Ikäraja: sallittu
Genre: general
Vastuuvapaus: Kaikki hieno kuuluu Rowille, en hyödy mitenkään
Osallistuu Weasleyn perhepotretti -haasteeseen hahmolla Fred sekä paikalla "ulkomaat"
Summary: On aika päättää, mitä aikoo tehdä isona, eikä Fredille ja Georgelle kaikki olekaan ihan niin selvää.
Varoitukset: Saattaa poiketa kirjojen juonesta jollain tavalla
Ammatinvalinnasta
Oli aurinkoinen päivä, sellainen, jona jästit kansoittavat uimarannat ja liikkuvat aivan liian lyhyissä mekoissa ja sortseissa ja jona miehet ovat ilman paitaa. Minulla oli kuitenkin ylläni tumma kaapu, äärimmäisen paksut hansikkaat, pitkävartiset saappaat, jonkinnäköinen suojahattu sekä jokin ihmeellinen takintapainen paksu viitta.
”Ihan rauhassa nyt, kohta se tulee”, sanoi huomattavan paljon itseni näköinen – enkä nyt siis puhu vain pukeutumisesta – velho. Hän oli Charlie, veljeni, ja hän seisoi Romanian kesäisellä maankamaralla taikasauva ojennettuna valmiusasentoon. ”Katso, Fred, tuolla!” hän huusi ja osoitti jonnekin ylös, missä minä en huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa.
”Mistä ihmeestä sinä puhut?” kysyin.
”Tuolla, taivaalla, noiden kahden pilven välissä.”
”En minä huomaa mitään”, totesin ykskantaan tähyillessäni kahta valkoista surkean pientä pilvenhahtuvaa, enkä voinut olla toivomatta, että niitä olisi ollut vähän enemmän, jotta minulla ei olisi ollut niin hemmetin kuuma kaikissa suojavarustuksissani.
”Katso tarkemmin, pöhkö. Tuossa se tulee ihan selkeästi, nyt se näkyy jo tummansinisenä.”
Ja minä katsoin, minä ihan totta katsoin. Tuijotin niin tiiviisti kuin vain pystyin, ja sitten minä näin sen – tai no, ainakin luulin näkeväni, sillä minusta tuntui uskomattomalta, että sellainen pieni väriero vaaleansinisen taivaan näennäisessä tasaisuudessa olisi mitenkään voinut olla lohikäärme. Ilmeisesti se kuitenkin oli, sillä taivaalla ei kerta kaikkiaan näkynyt yhtään mitään muuta, mitä Charlie olisi voinut tarkoittaa.
Seisoimme vielä pienen ikuisuuden aukiolla, johon aurinko tuntui ihan tarkoituksella paahtavan kuumemmin kuin muualle, ennen kuin näin lohikäärmeen niin hyvin, että olisin ilman veljeni asiantuntevaa apuakin tunnistanut sen. Aluksi se oli vain pieni hahmo, jolla oli valtavat siivet ja pitkä kaula eikä lainkaan päätä. Sitten sen häntä tuli näkyviin iskeytyen puolelta toiselle ilmassa, ja vaikka lohikäärme näytti yhä pieneltä, en olisi missään nimessä halunnut mennä lähellekään sen huitovaa häntää. Kun olento oli niin alhaalla, että erotin sen pään, näin myös hyvin teräviltä näyttävät selkäpiikit, ihan oikeasti lautasenkokoiset silmät sekä huolestuttavalla tavalla pullistuvat sieraimet. Ja kyllähän minun oli pakko myöntää, että se oli hieno otus.
”No niin, Fred, muista, mitä sanoin”, Charlie komensi ja koukisti hieman polviaan, kun lohikäärme oli enää parisenkymmentä metriä meidän yläpuolellamme ja sen valtavien siipien voimakkaat iskut aiheuttivat huminaa korvissani. Nyökkäsin, vaikka Charlie ei tainnutkaan sitä huomata, ja nostin sauvakättäni hieman ylemmäs. Tuntui luonnottomalta seistä siinä, kun jokin talonkokoinen oli aikeissa laskeutua.
