Wonderlander, kiitos! Minä en ole itse ikinä kuvitellut Jamesia erityisen veijarimaiseksi, sellaiseksi, mikä hän tuntuu olevan kaikissa kelmificeissä, siitä tällainen linja
Ihanaa, että pidät Remuksesta! (: Ja joo, Voldemort on hengissä kyllä
Kiitos vielä!
Kiiruna, sinä ja sinun ihanat kommenttisi <3 Ohoh, en ole edes huomannut tuota nimen vaihtumista. Jaa, kumpikohan se on XDD Täytynee korjailla jossain vaiheessa (jos muistan
) Kiitos todella paljon! (:
Luihuinen_89, kiitos! Oivoi, älä nirhaa minua Malfoyn takia, kun hän astuu kuvioihin
kassu, kiitos paljon! Ja samat sanat kuin edelliselle Malfoysta
Ariss, suuret kiitokset! Minuakin on nyt jälkeenpäin alkanut vähän kaduttaa tuo Harryn fiksuus, mutta onneksi se oli vain se yksi luku! (:
Resonanssi, paljon kiitoksia! Heh, äläs nyt Lilystä ärsyynny, sehän vain pitää kuria
amorgirl, kiitos paljon!
Eara, kiitos paljon! Sori, jatkossa vähän kesti ):
Vaarallinen komentoija, kiitoksia! Kiva, että Lily vastaa kuvitelmiasi (:
Ja anteeksi kaikille yhteisesti, että jatkossa kesti. Helle sai minut niin superlaiskaksi, että en jaksanut kirjoittaa yhtään mitään, enkä viitsinyt kaikkia varastossa olevia lukuja heti tänne tunkea. (:
Luku 5
TylypahkaanLaituri oli pettymys. Harry oli odottanut sitä mitä hänen vanhempansa, Sirius ja Remus olivat kuvailleet: velhoja ja noitia säntäilemässä ympäriinsä, ääniä, taikoja, eläimiä, jäähyväisiä, tapaamisia, hieno veturi joka vihelsi ennen lähtöään… mutta ihmisiä oli paljon vähemmän. Siellä täällä oli muutama pieni porukka, kohtuullisen paljon hieman vanhempia oppilaita, joille Harry ei ikinä uskaltaisi puhua yhtään mitään, juna joka seisoi hiljaa tyhjänä paikoillaan.
”Kaikki näyttää olevan ihan kunnossa”, Lily totesi katseltuaan hetken ympärilleen ja päästi Harryn irti. James nyökkäsi vaimolleen ja työnsi kärryjä vähän eteenpäin, jotta he eivät jäisi tielle.
”Miksi täällä ei ole ketään?” Harry kysyi.
”Olemme niin aikaisessa”, James selitti. ”Se jästitaksi oli paljon nopeampi kuin luulimme. Kyllä tänne vielä väkeä tulee, älä huoli.”
”Odotellessa voisit pistää Bertien häkkiin”, Lily sanoi ja osoitti pientä vaaleanharmaata pöllöä, joka istui hieman kauempana erään tolpan päällä ja katseli Harrya suurilla keltaisilla silmillään.
”Bertie!” Harry huudahti. “Se tuli jo nyt! Onpa viisas pöllö.”
Harry otti arkkunsa päältä tyhjän pöllönhäkin ja käveli sen kanssa kohti pöllöään, mutta juuri kun hän saavutti sen, se lehahti pois. ”Voi vitsi! Bertie, tule takaisin! Pakkohan sinun on häkkiin mennä!”
Pöllö vain huhuili Harrylle jostain korkeuksista, minne Harry ei nähnyt. Harry hakeutui niin lähelle huhuilua kuin pääsi ja maanitteli pöllöä häkkiin rapistelemalla nameja. Bertie kuitenkin vain lensi hieman kauemmas, ja Harry lähti sen perään. Hän oli jahdannut pöllöä muutaman minuutin, kun hänen isänsä kutsui häntä.
