A/N Sainkin tän jo tänään laitettua, mutta nyt on takuulla virheitä kun kirjottelin tätä nyt näinkin myöhään. Silmiä rupee jo kohta kirvelemään. No ei, mutta ei jaksa todellakaan keskittyä niin paljoa virheisiin kun olen nyt parin pätkän aikana viitsinyt. Että anteeksi vaan ja toivottavasti pidätte
Osa kaksi
Petoksia ja valheitaSiinä me sitten seisoimme minun käteni hänen kaulallaan ja poskeni vasten hänen lohduttavaa olkapäätään. Lopulta antauduin kokonaan. Painoin huuleni hänen huulilleen. “Issy”, hän kuskasi aluksi torjuvasti, mutta vastaasi lopulta suudelmaani.
En nauttinut suudelmasta hetkeäkään, koska Edwardin suudelmat hiipuivat mieleeni. En antanut sen häiritä. Edward ei olisi enää minun. Lopetin suudelman ja painauduin jälleen Themeksen rintaa vasten. Lopulta huokaisin syvään ja siirryin sohvalle. Vedin hänet mukanani. Hän istui alas ja minä painauduin hänen rintaansa vasten ja jatkoin elokuvan katselemista.
Olen niin pahoillani rakkaani, kuiskasin ajatuksissani. Näin jälleen rakkaani kasvot ja olisin halunnut vaihtaa äskeisen suudelmani hänen suudelmaansa, mutta se oli mahdotonta. Suljin silmäni ja esitin katsovani elokuvaa.
Olin väsynyt, henkisesti. “Hei elokuva loppui jo”, kuulin Themeksen sanova. En välittänyt. “Issy. Minä tiedän, ettet nuku“, hän naurahti. En vastannut, joten hän kaappasi minut syliinsä ja kantoi huoneeseeni. Hän laski minut vuoteelleni ja antoi suukon otsalleni. Se teki pahaa. Muistelin kuinka Edward oli iltaisin antanut minulle suukon otsalle. Siinä oli erilainen, rakastava, intohimoinen sävy. Tämä oli vain rakastava pusu. Se sai sydämeni kirpaisemaan.
Painoin silmiäni enemmän kiinni ja painauduin tyynyä vasten. Tunsin kurkussani palan ja halusin nukahtaa. Tämä tunne oli kuin nukahtamista ennen tunnettu väsymys, mutta tähän se jäisi. En enää koskaan, ennen kuolemaani, saisi nukkua oikeasti. Tyydyin siis tähän. Minä ajattelin. Loin itselleni kaksi tulevaisuutta. Ensin Themeksen kanssa. Sitten Edwardin kanssa. Halusin jälkimmäisen, mutta tällä hetkellä näytti että joutuisin tyytymään ensimmäiseen.
Avasin silmäni tuntien päästä. Olin luonut tulevaisuudet ja elänyt niissä. Harmikseni olin uppoutunut jälkimmäiseen moneksi tunniksi. Luonut itselleni onnellisen tulevaisuuden, joka oli kadonnut hetkessä. Nyt jäljelle jäi vain kipeät muistot ja toteutumattomat unelmat. Se sai minut nyyhkäisemään. Kaipasin Edwardia aivan liikaa.
Menin kouluun yksin. Themes heitti Susannahin mopollaan. Parkkeerasin mahdollisimman kauas Ashton Martinista. Themes tuli minua kohti ja pujotti sormensa sormieni väliin. Hän hymyili minulle. En voinut vastata hymyyn. Hänen ihostaan huokuva viileys ei ollut niin säkenöivää ja huumaavaa kuin Edwardin käsi kädessäni. Themestä pystyin katsomaan silmiin sekoamatta ajatuksissani. Tämä ei ollut sama asia.
Tämä on niin väärin! Sinä kamala petollinen akka! Särjet hänenkin sydämensä! Särjet lopulta kummankin sydämen! Eikö Jacobin sydän riittänyt? Montako aijot rikkoa? Sinä petollinen ämmä! Ääni päässäni kiljui. Halusin vaientaa sen, en halunnut kuulla totuuksia.
Vedin käteni hänen kädestään, minä olin pelkuri! “Minulla on huono-olo. En ole käynyt aikoihin metsästämässä ja täällä haiskahtaa veri!” huudahdin ja menin takaisin autooni. Ajoin kotiin. En voinut kysyä uudelleen apua Victorilta. Se olisi raukkamaista. Oliko minun viimein paljastuttava Edwardillekin?
