MurinaPurina ~ Kiitos kommentista. En kyllä tiedä mistä keksin näitä juttuja. Varmaan oudolla huumorintajullani on osuutta asiaan. Alicea kyllä tulee lisää, sen lupaan.
Prologissa en valitettavasti voinut hypätä niin sanotusti suoraan asiaan, koska prologithan yleensä ovat alustusta tarinalle.
Osien pituuteen en puutu, enkä tule puuttumaan. Minulla on sellainen käytäntö, että yhteen osaan tulee ainakin kolme sivua. (Works, Times New Roman, fonttikoko 10,5).
kjatri ~ Kiitos kommentista
Ei haittaa vaikka ei löydy rakentavaa, kunhan kommentoi. Ja ole samaa mieltä kanssasi osien pituudesta, ei saa olla tynkä.
Mutta;
Noniin, naiset ja herrat, kissat ja koirat (ja muut nisäkkäät ja selkärangattomat), ensimmäinen osa on täällä (: Toivottavasti pidätte.
1. Herra KSS
Seuraavana maanantaiaamuna heräsin erittäin väsyneenä uudessa huoneessani herätyskelloni vaativaan huutoon. Voihkaisten painoin kellon torkkunappia ja heitin sen lattialle, ja sukelsin takaisin peiton alle. Viimeiset yhdeksäntoista vuotta olin ollut surkea herääjä.
“Isabella!” Bree huudahti vieressä sijaitsevasta keittiöstä. Haistoin pannukakut ja siirapin.
“Isabella Marie Hale! Kuulin, kun kellosi soi, ja nyt on aika herätä!” Breen normaalisti rauhoittava ääni kuulosti nyt lähinnä raivostuttavalta. Luovutin ja heitin peiton päältäni, ja nousin sängyn laidalle istumaan. Silmät ristissä heitin aamutakin päälleni ja suuntasin kohti huoneeni ovea. Ohi mennen vilkaisin oven vieressä olevaan kokovartalopeiliin. Näky oli kamala.
Avasin huoneeni oven ja nenääni leijaili mitä herkullisin tuoksu.
“Hyvää huomenta unikeko”, Bree tervehti aina yhtä virkeänä. Hän oli ehtinyt jo meikata ja laittaa hiuksensa löysälle nutturalle, mistä karkaili sieltä täältä hiussuortuvia.
“Huomhhh”, mumisin ja menin istumaan yhtä väsyneen näköisen Rosalien viereen baaritiskille, jota käytimme aamiaisnurkkauksena. Rosalie oli yhtä surkea herääjä kuin minä. Vieressäni istuva blondi haarukoi apaattisena pannukakkua suuhunsa, kun Bree toi eteeni lautasen, missä oli samanlainen paksu pannukakku kuin Rosella. Pannukakulle oli muotoiltu mansikoista silmät ja suu, nenänä toimi jättiläismäinen kasa kermavaahtoa.
“Mistäs nyt tuulee? Et sinä yleensä tällaisia aamupalaksi tee”, kykenin karhealla äänellä kysymään, ja rykäisin lopuksi, että saisin ääneni kulkemaan paremmin.
“Ensimmäisen yliopistopäivänne kunniaksi tietenkin”, Bree naurahti ja hymyili minulle lempeästi.
“Kiitos”, sanoin ja aloin appaa. Samalla katselin uudistunutta keittiötämme. Sen valkeat seinät olivat maalattu iloisen punaisiksi, ja keskellä punaista maalia kulki kukkokuvioinen bordi. Kaapistot olivat valkoiset ja keittiötasot olivat ruskeaa graniittia.
Viereisessä olohuoneessa Dawn istui valkealla sohvalla, ja katseli televisiosta aamu-uutisia ja hörppi kahvia. Olohuoneen seinille oli laitettu beige, epäsäännöllisesti kuvioitu tapetti. Seinillä oli paljon valokuvia minusta ja sisaruksistamme, sekä useita kuvia äidistämme ja Dawnista. He olivat olleet todella läheiset. Seinällä komeili myös kuva kaikista kolmesta, Breestä, Dawnista ja Renéestä. Oli kaunis kesäinen päivä ja kaikki hymyilivät onnellisina.
