A/N Noniin, nyt sain sitten ekan luvun väännettyä. Tämä onkin sitten oikestaan ainoa, missä Renesmee on noin pieni. Toivottavasti pidätte
Luku yksi
Pakeneminen
Ajattele, jos kaikki menisikin toisin. Volturit eivät suostu kuuntelemaan. Heidät kaikki on
tuomittu kuolemaan! Bella pelastaisi sen ainoan jonka voisi, Renesmeen ja hänen mukanaan Jacobin. Ne eivät pysähtyneet. Katselin kauhuissani punasilmäisiä vampyyreja, jotka halusivat selvästikin pahaa perheelleni. Puristin Jacobin karvoja käsissäni. Näin äidin ilmeestä, että aika oli tullut. Mutta he tulisivat perässä. Tulisivathan?
“Mene Jacob”, isä kuiskasi ja hyökkäsi yhden Volturin kimppuun. Äiti parkaisi kauhusta kun yksi Voltereista syöksyi kohti häntä. Zafrina suojeli äitiä, aivan kuten oli luvannut isälleni. Suljin silmäni tältä kamaluudelta. En halunnut tietää kenet jouduin menettämään. Tunsin Jacobin lähtevän laukkaan.
Jacob ui yli meren eikä levännyt. Minua alkoi väsyttää ja näytin sen Jacobille. Näin hänen valtavan sudenpäänsä nyökkäävän. Ihmettelin mitä hän mahtoi tarkoittaa. Kosketin häntä ja esitin kysymykseni. En ehtinyt tajuta mitään, mutta pian makasin Jacobin käsivarsilla. “Nyt ei voi nukkua Nessie. Sun pitää jaksaa. Ei voida pysähtyä!” hän sanoi minulle tiukasti.
Minulla meni hetken ymmärtää. Olimmeko muka vieläkin vaarassa? Olin silti väsynyt ja näytin sen hänelle. “Unohda se Nessie. Pitää päästä lentokentälle ja pian!” hän tokaisi. Hän muuttui takaisin sudeksi ja me jatkoimme matkaamme. Olin väsynyt ja kärttyinen. Ei ollut kivaa olla väkisin hereillä.
Saavuimme lentokentälle ja Jacob muuttui jälleen ihmiseksi. Hän otti repun selästäni ja katsoi jotain typeriä lappuja. Mikään ei jaksanut nyt kiinnostaa minua, olin niin väsynyt.
“Mahtavaa Bella!” Jacob hihkaisi ja painui kassalle. “Meille on varattu liput Rio De Janeiroon”, kuulin hänen sanovan. Ei kiinnostanut. Jacob nosti minut reppuselkäänsä ja painoin pääni vasten hänen selkäänsä. Suljin uniset silmäni ja kuuntelin hänen puhettaan.
“Varaus kahdelleko?” “Kenen nimissä varaus on?”, kuulin jonkun naisen epäilevän äänen. “Bella Cullenin”, Jacob sanoi rauhallisesti, mutta tuo nimi sai sydäntäni puristamaan hassusti. Olikohan äidillä kaikki kunnossa? Entä isällä? Entä kaikilla muilla?
“Nimet?” nainen kysyi. “Jacob ja Vanessa Wolfe”, Jacob sanoi rauhallisesti. Wolfe? Mitä ihmettä Jacob höpisi. Kosketin hänen niskaansa ja kysyin sitä. “Ei nyt Nessie”, hän tokaisi. Törkeää! Jacob kai sai liput, koska liikuimme jälleen. Pidin hänelle mykkäkoulua. Minua väsytti, enkä ollut saanut vastausta minua ihmetyttävään kysymykseen. Mikä ihmeen Vanessa Wolfe? Valehteliko Jacob? Miksi?
Pian olimme lentokoneessa ja sain luvan nukahtaa. Se tulikin tarpeeseen. Olin rättiväsynyt. Nukahdin Jacobin käsivarsille.
