// Alaotsikko: Joissain Slash, ei kaikissa. max k -11 vaihtelee. Humor, Romance, Angst, Songfic
Ja kauaa ei sitten tarvitse ikinä odottaa seuraavan ficin saapumista, koska mulla on koneella näitä valmiina monia kymmeniä 8D . Niitä mun mielestä parhaita julkasen täällä. Jos välttämättä tahtoisit jollekkin jatkoa, niin laita yksäriä tai ilmottele tässä
Sekoleptikko muoksi oikean ikärajan ja Yukimura fandomin alkutietoihinOtsikko: Kaksi Kauneinta
Kirjoittaja: Stubastian
Beta: Nope
Ikäraja: S
Fandom: Salatut elämät
Tyylilaji: Angst, songfic, hope(?)
Paritukset: Peppi/Heidi. Ihan ystävinä vaan.
Varoitukset: Ei oikeastaan ole mitään suurempaa.
Kappale: Jippu - Kaksi Kauneinta
Toinen tytöistä piirtää kukkia
Farkkujen lahkeisiin
Ja rakastuu aina pitkätukkaisiin poikiin
Toisella on niin kova ikävä
Ja se kantaa käsissään kyyneleitä.Mä tuijotan hiljaa ulos ikkunasta, kun juna kiitää eteenpäin, aika kaukana Helsingistä jo. Mutta ei me olla vielä matkan määränpäässä , ei lähelläkään, , nimittäin aivan toisella puolella Suomea, kuin nyt. Vilkaisen vieressäni istuvaan, vaaleahiuksiseen tyttöön, joka hymyilee pienesti, väsyneenä. Me päätettiin Pepin kanssa yhdessä, että lähdetään pois Stadista. Me jätettiin vain jäähyväiskirjeet jälkeemme, ja nyt suunnataan kohti tuntematonta, sillä Pihlajakadulla kaikki muistutti mua Jiristä, ja Peppiä Nikosta, ne molemmat jätkät petti meitä, tai valehteli muuten. Mä en sietänyt enää sellaista käyttäytymistä, eikä Peppikään tosiaan ollut sitä ansainnut. Joten tässä me vaan istutaan, kahdestaan, nojaten hieman toisiimme. Ihan sama, minne meidän tie vie, mä tiedän, että minä ja Peppi ollaan yhdessä. Mulla on kädessä punainen tussi, jolla piirrän mun farkkuihin ruusunkuvaa, ja vilkaisen huokaisten ulos, pimeään yöhön. Me hypättiin yöjunaan, kello on nyt neljä. Pureskelen hieman huultani, mun mielessä kummittelee kokoajan Jiri, se, miten mä sain juoksuttaa sen pitkiä, ruskeita hiuksia pitkin mun sormiani. Haukottelen hieman, vilkaisten tyttöön nopeasti, tuon kasvot on hieman haikeat. Ei se ole helppoa jättää taakseen kaikkea, mä tiedän, että Ossikin on Pepille ollut aina kuin isä. Ja mä tiedän, että Peppi olisi halunnut antaa Nikolle anteeksi, mutta loppujenlopuksi näin on parempi.
Ja ne matkustaa pois.
Pois lähdettiin- Heidi.. Vaikka mitä tapahtuis, tai mihin me ikinä jouduttais, niin varmaa on se, että meillä on aina toisemme? Vai mitä? Peppi kysyy hiljaa, muhun vilkaisten. Hymyilen ihan pienesti, sipaisten ruskeita hiuksiani, ja asettaen käteni toisen harteille, nojaten ikkunaan, hiljaisessa junassa, jossa suurinosa porukasta jo nukkuu, kaikki varmaan, mua , Peppiä ja kuskia lukuunottamatta. Kallistan hieman päätäni, vilkaisten suklaanruskeilla silmilläni Pepin smaragdisilmiin, jotka lumoaa jokaisen kundin.
- Jep, siihen sä voit ainakin aina luottaa, vaikka kaikki muu kaatuis. Mä en oo ikinä kaukana, mä oon aina sun lähellä, lupaan , toinen hymyilee pienesti, laskien päänsä mun harteille. Huokaan hieman, toiseen paremmin nojautuen, Peppikin kietoo kätensä mun harteille, painan pääni vasten tuon rintakehää. Kukaan jätkä ei tulisi enää meidän väliin, koska meidän ystävyyttä ei enää mikään saa katkeamaan, jos Peppi lähtee, lähden mäkin. Se on nyt selvä. Huokaan hiljaa, hymyillen kuitenkin pienesti, voisi ne asiat huonomminkin olla, vaikka mä en edes ole varma, mihin meidän matka loppujenlopuksi vie, niin kuten jo sanottua, ainakin meillä on toisemme. Se riittää, ja tulee tulevaisuudessakin riittämään mulle ihan hyvin. Kuka kaipaa elämäänsä petollisia kundeja, kun omistaa ystävän, johon voi luottaa, ja joka varmasti ei koskaan tule mua pettämään?
