Todellisuuksia || Neville/Charlie, S

[Mustalupiini]

Nimi: Todellisuuksia
Kirjoittaja: Minä, Mustalupiini
Tyyli: Draama
Paritus: Neville/Charlie
Ikäraja: S //zougati muutti vastaamaan uusia ikärajoja
Yhteenveto: Pisaran täytyy pudota ennen kuin se voi yhtyä järveen.
Vastuuvapaus: Pottermaailma on edelleen Rowlingin enkä minä hyödy tästä taloudellisesti.
Haasteet: Slash10, Kerää kaikki hahmot -haaste (Neville Longbottom).

KK: Vehkan kanssa tuli tehtyä sopimus: Vehka kirjottaa Sirius/Remusta, mä kirjoitan Charlie/Nevilleä. Tsädäm, tässä tämä nyt sitten on
Palautetta arvostan.

          Todellisuuksia


Ihmeiden eläintarhan ovi painui sisäänpäin tehden pienestä kaupasta hetkiseksi vieläkin ahtaamman kuin se jo ennestään oli, ja törmäsi katosta roikkuvaan rautaiseen kelloon jonka kumea sointi peittyi lähes kokonaan rupikonnien kurnutuksen, silinterihatuksi muuttuvan kanin poksahtelun ja muiden eläinten tuottamien äänien alle. Sisään astuva poika veti vaistomaisesti päätään alemmas, hartioidensa väliin, kun meteli ryöppysi hänen korviinsa. Tiskillä oleva noita palveli parhaillaan pitkää vahvannäköistä nuorta miestä, ja Neville seisoi oven lähistöllä tietämättä minne päin astua. Hän olisi halunnut seistä nurkassa, mutta korpit, rotat ja myrkkyetanat kammottivat häntä. Niinpä hän lopulta vain tökötti keskellä kauppaa ja katseli tahraista mattoa jalkojensa alla. Hän haistoi edessään seisovasta nuorukaisesta lähtevän tuoksun, sekoituksen savua, havupuita ja jotain, jota hän ei osannut määritellä.
”...Kiitos, tämä riittääkin”, mies sanoi äänellä, joka toi Nevillen mieleen jotain tuttua. Samalla hän rekisteröi, että tällä oli punaiset hiukset, ja arvasi kyseessä olevan Weasley. Ronin ääni oli hyvin samantapainen. Tiskin takana seisova noita ojensi paketin, jonka mies otti vastaan ja kääntyi lähteäkseen. Neville seisoi niin lähellä hänen takanaan, että toinen puolittain törmäsi häneen. ”Anteeksi”, hän änkytti ja siirtyi sivummas, joutuen lähemmäs kirkuvia korppeja.
”Minunhan tässä kuuluisi pyytää...” mies sanoi, ja kun Neville nolona kohotti katseensa, hän tunnisti tämän Charlieksi viime vuonna Päivän Profeetassa olleen kuvan perusteella. Charlie hymyili, eikä hämilleen mennyt Neville saanut sanottua saati tehtyä mitään. Tilanne raukesi kun Charlie taputti häntä olkapäälle ja käveli ulos kaupasta, eikä Neville kuullut kellon sointia eikä eläinten metelöintiä katsoessaan tämän perään häkeltyneenä.
”Mitäs nuorelle herralle saisi olla?” tiskiin nojaileva noita kysyi, ja Neville hätkähti.
”Minun rupikonnani...” hän sanoi ja nosti taskustaan esille ruskeanvihreän suurehkon konnansa, Trevorin.
”Mikäs tätä kaveria vaivaa?” noita kysyi ystävällisesti.
”En tiedä, tuota – anteeksi, tämä taisi olla erehdys, ei Trevorilla ole mitään hätää”, Neville sanoi änkyttäen taas, kaappasi Trevorin takaisin taskuunsa ja perääntyi ulos kaupasta posket punaisina. Noita katseli häntä ensin kulmat kurtussa, mutta purskahti sitten nauruun.
Kaupan ulkopuolella Neville näki mumminsa – ja kenenpä muunkaan seurassa kuin Charlie Weasleyn. Pojan kasvot punertuivat entisestään, mutta hän ei ehtinyt toteuttaa pakoa ennen kuin Augusta huomasi hänet ja viittilöi luokseen.
”...Kaikkea hyvää sitten, ovathan turnajaiset suuri asia”, Augusta sanoi juuri Charlielle ja vetäisi lähemmäs tulleen Nevillen käsivarresta vierelleen. ”Tässä on pojanpoikani Neville. Neville, tämä on Charlie Weasley, ystäväsi Ronaldin isoveli”, hän selitti, ja Charlie totesi taas hymyillen heidän tavanneen juuri.
”Niin, niin, kyllä minä muistan, mummi”, Neville mutisi, katse mukulakivikadussa.
”Te tulette varmaan näkemään toisianne vielä monestikin tänä vuonna, totisesti, teille on tulossa hieno vuosi, Neville-poikaseni”, Augusta touhotti, ja Charlie naurahti ja totesi, että hänen pitääkin nyt lähteä, mutta he tosiaan näkisivät varmasti myöhemmin.
”Miten mukava nuorimies”, Augusta jatkoi Charlien poistuttua. ”No, saitko sinä sitä lääkettä sille konnallesi?”
”Eh, ei Trevor – Trevor on ihan terve, ei se tarvinnutkaan mitään lääkettä”, Neville sanoi katsomatta mummiaan. Tämän kasvot rypistyivät entisestään hänen kurtistaessaan kulmiaan.
”Kuulehan, Neville-poikaseni. Minä vähän epäilen, että... Onko sinulla tyttöystävää?” hän kysyi tiukasti. Neville hätkähti.
”Ei, mummi, ei ole, olisinhan minä kertonut sinulle”, hän sanoi.
”Ei teistä nuorista ikinä tiedä... No niin, no niin, kuulepas, Neville, oletko sinä – poikiin suuntautunut?” Augusta kysyi vieläkin tiukemmin, ja Neville hätkähti entistä rajummin. Punastua hän ei kuitenkaan voinut enää enempää, veri kohisi hänen poskillaan jo aiempien tapahtumien seurauksena niin rajusti, että hänen poskensa päihittivät tomaatin mennen tullen.
”Mummi... Mitä sinä...” hän mumisi silmät suunnattuna mukulakiviin joita ne eivät nähneet.
”No niin, poikaseni. Kyllä minä osaan tulkita sinua”, Augusta sanoi, mutta Nevillen odottamaa 'nyt ei kunnian kukko laula', tai jotain vastaavaa lausahdusta ei tullutkaan. ”Ei se mitään, poikaseni, ei se mitään”, hän jatkoi, ja Neville hämmästyi niin, että kohotti katseensa mummiinsa tarkistaakseen tämän ilmeen. Hänen suunsa avautui äänettömästi itsekseen kun hän huomasi, että mummi oli tosissaan sanoessaan 'ei se mitään'.
”Älähän nyt katso minua tuolla tavoin, Neville”, Augusta naurahti. ”Ja nyt, jatketaan matkaa eikä seistä tässä kuin mitkäkin tollot”, hän sanoi, ja Neville seurasi mummiaan täysin häkeltyneenä. Ehkä hän olikin – mumminsa sanoin – poikiin suuntautunut, mutta ei koskaan, koskaan hän ollut ajatellut sen näkyvän niin selkeästi hänestä, ja vielä vähemmän hän oli hurjimmissakaan kuvitelmissaan kuvitellut mumminsa suhtautuvan tietoon näin. Poika oli aivan hämmentynyt vielä seuraavanakin päivänä.
 