Harry lähti kävelemään vanhempiensa luo ja huomasi, että he olivat saaneet seuraa. Lähestyessään heitä Harry yritti pidätellä hymyään: oli todella huvittavaa nähdä seitsemän punatukkaisen ja yhden mustahiuksisen muodostama joukkio. Harry ei tunnistanut ketään muuta punapäätä kuin äitinsä, ja niinpä hänestä oli vähän jännittävää mennä paikalle – hän nimittäin oli aika varma, että muutama oli vanhempia oppilaita Tylypahkassa.
”Moi”, Harry sanoi.
”Tässä on siis Harry”, Lily esitteli. ”Harry, hän on Molly Weasley, hän ja hänen miehensä ja pari vanhinta poikaansa ovat mukana killassa.”
Harry nyökkäsi. Nyt, kun hän sen kuuli, hänestä tuntui että Weasley oli aika tuttu nimi. Harry katseli vähän pelokkaana muita punapäitä ja ihmetteli, heistäkö vanhimmat olivat killassa. Tai ehkä lapsia oli lisää. Kaksi poikaa olivat ihan tismalleen samannäköiset, ja Harry uskoi heidän olevan kaksosia, joskin muutkin olivat aika samanlaisia – tosin se saattoi johtua myös punaisista hiuksista ja pisamista.
”Hei, Harry”, Molly Weasley sanoi ystävällisesti, ja Harry piti hänestä välittömästi. ”Sinä menetkin sitten Tylypahkaan ensimmäistä kertaa, vai mitä? Eikö olekin jännää?”
Harry nyökkäsi.
”No, meidän Ron menee myös”, Molly sanoi ja osoitti yhtä poikaa, joka oli Harrya pitempi ja ihan yhtä ruipelo kuin hän. Roniksi kutsuttu poika nosti hieman epäröiden kättään Harrylle, joka vastasi eleeseen.
”Äiti”, sanoi poika joka oli selvästi vanhin, ”minun täytyy nyt mennä tuonnemmas. Valvojaoppilaan velvollisuudet kutsuvat.”
”Selvä, mene vain”, Molly Weasley sanoi, ja poika pyyhälsi pois.
”Eivät valvojaoppilaan velvollisuudet minun aikanani vielä näin aikaisin alkaneet”, James sanoi yllättyneenä ja katsoi hämmentyneenä pojan perään.
”Percyn mielestä valvojaoppilaan velvollisuudet jatkuvat koko kesän”, toinen niistä pojista, jonka Harry oletti olevan kaksosia, sanoi.
”Niin”, toinen myönteli. ”Hänen mielestään niihin kuuluu se, että kantelee äidille siitä, kuinka me pistimme lusikan tilalle pöytään Sekon hiirenhännäksi muuttuvan lusikan…”
”Ja hyvä vain että kanteli!” Molly Weasley sanoi terävästi, ja kaksoset hiljentyivät. Harry huomasi, kuinka hänen isänsä yritti piilottaa hymyä, ja kuinka Lily tönäisi Jamesia niin, ettei Molly Weasley nähnyt.
”Äiti”, pieni punatukkainen tyttö sanoi, ”saanko minä käydä junassa?”
”Et saa”, Molly Weasley kielsi jyrkästi. ”Ensi vuonna vasta.”
”Mutta miksen? Mitä siitä on muka haittaa kenellekään?”
”No vaikka mitä! Mietipä sitä kaaosta joka syntyisi, jos kaikki jotka eivät vielä pääse Tylypahkaan ryntäilisivät junassa, ja sitten kun se alkaisi täyttyä, he eivät ehtisikään pois ja joutuisivat vahingossa Tylypahkaan saakka…”
Tytön ilmeestä huomasi, että hän ei olisi pannut sellaista lainkaan pahakseen.
Lily ja Molly Weasley juttelivat vielä hetkisen, mutta sitten Weasleyt lähtivät, ja Harry saattoi alkaa valittaa isälleen Bertiestä, joka ei suostunut tulemaan häkkiin. Laiturille oli valunut jo kiitettävät määrät väkeä, ja Harryn innolla odottama hulina oli alkanut, mistä seurasi myöskin se, että Bertie oli kadonnut näkyvistä ja kuuluvista.
