A/N: Noniin, tämän(kin) luvun kasaamisessa on mennyt jonkin aikaa. Laitoin nyt lukujen alkuun päivämäärät (lähinnä itseäni varten) koska minulla on joskus vaikea itse hahmottaa missä kuukaudessa mennään. Tässä on hiukan (tai enemmän) lisää Elainesta. Ja aika angstinen luku tämäkin on, nimestä voi päätellä. Ja kiitos betalleni Merrrílle, joka on nopea betaaja ja hyvä vieläpä. Toivottavasti ette pety...
5. osa: Viimeinen toiveLauantai 20. marraskuuta 1977Taivaalta tuprutti lunta. Se värjäsi taivaan valkoiseksi eikä taivaan sinistä väriä näkynyt melkein ollenkaan. Ensilumi oli vakuuttava näky, se muutti tutunkin maiseman aivan erilaiseksi. Kaikki tuttu muuttui tuntemattomaksi, kun valkoinen lumipeite laskeutui sen päälle. Valkoisen maiseman rikkoi siellä täällä olevan kaksiväriset huivit.
Oli rohkelikon punaista ja kultaista, korpinkynnen sinistä ja pronssista, puuskupuhin keltaista ja mustaa ja luihuisen vihreää ja hopeista. Ne olivat pääasiassa kasoissa, joihin kuului yleensä samanvärisiä huiveja. Siellä täällä oli yksinäisiä huiveja, mutta hekin löysivät pian seuraa. Kulman takana oli joukko rohkelikon väreissä olevia nuoria tuijottamassa nuorta tyttöä, joka seisoi yksin postitoimiston edessä.
”Miksi Lucy seisoo tuossa yksin?” Sirius kysyi ja katsoi kysyvästi Lilyä ja Jasminia.
”Ei me tiedetä, Remus on kai lähettämässä kirjettä”, Lily sanoi. ”Mutta miksi hän ei ottanut Lucya mukaan?” Sirius ja James vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa. Lily ja Jasmin eivät onneksi huomanneet.
”Minne Peter muuten katosi?” James kysyi ja katsoi ympärilleen. ”Hän oli tässä ihan äsken.”
”En tiedä, hän huikkasi, että näki jonkun kaverinsa ja meni hänen kanssaan kermakaljalle”, Sirius sanoi.
”Voisitteko te kaksi olla hiljaa”, Jasmin sanoi, ”nyt tapahtuu jotain.”
Sirius ja James unohtivat keskustelunsa ja katsoivat nyt Remusta, joka tuli ulos postitoimistosta. Lucyn kasvoille tuli hymy, jota tytötkään eivät olleet nähneet sitten hänen äitinsä kuoleman. Remus kietoi kätensä Lucyn ympärille.
”Hitsit, miksi oikeasti Remus ei ole kertonut meille yhtään mitään? Ystäväthän kertovat toisilleen kaiken!” Sirius sanoi närkästyneesti. ”Ainakin siinä jästikirjassa, jonka minä luin lomalla!”
”Sirius, se kirja, jonka annoin sinulle, kertoi, että tytöt kertovat ystävilleen kaikki salaisuutensa!” James sanoi ja alkoi hekottaa. ”Ymmärsit aika väärin, Anturajalka.”
”Olkaa hiljaa!” Lily sanoi.
”Hmp, miksi et kertonut, että se kertoi tytöistä, James?” Sirius sanoi hiukan matalammalla äänellä.
”Luulisi sinun huomaavan. Kirjan nimi oli
Mitä tyttöjen päässä liikkuu? Opas pojille. Oletko oikeasti noin huono lukemaan?”
Sirius mulkoili Jamesia. ”Mistä minä olisin sen voinut huomata.”
***
Lucylla oli lämmin Remuksen kainalossa. Hänelle tuli siitä jotenkin hyvä olo. Hänestä todella välitettiin, Lucysta ei ollut tuntunut niin sitten äidin kuoleman. Kyyneleet meinasivat tulla Lucyn silmiin hänen ajatellessa äitiä, mutta hän työnsi ajatuksen sivummalle. Äidin ajattelemiseen olisi toinen aika. Remus johdatti heidät Kolmeen Luudanvarteen ja tarjosi Lucylle kermakaljat. Kuitenkin, vaikka Lucyn olo oli mukava Remuksen seurassa, hänestä tuntui, että joku tarkkaili häntä salaa. Lucy käännähti ympäri tiskillä, mutta ei nähnyt ketään joka olisi tuijottanut häntä. Hän kääntyi takaisin ja huomasi, että Remus oli saanut juomat.