Sain aamupalani syötyä ja suuntasin kohti suihkua. Pesin itseni mansikkashampoollani ja yritin virvota. Viileä vesi teki tehtävänsä, enkä pian edes miettinyt nukkumista. Nyt keskityin siihen, että jännittäisin tulevaa koulupäivääni. Koulupäivä tuntui tosin yliopiston aloittavalta vähän liian laimealta ilmaukselta.
Raahauduin takaisin huoneeseeni ja mietin ikuisuuskysymystä; Mitä puen päälleni? Kyse ei ollut siitä, että olisin pinnallinen, tai miettisin liikaa pukeutumistani. Syytin Alicea, joka oli käynyt eilen kaupoilla ja ostanut vaatekaappini täyteen vaatteita, joita en entuudestaan tuntenut. Lempiverkkarini olivat mystisesti kadonneet.
Huokaisten ojensin käteni kaappia kohti ja suljin silmäni.
”Mitä pukea, mitä pukea? Kysymys tuo ikuinen, murhe jokapäiväinen. Anna minulle vaatteita joita voisin pukea.”Avasin silmäni ja vaatekaappi sylki sisuksistaan käteeni vaateparin, vanhan tutun harmaan villapaitani ja siihen sopivat farkut, joita en ollut ennen nähnyt.
Puin vaatteet päälleni ja vilkaisin kelloon. Se näytti puoli kahdeksaan. Voi paska.
Nopeasti otin laukkuni olalleni ja ryntäsin huoneestani. Luento alkaisi kahdeksalta, eikä minulla ollut hajuakaan siitä, että missä.
“Hyvää koulupäivää!” Bree huudahti, kun viiletin tuhatta ja sataa olohuoneen ohi eteiseen. Nappasin kengät käteeni ja juoksin ne kädessä Dawnin punaiselle autolle, minkä ratissa odotti Rosalie. Hänen vieressään pelkääjänpaikalla istui Alice.
“Anteeksi kauheasti! Minä unohdin vallan ajankulun ja…”
Rosalie kaahasi pihasta renkaat ulvoen. Aloin survoa Converseja jalkoihini.
“Älä huoli, Bella. Rose on loistava kuski, me kyllä ehdimme”, Alice rauhoitteli ja piti silmiään kiinni. Ei sen takia, että olisi pelännyt vauhtia, vaan hän toimi Rosalien GPS-laitteena.
“Kulman takaa vasemmalta tulee auto”, Alice sanoi rennosti ja Rosalie jarrutti antaen auton mennä ohi, ennen kuin kääntyi vasemmalle. Laitoin siskojeni kuuntelemisen OFF- asentoon ja suljin silmäni nojaten ikkunaani vasten. Samassa mahani kiepahti ympäri ja avasin silmäni. En ollut ehtinyt harjata hiuksiani, ja ne näyttivät takuulla karmeilta. Vilkaisin auton taustapeilistä itseäni. Hiukseni näyttivät siltä, kuin sinne olisi pesiytynyt varis poikasineen.
”Hiukset, totelkaa, suoristukaa!” Lausuin pelastavan loitsun ja haroin hiuksiani, jotka oikenivat välittömästi. Joskus tämä taikajuttu on todella kätevä.
Pääsimme kampusalueelle ja Rosalie parkkeerasi auton opiskelijoiden autoille tarkoitetulle paikalle. Parkkipaikka oli täynnä opiskelijoiden autoja. Niitä oli kaikenlaisia, uutuuttaan hehkuvia ja eläkepäiville pääsyä odottavia autoja. Kello oli kahtakymmentä minuuttia vaille, kun nousimme autosta. Alice hyvästeli meidät pikaisesti ja lähti juoksujalkaa kohti Dartmouth Hall’ia.
