10. Lupaus
Edward
“Hei isä!”
Renesmee suikkasi suukon poskelleni ujuttautuessaan taakseni takapenkin nahkaisille istuimille.
“Oliko opettavainen viikonloppu?” Jacob kysyi hymyillen tietäväisen näköisenä, kulmat koholla. Minä vilkaisin häntä happamasti peilin kautta. Tietysti, oi tietysti hänen täytyi aloittaa naljailu minun ja Bellan yksityiselämästämme heti sisälle päästyään!
Jacobin pää oli täynnä Nessietä, kuinkas muuten.
Nessie sanoi rakastavansa minua! En voi uskoa, että hän tosiaan sanoi sen ääneen! Harmi, että Charlie tuli paikalle…
Nessie taas mietti järkevämpiä asioita, niin kuin aina.
Minua vähän epäilyttää se lukio, enhän minä ole ikinä mitään koulua käynyt. Mutta toisalta, olisi ihan kivaa tavata ihmisiä. Kunpa Jake tulisi luokalleni. Ja toivottavasti en joutuisi tänään syömään ihmisruokaa....!
Minä ajoin eteenpäin vanhalla - no, minun mielestäni vanhalla - Volvollani kohti tuttua, tämänhetkistä kotiamme. Huokaisin. Miksi Bellan täytyi olla niin jääräpäinen tässäkin asiassa?
En minä silti häntä moittinut, niin kuin olisin voinut jotakuta toista moittia. En tietenkään osannut väittää kunnolla vastaan olemassaoloni suurelle rakkaudelleni, toiselle puoliskolleni, keskiyön auringolleni.
“Odota vielä vähän aikaa, Edward. Jos olet oikein kiltisti, ehkä saat syntymäpäivälahjaksesi oikein mukavan pikku auton”, hän oli hymyillyt valituksilleni ja sitten suudellut minua.
Olin niin syvällä haaveissani, etten aluksi tajunnut uusia ääniä, uusia ajatuksia talon sisältä.
“Onko meille tullut vieraita?” Jacob tajusi.
Käännyin katsomaan taakseni.
“Onpa hyvinkin, viisi tuttua Denalista”, naurahdin.
Nessie ei kyennyt hillitsemään itseään; hän kiljaisi riemusta. Me molemmat nauroimme ja minä painoin kaasua.
***
“Hei, oliko Charliella hauskaa?” Bella kysyi heti sisään päästyämme ja ryntäsi rutistamaan tytärtämme. Minä en saanut silmiäni irti hänestä; hänen kauniista tummista hiuksistaan, punaisista täydellisistä huulistaan ja suurista kultaisista silmistään, joista kuvastui hänen koko sielunsa. En kyllästyisi häneen koskaan, vaikka eläisin ikuisesti - ja niinhän minä eläisinkin. Eläisin mieluusti ikuisuuksiin asti, kunhan vain tekisin sen hän rinnallani.
“Oli, Charlie näytti jotain vanhoja valokuvia”, Nessie hymyili sievästi. “Olit todella kaunis.”
“Ja sinä perit sen kauneuden”, Jacob pisti väliin ja virnuili rakastuneesti. Nessie punastui - hän näytti kovasti Bellalta ennen kuolemattomuutta aina niin tehdessään - ja muksaisi poikaa leikkisästi kylkeen.
Samassa Tanya suhahti kulman takaa eteemme Carmen vanavedessään.
“Nessie, mi querida!” Carmen huudahti innoissaan ja liihotti Bellan viereen halaamaan ja suutelemaan kevyesti tytön otsaa.
“Hei Nessie, näytätpäs kauniilta! Edward ja Jacob, hei teillekin”, Tanya tervehti kohteliaan lämpimästi.
“Hei, Tanya. Hauska nähdä sinua viimeinkin! Olit viimeksi muualla, kun tulimme käymään teillä päin”, sanoin kevyesti hymyillen.
“Niin, minua harmitti se kovasti. Olisitte voineet ilmoittaa aiemmin.”