Päätin lähteä metsästämää, koska en todellakaan ollut metsästänyt aikoihin. Olin vain murehtinut kaikkea kamalaa, mitä ympärilläni tapahtui. Juoksin ensin joelle ja tarkastelin kuvaani hetken. Olin Bella, siitä ei ollut epäilystäkään. Minun oli siis aika paljastua.
Mieleeni liukui kuva Edwardin loukatuista ja tuskaisista kasvoista kun hän näkisi minut. Se oli minulle liikaa. Hyppäsin jokeen. Sukelsin ja uin vastavirtaan kohti metsää. En jaksaisi kävellä maalla ja tunnustella häpeävää ruumistani. Olin hirviö! En sellainen hirviö kuin Edward luuli olevansa. Olin todellinen hirviö! Vahingoitin kaikkia lähellä oleviani.
Metsästin muutama peuraa, koska en löytänyt ainoatakaan puumaa. Se sai minut hieman katkeraksi, olisin niin halunnut nauttia puuman. Pysähdyin äkkiä oudon hajun leijuvan nenääni. Se oli tukahduttavan kuuma haju, se haisi metsälle ja jotenkin pelottavan tutulle. Se oli suden haju! Hyppäsin jokeen ja uin jonkin matkaa eteenpäin.
Uskoin olevani jo turvassa. Nousin joen rannalle ja liotin jakojani vedessä. Otin hiukseni käsieni väliin ja käänsin vedet pois. “Hei vampyyri! Pois alueeltamme!” kuulin huudon takanani. Käännyin jähmettyneenä ääntä kohti. Nuori poika hölkkäsi kohti minua. “Bella?” hän kysyi ja hänen kasvonsa vääntyivät mitä oudoimpaan ja tuskaisempaa ilmeeseen.
“Sinun piti olla kuollut, sano että olet!” hän kiljui. Se oli Seth, Leahin veli. Seisoin vain jähmettyneenä. “Olen Issy”, kuiskasin, mutta ääneni oli liian hiljainen. Liian katuva. Se taisi paljastaa minut heti. “Kaikki luulivat, että olet kuollut. Ihan kaikki”, hän sanoi syyttävällä äänellä.
“Minä olen kuollut”, sanoin elottomasti. Seth katsoi minua aika vihaisesti. “Jacob oli poissa tolaltaan vuosia!” hän syytti. Katsoin häntä hetken. “Ei kuulu minulle. Minä olen kuollut”, sanoin pala kurkussani. Olin loukannut myös Jacobia. Niin monesti kun olinkin häntä loukannut. Niin kauan kun olin elossa loukkaisin häntä aina vain uudelleen.
“Minun täytyy mennä”, sanoin ja hyppäsin jälleen jokeen. “Bella! Hitto vie! Älä mene minnekään Bella!” kuulin hänen huutavan perääni, mutta en välittänyt. Uin myötävirtaan ja nautin sen voimasta. Melkein Liu’uin talomme kohdalle. Nousin rannalle ja juoksin sisälle. Talo oli autio.
En välittänyt missä kukakin oli. Painuin vain suihkuun ja tunsin veden valuvan pitkin kivistä ruumistani. Yritin rauhoittua. Saada metsän, peuran ja susien tuoksun pois itsestäni. Halusin olla puhdas, mutta koska olin niin ilkeä ja kamala olento en voinut tuntea itseäni puhtaaksi.
Lopulta luovutin ja kietouduin pyyhkeeseen. Istuuduin sängylleni ja nappasin stereoideni kaukosäätimen käteeni. Olin käynnistämässä radiota kun Themes astui sisään. “Wau, Issy sinä näyttä hyvältä!” hän tokaisi. Irvistin. Mitä olinkaan tehnyt eilen!
Themes istui viereeni sängylle. Pian hän yritti suudella minua. Hän painoi huulensa huulilleni. Olin jo vastaamassa suudelmaan, mutta peräännyin. Työnsin Themeksen pois. “Anteeksi en pysty”, sanoin pala kurkussani ja juoksin pois. Minä pakenin jatkuvasti, kuinka pelkuri olinkaan!
Ehdin nähdä hänen tyrmistyneet loukatut kasvonsa. Olin satuttanut häntä. Olin uskotellut hänelle että välitin. Olin valehdellut ja herättänyt hänen rakkautensa minuun uudelleen. Mikä hirviö olinkaan. Olin hirviö, joka leikki muiden tunteilla.