”Mennään vaikka tuonne istumaan”, Lucy ehdotti ja viittoi pöytää, joka oli kaukana mekkaloivista miehistä. Remus nyökkäsi hyväksyvästi ja he menivät istumaan pöytään. Remus ojensi Lucylle kermakaljan. He molemmat olivat hiljaa.
”Miksi näytit niin surulliselta ennen kuin tulimme tänne?” Remus kysyi Lucylta ja nojautui hiukan hänen suuntaansa.
”Mietin äitiä”, Lucy vastasi. ”Hän oli minulle tosi rakas, enkä näe häntä enää koskaan.” Lucyn äänestä kuului tuska.
Remus oli kuullut muilta tytöiltä Lucyn äidin murheellisesta kuolemasta. Tyttö oli ollut aivan alamaissa kun saapui kouluun. Äiti oli kuulemma kuollut pari päivää ennen Tylypahkaan tuloa. Lucy oli kyllä niellyt todella hyvin surunsa, sillä Remus ei ollut melkein ollenkaan huomannut tytössä mitään erikoista. Remus ei tiennyt mitä sanoa. Hän kuitenkin tarttui Lucyn vapaaseen käteen ja puristi sitä lujaa.
”Kiitos, Remus”, Lucy kuiskasi hiljaa ja pyyhki silmiään toisella kädellä.
***
Elaine istui kirjastossa ja tuijotti edessään olevaa kirjaa. Miksi läksyt eivät tahtoneet edistyä? Yleensä hän sai tehtyä kaikki läksyt tuosta vaan, mutta nyt hän ei vain pystynyt. Ehkä se johtui yksinäisyydestä. Elaine oli melkein aina tehnyt läksyt Lucyn tai Lilyn kanssa, joskus Jasminin kanssa. Mutta nyt kun hänen pitäisi tehdä läksyt yksin siitä ei tullut mitään. Elaine työnsi kirjat sivuun.
”Mitä sinä täällä teet?” tutun kuuloinen ääni kysyi Elainelta. Elaine kääntyi ja näki seitsemäsluokkalaisen korpinkynnen edessään. Pojalla oli vaaleanruskeat hiukset ja ne olivat hiukan pörröiset. Päällään hänellä oli aivan tavalliset vaatteet. Pitkähihainen paita ja farkut. Elaine ei tuntenut poikaa, vaikka oli törmännyt tähän pari kertaa käytävällä.
”Läksyjä. Tai ainakin yritän tehdä niitä”, Elaine vastasi pojalle. ”Mikä sinun nimesi olikaan?”
”Philip, sano vain Phil”, Phil sanoi ja istuutui Elainen viereen. ”Miksi et mennyt Tylyahoon?”
”Piti tehdä läksyjä. Enkä minä jaksanut mennä sinne, kun Lu on Remuksen kanssa, Lily varmaan Jamesin, Jasminin ja Siriuksen kanssa. Peteristä en tiedä”, Elainen selitti. ”Miksi et ole itse mennyt Tylyahoon?”
”Äh, siihen kyllästyy aika nopeasti. Aina vain ne samat kaupat ja samat tyypit. Eikä yksin oikein huvita mennä. Lee on vain Felician kanssa”, Phil sanoi. ”Samaten kaikki muut korpinkynnet ovat jossain haahuilemassa, eikä minua taida oikein kiinnostaa mitä he tekevät kahdestaan.”
Elaine pärskähti. Korpinkynnet eivät olleet kylläkään sellaisia tyyppejä, jotka tekisivät sellaisia tempauksia kuin rohkelikot ja luihuiset. Puuskupuhit eivät uskaltaneet uhmata opettajia.
Oikeastaan puuskupuheilla uskallusta riitti ja he olivat innokkaita oppilaita, ainakin Elainen mielestä. Mutta he olivat jotenkin sisäänpäin sulkeutuneita. Elainen sisko, Elena ei ikinä kertonut isosiskolleen mitään salaisuuksia. Elainella ei ollut minkäänlaista ajatusta mitä 14- vuotiaan tytön päässä liikkui. Elyas taas oli aivan omaa luokkaansa.
