Nimi: Arki repii rikki
Kirjoittaja: deltotus
Ikäraja: S //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Genret: drama, humour(?)
Paritukset: James/Lily
Vastuuvapautus: En omista hahmoja, enkä saa tästä minkäänlaista rahallista korvausta.
Yhteenveto: Arjen iloja ja suruja.
Silmälasipäinen aurori ilmiintyi Auroriakatemialta kotiovelleen. Ovi oli kulunut, parhaat aikansa nähnyt viime vuosikymmenellä, mutta kauneus ei ollut valunut hiekkaan vuosien seurana. Punatiilinen talo oli korttelin komein (ainakin omistajansa mielestä), ja sen puutarha kukoisti kuin finnit Ruikulin kasvoilla tämän juotua kurpitsamehua, johon on lisätty tilkka finnistyslientä. Pieni hymynkare pakottautui miehen rohtuneille huulille hänen muistellessaan aikaansa Tylypahkassa huolettomana pojankoltiaisena. Hän oli kasvanut siitä paljon henkisesti, mutta tiesi tehneensä oikein viettäessään silloin pilailun- ja hauskuudentäytteistä elämää. Enää siihen ei ollut mahdollisuutta. Miehen kasvoille oli uurtunut aikuisuuden tuottama krooninen väsymys. Hänellä oli siihen monta hyvää syytä.
Aurorin vaativa työ oli jo itsessään rasittavaa. Päivät töissä hän leikki kuolonsyöjien kanssa perinteistä kissa-hiiri-leikkiä. Pelin säännöt olivat yksinkertaiset. Joukkueita osallistui vain kaksi; Voldemortin vohvelit ja Ministeriön minarimimmit. Kun jälkimmäisille oli jaettu kissan rooli, heidän tehtävänsä oli toimittaa koloihinsa pakenevat hiiret Azkabaniin. Roolien ollessa päinvastaiset, mirrit olivat astetta vaarallisempia ja yrittivät toimittaa piipittävät jyrsijät Voldemortin päivälliselle pääruokalajiksi.
Illat ja yöt kuluivat vastuullisen isän roolissa. Hänen poikansa Harry ei ollut hiljainen, eikä tämä ollut rauhallista ihmisenalkua nähnytkään. Mies oli hieman ylpeä. Hän oli ollut pienempänä vanhempiensa mukaan täysin samanlainen. Haittapuolena oli, että yöunet juoksivat pakoon yhtä ripeästi, kuin Sirius kolmannella luokalla saatuaan McGarmiwan kimppuunsa kommentoimalla tämän kuihtunutta seksielämää Albuksen kanssa.
James aukaisi oven ja siirsi itsensä päättäväisyydellä sisätiloihin.
”Lily, olen kotona!” hän huudahti vaimolleen karhean uupuneella äänellä.
”Pitäisit kerrankin tuon turpasi ummessa, koska saat tarpeeksi paljon ääntä pelottaaksesi viimeiset pohjankuonokarvavompatit Australiasta Marsiin ilmankin tuota leipäläven aukomista. Vietin viimeiset kolme varttia yrittäen nukuttaa poikalasta, joka on tullut niin paljon sinuun rasittavuutensa suhteen, että uskon sinun kloonanneen itsesi, ja sinä idiootti onnistuit melkein herättämään hänet”, Lily sähähti äreästi astellessaan portaita alas kohti eteistä. Naisen punertavat hiukset oli kietaistu epäsiistille nutturalle, joka kertoi yleensä ulkonäöstään tarkan kantajansa kiireestä. Hänellä oli aavistuksen tummemmat silmänaluset kuin miehellään kavaltamassa poikansa ajoittaisesta rasittavuudesta.
”Eikö töissä raatanut miesparkasi saa yhtään parempaa vastaanottoa?” James murjotti. Hän otti kasvoilleen uskottavimman marttyyrin ilmeen, minkä hallitsi.
Lily heltyi katsellessaan miehensä surkeaa ilmettä ja asteli aurorin eteen. Punapää varvisti hiukan ja antoi pusun tämän poskelle. Hän vetäytyi poispäin Jamesista ja hymähti huomatessaan miehen tahtovan lisää.
”Ei makeaa mahan täydeltä. Muistathan sen, kun söitte viime maaliskuussa kilpaa Siriuksen kanssa suklaasammakoita ja vaikeroitte koko pitkän illan kivistäviä mahojanne ”, Lily kommentoi kiusoitellen.
”Ei aito ja alkuperäinen Kelmi voi haasteesta kieltäytyä.”
”Niin, ymmärrän. Miehekkäät periaatteenne pakottavat teidät suostumaan, ettekä voi toimia niitä vastaan. Kivikaudelta peräisin olevat luolamiehen vaistot eivät hevillä katoa.” Jamesin ilme muuttui oudon hämmästyneeksi. Juuri sillä hetkellä hän näytti kivikautiselta luolamieheltä, joka on mennyt nielaisemaan puunuijansa.
”Hevillä? Lily, et kai sinä kuuntele heviä? Tai siis, onhan se örinä omalla tavallaan kovin kaunista, mutta…”, hän ei saanut lausettaan lopetettua. Lily repi hiuksiaan turhautumisen todisteeksi.
”Argh, JAMES! Passitan sinut kertaamaan omaa äidinkieltäsi. Et sinä voi Harrya puhumaan opettaa, jos et itsekään osaa. Miksi en mennyt naimisiin normaalisti sivistyneen jästimiehen kanssa, joka ymmärtää englantia ongelmitta! Olet täydellisen toivoton tolvana ja...”, Lilyn lause keskeytyi samoin kuin Jamesin edellinen. Tällä kertaa keskeyttäjänä oli vihaisen vaimon sijasta yläkerrassa rääkyvä poikalapsi. Hento nainen murtui väsymyksestä purskahtaen itkuun.
”James, minä en jaksa. Hoida sinä hänet. Menen jonnekin. Lepäämään”, Lily kuiskasi hiljaa yrittäen hakea reippaampaa sointia ääneensä, avasi narisevan oven ja laahusti kynnyksen yli.
Ruskeat silmät surusta vuolaina jäivät tuijottamaan avoimesta ovesta ulos tyhjyyteen. Vauvan huuto vaimeni Jamesin korvissa merkityksettömäksi taustahuminaksi.
A/N: Saatte ihan itse pohtia, miten tarina jatkuu. Kommentit saattavat pelastaa päiväni tai vastaavaa eli ovat tervetulleita.