Hakkasin päätäni samalla kun pukeuduin. Vedin päälleni vain puhtaat farkut, topin ja hupparin, jonka jätin avonaiseksi. Vedin tennarit jalkaani ja juoksin pihalle. Märät hiukseni löivät selkääni juostessani. En tiennyt minne mennä, joten istuin sammaleen peittämälle kannolle. Painoin pään polviin ja haukuin itseäni.
Vihasin itseäni täydellisesti. Oliko minussa jotakin vikaa? En osannut tehdä mitään enää oikein. En ollut oikeastaan koskaan osannutkaan, jos oikein ajattelin. Olin aina tehnyt virheitä, siksi kai hänkin oli lähtenyt. Olin kaivannut häntä, mutta olin päässyt yli. Uskottelin ainakin kaikille ja jopa itselleni niin. Totuudessa olin aina kaivannut häntä.
Kaipasin edelleen. Halusin kostaa Sheilalle, hän oli tuhonnut elämäni ainoa merkityksen. Olinko todella elänyt sen voimalla, että näkisin vielä hänen kasvonsa. Olin ollut säälittävä. Ei hän ollut enää minun. Minä lähdin pois. Annoin kaiken mennä. Annoin vanhempieni, hänen, hänen perheensä, Jacobin, susien, kaikkien ajatella, että olin kuollut.
Toisaalta jos olisin palannut, olisiko hän rakastanut minua? Olisinko joutunut lähtemään tieto sydämessäni, että hän ei rakastanut minua. Nämä vuodet olin ollut epätietoisuudessa ja se oli auttanut minua elämään. …Jos hän kuitenkin rakastaa minua… Koko ajan olin ajatellut niin.
Mieleeni häälyi ajatus. Olisin palannut. Hän ei olisi rakastanutkaan minua, vaan käskenyt poistumaan elämästään. Myöhemmin löytänyt Sheilan omin avuin, tai Tanyan tai jonkun muun. Olisin elänyt ikuisessa tiedossa. …Hän ei rakasta minua… Se olisi ollut yhtä helvettiä, mutta entä nyt? Nyt kun hän ei rakastanut minua enää.
Olin hukassa. Oman pääni sisällä. Kaikki oli väärin. Olin tuhonnut kaiken. “Issy!” kuulin huutoa. En välittänyt. Olin vain hukassa. Näin vain mustaa ja ajattelin kuinka hirveä olinkaan. Ajattelin kuinka olinkaan menettänyt kaiken tavoitellessani kaikkea. “ISSY!” kuului lähempää. En vieläkään välittänyt. “BELLA!” Hätkähdin pystyyn. Nyt minä välitin!
Kuuntelin hetken. Minä olin ollut niin hukassa, etten ollut tajunnut kuka huutaa. Lähdin juoksuun. Halusin pois tuon minua oikealta nimeltä huutavan ihmisen tai olennon luota. Juoksin pois. Halusin löytää sen, joka oli huutanut minua tämänhetkisellä nimelläni.
Näin luolan jo kaukaa ja juoksin sinne. Löysin salaoven helposti. En ikinä unohtaisi sitä. Kompastuin kiveen ja lensin naamalleni maahan. Oliko mahdollista, että vampyyri kaatui. Löin nenäni maahan ja kirosin hiljaa. Siihen sattui.
Haistoin jotakin nenäni alla. Verta. Se oli vanhaa ja kuivunutta, mutta silti verta. Se oli todella vanhaa. Sanoisin, että yli satavuotiasta verta. Katselin sitä uudelleen. Ai, totta kai. Se oli minun vertani. Ajatus yökötti minua. Minun vertani!
Nousin nopeasti ylös ja katselin paikkaa missä minut oli raa’alla tavalla murhattu satakuusitoista vuotta sitten. Kolme päivää olin riutunut elävän kuolleen tilassa ja huutanut apua. Satakolmetoista päivää sitten olin avannut silmäni vampyyrina. Haistanut ja nähnyt kaiken. Kuullut ettei minua enää etsitty.
Sen ajatteleminen sai minut surulliseksi. Näin jopa hiuksiani maassa. Näin kokon jäljet. Se sai minut voimaan pahoin. Siinä olivat kerran palaneet Victoria ja Rico. Poika oli ollut hurmaava, mutta halunnut minulle vain pahaa. Hän oli varmistanut kuolemani.
