Sarkku Mukavaa jos olet pitänyt ja toivottavasti et tule kyllästymäänkään
Katsotaan saako Bella elämänsä kuntoon vielä joskus
Pulina Senkus kuulostat akalta (vaikka et kyllä kuulosta
) Bella on hieman törkeä, mutta annetaan se hänelle anteeksi tämän kerran
Kyllä Jake aina pärjää silti, vaikka Bella sitä vähän raateleekin noin kuvainnollisesti
B´s dream Jatkoa tuli, ja tunnistihan se sen ja nyt no jo toisen kerran ne joutuu kohtaamaan
Kiitos oikein paljon
Pulinalle nopeasta ja tehokkaasta betauksesta
A/N Tässä tämä luku, virheitä on vain, jos Pulina on niitä jättänyt, epäilen sitä silti
Toivottavasti on nytten sitten helpompi lukea kun vähemmän (melkein olemattomasti) virheitä
Toiovttavasti pidätte !
Ajoin pihaamme ja tuijotin koko ajan tietä. Ei minun olisi tarvinnut olla niin tarkka, mutta halusin olla. En halunnut joutua katsomaan ketään silmiin. Ties vaikka hän, Alice tai joku muu tuttu olisi ajanut vastaan.
Nousin autosta hiljaa ja vaivalloisesti. En osannut muodostaa päässäni järkeviä lauseita. En ollut valmis kohtaamaan perhettäni. Kapusin ikkunastani sisään. Se ei tuottanut ongelmia, vaikka ikkunani oli toisessa kerroksessa.
Laskeuduin sulavasti lattialleni ja nostin katseeni. Olin hypätä saman tien takaisin alas, mutta joku löi ikkunan takanani kiinni. Seisoin kasvotusten Themeksen kanssa. Susannah käveli hänen vierelleen vihaisen näköisenä. Olin tainnut taas pilata välimme.
“Mitä haluatte?” kysyin jo melkein sillä asenteella, etten kerro mitään. “Haluan tietää mitä sinä pelleilet.” Themes sanoi kulmat koholla. Huokaisin.
“Miksi leikit veljeni tunteilla? Eikö sinulla ole sydäntä?” Susannah kysyi vihaisena.
“On se kai olemassa, mutta se on pysähtynyt kokonaan”, vitsailin. Se ei tehonnut heihin, sillä he olivat yhä vihaisia. “Turha yrittää paeta jälleen! Eikö täällä ole kukaan auttamassa sinua?”, Susannah totesi. Victor ja Catherine taisivat olla muualla. Olin pulassa. En todellakaan voisi paeta enää minnekään.
“En pelleile mitään. Themes, minä, minä…”, mitä minä? Rakastin häntä? Ja paskat! Se olisi vale. “Themes minä olen pahoillani. En uskonut... En tajunnut, että minulla on niin suuria tunteita sitä poikaa kohtaan”, änkytin. “Leikitkö sinä minun tunteillani? Oliko se suudelma vale?” hän oli vihainen. Hyvin vihainen. En tiennyt mitä tehdä.
“Ei oikeastaan”, sanoin hiljaa. Olin hyvin pahoillani. Kuinka kertoisin sen hänelle? “Milloin tapasit sen pojan? Ennen vai jälkeen suudelman?” hän kysyi. “Ennen”, kuiskasin. “Tiesitkö jo silloin, että rakastat häntä?”, hän kysyi. Hänen äänensä kuulosti katkeralta. “Tavallaan”, kuiskasin.
He tuijottivat minua kuin typerystä, mikä todella olinkin. “Anna anteeksi Themes. Teen virheitä aina. Olen aina tehnyt ja tulen aina tekemään. Sinun suutelemisesi oli virhe, koska en voinut antaa sinulle ansaitsemaasi suudelmaa”, yritin selittää.
Susannah katsoi minua halveksien. Themes lähinnä inhoten. Ehkä silmiin ulottui lievä katkeruus. “Sinä rakastuit poikaan, jolla on toinen! Se ihme typykkä!” hän haukkui minua. Nyökkäsin. Valitettavasti Edward oli ensin minun. Sheila varasti hänet minulta, mutta minä annoin siihen mahdollisuuden.