”Kyllä se nyt pitäisi saada häkkiin”, James sanoi.
”Periaatteessahan se voi lentää varmaan Tylypahkaankin”, Lily totesi, ”mutta mieluummin ottaisit sen nyt jo mukaan. Jos se saa vapaasti tulla sinne kun tahtoo, se voi viipyä matkalla ties kuinka pitkään, etkä voi kirjoittaa meille heti kun olet päässyt kouluun, mikä sinun kyllä pitää tehdä, koska haluamme tietää, että matka sujui ongelmitta.”
”Enkö voi lainata jotain koulun pöllöistä?”
”Varmasti kaikkien muidenkin pitää ilmoittaa kotiin, että ovat päässeet turvallisesti perille. Sinulle ei välttämättä riitä omaa.”
”Ai… Mutta minä en enää löydä Bertietä!”
”Pakkohan sen on jossain olla…” James mutisi ja tähyili ympärilleen. Pöllöä ei kuitenkaan näkynyt lähiympäristössä, joten he lähtivät kolmisin kiertelemään pöllöä etsien. Aina välillä heidän kulkunsa keskeytyi, kun joko Lilyn tai Jamesin työkaveri huikkasi tervehdyksensä, tai sitten joku kiltalainen tunnisti heidät, tai vaihtoehtoisesti joku Harryn Godrickin notkossa asuva kaveri huomasi heidät. Joka kerta Lily ja James pitivät sananvaihdon suhteellisen lyhyenä ja kyselivät, oliko joku nähnyt pientä harmaata pöllöä, sillä Harry oli hukannut omansa. Kukaan ei ollut nähnyt.
Täysin arvaamatta, kun Harry oli keskittynyt siristelemään silmiään nähdäkseen yläilmoihin, jokin iski häneen takaapäin ja kaatoi hänet kumoon.
”HEI!” Harry huudahti närkästyneenä ja kierähti ympäri nähdäkseen, mikä häneen oli iskenyt.
Hän huomasi valtavan mustan koiran, joka läähätti ja jonka silmät selvästi hymyilivät. Harry alkoi nauraa.
”Sirius! Sinä ehdit sittenkin!”
Koira ravisteli itseään ja muutti sitten sujuvasti muotoaan ihmiseksi, joka ojensi Harrylle kätensä ja veti hänet ylös. Lily alkoi saman tien puistella Harrya puhtaaksi mutisten jotain huomionhakuisuudesta, mutta Harry ei kuunnellut häntä vaan kummisetäänsä.
”Joo, juoksin tänne koirana, niin pääsin nopeammin. Kuutamo on vielä vähän huonona, mutta hän uhkasi purra minulta pään poikki, jos en ehdi tänne saattamaan sinua Tylypahkaan ennen kuin palaan takaisin töihin. Hän käski lisäksi sanoa, ettet saa häikäistyä kaikesta uudesta niin pahasti, että unohdat kirjoittaa hänelle.”
”Tietenkään en unohda kirjoittaa kenellekään teistä”, Harry sanoi hymyillen. ”Sirius, oletko sattunut näkemään Bertietä? Se ei halua tulla häkkiin, emmekä löydä sitä mistään.”
”En, mutta eiköhän se löydy vielä”, Sirius sanoi huolettomana. ”Eiköhän etsitä.”
Harry kääntyi poispäin Siriuksesta jatkaakseen ympäriinsä kuljeskelua, ja vasta silloin hän huomasi, että lähistölle oli kerääntynyt pieni joukko oppilaita, jotka tuijottivat suu auki.
”Mitäköhän nuo…?” Harry kuiskasi ja viittoili huomaamattomasti oppilaisiin.
”He ovat näyttäneet tuolta siitä lähtien, kun Sirius muuttui”, Lily sanoi hieman paheksuvalla äänellä.
”Miksi ihmeessä?”