Kaksi maailman kauneinta, kaksi maailman herkintä
Kaksi maailman pienintä ja tärkeintä sydäntä
Kaksi maailman kauneinta, kaksi maailman herkintä
Kaksi maailman pienintä. - Tullaankohan me enää koskaan takaisin? Tyttö kysyy, muhun edelleen nojaten, huokaan hieman, kohauttaen olkiani, ja hymyillen, hieman uupuneesti, koska yleensä mä oon tähän aikaan jo nukkumassa. Sipaisen parhaan ystäväni vaaleita hiuksia. Mä en tiedä, palataanko me koskaan Pihlajakadulle, tai että minkälaiset reaktiot siellä odottaisi meitä. Mä edelleen muistan, miten pahalta musta tuntui, kun Tuukka vaan lähti yhtäkkiä, ilmoittamatta pois, enkä mä nähnyt sitä vuosiin – nyt mä teen tasan saman tempun sille, mutta en ilkeyttäni. Miltähän Tuukasta mahtaa tuntua? Kyllä mä tiedän, samalta kun musta silloin aikanaan. Mutta kun Tuukka olisi ollut enää mun ainoa syy jäädä Pihlajakadulle, Pepin lisäksi, ja Pepin mä sain samantien mukaani. Me vaan saatiin idea, että meidän pitää lähteä. Että me yhdessä, parhaat kaverit, voitaisiin kenties olla paljon onnellisempia jossain muualla, paikassa, josta meillä ei ole vielä harmainta aavistustakaan. Mä silti näen meidät tulevaisuudessa ihan onnellisina, koska en mä voi olla onneton Pepin seurassa, kun se tyttö on itse aurinko.
- Mä en tiedä, mutta jotain mä tiedän. Meidän ystävyys, tää säilyy ja kestää, hymyilen pienesti, tyttö vilkaisee muhun, hieman kosteilla, mutta onnellisilla silmillään, kietoen kätensä mun ympärille, mua halaten. Vastaan siihen halaukseen , käteni kiepauttaen tytön ympärille, antaen junan vaan jatkaa matkaansa. Mulla on silti turvallinen olo, koska mä en ole yksin tässä valloittamassa täysin uutta maailmaa.
Toinen löysi kuolleen siilin
vaatekaapistaan
Se takapihan kiven alle haudattiin
Villasukkiin tarttui multaa ja ruohoa
Kun siinä haudan vierellä itkettiinMä muistan, kun me kesällä saatettiin makoilla Pepin kanssa Pihlajakadun pihalla vaikka kuinka monta tuntia, paljasjaloin. Mä muistan, miltä se pehmeä, kutitteleva ruohikko tuntui pimeässä kesäyössä mun jalkojen alla. Me vaan maattiin, monta tuntia, pidettiin toisiamme kädestä, ja katseltiin tähtiä. Se oli ihanaa aikaa, ja yhtä ihanaa meillä tulee olemaan tulevaisuudessakin. Eikä nyt kukaan, ei Sampo, ei Niko, ei Jiri, eikä mitkäänmaailman Joonatanitkaan sitä pysty pilaamaan.
- Nukutaanko? Peppi kysyy sitten hiljaa, vilkaisen tuohon, ja tajuan vihdoin näkeväni tytön huulilla hymyn, ehkä ensimmäistä kertaa tämän junamatkan aikana. Se saa mun mielen hyväksi, koska musta tuntuu heti, etten ole yksin tässä, että Peppikin todella haluaa olla täällä mun kanssa, nyökkään myöntävästi vastaukseksi, suljen silmäni ja nojaudun vasten ikkunaa, antaen junan kaikessa rauhassa puuskuttaa eteenpäin, Peppi painautuu muhun, pidän yhä käsiäni toisen ympärillä lepäämässä. Kuskia käy sääliksi, kun sen pitää vaan ajaa yössä eteenpäin, eikä sillä ole vaihtoehtona nukkuminen, tai edes kaveriin nojaaminen, kun ei sillä näytä tuolla kaveria olevan, mutta ehkä se kuskikin suuntaa tuntemattomaan, haaveina löytää joku, johon nojautua, ja jolle uskoutua? Ajatus saa mut hieman hymyilemään, avaan vielä hetkeksi silmäni, kun kuulen tuhinaa, vilkaisen viereeni. Vaaleahiuksinen tyttö on hymy huulillaan nukahtanut mua vasten. Hymyilen myös, suljen silmäni, ja annan itseni vaipua uneen, tietäen, että uusi aamu toisi taas uutta toivoa.
Ja ne matkustaa
Ja ne matkustaa, öisin junalla
Ja ne nukahtaa vasten ikkunaa
Ja ne matkustaa, öisin kahdestaan.
Eikä kukaan ole vastassa