Kun avasin silmäni, olimme jossakin. Ehkä siellä Rio De Janeirossa, jonne hän oli hakenut lippujakin. “Mitä nyt?” Jacob pohti itsekseen. Hyvä minulta kysyä. Ei minulla ollut hajuakaan mitä nyt. “Nessie kulta anteeksi, että olin niin kireänä. Oli kyllä hieman aihettakin”, hän sanoi minulle maanittelevasti kauniilla äänellä.
Soin hänelle pienen hymyni. Olin itsekin käyttäytynyt todella lapsellisesti, vaikka olinkin lapsi. Nyt kun olin nukkunut kunnon unet pystyin keskittymään. Minulle tuli itsekkyyden tilalle pelko. Miten vanhemmilleni ja perheelleni oli käynyt? Pääsisinkö ikinä karkuun äitini kiljumista? Sitä tuskaa, jonka he olivat joutuneet kokemaan.
Kosketin Jacobia. Kysyin häneltä miten perheillemme oli käynyt. “Minun pitää muuttaa muotoa, jotta saan yhteyden”, hän kuiskasi. Minä nyökkäsin. Suljin silmäni, jotta epätoivo ei näkyisi niistä. Jacob muuttui sudeksi ja hänen silmänsä ummistuivat. Yritin hengittää tasatahtiin hänen kanssaan. Kuulin pelon läpättävän sydämessäni.
Jacob oli pitkään hiljaa, se sai minut levottomaksi. Kosketin häntä kysyäkseni, mitä oli käynyt. Jacob vilkaisi minuun. Hän yritti piilottaa silmistään surun ja epätoivon, mutta minä ehdin nähdä sen kaiken hänen kauniista sudensilmistään. “He eivät selvinneet”, kuiskasin ilmaan.
Lauseeni jäi leijumaan orpona ilmaan. Orpona… Sekö minä nyt olin? Maailmassa ilman vanhempiani. EI! sanoin äänettömästi Jacobia koskettaen. Se olisi niin väärin. Puristin kaulassa roikkuvan korun pieneen nyrkkiini. En puristanut kovaa, sillä en halunnut sen menevän rikki.
Oliko se ainoa asia joka muistuttaisi minua vanhemmistani. Tunsin pienen kostean kyyneleen tippuvan poskelleni. En uskaltanut avata medaljonkia, en kestänyt nähdä meitä kaikkia. Hymyilemässä elämälle, joka oli silloin ollut täydellistä.
Nieleskelin, sillä kurkussani oli kamalan suuri ja polttava pala. En saanut sitä lähtemään. Rinnassani pakotti hassusti. Tämä tunne oli minulle aivan uusi, menetyksen tunne. Otin muutaman askeleen ja halasin Jacobin sudenjalkaa. Se oli pehmeä ja tuoksui metsälle. Painoin kasvoni hänen jalkaansa ja itkin. Hän oli minun ainoa perheeni.
MaaliskuuJacob yllätti minut jälleen ikkunasta. Minä odotin. Odotin isän ja äidin kävelevän hotellin pihalla. Tottahan he tiesivät missä olimme, tiesiväthän? “Nessie, tule syömään”, Jacob maanitteli. Nyrpistin hänelle nenääni. Hyppäsin alas ikkunalaudalta ja pomppasin uudestaan, suoraan Jacobin syliin. Näytin hänelle kuvia siitä, mitä hän sanoi ruuaksi. Se haisi!
Jacob naurahti huvittuneesti. “Nessie hei! Sinähän olet nirso!” hän huudahti. Hyppäsin alas hänen sylistään ja pyöritin silmiäni. “Hyvä on, yksi kerta!” tokaisin. Jacob nauroi edelleen. Se ärsytti minua. Vanhempani olivat ties missä ja hän vain nauroi jatkuvasti. Kosketin Jacobin jalkaa. Näytin hänelle muistoni, murhanhimoinen vampyyri hyökkäämässä kohti äitiä.