“En ymmärrä sinua! Se poika on täydellisen rakastunut siihen tyttöön. Mitä et ymmärrä?” hän kysyi minulta aika vihaisena. “En Mitään. En ymmärrä mitään! Minä vihaan Sheilaa!” karjuin. Olin hyvin vihainen. “He olivat yhdessä ennen sinua”, Themes muistutti.
Katsoin häneen vihaisesti. “Eikä, eivätkä olleet!” kiljaisin. Olin raivoissani. Miten Themes saattoi edes kuvitella, että sekaantuisin poikaan, jolla oli jo joku? Ellen olisi ollut hänen elämänsä rakkaus, en olisi edes välittänyt. “Se pimu ei todellakaan ollut Edwardilla ennen minua!” karjaisin. “Olet kovapäinen”, hän huokaisi.
Puristin käteni nyrkkiin. “Laitetaanko musiikkia? Tämä levy on hyvin vanha, se on ihmisajoiltani”, tokaisin ja otin kaukosäätimen käteeni. Painoin nappia ja tuutulauluni lennähti ilmoilleen. Susannahin silmät laajenivat. Themes näytti epäilevän mielenterveyttäni. “Oletko säveltänyt tämän?”, hän kysyi. “En, Edward Cullen sävelsi tämän minulle kauan sitten. Ennen kuolemaani”, selitin.
Themes tuijotti minua suu auki. “Sinä tunsit hänet ennen kuolemaasi!”, hän syytti.Tai siltä se ainakin kuulosti. “Siksi sinä halusit muuttua! Senkin ämmä! Leikit tunteillani koko ajan!” hän kiljui ja juoksi pois.
Se sattui. Se viilsi pysähtyneestä sydämestäni suuren palasen. Themes, veljeni, haukkui minua ämmäksi. Hän huusi sen päin minun naamaani. Susannah näytti nyt myötätuntoiselta. “Jos olisin tiennyt…”, hän kuiskasi. Mitä? Hän ei olisi pakottanut minua tähän keskusteluun? No nyt oli hieman myöhäistä!
Tunsin kynsieni rikkovan ihoni, se sattui. Se sattui yllättävän paljon, muttei läheskään niin paljon, kuin sydämessäni sykkivä kipu. “Mitä? Mitä väliä sillä on, ettet tiennyt? Minä rakastan häntä, hitto vie! En voi sille mitään, en ole koskaan voinut, enkä koskaan tule voimaankaan! Niin se vain menee!” kiljuin ja luhistuin polvilleni lattialle.
Susannah otti askeleen lähemmäs, muttei uskaltanut tulla liian lähelle. “Hän oli täällä koko ajan. Sen typykän kanssa”, hän sanoi. Hän ei meinannut saada sanoja ulos suustaan. Se oli minusta typerää. Mikä häntä vaivasi? Mahdoton myötätuntoko? Hah.
“Issy kulta, minä tiedän tasan tarkkaan, miltä sinusta tuntuu”, hän sanoi hiljaa. Mitä vittua tuokin luuli tietävänsä? EI MITÄÄN! “Etkä tiedä! Et tiedä mitään!” karjaisin. “Voi kyllä minä tiedän. Olen sata varma, että sinusta tuntuu nyt samalta kuin minusta seitsemänkymmentäkuusi vuota sitten”, hän kuiskasi.
Katsoin häntä ihmeissäni. “Julian tapasi yhden toisen tytön. En tunne häntä, en koskaan edes tavannut. Tytön nimi on Alice. Julian ihastui tyttöön ensisilmäyksellä ja jätti minut. Olin katkera. Alice ei antanut Julianille vastarakkautta, mutta Julian ei palannut luokseni. Hän jäi toivomaan, että Alice rakastuisi häneen. Turhaan…” hän nyyhkäisi.
En ollut koskaan ennen kehdannut kysyä mitä hänelle ja Julianille kävi, mutta aihe kiinnosti minua luvattoman paljon. “… Alicella oli toinen. Hänellä oli jo elämänsä rakkaus. Joku Jasper, ja tämä kävi kovistelemassa Julianille. Käski jättää Alicen rauhaan. Alice ei halunnut jättää perhettään. Julian ei luovuttanut, hän odottaa aina, että Alice päättäisi rakastua häneen”, Susannah huokaisi.