Olisi luullut, että kaksoset lajiteltaisiin samaan tupaan, mutta ei. Ulkonäöltään poika ei muistuttanut ollenkaan Elainea. Mustat hiukset, Elainella oli vaaleat. Molemmat omistivat kuitenkin ruskeat silmät, se oli heidän sukunsa tunnusmerkki. Kaikilla oli aivan samansävyiset silmät. Elyas oli pienenä muistuttanut Elainea paljonkin. Molemmat sellaisia itsenäisiä ja viihtyivät omassa rauhassa. Kun Tylypahkaan meno koitti, heidän välinsä hiukan huononivat. Elaine ei tiennyt mistä se johtui. Tuvat saattoivat olla yksi syy siihen.
”Elaine, oletko siellä?” Phil kysyi ja ravisti Elainea hellästi olkapäästä.
”Äh, joo olen. Olin vaan ajatuksissani”, Elaine sanoi säpsähtäen pojan kosketusta. ”Minä varmaankin menen Rohkelikkotorniin jos sopii.”
”Se käy ihan hyvin. Nähdään taas joskus!” Phil sanoi, nousi ylös ja lähti kohti länsitornia, missä Korpinkynnen tupa sijaitsi. Elaine nappasi olkalaukkunsa ja lähti päinvastaiseen suuntaan.
Laukun hihna hiersi Elainen olkapäätä ja tulleessaan Rohkelikkotorniin hänen toinen olkapäänsä oli kipeä. Hän heitti laukun oleskeluhuoneen nurkkaan ja rojahti mukavan pehmeään nojatuoliin. Yläkerrasta kuului hihitystä ja hänen teki mieli mennä sanomaan, että jotkut tahtoisivat olla hiljaisuudessa, mutta päätti sitten jättää asian siihen.
Yksin oli niin… yksinäistä. Elaine oli aina tottunut olemaan ihmisten keskellä eikä hän viihtynyt yksin. Tietysti hänen pitäisi opetella olemaan yksin, aikuisena ei käyty enää kouluja. Neljä sisarusta oli opettanut Elainella, että hekin olivat hänelle tärkeitä vaikka Elyas oli joskus todella ärsyttävä.
Elaine oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei huomannut miten pieni ruskea pöllö koputti ikkunaan. Hän havahtui, kun joku pieni ensiluokkalainen tuli oleskeluhuoneeseen.
”Pitäisikö tuo pöllö päästää sisään? Sillä on kirje”, tyttö sanoi ja Elaine melkein hyppäsi tuolista ylös ja kiiruhti avaamaan ikkunan. Sisälle tulvahti kylmää ilmaa.
”Adelé!” Elaine huudahti ja otti pienen pöllön syleilyynsä. Adelé on heidän perhepöllönsä, se oli sisukas ja vei kirjeet aina perille asti. Elaine sulki ikkunan ja meni istumaan nojatuoliin.
Hän irrotti pöllön pikkuruisesta jalasta kirjeen, jonka päälle oli kirjoitettu hänen isänsä käsialalla:
Elaine BaraElainen isä ei usein lähettänyt kirjeitä. Miksi nyt hän olisi muuttanut tapojaan? Hiukan epälevänä Elaine avasi kirjekuoren.
Hei Elaine,
Tiedän etten usein kirjoita sinulle, mutta minun oli aivan pakko. Muistahan, miten ennen koulun alkua Lora oli kipeä. No, nyt siitä on tullut pahempi ja hänellä on joku vakava sairaus jota ei voi mitenkään parantaa. Voisitko kertoa hellävaraisesti Eloinelle, Elyakselle, Eleanorille ja Elenalle? Opettajallekin olisi hyvä ilmoittaa, sillä Lora haluaisi nähdä teidät kaikki. Hän on hyvin heikko. Minä en tiedä kuinka paljon hänellä on tarkalleen aikaa, mutta ei ainakaan viikkoa enempää. Tulisit kotiin.
Isäsi,
William Kirje putosi lattialle. Lora oli ollut sairas, mutta hän ei ollut tiennyt, että se oli näin vakavaa. Elainen sisällä syttyi paniikki. Ei edes viikkoa enempää, äiti kuolisi. Hän oli vasta 34- vuotias. Ei äiti saanut kuolla! Elaine yritti rauhoittua, pitäisi kertoa sisaruksille ja McGarmiwalle. Kunpa he saisivat luvan lomaan.