Jacobin kasvot menivät valkeiksi. Se oli aika huvittavan näköistä, hän oli sentään intiaani. “Nessie! Tuollaisia kuvia ei saa näyttää! Olen tehnyt kaikkeni unohtaakseni sen, unohda sinäkin”, hän mökötti. Se oli ärsyttävää, pitäisikö minun unohtaa vanhempani? Näytin hänelle kuvan vanhemmistani. Sen jälkeen huusin mielessäni EI!
“Anteeksi Nessie, en ajatellut loppuun asti”, hän sanoi katuvan näköisenä. Nostin toista kulmaani. Oliko hän tosissaan? “Nessie kiltti”, Jacob inisi ja työnsi alahuultaan hassusti lerpalleen. Pokkani petti. Aloin nauraa ihan hillittömästi. “Eli sain anteeksi!” Jacob hymyili ja nosti minut syliinsä. “Minä tilaan nyt ruokaa, olepas kiltisti sillä välin”, hän sanoi ja laski minut sängylle istumaa.
Soin hänelle hymyn, se oli lupaus. Olisin kiltisti. En voinut siltikään olla vilkaisematta ikkunaan, mutta he eivät tulleet. Huokasin ja jäin odottamaan ruokaa.
HuhtikuuIstuin hotellihuoneessa leikkimässä palikoilla. Ne olivat maailman tylsimpiä leluja, mutta Jacob oli silti ostanut ne minulle. Minulla ei nyt ollut muutakaan, joten värkkäsin niillä. Jacob oli toisessa huoneessa, sutena. Hän oli jo yli kuukauden yrittänyt saada yhteyden susiin. Tuloksetta.
Hänellä oli kaksi epäilystä, jotka välittyivät hänen silmistään, vaikka hän vakuutti minulle, että kaikki oli takuulla kunnossa. Yksi: Sudet olivat muuttaneet muotojaan, eivätkä vielä palanneet samaan aikaan Jacobin kanssa tai eivät pystyneet muuntumaan pienten vaurioiden takia. Tämä oli se vaihtoehto, jonka me molemmat toivoimme olevan totta.
Toinen: Siitä ei keksinyt kierrosteoriaa, he olisivat kuolleet. Tämä oli se vaihtoehto, jota kumpikaan meistä ei halunnut olevan totta. Silloin emme saisi heihin yhteyttä ja se voisi tarkoittaa, että, että… En pystynyt jatkamaan lausetta edes omassa päässäni. Kyyneleet tippuivat pitkin poskiani. Kyllä he palaisivat! Palaisivathan.
Toukokuu Istuin parvekkeella Jacobin sylissä. Kasvoin jatkuvasti, eikä kukaan tiennyt kauanko saisin enää olla tässä maailmassa. Jacob yritti tehdä minut onnelliseksi, mutta turhaan. Olen aina tiennyt, että minun ikäni on arvoitus. Ukki ja isä yrittivät saada siitä selvää, mutta eivät onnistuneet ennen kuin… Ennen kuin…
Yritin vaihtaa mielessäni onnellisempiin asioihin, mutta mielessäni pyöri vain pari tiettyä asiaa. Yksi oli hieman onnellisempi kuin muut, jos minä kuolisin, pääsisin vanhempieni luokse. Se sai minut hymyilemään. Näkisin heidät taas, jos he eivät enää olleet tässä maailmassa.
En silti koskaan lakannut uskomasta. Edelleen odotin heitä, heidän olisi pakko tulla! Ihan pakko!
KesäkuuSiitä on melkein puolivuotta. Jacob yrittää edelleen ottaa yhteyttä susiin, mutta se on täydellisen turhaa. Alan tulla siihen tulokseen, että he ovat kuolleet kaikki. Vaikka se saakin minut itkemään usein minä ole aika vihainen. Minulle ei jätetty hyvästejä. En koskaan enää saa nähdä vanhempiani. Kyyneleet alkoivat vieriä jälleen kasvoillani.