“Alice? Alice Cullen?” kysyin äkkiä. Susannah nyökkäsi. “Vihaan häntä, vaikken tunnekaan. Hän vei elämäni rakkauden. Haluaisin tappaa hänet!” Susannah murahti. “En voi antaa sinun tappaa häntä, minä rakastan sitä tyttöä. Hän on paras ystäväni!” sanoin anteeksipyytävästi. Mutten kamalan myötätuntoisesti.
“SINÄ MITÄ? Tunnet tämän Alicen?”, hän kysyi vihaisena. “Hän on Edwardin sisar. Sinähän olit siellä luolan luona, kun Themes haki minut luolasta?”, kysyin. Hän nyökkäsi epäröiden. “Alice on se pieni keijumainen tyttö, jonka tummat hiukset sojottavat joka suuntaan”, sanoin hymyillen ajatellessani Alicea. Susannah tuijotti minua suu auki.
“Issy, et ole kertonut minulle mitään! Minusta alkaa tuntua, etten tunne sinua laisinkaan.“, hän tokaisi. Hän nousi ylös ja hänen kasvoillaan oli pettynyt ilme. Hän käveli pois ja sulki oven hiljaa perässään. “En minäkään sinua”, kuiskasin hänen peräänsä.
Kappale vaihtui hiljalleen. Kuulin Esmen lempikappaleen alkavan. Näin jälleen hänen kasvonsa. Tällä kertaa erilaisina, niissä oli pettynyt ilme. Karjaisin vihasta. Miksi hänkin oli pettynyt minuun? Paiskasin kaukosäätimeni seinään ja soitto pysähtyi. Hyvä niin.
Puristin jalat tiukasti rintaani vasten ja yritin rauhoittua. Minusta oli tulossa mielipuoli. Mitä seuraavaksi rikkoisin? Ensin flyygeli ja sitten stereot. Oikeastaan niiden kaukosäädin. Miksi minä vihasin nykyään musiikkia?
Juoksin peilini eteen. Yritin etsiä punaisia vivahteita silmistäni, mutta mitään ei näkynyt. Silmäni olivat edelleen toffeen väriset. Huokaisin helpotuksesta. En ollutkaan hirviö. Marmorinen ihoni hohti peiliin kulkeutuvan valon takia. Värähdin tuskaisena kauemmas.
Muistin, kun näin Edwardin auringossa ensimmäisen kerran. Se oli huumaava näky. En unohtaisi sitä koskaan. Silloin olin rakastunut häneen. Kaipasin sitä paikkaa. Nyt oli aurinkoista. Ilta-aurinko valaisi maan. Päätin lähteä sille niitylle. Juoksin kiertotietä, sillä en halunnut törmätä Culleneihin. En haluunnut törmätä keneenkään.
Niitty oli juuri niin kaunis kuin muistinkin. Näin jäljet niityllä. Oliko joku ollut täällä? Joku oli istunut niityllä. Tai oikeastaan jotkut. Oliko Edward tuonut Sheilan niitylle? Meidän niityllemme. Tuijotin painaumia vihaisena. Halusin kuristaa Sheilan. Vihan puuskassani päätin myös tehdä niin.
Juoksin Culleneille. Koputin oveen ja yritin taiteilla kasvoilleni hymyn. En onnistunut. Kuulin askelia, jotka kuuluivat Emmetille. Odotin jännittyneenä. Ovi raottui hieman ja Emmet kurkkasi ulos. Hän tuijotti minua sanaakaan sanomatta. “Bella?”, hän kysyi, aivan kuin olisi mahdotonta, että olin siinä.
“Hei Emmet, onko Sheila?” kysyin tekopirteästi, mutta ääneeni sekoittui lievää katkeruutta. “Sheila”, hän sanoi juuri niin kovalla äänellä, että sisällä oleva vampyyri kuuli sen. “Tuliko Eddie jo takaisin?” hän kysyi portaista. Näin Emmetin virnistävän. Siihen sekoittui kauhua ja mielipuolista hupia. Hymähdin.