Sivelin seinämää sormillani. Siihen oli tullut pieni murtuma, kun Victoria oli paiskannut minut siihen kaikin voimin. Muistin sen kivun, kaiken sen tuskan. Muistin rasahduksen kun selkärankani napsahti poikki hänen jalkansa alla. Muistin kivun ja turtuneisuuden tunteen, joka siitä oli lähtenyt.
Muistelin. Olin kiljunut kuin hullu. Toivonut ja odottanut pelastusta, mutta kukaan ei tullut. Lopultakin minut oli löydetty, mutta Victoria heitti minut Ricolle, joka laski minut piiloon kärsimään. Tiesin, että heidän suunnitelmissaan oli jatkaa kidutustani, mutta Edward oli tehnyt heistä lopun.
Kitkerät muistot tulvivat mieleeni ja kun nyt olin avannut tulvan en saanut niitä enää pois. Ne vapautuivat kaikki. Se kivun muisto sai minut polvilleni. Kaaduin jälleen maahan, heikkona kuin ihminen. “Ah!” kiljaisin, kun selkärangan murtuminen muistui mieleeni niin eloisasti, että oli turhaa yrittää peittää tuskaa.
Ruumiini vavahti muistellessaan niin inhimillistä tuskaa. Parahdin uudestaan ja lankesin lattialle. Kipu oli nöyryyttävää. “ISSY!” Themes huusi kauhuissaan. Hän tuli luokseni ja nosti syliinsä. “Issy, Issy! Oletko kunnossa?” hän kysyi hädissään.
“Minun täytyy…”, rähisin. Niin mitä minun täytyi? Päästä Edwardin luoko? Miten typerää. Hän ei halunnut minua. Hän halusi Sheilan. Murisin ja se sai Themeksen säikähtämään. “Issy, oletko kunnossa?” hän kysyi huolissaan. “Olen oikein mainiossa!” totesin ja naamalleni taisi levitä oikein murhanhimoinen virne.
Themes talutti minut pois luolasta. Olin tarpeettoman lähellä häntä. Hän melkein kantoi minut ulos. Näin jälleen luonnonvaloa. Se oli häikäisevää ja ihmeellistä. Kaikkein ihmeellisintä oli, että Edward ja Sheila seisoivat ulkona. Alice hieman kauempana.
Tajusin äkkiä olevani aivan LIIAN lähellä Themestä. Näin Edwardin vääristyneet kasvot. “Bella”, hän kuiskasi hiljaa ilmaan. Katsoin häntä pystymättä puhumaan. “Mitäs minä sanoin, ei tuo ole oikea sinulle”, Sheila sanoi omahyväisesti ja omistavasti Edwardille.
“Ed…” sain köhistyä kurkustani. “En ymmärrä”, hän sanoi hämmentyneenä ja tuskaisena. “Älä Edward”, sanoin. “Anna olla. Minä, minä voin…” sopersin. Selittääkö? Miten? Se olikin mielenkiintoinen kysymys. “Ilmeisesti halusitkin minusta koko ajan eroon. Halusit olla tuon kanssa!” Edward sanoi tuskastuneena ja vihaisena ja katsoi murhaavasti Themekseen.
Katsoin häntä ihmeissäni ja yritin ymmärtää. “Älä Edward, älä tee tästä näin vaikeaa”, sanoin murtuneena. “En niin. Annan sinun mennä. Niin kuin haluatkin. En puutu enää elämääsi. Sotkin sen jo kerran. Mennään Sheila”, hän tokaisi. Sheila näytti siltä, että joulu olisi tullut etuajassa. Hän katsoi minua omahyväisesti ja lähti Edwardin kyljessä pois.
“Edward, älä”, kusikasin heidän jälkeensä, koska pala kurkussani painoi aina vain enemmän. “Päästä irti!” karjaisin Themekselle ja hän päästi kätensä vavahtaen. “Älä”, kuiskasin pimeyteen ja nyyhkäisin kuivasti. Olin menettänyt kaiken. Ihan kaiken! Koko saatanan elämäni!
Putosin polvilleni ja paiskasin käteni maahan. Tätäkö oli halunnut koko ajan? Olin tuhonnut jokaisen minua rakastavan pojan sydämen. Olin menettänyt jopa Edwardin. “Älä”, kuiskasin vielä kerran pimeyteen ja vajosin mahalleni maahan. Saisinpa kuolla, voi minä halusin vain kuolla!
Jatkuu...
Kommentteja?
