Kirjoittaja: Nemethys
Tarina: Porkkanaterapia
Paritus: DM&HG
Tyylilaji: Fluffy
Ikäraja: K-11
Sanamäärä: 921
T/N: Irkin puolella olevalla kanavalla #satasvätykset annettiin haaste, joka meni näin: “Pakolliset sanat: pilleri, porkkana, unelma, rommi. Vähintään 600 sanaa, väh. K-15, PWP.” Skippasin ton PWPn ja K-15 ikärajan, mutta toivottavasti kelpaa kuitenkin
.
PORKKANATERAPIA
“Hermione, Kalkaroksen tehtävän minimipituus oli kolme jalkaa”, kuului tytön yläpuolelta.
“
Professori Kalkaroksen, Malfoy”, Hermione tiuskaisi kiireisenä.
“Olen vakaasti sitä mieltä, että hänen täytyy alkaa määritellä myös maksimipituudet. Kätesi lähtee kohta irti, Granger”, vaaleaverikkö sanoi muka-huolestuneena, vaikka oli nähnyt tämän kaiken ennenkin.
“Mene pois.”
Kolmen vartin päästä, kun tyttö yhä vain raapusti tutkielmaansa, Draco katsoi aiheelliseksi puuttua peliin uudelleen.
“Kuule, minusta tuntuu, että et jätä maailmalle yhtään pergamenttia tuon jälkeen.”
“Puhutko nyt koko maailmasta, vai vain sinusta?” Hermione kysyi ivallisesti.
“No minäkin tarvitsen sitä vaikka mihin”, tuhahti Draco. Hän ei ymmärtänyt, miksi häntä oikeastaan edes kiinnosti. Hän päätti palata porkkanoihin.
Hänen ajatuksensa olivat viime aikoina vaeltaneet kielletyillä alueilla, jotka eivät olleet mahdollisia. Kieltääkseen itseään ajattelemasta niitä, hän oli alkanut ajatella porkkanoita, joka kerta kun eräs tietty tummaverikkö vaelsi hänen päähänsä.
Miksi hän sitten ajatteli Hermionea? Erittäin hyvä kysymys, mihin poika ei todellakaan tiennyt vastausta.
Hän vain tiesi, että he olivat pelanneet tätä peliään jo pidemmän aikaa. He puhuivat toisilleen erittäin huonoilla tekosyillä, vedoten ties mihin valvojaoppilaiden asioista aina lounaan riittävyyteen asti.
Milloin tämä sitten oli tapahtunut?
Sen jälkeen, kun Potter oli pistänyt hänen isänsä Azkabaniin. Draco tunsi, että hänen sydämeltään oli vierähtänyt pois valtava kivi. Näennäisesti hän vihasi Potteria, mutta oikeasti hän oli vain kiitollinen. Oh-niin-hieno Valittu oli antanut hänelle mahdollisuuden jopa nukkua öisin, heräämättä kertaakaan siihen samaan vanhaan painajaiseen, jossa Voldemort iski kyntensä häneen polttamalla pimeän piirron.
Sitä ei tulisi tapahtumaan pitkään aikaan, niin kauan kun hänen isänsä ja tämän kuolonsyöjätoverit olivat lukkojen takana.
Draco Malfoy toivoi, että heidän vapautumisensa ei koskaan koittaisi. Se päivä, kun hän näkisi isänsä jälleen, olisi kuin myrkkypilleri hänelle. Se olisi kirjaimellisesti hänen kuolemansa. Ainakin henkisesti.
Mutta takaisin Hermioneen nyt. Missä vaiheessa hän oli huomannut viihtyvänsä tytön seurassa? Se oli tapahtunut niin nopeasti, ettei hän ollut itsekään tajunnut. Heidät oli valittu molemmat valvojaoppilaiksi, joka puolestaan tarkoitti sitä, että he joutuisivat viettämään aikaa yhdessä. Ja se ei loppupeleissä ollut kovinkaan huono juttu, näin myöhemmin asiaa tarkastellessa.
Hän oli ymmärtänyt, että sen hikipinko-kuorensa alla Hermione oli fiksu, viisas ja aidosti välittävä. Vaikka hän olikin vihannut poikaa (Draco oli aivan varma, ettei hän enää vihannut) hyvin pitkään, jotain oli tapahtunut niiden lukuisten oppilaskokousten aikana. Tytöstä oli tullut ystävällinen. Hän tervehti aamuisin Dracon nähdessään, vaikka Potter ja Weasley näyttivät hänen vieressään siltä, että he olivat syöneet pollomuhkun mätää, Hermione ei ollut moksiskaan heistä.
Hermione oli tervehtinyt poikaa, vaikka oli kestänyt viikkoja, ennen kuin hän oli tervehtinyt takaisin.
Tässä tytössä oli jotain erikoista. Hän oli oikeastaan unelma. Miten Draco ei ollut ennen nähnyt sitä?