Elaine nousi tuolista, nappasi kirjeen lattialta ja lähti ylös makuusaleja kohti juuri kun muotokuva-aukosta tuli sisälle ihmisiä. Kaikki tulivat Tylyahosta takaisin. Kaikki olisivat linnassa.
Elaine oli oven takana josta kuului tyttöjen kikatusta. Hän koputti varovasti.
”Eleanor?” hän sanoi ja avasi oven. Tytön istuivat lattialla ja kaikilla oli iloinen ilme. Elaine katsoi siskoaan, joka oli melkein täydellinen kopio hänestä itsestään.
”Mitä nyt, Elaine?” Eleanor kysyi hilpeällä äänellä, hymy kasvoillaan. Hymy kuitenkin haihtui kun hän katsoi Elainea. ”Ei kai mitään ole sattunut?”
”Äiti on sairas, kuolemasairas. Meidän pitää lähteä kotiin. Pakkaa hiukan tavaroita mukaan ja kirjoita McGarmiwalle, että tulisi tänne. Minun täytyy etsiä muut”, Elaine sanoi yrittäen olla tyyni.
”Äiti? Selvä. Amanda, antaisitko sulkakynän ja pergamenttia? Nähdään vartin päästä täällä, Elaine”, Eleanor sanoi päättäväisesti, vaikka hätäännys kuului hänen äänensä läpi.
Elaine sulki oven ja kapusi alemmas poikien ovelle. Kukaan ei ollut makuusalissa. Hän juoksi portaat alas.
”Elaine, me ihmettelimme missä sinä olit? Onko jotain tapahtunut?” Elaine oli melkein törmännyt Lilyyn. Lily oli märkä ja hän oli vielä ulkovaatteissa. James seisoi hänen takanaan, Sirius ja Jasmin hiukan kauempana.
”Äiti on sairas, hän kuolee pian. Minun pitää mennä kotiin. Oletko nähnyt Eloinea?” Elaine sanoi ja meni Lilyn ohi.
”Joo, istuu takan ääressä. Pidä kiirettä, Elaine”, Lily sanoi ja päästi ystävänsä ohi.
”Eloine! Mene ylös pakkaamaan ja tule vartin päästä tänne!” Elaine huusi veljelleen, joka kääntyi häntä kohti.
”Mitä ihmettä sinä puhut?” Eloine kysyi. Hänen ystävänsä näyttivät yhtä hämmästyneiltä kuin hän itse.
”Äiti on kuolemassa ja me menemme kotiin. Eleanor kertoo McGarmiwalle. Pakkaa mukaan vain vaatteita”, Elaine selitti taas kerran. ”Haen Elyaksen ja Elenan.”
”Ok. Päästäkää ylös!” Eloine huusi ja kipusi nopeasti ylös. Elaine ryntäsi muotokuva-aukosta ulos ja juoksi kohti keittiötä. Hän saapui pieneen, lämpimään käytävään. Yksi ovi oli auki ja siellä hääräsivät kotitontut. Hän juoksi käytävää eteenpäin ja tuli ison mäyrän kohdalle.
”Minun on aivan pakko päästä sisään. Elenalle pitää kertoa”, Elaine huohotti.
”Ei tunnussanaa, ei sisäänpääsyä”, mäyrä sanoi.
”Mutta kun äiti on sairas, hän kuolee pian, ja Elenan on pakko saada tietää”, Elaine sanoi. Mäyrä katsoi häntä ja nyökkäsi pienesti.
”Tästä ei sitten kerrota kenellekään”, se sanoi.
”Kiitos.”
Puuskupuhien oleskeluhuone oli kodikas. Seinät olivat ruskeaa tiiliä ja huoneessa oli iso takka. Oleskeluhuoneesta lähti kaksi käytävää makuusaleihin. Nojatuoleissa ja sohvilla istuvat puuskupuhit ihmettelivät Elainea. Rohkelikko puuskupuhien tuvassa oli varsin outo ilmestys. Elenaa ei nähnyt oleskeluhuoneessa joten Elaine meni toiseen käytävään. Neljännen oven kohdalla hän koputti ja astui sisään odottamatta vastausta.