“Tiedän, Tanya, olen pahoillani.”
“No, mitäs pienistä. Olemme täällä nyt, ja viivymme kanssanne pari päivää, jos se vain sopii”, Tanya puoliksi totesi, puoliksi kysyi. Hän tiesi sen käyvän.
“Tietysti, olette aina tervetulleita, Tanya. Tiedät sen.”
Tanya hymyili hetken minulle, kunnes siirtyi hänkin Nessien lähelle.
Kyllä on ihmeellinen tyttö. Niin kaunis, hän mietti haroen punertavanvaaleita kiehkuroitaan.
Samassa Eleazar, Kate ja uusin tulokas, Garrett, ilmestyivät myös eteiseen Carlisle, Esme, Jasper ja Alice kannoillaan.
Denalin perhe oli ollut meille läheinen vuosikausia. Meitä yhdisti yhteinen ihmishenkien suojelemishalu. Kymmenisen vuotta sitten perhettä oli jälleen kohdannut suuri suru Tanyan ja Katen sisaren, Irinan, kuolema heidän silmiensä edessä Caius Volturin toimesta. Irina oli luullut Nessietä Kuolemattomaksi Lapseksi. Tanyan kultaisissa silmissä välähteli yhä suru kuolleen sisaren vuoksi.
Huomasin koko Denalin lauman pyörivän tyttäreni ympärillä suorastaan huvittavan lumoutuneesti. Nessie alkoi jo vaivautumaan.
Taas minua kohdellaan erilailla, hän voihkaisi ajatuksissaan.
Jacobia tilanne ei huvittanut. Hän nojasi kädet puuskassa ovenkarmiin.
Voisi riittää jo. Ihan kuin Nessie olisi joku näyttelyesine! Minulla on sitä paitsi Nessielle asiaa. En jaksa enää…
Jacob ponnahti eteenpäin ja tarrasi tyttöä käsivarresta. Nessie katsahti ihmeissään hänen kasvojaan.
“Kiitos ja heipä hei, minulla ja Nessiellä on hieman menoja”, Jake murahti ja käveli ovesta ulos Nessie perässään. Nessie kääntyi hieman nolona, lähetti lentosuukon vieraille ja muodosti äänettömästi huulillaan palaavansa pian. Sitten ovi sulkeutui.
No jopas.
Jo on pojalla käytöstavat.
Voi Jacobia...
Minua tilanne ainoastaan nauratti. Jacob oli usein aika suorasanainen…
Ajatusten sekamelskasta huomioni kiinnitti uusi ääni, kaunein kaikista.
Edward, lähdettäisiinkö mekin? Voitaisiin käydä katsomassa sitä lukiota...
Bella oli siirtänyt ennenkin erikoista kilpeään, sitä estettä, joka esti minua pääsemästä hänen päähänsä. Silti se onnistui aina järkyttämään minua. Olin tottunut hänen ajatustensa hiljaisuuteen…
Muut olivat pikkuhiljaa siirtyneet takaisin olohuonetta kohti. Ainoastaan Esme seisoi vielä paikoillaan meitä odottaen.
Minä nyökkäsin, katsoen samalla kiinteästi vaimoni sielukkaisiin silmiin. Hän hymyili ja sen jälkeen en enää kuullut häntä; kilpi oli palautunut paikoilleen.
“Esme, palaa vain takaisin muiden luokse. Minä ja Bella tulemme pian takaisin”, sanoin ja käänsin katseeni naiseen, jota pidin äitinäni.
Esme nyökkäsi ja hymyili lämpimästi. “Kuinka vain”, hän hymisi. “Kunhan tulettekin takaisin, ettekä jämähdä taas jonnekin.”
“Totta kai, Esme”, Bella mumisi, hymyillen aavistuksen nolostuneemmin. Voi, kuinka toivonkaan kuulevani hänen ajatuksensa…
Kävelimme suhteellisen hitaasti ovesta ulos. Hän tarttui minua kädestä.