Lily vilkaisi poikaansa terävästi. ”Ei tuollainen ole ihan tavallista useimpien ihmisten elämässä. Sinun pitää ymmärtää, että kaikki eivät ole kasvaneet velhoperheessä niin kuin sinä, tai jos ovatkin, niin mahdollisesti jästialueella – tai vaikka he tulisivat taikovan väen alueelta, heillä ei silti välttämättä ole muutamaa animaagia lähistöllä. Laillisia animaageja on vain kourallinen, ja on ihme, että isäsi, Sirius ja Peter ylipäätään saivat itsensä laillistettua.”
Harrya nauratti sanamuoto. ”Isä on ollut laiton.”
Lily kurtisti kulmiaan pojalleen. ”Tiedät kyllä, mitä tarkoitan.”
”Ja muuten, Harry”, James puuttui keskusteluun, ”älä sitten edes kuvittele yrittäväsi tehdä mitään sellaista mitä me teimme. Se on hengenvaarallista puuhaa, ja jos joku olisi ollut sanomassa meille siitä, emme mekään olisi edes yrittäneet.”
Sirius nyökkäsi vakavana. ”On silkkaa tuuria, että olemme ylipäätään hengissä enää.”
Lily tuhahti. ”Olette te sentään edes vähän viisastuneet.”
Harry olisi halunnut kysyä, mitä hänen äitinsä sillä tarkoitti, mutta Sirius keskeytti hänen ajatuksenkulkunsa huutamalla: ”BERTIE! Tuolla se mokoma luuraa! Tänne sieltä!”
Sitä seurasi huutoa, ähkinää ja loppujen lopuksi pari tarkoin tähdättyä taikaa. Bertie makasi liikkumattomana maassa, ja Harry nosti sen syliinsä.
”Tyhmä pöllö”, hän sanoi lempeästi ja silitti sitä. ”Tiedäthän sinä, että sinun on pakko tulla häkkiin. Älä ole vihainen.”
Harry asetteli Bertien häkkiin ja sulki oven, ja sitten Lily osoitti sitä sauvallaan, jolloin se alkoi taas liikkua ja huhuilla surullisesti.
”Niin, niin”, Harry mumisi, ”en minäkään haluaisi siellä olla. Mutta me mennään nyt Tylypahkaan, ja siellä sinä saat lennellä tiluksilla ja pyydystää hiiriä, ja saat asua muiden pöllöjen kanssa pöllölässä, eikä sinun tarvitse pitkään aikaan olla häkissä. Nyt olet vain tämän pienen matkan siellä niin…”
”Harry”, James keskeytti, ”junan lähtöön ei ole enää kauan aikaa. Sinun kannattaisi varmaan etsiä itsellesi istumapaikka.”
”Kaikki hyvät paikat on varmaan viety jo”, Sirius totesi.
”Mutta ethän sinä voi tietää, mikä on Harryn mielestä hyvä paikka”, Lily ihmetteli.
Sirius vain kohautti olkapäitään, ja he lähtivät kaikki yhdessä junalle. James melkein tarjoutui viemään Harryn matka-arkun sisälle vaunuosastoon saakka, kunnes Sirius tajusi estää häntä muistuttaen, millaisen mammanpojan maineen Harry siitä saisi – mihin Lily tietysti asianmukaisesti sanoi, että James ei suinkaan ollut Harryn
mamma. Niinpä James ja Sirius nostivat Harryn arkun alas kärryistä, mutta koska he eivät jaksaneet tunkeutua junaan, he leijuttivat arkun portaita ylös ja Harry kiipesi sen perään.
”Muistatkin sitten kirjoittaa!” Lily vannotti.
”Muista käyttäytyä!” James käski.
”Muista, ettet kiroa ketään niin, että opettajat näkevät!” Sirius neuvoi ja sai saman tien murhaavan katseen Lilyltä ja tönäisyn kylkeen Jamesilta. Harrya vain nauratti.
”Muista totella opettajia ja puhutella heitä sukunimellä”, Lily ohjeisti.
”Älä uhoa isommillesi!” Sirius varoitti.