Huoneessa oli viisi tai kuusi tyttöä. He kaikki makasivat sängyillään ja lukivat jotain kirjaa. Elena katsoi ihmeissään siskoaan.
”Mitä sinä teet täällä?” tyttö kysyi.
”Pakkaa tavarat, vain vaatteita. Me menemme kotiin. Älä kysele. Tule kymmenen minuutin kuluttua Rohkelikon oleskeluhuoneen eteen tavaroinesi. Selvä?” Elaine sanoi. Elena nyökkäsi, hyppäsi sängyltään ja alkoi keräillä vaatteita pieneen reppuun. ”Nähdään pian.”
Elaine huokaisi, kun sulki oven ja viiletti ulos puuskupuhien keskeltä. Miksi ihmeessä tupien piti olla niin kaukana toisistaan?
Hän juoksi, käytävillä olevat tuijottivat häntä. Hän ei välittänyt. Hän oikaisi parin salakäytävän kautta ja olikin pian länsitornin juurella. Hänen edessään oli suuri ovi jossa oli pronssinen kotka kolkutin.
”
Hengissä hengittämättä, kylmempi kalma kättä; ei koskaan janoinen, juo vain aina, eikä haarniska paljon paina.* Mikä se on?? Ääni ei tullut kotkasta, mutta Elaine oli varma, että juuri kotka sen sanoi.
”Hitto, näitä korpinkynsien arvoituksia”, Elaine kirosi hiljaa ja yritti miettiä. Pian turhaantuneisuus valtasi hänet ja hän polki lattiaa jalallaan. ”En minä tiedä!”
”Elaine! Mitä sinä täällä teet?” kuului Elainen takaa tuttu ääni. Elaine käännähti ympäri ja tuijotti Philiä.
”En pääse sisään ja minulla on asiaa Elyakselle”, Elaine sanoi. ”Voisitko vastata tuohon kysymykseen?”
”Tietysti. Hmm.. luulenpa, että se on kala”, Phil sanoi.
”Erinomaista päättelykykyä”, kotka sanoi ja ovi aukesi. Phil ja Elaine ryntäsivät sisään.
Korpinkynnen oleskeluhuone oli myös mukava ja kodikas. Tuolit olivat tummansinisiä ja seinällä roikkui iso kotkan kuva. Oleskeluhuone oli täynnä. Suurin osa istui lattialla. Elaine vilkuili ympärilleen ja pian huomasikin kaksoisveljensä.
Elaine lähti tottuneesti kohti pientä pöytää, jossa Elyas pelasi velhoshakkia. Elyaksen ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän huomasi siskonsa omassa tuvassaan.
”Laine, mitä sinä täällä teet?” Elyas kysyi ymmällään ja keskeytti pelin. Elaine joutui selittämään neljättä kertaa.
”Äiti on tosi sairas, me mennään kotiin. Pakkaa nopeasti, vain vaatteita. Ja tule sitten Rohkelikon oleskeluhuoneen eteen. Aikaa viisi minuuttia”, Elaine sanoi ja huomasi veljen kasvoilta järkytyksen.
”Selvä, minä tule pian”, Elyas sanoi.
Elaine seisoi muotokuva-aukon edessä. Eleanor, Elena, Elyas ja Eloine hänen vierellään. Kaikilla oli pieni reppu mukana ja he odottivat McGarmiwaa. Portaista kuului askelia ja pian tuvanjohtaja tulikin näkyviin. Hänellä oli säälivä ilme kasvoillaan.
”Te pääsette kotiin, korkeintaan viikoksi. Tässä on läksynne. Tulkaa, menemme professori Dumbledoren työhuoneen hormin kautta. Saatan teidät kunnes olette varmasti turvallisesti perillä. Tulkaahan”, McGarmiwa sanoi ja muut huokaisivat vapautuneesti. Tunnelma oli kevyempi, kun he kävelivät ripein askelin kohti Dumbledoren työhuonetta.
Dumbledore odotti heitä siellä ja piteli käsissään pientä kuppia, jossa oli vihreää jauhoa.