Rosalie kaivoi laukustaan kampuksen kartan, minä seurasin hänen esimerkkiään. Katsoin lukujärjestystäni. Ensimmäisenä olisi ranskan kaunokirjallisuuden luento, merkinnän kohdalla oli myös jokin koodi; LS143. Dartmouthin kartta oli mahdollisimman epäselvä, etten saanut siitä juurikaan tolkkua. Mitähän hittoa?
“Mikä luento sinulla on?” Rose kysyi minulta ja katsoi kulmat kurtussa omia papereitaan.
“Ranskan kaunokirjallisuutta. Sinulla?” Ranskan kaunokirjallisuus oli pääaineeni.
“Biologian luento. Minä todella toivon, että ensimmäisenä päivänäni yliopistossa ei olisi ihmisanatomiaa”, Rose voihkaisi. “Ja mitähän hittoa tuo numerojuttu meinaa? LSG188? Oikeasti!”
“Mennään katsomaan päärakennuksesta”, mumisin ja lähdin Rosen kanssa kävelemään kohti valkoista päärakennusta. Ehkä olisi kannattanut juosta, mutta tiesimme, että ei se mitään auttaisi. Kello oli auttamattomasti nopeampi kuin me.
Pihalla oleili vielä muutamia uusia oppilaita katselemassa omaa karttaansa. Dartmouthin valkean päärakennuksen etupiha oli hyvin simppeli, pelkkää lyhyeksi leikattua tekonurmea ja kolmihaarainen polku.
Rosalie yhtäkkiä hidasti kävelytahtiaan ja tuijotti ohitseni, tai oikeastaan ylitseni, vasemmalle. Kurtistin kulmiani ja vilkaisin myös vasemmalle. Kolmen pojan joukkio seisoi Dartmouthin valtavien pilarien vierellä ja katseli karttaa. Karttaa pitelevä poika oli aika pitkä. Hänellä oli hunajanvaaleat hiukset ja kalpeahko iho. Hänen vierellään seisoi karhumaisen roteva poika, tai oikeastaan mies. Hänellä oli musta kihara tukka ja veikeät siniset silmät. Kolmas poika oli meihin selkäpäin, mutta hänellä oli punertavanruskea tukka ja harmaa villakangastakki.
Yritin päätellä ketä heistä Rosalie tuijotti, mutta nyhjäisin silti äkkiä siskoani hihasta.
“Mitä sinä tuijotat? Meillä on kiire”, mutisin hampaideni välistä ja vedin valkoista villahuivia tiiviimmin kaulani ympärille. Vaikka oli vasta elokuu, oli jo aika koleaa.
“Tuo tummatukkainen on niin söpö!” Rosalie kuhisi kuin neljätoistavuotias ja tuijotti poikaa yhä.
“No hän vaikuttaa todella ihastuttavalta. Mennäänkö?” Tuhahdin ja suorastaan revin Rosalieta hihasta, joka vastentahtoisesti irrotti katseensa pörröpäästä.
Viimeinkin olin saanut tietää, missä luentoni pidettäisiin, ja nyt juoksin kuin hullu ympäri Dartmouthin yhtä valkoisista sivurakennuksista. Minä idiootti en ollut tajunnut, että tietenkin kirjallisuuden tunnit pidettäisiin Hopkins Centerissä taidepuolella.
Vähän väliä vilkaisin karttaa, ja vilkaisin käytävää millä juoksin eteenpäin etsien huonetta luentosalia numero 143. Harmillista, että teleporttaukseen tarvittaisiin kolmen voimaa. Rosalie juoksi parhaillaan ympäri Dartmouth Hall’ia ja Alice oli luultavasti jo omalla luennollaan. Vilkaisin kelloa ja se näytti, että minulla olisi tasan kaksi minuuttia aikaa ehtiä paikalle.
