Kiiruna Kieltämättä todella mielenkiintoinen nimi. Etenkin tuo Nenonilla.
Iines on kyllä Ankkafandomin biatchein nainen, jos niin voi sanoa. Kun ei osaa päättää kenen kanssa on. Kiitos kommentistasi.
Jinmaru-Chan Täytyy katsoa jos joskus kirjoittaisi Aku/Hannua.
Mitään en kuitenkaan lupaa. Kiitos sinullekin kommentistasi.
Lavinia Hihii, välillä liika onni on liikaa.
Kiitos kommentistasi.
Nimi: Paluu Ankkalinnaan
Kirjoittaja: Sirina Black
Ikäraja: S
Fandom: Aku Ankka
Genret: draama, AU
Päähenkilöt: Tupu Ankka veljineen, Aku Ankka, Mummo Ankka, Roope Ankka
Varoitukset: Ei mitään
Vastuuvapautus: En omista hahmoja tai paikkoja, jotka voi tunnistaa kuuluviksi Disneylle.
Yhteenveto:
Tupu ei muistellut mielellään edeltäviä vuosia.A/N: Vuosi raapalehtien II haasteeseen sekä Fandom10 -haasteeseen, lisäksi Mitä meistä tuli -haaste.
A/N2: Sijoittuu jonnekin lähitulevaisuuteen (jossa ankanpojat ovat jo aikuisia jne).
Sanamäärä: 200+100+300+100+100+150+100
1.
Tupu Ankalle paluu Ankkalinnaan kahdentoista vuoden poissaolon jälkeen oli eräänlainen kulttuurishokki. Kaupunki itsessään ei ollut muuttunut puoleen eikä toiseen. Edelleenkin joka toinen putiikki tuntui kuuluvan Tupun isosedälle Roopelle ja joka toinen sedän pahimmalle kilpakumppanille Pennoselle.
Tupu pysähtyi tutun tien päähän ja jäi katselemaan omakotitaloja ympärillään. Paratiisitie oli aina kuulunut nuorukaisen lempipaikkoihin Mummon maatilan lisäksi, vaikka hän ei aina sitä ollutkaan näyttänyt kaikille. Tupu oli kaivannut lapsuudenkotiaan enemmän kuin mitään, mutta elämä oli heitellyt häntä eri puolille viimeisten vuosien ajan.
Tupu ei mielellään muistellut viittä edeltävää vuotta, joista jokainen oli loitontanut hänet entistä kauemmas sukulaisistaan. Ensimmäiset vuoden nuorukainen oli syyttänyt Aku-setäänsä kaikista epäonnistumisistaan, sillä mitäpäs muuta epäonnisen ankan kasvatista olisi voinut tullakaan. Vasta paljon myöhemmin Tupu oli tajunnut, että hän olisi voinut tehdä itse kaiken toisin kuin Aku.
Hän olisi esimerkiksi voinut odottaa vuoden, tehdä sillä aikaa töitä Roope-sedälleen ja ansaita rahaa tulevia opiskeluitaan varten. Mutta mitä hän oli tehnyt? Karannut kotoaan ja liittynyt kiertävän tivolin työntekijäksi 16-vuotiaana. Sen jälkeen hän ei ollut nähnyt muita sukulaisiaan kuin Mummoa, jonka luona oli viettänyt muutamia lomapäiviään vuosittain.
Aina siihen saakka kunnes oli viittä vuotta aikaisemmin joutunut ongelmiin virkavallan kanssa. Tupu irvisti pienesti raapiessaan vasempaan käsivarteensa tatuoitua pääkalloa. Se oli ainoa todellinen muisto vankilavuosista.
2.
”Joko hän tulee?” Lupu kysyi ties monettako kertaa astellessaan pitkin olohuonetta hermostuneena.
”Pian. Kello on vasta varttia vaille ja hän sanoi tulevansa tasan viideltä”, Hupu vastasi jatkaessaan lehtensä lukemista. ”Istu nyt alas, hyvä veli ennen kuin kulutat urat mattoon.”
Lupu ei osannut rauhoittua, mutta istuutui kuitenkin lähimmälle nojatuolille vain pompatakseen hetkeä myöhemmin seisomaan ovikellon soidessa.