”Menette hormiverkolla suoraan kotiinne. Sovin asian isänne kanssa. McGarmiwa saattaa teidät. Sinä, Elyas voisit olla ensimmäinen”, Dumbledore sanoi ystävällisesti. Elyas astui eteenpäin ja otti purkista hiukan hormipulveria, sillä sitä se oli. Hän astui takkaan, Hänen piti kumartua, ettei olisi lyönyt päätään.
”Pihlajakuja 18!” Elyas sanoi selvästi ja vihreät liekit tulivat hänen eteensä. Sitten Elyas oli kadonnut.
”Elaine, sinun vuorosi”, Dumbledore sanoi. Elaine nappasi hyppysellisen hormipulveria ja meni takkaan.
”Pihlajakuja 18!” hän sanoi selvästi ja huomasi pian miten kieppui ympäri ja ympäri. Hän näki veljensä kasvot ja vaivoin pysäytti kiepunnan. Hän hyppäsi ulos takasta ja pudisteli vaatteitaan. Elyas seisoi hiukan kauempana. Hänen isänsä oli sohvalla odottamassa heitä.
Siitä oli pitkä aika, kun Elaine oli viimeksi nähnyt William Baran. Miehen parta oli kasvanut. Leukaa ei peittänyt enää sänki, vaan parta oli ihan kunnon kokoinen. Silmänaluset olivat tummat. Ruskeat, kiharat hiukset eivät kiiltäneet ja ne näyttivät elottomilta. Ryhti oli huono. Silmälasit roikkuivat nenällä. Elainen isä oli ollut hänen lähtiessään hilpeä ja iloinen. Nyt hän näytti kärsivän tuskasta, jota ei voinut jakaa muiden kanssa.
Elaine istui isänsä viereen ja halasi häntä. Elyas oli takan edessä vastaanottamassa Elenan, Eleanorin ja Eloinen. Viimeisenä takasta tuli McGarmiwa.
”Minerva, tulitko saattamaan lapset?” William kysyi ja ryhdistäytyi hieman. Hän hymyili pitkästä aikaa nähdessään vanhan ystävänsä.
”Tulin ja varmistamaan, että teillä on kaikki hyvin. Minun on kyllä pakko mennä, pian tulee ilta ja minulla on valvontavuoro. Sano lämpimät terveiset Loralle”, McGarmiwa sanoi. William nyökkäsi ja nousi sohvalta ylös.
”Tehdäänpä teille päivällistä”, hän sanoi. Elena ja Eleanor vilkaisivat toisiaan.
William teki perusruokaa. Hän ei koskaan ollut hyvä kokki. Elaine tiesi sen, joten hän auttoi isäänsä. Elena ja Eloine menivät huoneisiinsa, Eleanor meni olohuoneeseen katsomaan tv:tä ja Elyas auttoi Elainea, vaikka ei hänestä paljon apua ollut, sähläsi vain.
"Lora, nyt olisi ruoka!" William huusi makuuhuoneen suuntaan. Pian Elainen äiti asteli hitaasti, mutta hymyillen keittiöön.
Lorasta näki, ettei hän ollut terve. Hän näytti pahemmalta kuin William. Hän oli laihtunut, vaatteet vain roikkuivat hänen päällään. Vaaleiden hiusten joukosta erottui harmaita hiuksia ja silmät olivat jotenkin kuolleet. Lora oli todellakin kuolemansairas. Silti, vaikka joka askel olikin tuskaa, leveä hymy ilmestyi Loran kärsineille kasvoille, kun hän näki kaksi lastaan ja miehensä keittiössä.
”Äiti!” Elaine huudahti ja ryntäsi halaamaan äitiään, pian Elyas liittyi seuraan ja kyyneleet valuivat molempien kasvoilta. Heidän äitinsä taputti heitä molempia päälaelle ja sanoi sitten:
”Ei hätää. Kokkasitteko te ihan itse?”
”Joo, minäkin autoin”, Elyas sanoi ylpeästi kuin pikkulapsi. Hän virnisti. ”Syödäänkö me vai ei?”
Elena, Eloine ja Eleanor eivät osoittaneet liikuttumisen merkkejä nähdessään kuolevan äitinsä, mutta Elaine tiesi, että se kosketti heitä. He olivat aina olleet hiukan sisäänpäin sulkeutuneita. Päivät kuluivat, Elaine ei jälkeenpäin muistanut noista päivistä melkeinpä mitään. Kaikki päivät olivat samanlaisia, äiti lepäsi, muut katsoivat tv:tä tai kävivät tuttujen luona. Elaine ei tiennyt mitä oli kuvitellut. Ehkä ikimuistoisia hetkiä äidin kanssa tai jotain. He olisivat käyneet ulkona ja nauraneet. Nyt taloa hallitsi suru, jonka jokainen aistisi jos astuisi sinne.