“No, matkustammeko autolla vai juosten?” kysyin hymynkare huulillani.
Bella tuhahti. “Sinä varmasti lasket leikkiä? Juosten tietysti!”
“Varmistin vain”, virnistin ja säntäsin juoksuun. Tiesin Bellan olevan kannoillani.
Nauroin riemastuneena tuulen piiskatessa kasvojani ja vaatteitani, voiman säteilevän jaloissani ja vauhdin huuman täyttäessä mieleni. Jalkani väistelivät itsestään jokaista pientäkin kuoppaa, oksaa ja kiveä. Metsän puut vilahtelivat ohitseni tummanvihreänä sumuna. Minä rakastin juoksemista.
“Kuinka kauan vielä?” Bella nurisi takanani. Minua hymyilytti; hän ei pitänyt siitä, että olin häntä nopeampi.
“Olemme perillä, rakas”, vastasin ja hiljensin vauhtiani. Bella saavutti minut ja pysähtyi. Hän suoristi sinistä, napitettavaa paitaansa, joka sointui kauniisti hänen kasvonpiirteisiinsä. Tuuli oli sekoittanut hänen hiuksensa villisti. Olimme juosseet useita satoja kilometrejä parissakymmenessä minuutissa.
Sipaisin hiussuortuvan Bellan korvan taakse. Hän astui vaistomaisesti lähemmäksi.
“Tule”, kuiskasin ja vedin hänet hellästi kainalooni. Kävelimme metsän reunaan paksujen puiden suojaan. Heilautin kättäni edessämme kohoavaa rakennusta kohti.
“Tuossa se nyt on”, sanoin hiljaa.
Bella tuijotti taloa vaiti. Hänen silmänsä siristyivät aavistuksen.
“Etkö pidä siitä?” kysyin.
“No, ihan tavalliselta koulultahan tuo näyttää. Niin kuin Jake voisi viisaasti sanoa, `kuka nyt koulusta pitäisi?´´” hän hymähti.
“Mutta kelpaako se sinulle?”
“Tietysti. Mietin vain, missä me aiomme asua?”
“Carlisle neuvottelee juuri erään talon ostosta. Luultavasti saamme sen”, sanoin varmasti. Se oli hieno talo; vanha, hailakan kermanvärinen kartano, varmasti Esmen mieleen.
Bella puraisi huultansa. “Nessien ensimmäinen kouluvuosi, tavallaan minunkin. Tekin olette olleet kymmenen vuotta eristyksissä… Entä jos jokin menee pieleen?”
Minä kiedoin käteni hänen ympärilleen ja rutistin hellästi. “Älä turhaan huoli, rakkaani. Olen käynyt koulua jo sata vuotta, eikä ikinä sattunut mitään erikoista… paitsi sinä.” Hymyilin leveästi. “Ja se ei totisesti ollut mikään huono asia.”
Bella suukotti leukaani ja painoi kasvonsa rintaani vasten. Suutelin hänen päälakeaan.
“Me lähdemme kohta Forksista, eikö? Pakkohan meidän on. On vain niin vaikeaa jättää Charlie… Nessielle jopa vielä vaikeampaa. Heistä on tullut läheisiä…” Bella mumisi hiljaa. Minä kohotin sormellani hänen leukaansa niin, että näin hänen silmänsä. Niistä paistoi suru.
“Bella, minä lupasin Charlielle, ettei hän kadota teitä enää. Ja minä pidän lupaukseni. Tästä lähtien Charlie pysyy elämässämme, ja siitä saat kiittää Alicea. Hän oli hyvin kiltti”, minä kuiskasin. Bellan silmissä sateli kysymyksiä.
“Mitä? Mitä Alice on tehnyt?” hän vaati tietää. Minä hymyilin kiusoittelevasti.
“Alice”, lausuin hitaasti,” on tehnyt vaikka mitä, joka saattaisi kiinnostaa sinua.”