”Syö tarpeeksi puuroa jotta kasvat isommiksi kuin ne isommat!” James ehdotti.
”Älä tee mitään typerää!”
”Joo joo”, Harry sanoi keskeyttäen sen, mitä ikinä James olikin aikeissa sanoa. ”Kyllä minä pärjään!”
James, Lily ja Sirius katsoivat häntä hymyillen. Lilyn silmissä kimalteli, ja Harrylla kesti vähän aikaa ymmärtää, että äiti itki, ja sitten häntäkin meinasi alkaa itkettää.
”Meillä tulee sinua ihan hirveä ikävä”, Sirius sanoi hieman karhealla äänellä. ”Remuksella myös. Mutta ei kuitenkaan niin hirveä ikävä, että sinunkin pitäisi alkaa ikävöidä meitä ja unohtaa pitää hauskaa.”
”Niin, pidä hauskaa, Harry! Me pidämme sinut ajan tasalla siitä, mitä tapahtuu, joten pidäthän sinäkin meidät?” James pyysi.
”Me rakastamme sinua”, Lily sanoi ja joutui nyt jo pyyhkimään silmäkulmaansa.
”Minäkin rakastan teitä”, Harry sanoi ja hymyili. Hän tajusi kauhukseen, että hänen poskellaan vieri kyynel. Hän pyyhki sen kiireesti pois ja päätti olla ajattelematta, että joutuisi nyt ensimmäistä kertaa eroon hänelle tärkeistä aikuisista. Nyt olisi todella noloa itkeä.
”Menehän siitä etsimään istumapaikka”, James kehotti lempeästi hymyillen. Se oli juuri sellainen hymy, jota Harry juuri nyt ei halunnut nähdä. Niin monta kuukautta erossa vanhemmista, Siriuksesta ja Remuksesta…
”Tulet sitten jouluna kotiin”, Lily sanoi ja hymyili säteilevästi.
”Minä hommaan sinulle ihan mahtavan joululahjan”, Sirius virnuili. ”Mutta et saa sitä ollenkaan, ellet saavu paikalle. Parempi tulla siis!”
Harry naurahti. Häntä ei enää itkettänyt. ”Ikään kuin saisin sitä muutenkaan, kun olet kuitenkin taas ihan rahaton.”
”Äläs nyt”, Sirius sanoi esittäen loukkaantunutta. ”Minulla on työ!”
”Josta muuten myöhästyt kohta”, Lily sanoi ja osoitti kelloa. Sirius avasi suunsa ja oli mitä ilmeisimmin alkamassa kirota kovaan ääneen, mutta tajusi sen olevan sopimatonta ja pysyi vaiti. Hän hyvästeli Harryn vielä juuri kun juna vihelsi ensimmäisen kerran ja lähti sitten juoksemaan kohti porttia.
”No niin, Harry, menehän siitä!” James huusi junan ja kiirehtivien oppilaiden äänten yli. Harry nyökkäsi ja lähti raahaamaan arkkuaan käytävää pitkin. Hän kurkisti ensimmäiseen vaunuosastoon ja luuli sen olevan tyhjä, joten hän avasi oven. Sitten hän huomasi yhden yksinäisen näköisen pojan, jonka hän järkytyksekseen tunnisti Neville Longbottomiksi. Harrylla ei ollut kuitenkaan aikaa mennä muualle, ja hän oli jo raahannut arkkunsa puoliksi sisälle, ja hän halusi vilkuttaa ikkunasta hyvästit vanhemmilleen. Niinpä hän rykäisi ja sanoi muualle kuin Nevilleen katsoen: ”Voinko tulla tänne? Ainakin vähäksi aikaa?”
”Joo, tule vain”, Neville sanoi.
