Kiitos taas kommenteista! <3 Ja ei käy, yksi luku päivässä vain! Muuten menee kaikki luvut liian nopeasti. 
15. TunteitaRenesmee Olin lukemassa äidin kirjoja mökkimme pehmeällä sohvalla, kun äkkiä ovi pamahti auki ja Jacob rynnisti sisään kädet tunnekuohusta täristen. Hän näytti hyvin järkyttyneeltä.
Leah ja Nahuel seurasivat häntä. Leah oli oma kylmä itsensä. Hän vilkaisi minua halveksivasti, ennen kuin käänsi katseensa ikkunaan.
Nahuel suhahti luokseni ja rutisti minut syliinsä. Jäykistyin.
“Voi Nessie, sanon tämän raskain sydämin. Jacob ei ole sinun arvoisesi. Valita nyt
hän mieluummin kuin
sinä! Sinähän olet tuhat kertaa parem…”
Rimpuilin irti ja kohtasin pojan katseen.
“Mitä sinä nyt oikein selität?” ihmettelin.
Ennen kuin Nahuel ehti vastata, Jacob tönäisi hänet kauemmas turhankin kiivaasti ja tarttui käsiini. Katsoin huolestuneena hänen mustiin silmiinsä, joissa oli mielipuolinen tuike.
“Nessie, en minä…” Jacob aloitti, mutta nyt Nahuel keskeytti hänet.
“Nessie, sinun täytyy kuulla totuus! Sinun täytyy saada tietää, millainen Jacob oikeasti on. Minä näin, kuinka hän ja tuo tyttö suutelivat La Pushin rannalla. Olen niin pahoillani! Jacob on oikea idiootti.”
Tuijotin eteeni sanattomana. Minua heikotti, tuntui kuin olisin saanut mojovan iskun vatsaani. Näkökenttäni sumeni.
“Onko se totta?” kuiskasin värittömästi. Rukoilin mielessäni että hän vastaisi kieltävästi, ehkä nauraisi hauskalle pilalle. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin kuolemanvakavat.
Se oli väärin. Ei minun Jakeni kuulunut olla surullinen.
“Voi Nessie”, hän voihkaisi. Ilme oli tuskaa täynnä. “Nahuel puhuu osittain totta.”
Yksinäinen kyynel vieri pitkin poskeani, hajosi lattialle. Vatsanpohjassani vihlaisi kipeästi.
Olin ollut niin naiivi.
“Nessie, kuuntele minua! Sinun täytyy tietää, etten minä sitä halunnut. Se ei merkinnyt mitään! En tiedä, kai se oli joku Leen oikku, mutta sinun täytyy uskoa minua. Rakastan sinua, ainoastaan sinua, mikään muu ei merkitse minulle yhtään mitään. En kestä tätä, et saa olla surullinen!” hänen äänessään oli mielipuolista epätoivoa.
Kurkistin varovaisesti ripsieni takaa hänen kasvojaan. Ne olivat kuin kivun vääristämät. Silmät olivat kosteat. Hän nyyhkäisi.
Se oli aivan liikaa. En voinut kestää tuota ilmettä. Jacob oli iloinen ihminen, ei surullinen.
Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja painoin kasvoni hänen rintaansa vasten.
“Jake, minä uskon sinua. Älä kiltti ole surullinen, en kestä sitä”, mumisin häntä vasten.
Jake hautasi kasvonsa hiuksiini. Sitten hän kiskaisi minut ilmaan ja suuteli huuliani kiivaasti, melkein väkivaltaisesti.
Vastasin samalla mitalla takaisin. En välittänyt katsojista, en olisi välittänyt, vaikka koko maailma olisi seurannut meitä.
Sillä Jacob oli siinä, ja me kuuluimme yhteen. Oli se ja sama, mitä Nahuel oli sanonut. Uskoin Jakea.
Käsitin, että me tosiaan kuuluimme toisillemme ikuisesti. Kaikki epävarmuuteni katosi, lämpö täytti sisimpäni.
Jacob oli
minun.
“Yök”, joku ähkäisi vaimeasti. Kohtasin Leahin inhoavan katseen.