”Anna Aku-sedän avata ovi!” Hupu sihahti laskiessaan sanomalehden sohvapöydälle. ”Lupu, seis!”
Molemmat nuorukaiset jäivät odottamaan hiljaisina paikoilleen. Kumpikaan ei sanonut vielä siinäkään vaiheessa mitään kun Aku tuli olohuoneeseen yhdessä Roope-sedän kanssa.
”Roope haluaa nähdä hänet kanssa”, Aku vastasi kasvattiensa äänettömään kysymykseen.
3.
Tupu seisoi pitkään sormi ovikellon napilla ennen kuin uskalsi painaa sitä. Kaksitoista vuotta oli pitkä aika olla poissa ilman, että piti minkäänlaista yhteyttä. Nuorukainen kuunteli askelten ääniä eteisessä ja hengähti syvään ennen kuin ulko-ovi aukesi.
”Hei, Aku-setä!” Tupu sanoi tuijottaessaan jo hieman harmaantunutta kasvattajaansa. ”Pitkästä aikaa.”
Tupu kirosi mielessään typeriä sanojaan, mutta ei hänelle muutakaan ollut tullut mieleensä jännityksen keskellä.
”Tupu!”
Nuorukainen kääntyi katsomaan veljiään, jotka ryntäsivät olohuoneesta tervehtimään häntä. Kaksikko suorastaan hyppäsi Tupun kaulaan roikkumaan nauraen ja huutaen eikä hän oikein osannut tehdä muuta kuin seistä paikoillaan kädet roikkuen sivuillaan.
”Mitä mies?” Hupu kysyi irrottautuessaan viimeinkin veljensä kaulasta.
”Eh”, Tupu äännähti lievästi punastuneena.
”No, no pojat. Älkää nyt nolostuttako veljeänne”, Aku naurahti pienesti asetellessaan kätensä Tupun hartioille. ”Kas niin, Tupu. Mennään keittiöön, ruoka onkin jo valmista. Tein hampurilaisia ja ranskalaisia, koska muistin sinun tykkäävään niistä.”
Tupu virnisti nolona eikä kehdannut sanoa, ettei ollut koskaan voinut sietääkään kumpaakaan ruokalajia. Hän oli aina pitänyt enemmän terveellisemmistä ruoista, mutta oli kuitenkin suostunut veljiensä takia esittämään muuta.
”No, mitäs olet nämä vuodet tehnyt?” Aku kysyi kun koko porukka oli istuutunut vanhan ja kolhuisen ruokapöydän ääreen.
”Niin, tuota”, Tupu mutisi.
”Tuliko sinusta asianajaja niin kuin minusta?” Hupu kysyi innostuneena.
”Vai kenties lääkäri kuten minusta?” Lupu kysyi.
”Ei ja ei”, Tupu vastasi liikahdellen hermostuneesti. ”Minä en ole käynyt mitään kouluja. Minä istuin miltei viisi vuotta vankilassa ja vapauduin kuukausi sitten.”
Nyt se oli kerrottu. Hieman eri tavalla mitä Tupu oli suunnitellut kuluneiden viikkojen aikana, mutta ainakin hän oli kertonut asiasta.
”Anteeksi mitä?” Roope-setä kähähti lasin pudotessa lattialle ja räsähtäessä sirpaleiksi. ”Mitä? Sinä? Vankilassa? Kuinka kehtaat tulla tuollaisen uutisen kanssa takaisin?”
”Tämä oli virhe minun osaltani. Minun ei olisi pitänyt edes ehdottaa tapaamista”, Tupu totesi.
Ennen kuin kukaan ehti estää, Tupu ryntäsi ulos lapsuudenkodistaan.
4.
Tupu matkusti ensimmäisellä mahdollisella linja-autolla Mummo Ankan maatilalle, joka sijaitsi Ankkalinnan laitamilla. Hän tiesi olevansa aina tervetullut Mummon luokse, sillä tämä oli tietoinen hänen tuomiostaan. Mummo oli itseasiassa ainoa, joka häntä oli koskaan käynyt katsomassa Sorsakylän vankilassa.
”Tupu? Mitä sinä täällä?” Mummo huudahti nähdessään nuorukaisen astelevan itseään kohti. ”Eikös sinun pitänyt mennä tapaamaan Akua ja veljiäsi?”