Siinä me kuitenkin seisoimme, emmekä liikahtaneet, ja lohikäärme menetti korkeutta joka sekunti. Kun Charlie karjaisi ”NYT!” me molemmat huusimme loitsun sitä kohti, se sähähti ja muutti hieman suuntaansa, eikä minun suureksi hämmästyksekseni laskeutunutkaan suoraan päällemme (ja ollakseni rehellinen voin sanoa, että meistä ei olisi ollut sen jälkeen jäljellä kuin pienet surkeat läntit ruohon seassa). Lohikäärme karjui ja syöksi tulta, ja sen kita oli avattuna paljon suurempi kuin olisin uskonut. Charlie oli kuitenkin ilmeisesti varautunut siihen, sillä hän loitsi saman tien jotain, mikä ei pysäyttänyt tulivanaa vaan ennemminkin ohjasi sen hitusen sivummalle, mutta pystyin yhtä kaikki aistimaan sen mukana virtaavan polttavan kuumuuden ja haistamaan savun.
Lohikäärmeen mukana maahan oli laskeutunut mitättömän kokoisia ihmisiä, jotka nyt huutelivat jotain toisilleen, enkä minä ymmärtänyt mitään. He käyttivät niin lyhyitä sanoja tai käskyjä tai mitä ikinä ne nyt olivatkaan, että vaikka olisinkin kuullut kaiken, en luultavasti olisi ymmärtänyt puoliakaan. Niinpä tyydyin katselemaan sivusta heidän hyörinäänsä ja pysyttelemään mahdollisimman hyvin Charlien takana, sillä olin melko varma, että olin nyt vihdoinkin kohdannut jotain sellaista, mille en ilman kunnon koulutusta pystynyt pärjäämään.
**
”No, Fred, mitä pidit lohikäärmeestä?” Charlie kysyi ja laski kermakaljatuoppinsa pöydälle. ”Eikö ollutkin komea otus?”
”Ai että oliko! Totta pahuksessa oli, vielä komeampi kuin odotin.”
Charlie virnisti ja hänestä näki, että hän oli äärimmäisen tyytyväinen. ”Miten on, aiotko sinäkin uhmata äidin toiveita ja valita uran, jota hän – eh – ei rakasta ihan niin paljon kuin joitakin muita uravalintoja?”
Minua nauratti. ”Äärimmäisen lievästi ilmaistu, veli hyvä”, sanoin ja muistelin, kuinka äiti oli piilovihjaillut ja suoravihjaillut Charlielle koko tämän viimeisten Tylypahkan vuosien ajan, että tämän olisi parempi hylätä ajatuksetkin lohikäärmeistä ja Romaniasta. Mutta eihän äiti voinut mitään sille, että lohikäärmeet olivat kerta kaikkiaan vieneet Charlien sydämen – ja ehkä minunkin, en ollut siitä vielä ihan varma.
”Ainakin ne ovat hiton hienoja otuksia, lohikäärmeet”, sanoin.
Charlie nyökkäsi. ”On ihan uskomaton tunne, kun lentää niiden kanssa. Huispaus jää kakkoseksi.”
Virnistin. ”Sen kyllä uskon. Luuletko, että minun olisi mitenkään mahdollista täällä ollessani päästä testaamaan…?”
Charlie pyöritteli päätään. ”Ei, se on varmaa. Siihen tarvitsee tietyn määrän koulutusta – pitää olla käytynä lohikäärmeenhoitotunteja ja lisäksi tietyt loitsut ja kiroukset on osattava ennen sitä. Sen lisäksihän täällä opetetaan lentämistä – sellaista lentämistä, mitä lohikäärmeiden kanssa liikkuessa tarvitaan. Pitkänmatkanlentoa esimerkiksi. Sitäkin pitää olla kasassa viisisataa kilometriä – vähintään – ennen kuin saa testata itse lohikäärmeen kanssa. Mutta voin kyllä sanoa, että tykkäisit siitä.”
”Sen kyllä uskon”, sanoin ja yritin olla kuvittelematta liikaa, kuinka hienoa se olisi – jos en onnistuisi estämään itseäni, minun olisi ehkä pakko päästää vahingossa joku lohikäärmeistä irti ja lähteä sitten sen perään. Ja jos tekisin sen yksin ja salaa – niin kuin ilman muuta tekisin, koska George ei ollut tullut kanssani Romaniaan – joutuisin epäilemättä hyvin pahaan kiipeliin. Kaksin oli aina helpompi paeta.