Samassa väkevä tunne täytti minut. Hyppäsin Jacobin sylistä alas ja lennähdin tuon tytön eteen. Tunsin raivon punaavan poskeni, kiristävän hampaitani. Miksi hän oli tuollainen?
“Mikä sinua vaivaa? Miksi olet niin
ilkeä?” sähähdin päin hänen likaisia kasvojaan. “Miksi sinä haluat kiusata minua?”
Leahin silmät siristyivät.
“Miksikö?” hän toisti. “Ehkä siksi, että inhoan sinua. Inhoan koko perhettäsi, mutta sinä viet kyllä kunniapaikan. Olet tekopyhä, hienosteleva sekasikiö, joka saa kaiken, mitä vain pyytääkin. Lellikakara!”
Tuijotin häntä silmät pyöreinä. Raivo oli kadonnut, tilalle oli astunut alakuloisuus. Painoin pääni ja pidättelin kyyneliä.
“Leah, suu kiinni”, Jacob murahti. Hän oli tullut seisomaan vierelleni.
Mutta Leah ei ollut lopettanut vielä.
“Lisäksi olet niin hemmetin naiivi ja lepsu, että oikein nolottaa. Jacob voisi valehdella olevansa vaikka Kiinan keisari, ja silti sinä uskoisit joka sanan. Säälittävää!”
Vilkaisin anovasti hänen silmiinsä, jotka olivat kiihtymyksestä kirkkaat.
“Leah kiltti, en…”
“Hah, taas sitä mennään! Älä edes sano nimeäni, se kuvottaa minua. En välitä paskaakaan sinusta tai muista verenimijöistäsi. Parempi olisi, ettei sinua olisi ikinä syntynytkään!”
Pidätellyt kyyneleeni vuosivat yli ja lämpimät kyynelnorot virtasivat kasvoilleni. Minulta pääsi nyyhkäisy.
Olinko tosiaan noin kamala? Tuo tyttö vihasi minua sydämensä pohjasta, vaikken ollut tehnyt hänelle yhtään mitään! Minusta tuntui kamalalta.
Leahin katseessa ei näkynyt pienintäkään katumusta. Hän näytti… voitonriemuiselta.
“Leah, turpa kiinni! Vaikka oletkin tuollainen katkera, tunteeton erakko, ei sinulla ole
oikeutta purkaa sitä Nessieen!” Jacob puuskahti vihaisena. Hän hieroi käsivarsiani rytmikkäästi.
Leah hätkähti. Huomasin hänen ilmeensä sulkeutuvan, verhoutuvan takaisin ilmeettömäksi naamioksi.
Ryntäsin hänen ohitseen ulko-ovelle vilkaisemattakaan taakseni. Pyyhkäisin kiukkuisesti märkiä silmiäni kämmenenselälläni kiitäessäni aukean poikki kohti tummanvihreää puiden rivistöä. Jacob ryntäsi perääni.
Hetken päästä hidastin huokaisten vauhtiani, mutta Jacob kulki edelleen perässäni.
“Minne mennään?” hän kysyi.
“Ukin luokse”, vastasin väistellessäni puiden oksia. Halusin pois täältä, halusin viettämään rauhallista iltaa ukin kanssa…
Kai minä vähän kapinoin. Halusin pois turvallisimmalta vyöhykkeeltä, perheeni luota.
Minulla oli ikävä äitiä ja isää. Kova ikävä.
Samassa kuulin tutun ratkeamisen äänen, ja hetken päästä punaruskea susi saavutti minut, kulki vierelläni. Katsoin sitä mietteliäänä.
“Kuule Jake”, sanoin hieman arastellen, “mitä sanoisit, jos tulisin selkääsi?”
Jacob käänsi valtavan päänsä minua kohti silmät suurina. Samassa häneltä pääsi äänekäs, haukahteleva nauru, joka kajahteli sankassa metsässä. Punastuin.
“Ei sitten”, kuiskasin nolona. “Se…”
Mutta Jake oli jo pysähtynyt. Hän tarttui hampaillaan paidanhelmaani ja kiskaisi minut hellästi luokseen. Kipusin arastellen, punaruskeasta turkista tukea ottaen, korkealle hänen suunnattoman suuren selkänsä päälle.