Joko se johtui ylimaallisen surkeasta tuuristani, tai siitä etten katsonut eteeni, törmäsin johonkuhun. Syliini ladotut tavarani lensivät pitkin käytävää, kuten myös sen henkilön, johon törmäsin.
“Voi ei! Anteeksi kauheasti!” Huudahdin ennen kuin ehdin kunnolla edes tajuta tilannetta. Kumarruin keräämään tavaroita.
“Ei se haittaa, tekevälle sattuu”, lempeä ääni naurahti ja näin sivusilmällä, kun hän kumartui poimimaan tavaroita lattialta.
Olen aivan varma, että sydämeni pysähtyi ainakin millisekunniksi, kun katsoin pojan kasvoja. Tämä komeuden, seksikkyyden ja söpöyden multihuipentuma poimi tavaroitaan lattialta ja laittoi niitä omaan pinoonsa. Tavarat, joita hän ei tunnistanut, hän työnsi varovaisesti minua kohti.
Poika oli varmaan minun ikäiseni. Hänellä oli kuparinhohtoiset ruskeat hiukset, aavistuksen verran ruskettunut iho ja suudeltavan näköiset täyteläiset huulet. Hänen jo valmiiksi korkeat poskipäänsä olivat nousseet vienoon hymyyn. Käyvätkö enkelitkin koulua?
Jouduin keskeyttämään palvontani, kun saimme tavarat kerättyä. Katsoimme toisiamme silmiin ja hymyilin häkeltyneenä pojalle. Hänen vino hymynsä sai minut hengittämään astetta raskaammin ja hänen vihreät silmänsä lukitsivat minut siihen paikkaan. Poika oli minua varmaan päätä pidempi.
“Hauska tavata. Olen Edward Masen”, Edward naurahti ja ojensi vapaan kätensä. Vähän epäröiden tartuin siihen. Sävähdin vähän kosketusta.
“Vau. Ei kun siis, hei”, tiesin punan leviävän kasvoilleni. “Olen Bella Hale.”
Poika naurahti kömmähdykselleni ja irrotti kädestäni. No niin, hienoa, Bella. Säikäytit hänet.
“No, Bella. Missä sinun luentosi on?” Edward kysyi ja vilkaisi rannekelloaan. “Ne alkoivat nimittäin minuutti sitten.”
Mahtavaa, tämä jumalhahmo oli saanut minut unohtamaan syyn, miksi olen täällä. “Voi paska. Tiedätkö missä ranskan kirjallisuuden luennot pidetään?”
Poika osoitti peukalollaan vasemmalle. Siinä oli ovi, missä luki jättiläismäisin kirjaimin 143. Kylmä hiki nousi otsalleni. Olin tuntenut Edwardin tasan kolme minuuttia ja olin ehtinyt munaamaan itseni jo kolmasti. Neljästi, kiroilin äsken.
“Kiitos”, mumisin ja avasin auditorion oven. “Ja anteeksi.”
Käännyin ympäri ja automaattisesti katsoin luokkahuoneen etuosaan etsien vihaisen näköistä opettajaa. Opettajan pöydän takana ei kuitenkaan ollut vielä ketään ja oppilaat puhuivat vielä keskenään. Huokaisin helpotuksesta ja suuntasin auditorion yläosaan, suunnilleen keskiriville istumaan. Ei liian silmiinpistävä, muttei mitenkään epäilyttävä, täydellinen paikka minulle. Istahdin muutaman paikan päähän rivin reunasta ja laskin tavarani pöydälle.
Kauhukseni ja onnekseni havahduin siihen, kun Edward istui viereeni.
“Kai tässä on vapaata?” Edward kysyi ja hymyili lumoavasti. Nyökkäsin hämmentyneenä ja aloin siirrellä tavaroitani moitteettomaan riviin pöydälläni. Sivusilmällä näin, kun Edward riisui harmaan kangastakkinsa selkänojalleen. Tajusin hänen olevan se poika, jonka ystävää Rosalie oli tuijottanut.