Me tilasimme vielä muutaman juoman, kermakaljasta hieman vahvempaan suuntaan. Olin vasta viidentoista, mutta ei Romaniassa sellaisista välitetty. Toisten tuliviskien kumoamisen jälkeen, Charlie intoutui kertomaan opiskeluistaan lohikäärmeitä laajemmin.
”Täällä on aivan mahtava meininki ja yhteishenki. Tai siis, pakkohan se on olla, kun tässä on pakko tehdä niin paljon yhteistyötä – ei tästä selviä pelkällä opiskelulla, koska jos emme kaikki luota toisiimme, lohikäärmeiden kanssa työskentelystä ei tule mitään. Kaikista ei ole pakko tietenkään pitää – enkä minä totta puhuen pidä edes puolista – mutta toimeen on tultava ja luottamuksen on oltava kohdallaan.”
”Niin, totta kai”, myöntelin.
”Joistain tietysti pidän enemmän kuin toisista”, Charlie sanoi sellaiseen sävyyn, että tajusin, ettei hän ainoastaan toistanut itseään, vaan kyseessä oli muutakin – sillä kun hän sanoi niin, hän tuijotti erääseen tiettyyn nurkkapöytään. Käänsin katseeni sinne ja näin tytön, joka ei ollut mikään kaunis mutta ihan nätti. Tytöllä oli tummat yksinkertaiset hiukset ja vähän sottaiset kulmakarvat, tuuheat ripset joiden lomitse hän tuijotti tummilla silmillään tavalla, jota en osannut kuvata millään muulla tavalla kuin ”palava”. Hän näytti helposti kiivastuvalta mutta elämäniloiselta, sellaiselta tytöltä, joka ei kaihtaisi paljaalla maalla nukkumista eikä edes lohikäärmettä, joka uhkaisi laskeutua suoraan hänen päälleen.
”Kuka hän on?” kysyin Charlielta, joka säpsähti.
”Melissa”, hän sanoi, ja siitä äänensävystä, jolla hän sanoi nimen, minä tiesin äkkiä, että jos tulisin Romaniaan, veljeni ei olisi tukenani niin paljon kuin olin ajatellut. Sillä oikeastaan suurin syy sille, että halusin lohikäärmeiden pariin, oli se, että minä olin aina ollut toinen puolisko, enkä halunnut olla yksin. Georgella oli omat suunnitelmansa – hän halusi ryhtyä auroriksi, enkä minä voinut ymmärtää syytä. Minusta ei ikinä voisi tulla auroria, ja niinpä olin päättänyt mennä sinne, missä toinen veljeni oli. Charlie ei kuitenkaan voisi kiusata luokkatovereitaan kanssani, hän ei suostuisi sääntörikkeisiin tai julmiin piloihin – ei, koska hänen piti olla vain sitä, mistä Melissa pitäisi. Minun paikkani ei ollut täällä, hänellä oli jo joku muu.
**
Olin juuri menossa nukkumaan pää yhä hieman sekavana – ei ainoastaan tuliviskin takia, vaan lähinnä sen, että olin jälleen yksin tyhjän päällä – kun ikkunaltani kuului terävä koputus. Nousin yllättyneenä katsomaan ja yllätyin yhä enemmän, kun huomasin pöllön, joka koputteli ikkunaa väsyneen näköisenä. Päästin sen sisälle ja se jäi paikoilleen lepäämään vielä senkin jälkeen, kun olin irrottanut sen jalasta pienen mytyksi taitellun pergamentinpalasen. Avasin sen ja jouduin silittämään sitä kädelläni pari kertaa, jotta kirjoituksesta sai selvää.
En minä oikeasti tahdo auroriksi.
Lapussa ei lukenut mitään muuta, ei tervehdystä, ei lähettäjää. Mutta minä tiesin saman tien, keneltä se oli, olisin tiennyt vaikken olisi tunnistanut käsialaa. Ja ne viisi sanaa tekivät minut iloisemmiksi kuin mikään pitkään aikaan, enkä äkkiä malttanut millään odottaa, että pääsisin takaisin Tylypahkaan, missä tunsin olevani kokonainen.
