa kädestäni koulun seinään ja tuhoutui tuhansiksi kappaleiksi. Oppilaat katsoivat ihmeissään. Lysähdin maahan, keskelle tietä ja painoin pääni käsiin. Ei, ei, ei, ei.
Seuraavat muistikuvani olivat lentokoneessa. Olin toiminut kuin unessa, turruttanut mieleni tuskalta. Tiesin hyvin määränpääni, tihkusateinen, jatkuvasti harmaan kaupungin nimeltä Forks. Isäni kotikaupunki. Vanhempani olivat eronneet jo hyvää aikaa sitten. En edes muistanut miltä tuntui, kun oli kokonainen perhe. Olin itkenyt itkuni, vaikka tuntui, että minua poltettiin sisältäpäin, en antanut sen näkyä. Pidin lavasteet yllä vaikka mikä olisi.
Isäni Charlie haki minut lentokentältä. Väläytin hänelle vaisun hymyn, joka ei ulottunut silmiin asti, olin täysin tietoinen siitä. Charlie ei vain näyttänyt huomaavan mitään. Hän hymyili takaisin lempeästi ja ohjasi minut maastovihreään autoon. Automatka sujui hiljaisesti, emme puhuneet juuri mitään. Olin kiitollinen siitä.
Päästyämme talolle, ulkona oli jo hämärää. Olin autossa nähnyt kuinka pisarat iskivät tuulilasiin, joten otin takkini ja kiedoin sen ympärilleni. Talomme oli lähes samanlainen, kuin muistin. Maali oli vain hieman rapistuneempi. Olin viettänyt täällä muutaman viikon joka kesä. Otin laukkuni takakontista, ja kolistelin portaat ylös. Onnistuin tietenkin kaatumaan siinä matkalla ja polveni osui ilkeästi porraskulmaan. Saisin taas mustelman edellisten lisäksi.
Huoneeni ei ollut kovinkaan suuri, se oli Charlien makuuhuoneen vieressä. Takapihalle avautui ikkuna. Lisäksi siellä oli pöytä, pieni vaatekaappi, kulunut keinutuoli ja suuri sänky. Avasin laukkuni ja tyhjensin sen sisällön kaappiin. Minulla ei ollut paljoakaan tavaraa mukana. Liikaa muistoja. Istuin sängynreunalle ja painoin pääni käsiin. Tunsin käden silittävän kömpelösti selkääni. Tiesin, että se olisi Charlie. Ihmettelin miten hän oli päässyt tänne niin hiljaa, olinhan perinyt häneltä kömpelyyteni.
- Kaikki on hyvin, hän sanoi hiljaa. Nyökkäsin käsiini, vaikka mikään ei todellakaan ollut hyvin! Kuulin oven sulkeutuvan ja hetken päästä television ääniä alakerrasta.
En tiennyt mitä tekisin, joten nappasin takkini tuolin selkämykseltä ja yritin hiipiä alas. Portaat narisivat kuin viimeistä päivää, mutta ne peittyivät muihin ääniin. Katsahdin olohuoneeseen, isäni oli asettunut mukavasti sohvalle. Huoneen valaisi sininen valo, joka hohkasi televisiosta. Sivupöydällä oli avattu olut.
Eteisessä vedin nopeasti harmaat, kuluneet lenkkarit jalkoihin ja avasin ulko-oven. Viileä ja kostea ilma löyhähti kasvoilleni, se kietoutui koko vartalon ympärille. Ruoho oli kosteaa, tunsin miten vesi tunkeutui läpi kenkien. Saatoin nähdä miten pienet pisarat riippuivat nurmikon haaroissa, katulamppu loi aavemaisen kajon. Hitaasti kävelin talontakaiseen metsään, en kuitenkaan kovin syvälle. Pidin huolta, että näin kokoajan talon valot. Ne loittonivat nopeasti.
Ääniä metsässä ei ollut paljoa, hiljaista sirkutusta silloin tällöin. Rusahdus kenkäni alla. Sade ropisi metsän lehtiin ja ilma höyrysi kun hengitin ulos. Nautin kovasti puiden karheudesta käsieni alla, kostean metsän ja lehtien tuoksusta. Edessä häämötti kivi, suuri, musta varjo. Saavuttaessani sen painoin pääni siihen ja hengitin syvään. Katsahdin taakseni ja varmistin, että näin mistä suunnasta olin tullut. Sitten etsin kädensijan järkäleestä ja vedin itseni ylös. Se onnistui yllättävän helposti.
Makasin kiven päällä ja katsoin pilvetöntä tummaa taivasta. Muutama tähti näkyi etäällä toisistaan. Painoin silmäni kiinni ja keskityin ääniin. Henkäisin syvään ja avasin silmäni. Kuulin rusahtelua, kuin jonkin askeleita. En pelännyt, en uskonut olevan mikään eläin. Eläimet eivät liikuskele näin lähellä asutusta.
- Pöö! kuului selkäni takaa. Ääni sai minut kavahtamaan eteenpäin. Kuulin naurua.
- Taisit säikähtää, vai mitä? poika naureskeli. En nähnyt häntä pimeässä, mutta hitaasti laskeuduin kiveltä. Kuulin kumastunutta muminaa. Hän kuljeskeli ympäriinsä, hitaasti hiivin pojan taakse.
- Pöö, sanoin hänen takaansa. En usko, että hän odotti sillä hän käännähti ympäri ja perääntyi pari askelta taaksepäin. Olisin halunnut nähdä hänen ilmeensä, mutta pimeys oli liian sankka.
- Mitä sinä teet täällä? hän kysyi ja saatoin kuulla naurua äänessä.
- Samaa voin kysyä sinulta, vastasin.
- Pidän metsässä kuljeskelusta, asun kyllä kaukana täältä.
- Märässä metsässä, totesin ja ravistelin vettä takistani.
- Tosiaan, hän nauroi. Ihana nauru.
- Hmm.. hän jatkoi. – Pitää mennä, kuulin äänen jo kauempaa.
Minäkin käännähdin ja tähyilin taloni valoja ja lähdin kulkemaan kajastusta kohti. Takapihalle päästyäni mietin, miten pääsisin sisään ilman, että Charlie huomaisi, olin ollut metsässä aika kauan. Avasin oven ja laitoin sen samalla lukkoon. Nopeasti nykäisin kengät jalastani ja ripustin takin naulakkoon. Kuulin kuorsausta olohuoneesta. Hiippailin sinne ja samalla sammutin valoja, talo näytti aavemaiselta. Televisio mölysi itsekseen, joten sammutin sen myös. Otin viltin ja levitin sen Charlien päälle ja kiipesin yläkertaan. Se onnistuikin helpommin kuin luulin.
Tämä luku oli suhteellisen lyhyt jne. KOMMETTIA, kiitoksia, myös virheistä saa ilmoittaa!