Edward laittoi tavaransa omalle pöydälleen ja siirsi ne pöydän oikeaan nurkkaan.
Nousin istumaan mahdollisimman ryhdikkäästi selkänojaa vasten tuolillani, ja haukottelin makeasti. En ollut nukkunut yöllä mitenkään ihailtavan hyvin.
“Oletko täällä ensimmäistä vuotta?” Edward kysyi ja silmäni rävähtivät auki. Käänsin pääni epäilevästi Edwardiin ja tarkistin puhuiko hän puhelimessa. Ei, hänen vihreät silmänsä olivat kohdistuneet minuun.
“Tuota… joo. Sinäkin varmaan?” Tyhmä kysymys. Hän on samalla tunnilla kanssasi.
“Olen”, Edward vastasi. “Mikä on pääaineesi?”
Hienoa, olemme päässeet ‘hyvänpäiväntuttu -asteelle‘. Puhumme koulunkäynnistä kuin säästä.
“Ranskankielen kirjallisuus. Sinun?”
“Lääketiede.”
Nyökkäsin kohottaen kulmiani vakuuttuneena. Aikoo lääkäriksi. Bree pitäisi hänestä.
Samassa aloin soimata itseäni. En todellakaan aikoisi antaa itseni ihastua ihmiseen. Bree ja Dawnkaan eivät koskaan ole menneet naimisiin tai saaneet lapsia, koska puoliso täytyy löytää omiensa joukosta olemassaolomme varjelemiseksi. Ihminen voi vain kävellä pois ja jakaa salaisuutemme kenen tahansa kanssa. Sääntö on yksikertainen; Älä rakastu ihmiseen.
Huokaisin ja avasin ruutuvihkoni, ja aloin piirrellä sen reunoille kukkia. Huomasin Edwardin katsovan tekemistäni kiinnostuneena.
Ennen kuin ehdin kysyä, niin luokkahuoneen ovi avautui ja samassa pamahti äänekkäästi kiinni. Oppilaat hiljenivät, kun korkokenkien kopse täytti luokkahuoneen.
Ruskeat kiharat hiukset omistava ilkeännäköinen nainen pamautti kirjat pöydälle, ja katsoi oppilaita äkäisesti. Opettajalla oli päällään ruma 80-luvun tummanvihreä kukkamekko. Hän saisi satikutia Alicelta.
“Huomenta, oppilaat. Minun nimeni on Rouva Disquette ja opetan teille ranskaa nämä seuraavat neljä vuotta. Oletan, että te osaatte olla ihmisiksi tunneillani ja olette ahkeria”, Rouva Disquette tiuskaisi ja näytti siltä, kuin olisi haistanut jotain mädäntyvää.
Rouva Disquette meni luokan eteen ja veti valkokankaan alas ja laittoi projektorin käyntiin. Ai jaa, aloittaisimme siis heti. Avasin muistiinpanovihkoni.
Luokkahuoneen valot sammuivat ja aloin kirjoittaa suttuisella käsialallani Rouva Disquetten opetusta muistiin.
Luento loppui viimeinkin ja venyttelin raukeana paikallani. Kahden tunnin pimeys oli saanut minut herkäksi valolle ja erittäin väsyneeksi. Keräsin tavarat pöydältäni laukkuuni ja nousin paikaltani ylös. Edward seisoskeli portaissa ja katseli minua. Annoin hänelle hämmentyneen katseen.
“Tahtoisitko lähteä kahville alakerran kanttiiniin?” Edward kysyi. “Seuraavaan luentoon on tunti aikaa.”
“Kai se käy”, vastasin huolettomasti, mutta sydämeni takoi menemään kuin puskutraktori. Kävelimme rinta rinnan käytävää pitkin kohti kanttiinia ja katselimme seiniä ja pujottelimme opiskelijoiden ohi. Hiljaisuus alkoi olla melkein epämukavaa.