Yhtäkkiä Draco havahtui. Hän ajatteli tyttöä taas!
Porkkana. Milloin hän oli viimeksi syönyt porkkanoita? Siitä oli ikuisuuksia, varmaan viimeksi halloween-juhlien aikoihin…Porkkanat kaikkosivat hänen ajatuksistaan, kun hän huomasi mustetäplän Hermionen nenässä.
Samalla kun hän katseli tyttöä, hän salli itsensä kuvitella, millaista olisi suudella Hermionea. Tämän pehmeitä huulia, ensin vain hipaisten, sitten hän raottaisi tämän huulia omillaan…
“Draco?” Hermione katsoi poikaan kysyvästi, ja tämä havahtui mietteistään.
“Mitä?”
“Huhuilin sinua kolme kertaa, mutta sinulla oli kasvoillasi vain sellainen tyhjä katse”, tyttö sanoi epäluuloisesti.
Dracon poskia kuumotti. Voihan! Hän kuvitteli, että toinen ei olisi huomannut laisinkaan mitä hän puuhaili, hän oli jäänyt
haaveilemaan.
Draco Malfoy ei haaveillut. Ikinä.
“Punastutko sinä!” Hermione tirskahti uskomatta silmiään.
“Ole hiljaa, ja keskity siihen typerään tutkielmaasi”, Draco vastasi pöyhkeästi, mutta toinen vain nauroi yhä.
“Granger! Lopeta, minä sanoin”, hän yritti, mutta ilman mitään vaikutusta.
“No ole sitten tuollainen, minä lähden.”
Draco käveli suutahtaneena poispäin tytöstä, mutta pysähtyi sitten kun hän kuuli Hermionen sanovan hänen nimensä. Poika ei kääntynyt, mutta odotti.
Hermione kiersi hänen etupuolelleen ja katseli häntä otsatukkansa alta. Draco olisi halunnut sipaista ylikasvaneet haituvat pois, mutta jokin esti häntä.
Heidän välillään oli sähköä, sen nyt tajusi tyhmempikin. Mutta miksei kumpikaan tehnyt mitään?
Draco tarkasteli tyttöä mahdollisimman huomaamattomasti. Millaista olisikaan vain nostaa tuota hametta ylemmäs, sivellä Hermionen taatusti pehmeää ihoa, tehdä pyörteileviä liikkeitä hänen reisiensä sisäpuolella…
Ja toki monta muutakin asiaa täyttäisi “mahtavat asiat“-kategorian helposti, mutta niitä hän ei juuri nyt uskaltanut ajatella. Ties vaikka se vaikuttaisi joihinkin paikkoihin, jotka eivät missään nimessä saaneet nostaa päätään tällä hetkellä. Tai nostaa… yhtään mitään, jos tarkkoja oltiin.
Ajattele jotain muuta, Draco, idiootti! Miksi sinun piti ajatella hänen reisiään! Tai mitä niiden välissä on - Ei, nyt siistit ajatuksesi! Olet kuin kirkkopoika. Ajattele jotain muuta, nyt heti! Porkkana. Oranssi. Pitkulainen. Juures. Vai vihannes? Ei, juures se oli. Juuri sillä hetkellä, Hermione sipaisi hänen poskeaan kevyesti. Draco luuli kolme sekuntia, että hän hallusinoi. Hermione todellakin oli koskettanut häntä!
Hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan tarttui ehkä jopa kovakouraisesti tytön hartioista, vetäen tätä itseensä päin. Hän painoi huulensa tytön huulia vasten - ne olivat juuri niin pehmeät, kuin hän oli kuvitellutkin - ja suuteli tätä niin, että Tylypahkan muurien sisällä ei ollut niin intohimoista ja kiihkeää suudelmaa nähty vuosikausiin.
Se oli kuin olisi ottanut huikan maahisten rommia. Ensin se lamaannutti hetkeksi, sitten se levitti lämpöä syvälle hänen sisimpäänsä. Lopulta, hän tunsi olevansa tulessa.
Kun he lopultakin vetäytyivät toisistaan, Hermionen jäädessä Dracon käsivarsien sisäpuolelle, kumpikin oli hiljaa.
“Vau”, Hermione lopulta huoahti.
“Vieläkö mietit tutkielmaasi?” Draco kysyi kohottaen toista kulmaansa.
“Mikä tutkielma?” tyttö kysyi ilkikurisesti, ja poika suuteli häntä uudelleen.
Ja uudelleen. Ja uudelleen. Aika monta kertaa jos nyt tarkkoja oltiin.
Eikä Hermionen sisäreidetkään jääneet tutkimatta ja Draco oli niihin päästyään unohtanut autuaasti porkkanat.
Ketä kiinnosti edes, oliko porkkana juures vai vihannes?
T/N: Kommentteja ruinaan ja silleen
ps. Kiitos Atrèjulle korjauksista!