~
 
Veden päälle kaartuneen pyökin lehdistä tipahteli hiljakseen vesipisaroita järven tyynelle pinnalle. Neville mietti, kuinka erilaisia ja silti niin samanlaisia pisarat ja veden pinta olivat, ja miten ne sulautuivat yhteen kuin mitään ei olisikaan tapahtunut, täysin saumattomasti.
Mutta pisaran täytyi ensin päästä pois lehdeltä, sen täytyi pudota ennen kuin se saattoi yhtyä järveen. Poika ojensi kätensä. Joskus pisaran matka saattoi myös katketa ennen kuin se pääsi päämääräänsä. Se saattoi murskaantua jotain muuta vasten, saattoi käydä niin, ettei se koskaan saavuttanut päämääräänsä. Mutta sitä ei voinut tietää ennen kuin yritti.
Neville huokaisi. Charlie oli nyt Tylypahkassa. He olivat saaneet tietää Kolmivelhoturnajaisista edellisenä iltana, ja Nevillen sydän oli kieltämättä sykähtänyt kun hän oli kuullut, että Charlie viipyisi täällä koko vuoden. Mutta mitä hän voisi asialle tehdä? Eihän hän voinut mennä Ronin veljelle sanomaan, että: 'Hei, olen poikiin suuntautunut ja luultavasti ihastunut sinuun.' Eihän?
Mutta pisaran täytyy pudota ennen kuin se voi yhtyä järveen.
Charliehan oli häntä kahdeksan vuotta vanhempikin. Ja he olivat molemmat miespuolisia.
Pisarat ja tyyni vedenpinta ovat aivan erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia. Ne kytkeytyvät yhteen saumattomasti.
Nevillellä ei ollut tapana kiroilla, mutta ’voi hemmetti’ oli lähellä karata hänen huuliltaan tässä tilanteessa.

”Hei Neville”, Charlie sanoi pehmeästi.
”Hei Charlie”, Neville vastasi, ja vaikka he olivat laajan nurmikentän vastakkaisilla reunoilla ja molemmat puhuivat hiljaa, heillä ei ollut vaikeuksia kuulla toistensa puhetta. Molemmat kävelivät hiljakseen, liikkuivat toisiaan kohti. Neville tunsi lyhyiden ruohonkorsien aiheuttaman kutituksen ja pistelyn paljaissa jalkapohjissaan. Hän hymyili.
”Sinä varmaan tiedät, miksi me olemme täällä?” Neville kysyi Charlielta hymyillen edelleen kun he olivat enää muutaman metrin päässä toisistaan. Tunnelma oli lämmin, välitön ja rauhallinen, oli kuin maailmassa ei olisi ketään muuta ollutkaan.
Charlie nyökkäsi, hänkin hymyili. Nevillen punastelu ja epävarmuus olivat kaikonneet. Tämä tuntui hyvältä. Hän lähti kohti järven rantaa ja Charlie kulki hänen vierellään. Ruohikko muuttui kosteammaksi ja lopulta märäksi hiekaksi. He rikkoivat vedenpinnan kahlatessaan järveen nilkkojaan myöten. Charlie nosti kätensä Nevillen olalle.

Herätessään Neville tiesi, että näin sen kuului olla. Hän ei halunnut pudota, eikä hänen tarvinnutkaan. Rinnakkaistodellisuudessa, unissa, oli kaikki mitä hän halusi.
Makuusalin pimeys ei enää pelottanut poikaa.