Torstai 25.marraskuuta 1977Oli kulunut viisi päivää siitä, kun he olivat palanneet kotiin. Elaine tiesi, että se lähestyi, äidille kävi joka päivä vaikeammaksi kävellä keittiöön. Hänen kärsimyksensä näkyi. He istuivat pöydän ääressä illalla, juttelemassa. Kaikki olivat paikalla.
”Minun täytyy kertoa eräs asia teille”, Lora sanoi yllättäen. William nosti katseensa vaimoonsa ja Lora vastasi miehensä katseeseen. ”Minun on pitänyt kertoa se jo jonkin aikaa. Teillä on vielä yksi sisko.”
Elaine katsoi isäänsä ja sitten veljeään. Oliko heillä muka sisko, josta he eivät olleet tienneet? Muut näyttivät yhtä hämmästyneiltä.
”Hän on nyt 19- vuotias, annoimme hänet pienenä pois. Olimme vasta 15- vuotiaita. Yrittäkää ymmärtää”, Lora sanoi.
Seuraavana yönä Elaine pyöri sängyssään. Oli viileä ilta ja hän hytisi kylmästä. Se isosisko- juttu häiritsi häntä. Vain kaksi vuotta häntä vanhempi. Se oli outo ajatus, hän oli aina ollut perheen vanhin lapsi. Miksi äiti ja isä eivät olleet aiemmin kertoneet? Tietysti isä tiesi asiasta. Hänen ilmeensä kertoi sen.
”Mutta miksi ette kertoneet aiemmin?” Elyas kysyi aivan kuin olisi lukenut Elainen ajatukset.
”Me emme halunneet kertoa teille siskosta jota ette voineet tavata. Emme tienneet missä hän on. Emmekä tiedä edelleenkään. Velhoperheessä kuitenkin”, William vastasi. ”Ja nyt kaikki nukkumaan. Hop hop.”
Perjantai 26. marraskuuta 1977Yöllä koko perhe kuuli miten Lora mutisi jotain unissaan. Elainea se pelotti. Hän kuitenkin jäi nukkumaan, isä kyllä huolehtisi äidistä. Aamulla isä ei ollut alhaalla, kun Elaine saapui keittiöön. Elyas tuli hänen perässään.
”Isä? Äiti?” Elaine huhuili, sillä mistään ei kuulunut mitään ääniä.
”Tulkaa tänne”, isä sanoi makuuhuoneesta. Ääni pelästytti Elainen. Se oli epätoivoinen ja surullinen, samaan aikaan.
Makuuhuoneessa Lora oli sängyssä peiton alla ja William istui tuolilla hänen vieressään. Lora oli kalpea, kalpeampi kuin ennen ja hänen hengittämisensä näytti olevan vaikeaa. Elaine tajusi liiankin nopeasti, että äiti kuolisi. Tänään.
”Elaine ja Elyas, teidän täytyy luvata?”, Lora sanoi käheällä äänellä.
”Mitä meidän täytyy luvata?” Elyas kysyi.
”Että etsitte siskonne. Häntä ei ole vaikea löytää”, Lora sanoi. ”Hei pikkuiset.” Hän osoitti sanat ovensuuhun ilmaantuneille Elenorille, Elenalle ja Eloinelle. Kaikki kerääntyivät sängyn ympärille.
”Luvatkaa”, Lora sanoi.
”Me lupaamme”, Elyas sanoi ja Elaine huomasi kyynelten valuvan veljensä kasvoilla. Lora hymyili ja sulki silmänsä. Viimeisen kerran.
A/N2: Tää oli aikas angstinen, tästä vaan tuli tällainen. Ja Lilya ja Jamesia taitaa olla luvassa seuraavassa luvussa.
* en todellakaan ole keksinyt tuota itse, siis arvoitusta. Se on kopioitu J.R.R. Tolkienin kirjasta Hobitti eli sinne ja takaisin. Osa varmaan tunnistikin sen. Ja kommenteista tykkään.