Tirskahdin.
“Tunnen itseni taas ihan kakaraksi”, hymyilin kietoessani käteni hänen valtavan kaulansa ympärille, painaen leukani hänen korviensa väliin. Jacob naurahti käheästi ja singahti sitten uskomattomaan vauhtiin.
Maisemat suhahtelivat silmissäni, sekoittuivat vihreäksi sumuksi. Pidin Jakesta lujasti kiinni ja hymyilin onnellisena. Unohdin Leahin, unohdin Volturit.
Oli vain minä ja Jacob kiitämässä vapaina metsän sydämessä.
***
“Hei Nessie, odotapa vähän.”
Vilkaisin Jacobia olkani ylitse kysyvästi. Olin ollut jo valmis lähtemään kotiin.
Minulla oli ollut oikein mukavaa ukin luona. Suekin oli ollut paikalla, ja me neljä olimme katsoneet urheiluottelua ukin liian ahtaalta sohvalta. Hän oli kyllä ehdottanut jotain elokuvaa joka saattaisi olla enemmän mieleemme, mutta minä olin käskenyt hänen lopettaa höpöttämisen, tämä kelpaisi ihan hyvin. Jacob oli sammuttanut valot, ja vaikka en nyt niin urheilusta piitannutkaan. Oli ollut mahtavaa vain istua siellä heidän kanssaan television loisteessa.
Aika oli kuitenkin venähtänyt pitkäksi ja nyt oli jo myöhä, miltei yö. Lisäksi satoi, niin kuin aina. Pisarat kastelivat minut ja liimasivat hiukseni ja vaatteeni kiinni ihooni. Suoraan sanottuna halusin nopeasti kotiin, suojaan katon alle.
Jake huomasi kärsimättömyyteni. Hänen t-paitansa oli liimautunut kiinni ihoon, myötäillen vaikuttavia lihaksia sen alla. Hänestä huokui höyryä ilmaan katulamppujen valossa. Pisarat liukuivat pitkin hänen kasvojaan, valuivat kaulaa alas…
“Eikö voitaisi mennä kotiin?” nurisin. Silti vain tuijotin häntä, varmasti tulipunaisena.
Jake naurahti käheää nauruaan.
“Etkö halua nähdä yllätystäsi?” hän kiusoitteli lempeästi.
Minä räpäytin silmiäni.
“Mitä yllätystä?” ihmettelin.
Sanaa sanomatta hän tarttui minua kädestä ja kuljetti pitkin jalkakäytävää, katulamppujen keltaisen valon ympäröimänä. Pysähdyimme erään talon eteen.
Talo oli ukin talon kopio, tosin erivärinen. Se oli hennon vaaleansininen, melko suuri puutalo. Siinä oli terassi ja kaksi kerrosta.
Katsoin Jakea hämmentyneenä…
“Mitä me täällä tehdään?” utelin.
Jake kaivoi leikattujen farkkujensa taskuja ja veti esiin avaimen. Hän ojensi sen minulle,.
“Olkaa hyvä”, hän pilaili tehden kunniaa.
Mulkaisin hänen läpimärkää olemustaan.
“Jacob Black, voisitko selittää minulle, mitä me oikein teemme täällä, miksi ojensit tuon avaimen ja miten tuo talo tähän liittyy?”
“Siten, että sinä satut omistamaan tuon talon. Edward esitti vaatimattoman pyynnön, ja Alice ryhtyi hommiin. Olen odottanut sopivaa tilaisuutta kertoa sinulle. Nyt pystyt tavata Charlieta enemmänkin”, Jake totesi tyynesti.
Tuijotin häntä äimistyneenä.
“Uskomatonta!” ähkäisin.
Jacob vain hymyili aurinkoisesti.
“Haluatko vilkaista sisältä?”
“Arvaa vaan!” huikkasin, sillä olin jo matkalla. Työnsin avaimen oven lukkoon ja avasin oven.