”Kaikki meni vikaan, Mummo.”
Mummo Ankka oli fiksu nainen eikä hän kysellyt enempää. Sen sijaan hän asetti kätensä ystävällisesti Tupun hartioille ja johdatti tämän keittiöönsä.
”Istu siihen, Tupu. Minä tiedän mikä auttaa.”
Mummo asetti Tupun eteen suuren kulhollisen jäätelöä suklaakastikkeen kera.
5.
Tupu rakasti saadessaan tehdä ruumiillista työtä maatilalla. Lapsena hän ei ollut ollut niinkään innostunut jouduttuaan milloin lypsämään lehmiä, milloin korjaamaan erinäisiä aitauksia. Vasta vanhemmiten hän oli käsittänyt, että maatilalla työskenteleminen oli itseasiassa hyvinkin palkitsevaa. Raskaan työn lomassa ei ehtinyt ajatella mitään muuta kuin tekemäänsä asiaa.
Tupu maalasi kaikki maatilan rakennukset yhtenä päivänä, ilmoitettuaan Mummolla, ettei voisi katsella pidempään rapistuneita maalipintoja. Mummo oli vain naurahtanut ja kertonut mistä maalipurkit löytyisivät.
Seuraavana päivänä nuorukainen korjasi navetan katon, jotta sade ei pääsisi kastelemaan sisätiloja. Joka päivälle Tupu keksi jotain tekemistä, joka sai hänet unohtamaan kaiken muun.
Vasta iltaisin ajatukset palasivat kummittelemaan hänen mieleensä.
6.
Mummo Ankka kyllä piti siitä, että Tupu oli auttamassa häntä maatilan hoitamisessa. Hansusta kun ei edelleenkään ollut kunnon rengiksi. Mutta aina silloin tällöin Mummon mielessä kävi ajatus, että Tupu vain yritti viivyttää välttämätöntä pysyttelemällä tiukasti hänen maatilallaan. Itseasiassa Tupu ei ollut poistunut tilan mailta sen jälkeen kun oli sinne saapunut toukokuun puolessa välissä.
Senpä takia Mummo olikin kutsunut koko suvun, aina Roopea myöten kylään, elonkorjuuta juhlistamaan. Tupu ei tietenkään asiasta tiennyt ja niin olikin parempi. Mummo nimittäin oli aivan varma, että nuorukainen karkaisi heti jos saisi tietää, että koko suku oli tulossa paikalle.
Voi, kyllä Mummo halusi pitää Tupun apunaan, sillä hänellä alkoi jo ikä painaa päälle, mutta hän tiesi kuitenkin, että oli parempi saada kaikkien välit hoidettua kuntoon ennen kuin olisi liian myöhäistä.
”Meille tulee tänään vieraita, Tupu”, Mummo ilmoitti asetellessaan aamiaislautasta nuorukaisen eteen. ”Vasta illalla, joten ehdimme hyvin tehdä päivän työt valmiiksi.”
Tupu ei kysellyt vieraiden henkilöllisyyksiä.
7.
Tupu tunnisti setänsä auton jo kaukaa. Pienoinen pakokauhu valtasi nuorukaisen mielen, mutta hän ei juossut karkuun. Hän jäi odottamaan paikoilleen miettien samalla mitä sanoisi sukulaisilleen.
Vaikka Mummo ei ollutkaan aamulla kertonut keitä vieraat olisivat, oli Tupu aavistanut, että tämä oli kutsunut juuri sukulaisia kylään. Elonkorjuujuhlat kuitenkin olivat aina perhetapahtumia. Olihan hän itsekin ollut usein lapsena mukana juhlissa, silloin kun kaikki oli vielä ollut tylsää pakkopullaa.
Sitä saattoi sanoa aikuistumiseksi ja henkiseksi kasvuksikin, mutta Tupu arvosti nykyisin entistäkin enemmän kaikkea maatilan hoitoon liittyvää. Jopa pakollisia juhlia, jotka aloittivat sadonkorjuukauden. Omalla tavallaan hän oli tyytyväinen, että Mummo oli kutsunut kaikki sukulaiset paikalle.