He eivät koskaan saisi nähdä minun kasvavan. Jacob otti minusta edelleen paljon kuvia. Muistoja, jota vanhempani eivät koskaan pääsisi näkemään. Olin kerran kysynyt sitä Jacobilta. “Jacob, miksi vaivaudut ottamaan kuvia? Kuka niitä muka katsoo?” “Hölmö sinä tietenkin ja perheesi”, hän kuiskasi hieman hiljemmin ja karheammalla äänellä.
Harmi vain, että Jacob oli minun ainoa perheeni. Minulla ei ollut enää muuta perhettä, mutta en valittanut valokuvista enää sen jälkeen. Esitin vain iloista ja onnellista niissä.
HeinäkuuKuulin uneni läpi Jacobin karhean äänen. “Herää jo Nessie, lähdetään!” hän komensi. Hieroin silmiäni unisesti. Ei ollut kiva herätä liian aikaisin. “Minne?” kysyin ja vilkaisin ulos, pimeää. “Varasin meille lennot takaisin Seattleen, mennään kotiin”, hän sanoi. Kotiin, maistelin sanaa kielelläni.
“Saitko yhteyden susiin?” kysyin. “En, mutta ei siellä voi enää mitään vaaraa olla”, hän tokaisi. Hän halusi kotiin, hän halusi nähdä laumansa kunnon. Ymmärrettävää. Haukottelin makeasti. “Miten me sitten Seattlesta?” kysyin. “Sinä saat taas ratsastaa”, hän sanoi ja alkoi etsiä minulle puhtaita vaatteita.
Lopulta olimme päässeet lentokentälle asti. Haukottelin edelleen makeasti. Miten minua nyt vieläkin väsytti?
Minulla oli päälläni sininen mekko, jonka kanssa olisi helppo ratsastaa ja valkeat sukkahousut. Selässäni minulla oli äidiltä saamani reppu. En ollut vielä uskaltanut avata sitä, mutta ehkä kotona? Sanaan ‘koti’ ei tosin sisältynyt enää niin paljon arvoa. Kotona kuului olla äiti, isä, ukki, mummi ja tädit ja sedät, mutta näkisin sentään Charlien pian. Se sai minut hieman paremmalle tuulelle.
Lentokoneessa minulle tuli tylsää ja minä katselin vähän repun sisältöä. Siellä oli kolme kirjekuorta, yksi minulle, yksi Jacobille ja yksi ukille. Mitäköhän niissä oli? Pistin kirjeet reppuun ja katsoin Jacobia. Kosketin hänen käsivarttaan. Näytin hänelle ukin kuvan. “Haluaisitko mennä ukin luo?” hän kysyi. Nyökkäsin pontevasti, juuri niin!
Jacob näytti miettivän hetken. “Joo hyvä idea Nessie. Vien sinut sinne ja käyn itse kotona katsomassa miten jutut ovat, haen sinut sitten myöhemmin? Käyn vaan Culleneilla hakemassa jonkun auton”, hän ilmoitti hymyillen. Soin hänelle hymyn.
Kun saavuimme Seattleen, Jacob pisti minut harteilleen ja muutti muotoa. Hänen shortsinsa lentelivät riekaleina pitkin tietä. Minä näytin sen uusintana ja nauroin, se oli niin hassun näköistä. Jacob haukahti, se oli hänen nauruaan. Me menimme metsien kautta, koska olisi ollut ihmeellistä, jos susi ja pikkutyttö olisivat kiitäneet tiellä. Jacobilla oli suussaan vielä pikkuinen matkalaukku. Olihan meidän pitänyt vaatteita ostaa.
Hän laski minut ukin talon takana ja tökkäsi matkalaukkua kuonollaan. Avasin sen ja löysin hänen shortsinsa ohensin ne hänelle. Hän katosi metsään ja tuli pian takaisin. “Kiitos Nessie!” hän huikkasi ja sulki matkalaukun. Hän kaappasi minut syliinsä ja lähti kävelemään kohti ukin ulko-ovea.