Sheila pysähtyi portaiden päähän. “TUOKO?” hän huusi kuin jollekin ällöttävälle roskalle. “Sheila, sait huonon vaikutelman minusta. Jutellaanko?” kysyin ja osoitin ulos. Hän katsoi minua epäröiden. Hitaasti, liian hitaasti, hän käveli ulos ohitseni. Minun teki mieli kuristaa hänet siihen paikkaan.
“Mene sinä leikkimään Rosen kanssa”, hymyilin Emmetille ja löin oven kiinni. Johdatin Sheilan kauas talosta. Kuulin hänen tulevan perässäni, epäröiden. Pysähdyin ja kuulin hänenkin tekevän niin. Puristin käteni nyrkkiin ja avasin ne, jotta en näyttäsi uhkaavalta tai vihaiselta.
“Sait minusta alussa hieman väärän kuvan. Yleensä olen mukava ja harkitseva ihminen, tai siis vampyyri. Aivan sama”, tokaisin. “Saatan tosin tehdä muutaman poikkeuksen, mutta jutellaan toki”, sanoin hammasta purren ja häneen katsomatta. Silmieni raivo ei olisi jäänyt edes häneltä huomaamatta.
“Ai. No ensinnäkin, jätä minun Eddieni rauhaan. Hän on minun!” hän komensi. Puristin jälleen käteni nyrkkiin ja avasin ne. “Niinkö?”, yritin pitää ääneni huolettomana, mutta se alkoi kariutua pois. “En pidä siitä miten hän katsoo sinua. Se on ahdistavaa”, hän sanoi itsekkäällä äänellä.
Meinasin tokaista, että "samat sanat likka!", mutta päädyin hieman ei-niin-hyökkäävämpään vastaukseen. “Niin se ei varmaankaan ole mukavaa, ainakaan jos otetaan huomioon, että hän vihaa minua tällä hetkellä sydämensä pohjasta”, totesin hieman ivallisesti.
“Hmp. Hän esittää. Oikeasti hän pitää sinusta, mutta ei tietenkään niin paljon kuin minusta”, hän sanoi omahyväisesti. Purin hammasta ja pelkäsin niiden halkeavan, koska käytin niin paljon voimia. “Ihanko totta?” kysyin, mutta ääneni alkoi kuulostaa katkeralta.
Hän vaihtoi heti asennetta. “Anteeksi vain, mutta pidätkö sinä vielä hänestä?” hän kysyi ivallisesti. “Ehkä”, sanoin hitaasti. “Sen jälkeen mitä hän näki kuinka halailit sitä toista. Haloo, hän ei rakasta sinua enää!” hän sanoi painottaen jokaista tavua.
Päässäni pimahti. “Eikö?” sanoin oikein sarkastisesti ja käännyin hitaasti. “Ehkä hän muuttaa mielensä, jos sinua ei enää ole”, sanoin ja hyökkäsin hänen kaulaansa. Sheila kiljaisi kuuluvasti, mutta sain sen lopetettua tarpeeksi ajoissa.
Halusin repiä hänet kokonaan, mutta jälleen joku keskeytti meidät. Rosalie suojeli Sheilaa ja joku veti minua kauemmas hänestä.
“Mitä hittoa sinä puuhaat Bella?” kuulin vihaisen, kauniin äänen kysyvän. Edward käveli hitaasti puiden suojasta. Katsoin häneen vihaisesti kun hän käveli Sheilan luo.
“Minä vihaan sinua! VIHAAN! Kuuletko? Sinä vain olet tuon pimun puolella, vaikka minä rakastan sinua niin. Vittu, minä sitten vihaan sinua!” karjuin. Lause oli hieman ristiriitainen, mutta viesti sentään meni perille. Vetäisin itseni irti Emmetin teräksenlujasta otteesta ja ryntäsin metsään.
Vittu, minä sitten vihasin Edwardia! "Valehtelija!", huusi ääni päässäni. “Hiljaa”, komensin ja jatkoin juoksuani.
Jatkuu...
Kommentteja?