“Onko sinulla sisaruksia?” Edward kysyi ja rikkoi hiljaisuuden.
“On, kolmoissiskot. Alice ja Rosalie”, vastasin ohittaen samalla lihavan pojan. Jouduin painautumaan Edwardin kylkeä vasten ja punastuin kaulaani myöden.
“Onko sinulla sisaruksia?” Esitin vastakysymyksen. Kanttiini näkyi käytävän toisessa päässä. Sen koruton College Kahvila kyltti oli suurien kaariovien päällä.
“Ei, olen ainoa lapsi”, Edward vastasi. “Mutta ystäväni Emmett ja Jasper ovat olleet minulle aina kuin veljiä.”
Nyökkäsin vastaukseksi ja mietin syvällä sisimmässäni kumpi ulkona olleista ystävistä oli Emmett ja kumpi Jasper.
Saavuimme kahvilalle. Sen sisustus oli todella suloinen ja värit olivat eri ruskean sävyjä. Ilmassa leijui tuoreen voisarven tuoksu. Sen sai veden herahtamaan kielelle.
Edward osti itselleen kahvin ja kinkkuleivän, minä ostin itselleni juustosarven ja kaakaon. Suuntasimme kahvilan nurkkaan ikkunan viereen istumaan. Laskin laukkuni tuolini viereen ja istuin tuolille, Edward istui minua vastapäätä.
Samassa minuun iski paniikki, mistä ihmeestä me puhuisimme? Hörppäsin hermostuneena kaakaostani.
“Mistä päin muutitte tänne? En muistaakseni ole nähnyt sinua Hanoverin lukiossa”, Edward kysyi hymyillen. Laskin kaakaokupin pöydälle ja hymyilin takaisin.
“Muutin siskojeni ja kahden tätini kanssa tänne San Franciscosta”, vastasin mahdollisimman täydentävästi. Edward nyökkäsi.
“Millaisia siskosi ovat?”
Häkellyin kysymyksestä ja mietin vastaustani hetken. “He ovat molemmat hyvin vaikeasti selitettäviä persoonia. Heidät on itse tavattava, että heitä voi ymmärtää.”
Edward naurahti. “Sama Emmettin ja Jasperin kanssa. Liian monimutkaisia.”
Hymyilimme toisillemme ja meinasin sulaa siihen paikkaan. Edwardin silmiin asti ylettyvä hymy veisi minulta jalat alta, ellen istuisi. Juttelimme pitkän aikaa ja sain tietää monia asioita hänestä. Edward asuu äitinsä Esmen ja isänsä Carlislen kanssa kaupungin ulkopuolella, ja hänellä on koira nimeltä Kebab. Edward on harrastanut pianonsoittoa niin kauan kuin jaksaa muistaa.
Kerroin Edwardille myös aika paljon itsestäni, vanhempieni ’traagisesta autokolarista’ ja tädeistäni. Oleellisimman jätin luonnollisesti perheestämme kertomatta.
Lopulta Edward vilkaisi rannekelloaan ja voihkaisi.
“Lupasin tavata Emmettin puolelta. Minun täytyy mennä”, Edward sanoi pahoittelevasti. Nyökkäsin hänelle ymmärtävästi ja katselin, kun Edward teki lähtöä ja kippasi loput kahvistaan kurkkuunsa. Hän kaivoi laukustaan kynän ja paperia, ja kirjoitti siihen sarjan numeroita ja ojensi sen minulle.
“Siinä on numeroni jos vaikka eksyt tai jotain. Nähdään”, Edward sanoi, väläytti vinon hymynsä ja katosi. Työnsin puhelinnumeron välittömästi taskuuni, etten vahingossakaan hukkaisi sitä.
Siitä hetkestä lähtien tiesin, että minun olisi hyvin vaikea pitää sopimuksesta kiinni. Älä rakastu ihmiseen.