Hän laski matkalaukun ja koputti. Ukki avasi oven ja näytti todella kalpealta. Hänellä oli silmien alla varjot. “Jacob? Nessie?” hän kysyi epäuskoisella äänellä. Hymyilin hänelle. “Minä luulin, että te kaikki olisitte häipyneet”, hän tokaisi. Selvittyään ensijärkytyksestään hän kuulosti lähes vihaiselta.
“Minun on kai parasta selittää koko juttu”, Jacob totesi ja astui sisään. Ukki teki tilaa. “Kun olen selittänyt tilanteen, jätän Nessien hetkeksi tänne ja lähden katsomaan miten kotona menee”, hän totesi. “Parasta mennäkin poika, Billy on ihan hiilenä”, ukki totesi aika ankarasti. “Ymmärrettävää”, Jacob sanoi ja hieroi niskaansa.
Hän selitti ukille, että olimme joutuneet eräänlaiseen sotaan, jonka lopputulosta emme tienneet. Isäni ja äitini olivat lähettäneet meidät turvaan, joten meillä ei ollut hajuakaan miten täällä oli käynyt. Ukki näytti lievästi sanottuna järkyttyneeltä.
Lopulta Jacob pääsi loppuun, hän oli sensuroinut hyvin paljon. Ukin ei pitänyt tietää minun, hänen ja vanhempieni kaltaisista olennoista mitään. Ei edes meidän olemassa olostamme. Jacob jätti minut ukille ja lähti itse kotiin katsomaan mitä oli käynyt.
“No Nessie, mitä haluat tehdä?” ukki kysyi ja näytti hivenen järkyttyneeltä vieläkin. Ojensin reppuani. “Äiti jätti sinulle kirjeen”, sanoin ja kaivoin sen yhden esille. Hän katsoi sitä ihmeissään. Olisiko minunkin aikani lukea kirje?
Rakas Renesmee
Haluan, että tiedät. Olet kauneinta ja ihaninta mitä minulle on sattunut. Olen pahoillani, etten koskaan enää saa tilaisuutta sanoa tätä. Olen niin iloinen, että sinulla on Jacob. Hän pitää sinusta huolen, koska itse en enää kykene siihen.
Sinun eloisaolosi merkitsee sitä, että olen onnistunut jossain. Kaikki muu saa mennä, mutta sinun pitää jatkaa elämääsi ja olla onnellinen, vaikka ilman minua. Lupaathan sen kulta? Älä suotta jää murehtimaan menneitä, sillä minä ajattelen sinua aina. Olin missä tahansa.
Rakastan sinua enemmän kuin omaa elämääni, muista se.
Me rakastamme sinua ikuisesti, minä ja isäsi. Älä koskaan unohda sitä.
Olet rakas
Sinut aina muistaen, äiti. Tunsin taas kyyneleiden kihoavan silmiini. Äiti oli halunnut minun pelastuvan, vaikka hän tiesi itse kuolevansa. Ukkikin näytti itkevän. Mitähän äiti oli hänelle kertonut?
Illemmalla Jacob tuli noutamaan minua. Hän tuli isän Volvolla. Istuin autoon ja hän kiitti ukkia minun hoitamisestani. “Ukki ja minä luettiin äidin kirjeet, sinullekin on”, sanoin ja ojensin Jacobille kirjeen. “Ai, no minäpä luen sen illalla”, hän sanoi.
Katsoin auton ikkunasta tuttua maisemaa. Sitten vasta tajusin, että Jacob oli kamalan hiljainen ja allapäin. “Etkö löytänyt muita?” kysyin. Kosketin häntä. Näytin kuiva, Leahista, Sethistä, Jaredista, Embrystä ja niistä muista, jotka olivat seisoneet siellä. “Älä murehdi Nessie, kyllä me jotenkin selvitään”, hän vain kuiskasi. Eli hän ei ollut löytänyt muita. Pieni epätoivon aalto kiri ympärilläni. Olivatko he kaikki kuolleet. Kaikkiko oli menetetty?
Jatkuu...
Kommentteja?
