Kirjustaja: Winga
Oikolukija: puolipro (kiitän <3)
Ikäraja: sallittu
Paritus: minähahmo/nainen, minähahmo/mies
Tyylilaji: Aika draamaa tää nyt on kyllä.
Yhteenveto: Olin koettanut selvittää, miltä tuntuu rakastaa.
Varoitukset: Eipäs ole.
Kirjustajalta: Sain idean kirjoittaa. Aloin kirjoittaa. Keskeytin hetkeksi ja kirjoitin loppuun. Tykkään tästä ite, enkä oikeestaan osaa ite päättää, onko päähenkilö mies vai nainen. Kun näen sen kumpanakin
Tunteettomuudesta eroonMinä en rakastanut naista. Sanoin rakastavani ja käänsin katseeni seinään, poskeni punaisina, hän oletti minun olevan häveliäs, kai. Hän hymyili, luulen, iloisena kiljui, kysyi koska naimisiin? Hän oli aina seuraavassa kuussa ajatuksissaan, yritin juosta hänen perässään. En koskaan saanut häntä kiinni, sanoin hänelle vain päivän, nytkin, ja hän kiljahti, sanoi menevänsä äitinsä puheille.
Palasin illalla miehen luokse. Kuiskasin tämän korvaan mitä olin tehnyt ja odotin tämän silmien leimahtavan vihaisina. Mitään ei tapahtunut, tai tapahtui, mies nousi ylös, tuijotti minua. Pudisti päätään ja poistui. Tuijotin ovea, joka sulkeutui, ja mietin, miksen tuntenut mitään. Istahdin tuolille, jolta mies oli noussut ja päätin seuraavana päivänä kertoa naiselle valehdelleeni.
*
Aamulla istuin kahvilan pöytään naisen kanssa. Hän selitti kaikkea innostuneena, kysyi sormuksista, sanoin katsotaan nyt ja laskin katseeni sanomalehteen, jonka joku oli unohtanut siihen. Avioerojen määrä oli kasvussa, luki etusivulla, ja mietin, kuinka moni ero johtui kaltaisistani ihmisistä.
Moneen kertaan yritin avata suuni ja sanoa valehdelleeni. Nainen puhui liikaa, en saanut kerrotuksi mitään. Jossain vaiheessa hän nousi ja sanoi menevänsä töihin. Heihei ja suudelma ja nähdään illalla, äiti odottaa, että tulet käymään.
Maksoin kahvit, nainen ei ollut edes ajatellut osaansa.
*
Mies oli käynyt kotonamme. Pöydällä oli kirje, jossa luki näkemiin, en kestä enää sinua. Kohautin olkiani, heitin kirjeen roskakoriin. En välittänyt, näin kävi aina välillä.
Kaivoin puhelimen esiin, se oli postin alla, ollut koko päivän kotona. Naiselta oli viesti, kai tiedät missä äitini asuu. En tiennyt, en vastannut, en ollut muutenkaan menossa paikalle. Avasin tietokoneen ja aloin kirjoittaa jotain. Runoja, joissa ei ollut tunnetta. Poistaisin ne kuitenkin myöhemmin.
*
Illalla heräsin koneen äärestä, olin nukahtanut siihen, nukkunut edeltävänä yönä liian vähän. Puhelin soi, etsin sen katseellani ja nousin vastatakseni. Arvelin soittajan olevan nainen, hän kai oli äitinsä luona ja ihmetteli, missä minä olin. Olin oikeassa.
Nainen huusi, kyseli missä oikein olin, sanoin olevani kotona. Sanoin, etten ollut tulossa, että olin valehdellut hänelle, että olin koettanut selvittää, miltä tuntuu rakastaa, olin unohtanut, olin pitänyt häntä koekaniininani (ei se ollut totta, mutta pitihän minun jotain naiselle sanoa, ei ainakaan kokonaan totta). Että puhe naimisiinmenosta oli ollut valhetta. Nainen vuoroin huusi, vuoroin itki, vuoroin nauroi (hysteerisenä). Katkaisi lopulta puhelun luvattuaan, ettei koskaan enää puhuisi minulle, sanoin miten vain ja laskin puhelimen pöydälle.
Odotin katumusta tai jotain. En tuntenut muuta kuin huojennusta, nainen eli liian kaukana tulevassa, en ollut koskaan ymmärtänyt häntä. Se ei auttanut minua, tahdoin tuntea jotain suurta, jotain mahtavaa, en kyennyt kirjoittamaan, luomaan uutta näin.
Huokaisin. Jos soittaisin miehelle, tulisikohan tämä takaisin? Vai olinkohan viimein menettänyt hänetkin? Kun mietin asiaa, tajusin tehneeni virheen. Ehkä minä rakastinkin miestä, vaikka olin kuvitellut menettäneeni senkin tunteen jo. Tunsin katumusta ja istuin koneeni äärelle kirjoittamaan. Kertomaan muillekin tunteistani.
Runot syntyivät kuin itsestään, ne huokuivat surua, pettymystä, itkuja, menetystä, katumusta. Ehkä soittaisin seuraavana päivänä ja pyytäisin anteeksi, lupaisin muuttua. Ehkä.