Talo oli sisältäkin suunnilleen samanlainen kuin ukilla. Esme oli varmaan kalustanut sen; olohuoneen seinälle oli kiinnitetty valtava taulutelevisio ja sen ympärille oli koottu muhkeita, vaaleanvihreitä sohvia. Keskellä oli lasinen sohvapöytä. Keittiössä oli ruokailupöytä neljällä tuolilla, kaapit oli maalattu pirteän keltaisiksi. Seinät olivat vaaleansiniset.
Käännyin katsomaan Jacobia, joka seisoi oviaukolla minua katsellen.
“Onko… onko tämä tosiaankin minun?” änkytin järkyttyneenä.
“Joo, sanoinhan sen jo. Tai siis, ei tämä mikään pysyvä koti ole, mutta täällä tämä on aina sinua varten, kun haluat Charlien luokse. Sinulla ei ole samanlaista tunnistusvaaraa kuin meillä muilla vielä pitkään aikaan.”
“Vau!” puuskahdin. Minua hymyilytti.
Jacob vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Sade ropisi kattoa vasten.
“Kello on kyllä jo aika paljon, ja sinä olet ihan märkäkin… Kyllä me voisimme tännekin jäädä?” Jake totesi ääni loppua kohti nousten, ikään kuin kysyen. Hän oli ihan punainen.
Minäkin punastuin, mutta jäin silti pureskelemaan ajatusta.
Nyt minulla,
meillä, oli kokonainen talo itsellämme. Isä ja äiti olivat vielä Esmensaarella, Leahista ei ollut enää haittaa ja ukkikin oli varmaan jo nukkumassa.
“Entä muut?” kysäisin mahdollisimman rennosti.
“No, minä… minä lähetin Alicelle jo viestin”, Jake myönsi nolona.
Vastahakoinen hymy levisi kasvoilleni.
“Vai niin sinä teit”, totesin huvittuneena. Hän vain katsoi minua.
Mutristin huuliani. Minua nauratti, mutta samalla kutkuttava jännitys kipristeli vatsaani. Ilmoille pääsi hermostunut naurahdus.
“Minua väsyttää. Missä minä nukun?”
Jacobin silmät levisivät, mutta samassa hän sai itsensä kuriin ja köhi kurkkuaan.
“Ehkä yläkerrassa?” hän pihisi.
“Selvä”, sanoin ja lähdin kapuamaan portaita pitkin yläkertaan. Jake ryntäsi perääni.
Avasin samaisen huoneen oven, jossa kohtaa oli äidinkin huone ukin luona. Henkäisin ihastuksesta.
Huoneen seinät olivat syvänsiniset ja niitä pitkin kiemurteli valojohtoja, joista jokainen lamppu oli erivärinen. Seinää vasten oli kirjoituspöytä ja lattialla oli valtava stereolaitteisto, varmaankin isältä. Lattia oli suklaanruskeaa puuta.
Minun sänkyni oli samassa kohdassa kuin äidinkin huoneessa. Se oli aika iso ja muhkea, samaa vaaleansinistä väriteemaa kuin muutkin talossa. Alice, tai kuka lie olikaan sisustanut tämän talon, oli varmasti tiennyt valitsevani tämän huoneen omakseni.
Me molemmat seisoimme vaivautuneena oviaukolla. Vilkaisin sivusilmällä hänen suuntaansa, mutta hän teki täsmälleen samoin. Hymyilimme noloina.
“Kuule Nessie”, Jacob sanoi kattoa katsellen, “minä voin kyllä mennä sohvalle nukkumaan, jos haluat. Vaikka minä… olenkin joskus vähän päällekäyvä, niin en minä…”
Vaiensin hänet kietomalla käteni hänen kaulaansa ja suutelemalla hänen nenänpäätään. Hän kiersi heti kätensä vyötärölleni.
“Tyhmä poika”, kiusoittelin lempeästi. “Totta kai sinä nukut täällä. Minä
vaadin sitä.”
Jacob hymyili rakasta, lämmintä hymyään, ja painoi sitten kiivaasti pehmeät huulensa omilleni. Suljin silmäni.
