Nimi: Sanattomia ymmärryksiä
Kirjoittaja: Sädekehä
Ikäraja: S
Genre: Fluffy, romance
Paritus: James/Sirius
Vastuunvapautus: Hahmot ja maailma Rowin omaisuutta. Lyriikat Robbie Williamsin.
Summary: Hipaisuja, kiusoittelevia hymyjä, nopeita katseita. Paljon naurua ja kipristelyä sormenpäissä, pieniä perhosia vatsassa ja auringonsäteitä silmissä.
A/N: Yhh. Periaatteesta en julkaise mitään, mistä en itse niin kauheasti pidä, mut toisaalta.. En tiedä. Tästäkään ei pitänyt tulla tällainen, mut kas kummaa niin nyt vain kävi. : D Tämä on taas ihan merkityksetön ihmeellinen raapustus, enkä osaa sanoa juurikaan mitään järkevää. Paitsi, ettei nimi sovi kauhean hyvin tyyliltään tekstiin, mutta kun olin kerran sen siihen jo erehdyksissäni kirjoittanut, en saanut sitä enää poiskaan. *huokaus* Mitä mieltä te olette? Kommentteja!
Ja osallistuu OTP10 J/Sllä ja sataseen sanalla ’alku’.
------
Sanattomia ymmärryksiä
Baby when you're with me
Who do you think you're fooling?
Hipaisuja, kiusoittelevia hymyjä, nopeita katseita. Paljon naurua ja kipristelyä sormenpäissä, pieniä perhosia vatsassa ja auringonsäteitä silmissä. Loikoilua nurmikon kasteessa, pieniä helmiäispisaroita nenällä, poskella ja huulilla. Paljon sanoja, kertomuksia ja kokemuksia, kaikki toiselle jaettavaksi tarkoitettuja. Omia ja yhteisiä, hentoja hymähdyksiä. Paljon sellaista, mitä kaksi muuta eivät ymmärtäneet, kokeneet eivätkä edes halunneet. Juttuja, pieniä pusuja, halauksia, viattomia sanoja tuulen kuiskuttelussa. Hiljaista, äänekästä, kaunista.
”Lily on nätti”, hän kuiskasi käheästi, pyöritteli maidonvalkeaa liljaa sormissaan. Kaunis, kaunis, kaunis.
”Onko sinusta?”
”On, lumoava ja hento”, hymy oli valoisa ja raukea, minun mielestäni oikeinkin sievä. Harmoninen, sopusointuinen ja makea. Silitin hänen poskeaan, hän hymyili ja nauroi, kääntyi katsomaan, nauroi uudelleen, uudelleen ja uudelleen.
”Haluat hänen kanssaan naimisiin?”
”Totta kai haluan!”
Uhmaa, itsevarmuutta. Kaikkea mistä pidin, mitä rakastin ja mitä palvoin. James. Ei James Lilyä rakastanut, ei himoinnut eikä halunnut. Hän piti hellistä hymyistäni, varovaisista hipaisuistani, nihkeistä aamutunneista. Minusta. Tiesin sen. Olin aina tiennyt, ja niin tiesi Remuskin. Hän oli sanonut kerran niin, hiljaa ja arkaillen. Ei katkerana, eikä hämillään, ainoastaan epäröiden. Silloin olin hymyillyt tyytyväisyyttäni, piilottanut onnenkiljahduksia, hassua naurua ja silmistä paistavaa onnea. Remus oli kuitenkin huomannut, nähnyt ja ymmärtänyt. Hymyillyt vaivihkaa surumielisillä silmillään, puistellut päätään, nauranut kanssani. Hiljaa ja hyväksyen, sanattomasti ymmärtäen.
”Mene juttelemaan hänelle.”
Hoikat sääret kirmasivat nurmella, kuului naurua, iloista puhetta ja hymyilyä. Helmat liehuivat, pitkät hiukset kimmelsivät, tuoksuivat kuin niittyjen värikkäät liljat. Ja hiljalleen, kuin hiipien, katosi lämpö ja keveys, keltainen kimmellys järvellä, paljaat varpaat nurmella. Oli vain hopeinen huurre ikkunoissa, savua hengityksen tilalla, yhteisiä lapasia ja kaulahuiveja.
Ja hän hymähti, tarttui käteeni.
”Miksi?”
”Koska pidät hänestä, Lilystäsi.”
”Niin kai.”
Suloinen ääni oli laiska, tympääntynyt. Kiri korviini hunajana, sai suupielet nousemaan. Olin aina tiennyt. Tiennyt ja tiennyt. Uskonut, enkä koskaan pelännyt. Aina vain hymyillyt, nauranut ja virnuillut. Onnellisena, tietävänä, itsevarmana.
”Mitä sinä hymyilet?”
”Sinua James, sinua.”
Syystuuli täyttyi suukoista, kylmistä sormista ihoilla ja hiljaisesta huurrenaurusta. Keveistä askelista, yhteen liittyneistä käsistä ja pehmeän lämpimästä tunteesta villapaidan alla. Pitkistä, odottavista katseista ja rakastavista hymyistä. Siitä hiljaisesta kihinästä ja naurusta, päiden pudistelusta, hymähdyksistä ja vieraiden hämmentyneistä katseista. Kaikesta kauniista, kummallisesta ja kiehtovasta. Uudesta ja vieraasta, suloisesta ja lämpimästä.
Kaikesta, josta minä pidin ja James rakasti.
--