Harry oli yllättynyt siitä, kuinka tavalliselta ja ystävälliseltä, ehkä jopa hiukan ujolta, Neville kuulosti. Hän oli odottanut jotain ihan muuta – ylimielisyyttä, välinpitämättömyyttä, vihamielisyyttä. Mutta ei. Harry oli niin yllättynyt, että hänen oli suorastaan pakko kääntyä katsomaan Nevilleä, joka istui melko huomaamattomana hyvin syvällä penkissä ja katseli varovaisesti vähän Harrysta sivuun. Nevillellä oli lyhyeksi leikattu tukka, niin että hänen otsassaan oleva haalea salamanmuotoinen arpi erottui aivan selvästi. Harry käänsi kiireesti katseensa pois ja käveli ikkunan luokse. Hän katseli sitä hetken ja tajusi sitten, miten se avataan. Hän kiskoi ikkunaa kaikin voimin ylöspäin ja sai kuin saikin sen avautumaan.
”Äiti! Isä!” Harry huusi paikannettuaan vanhempansa. Lily kuuli hänen huutonsa ja riensi ikkunan luo James aivan kintereillään.
”Hienoa, löysit siis istumapaikan! Oletko ihan yksin?”
”Ei, en ole”, Harry sanoi ja vilkaisi pikaisesti Nevilleen, joka kuitenkin katsoi täysin päinvastaiseen suuntaan. Harryn teki kovasti mieli sanoa, kenen kanssa hän oli samassa vaunuosastossa, mutta hän ei kehdannut. Tai oikeastaan uskaltanut.
”No niin, varmasti on mukavampaa matkustaa yhdessä kuin yksin”, Lily totesi, kun taas James yritti ilmiselvästi urkkia ikkunasta, kenen kanssa Harry oli.
”Juna lähtee ihan juuri”, Lily totesi.
”Muista, mitä puhuimme kaavuista”, James sanoi.
”Ai mitä? Kaavuista?” Harry ihmetteli tajuamatta yhtään, mistä hänen isänsä puhui.
”Niin, tänä aamuna.” Kun Harry ei vieläkään tuntunut ymmärtävän, James jatkoi. ”Siitä, että ne pitää pistää junassa päälle.”
”Ai, jaa, okei.”
”Muistathan sitten kirjoittaa, Harry”, Lily pyysi ties kuinka monennen kerran.
”Älä putoa järveen matkalla Tylypahkaan, se ei ole mukavaa.”
”Missä Sirius on?” Harry kysyi samalla, kun Lily yritti peittää naurukohtausta.
”Hänen piti kiirehtiä töihin”, James sanoi.
”Mutten ole ihan varma, ehtiikö hän silti”, Lily totesi. ”Hänen ei olisi kannattanut lähteä Remuksen luota enää tänne.”
”Minusta oli kivaa, että hän tuli”, Harry sanoi tai oikeastaan melkein huusi, sillä juna vihelsi silloin viimeisiä kertoja ennen lähtöä, ja meteli oli huomattava.
”Totta kai hän tuli”, James totesi rauhoittavasti. Juna nytkähti liikkeelle, ja Harry olisi kaatunut, ellei olisi juuri saanut ikkunankarmista kiinni.
”En minä tarkoittanut, etteikö hänen olisi pitänyt tulla”, Lily huusi.
”Hei hei, Harry!” James huusi ja vilkutti.
”Muista kirjoittaa!” Lily huusi vilkuttaen myös.
”Muistan!” Harry vastasi heiluttaen yhtä lailla. ”Hei hei! Nähdään joululomalla!”
”Nähdään!” Lily ja James huusivat yhteen ääneen, eikä Harry varmasti olisi edes kuullut, jos vain toinen heistä olisi huutanut. Kun juna kiihdytti edelleen vauhtia ja kääntyi hieman, Harry vetäytyi hieman taaemma nähtyään juuri parahiksi, kuinka niin monet vanhemmat juoksivat junan vierellä huutelemassa ties mitä ja ojentelemassa ikkunoista sisään eväitä tai jotain muuta unohtunutta. Harry huokaisi ja kiskaisi ikkunan kiinni ja istuutui penkille, ja muisti vasta silloin, kenen kanssa hän oli.
Sinä sekuntina Harry katui sitä, että oli mennyt istuutumaan. Jos hän olisi seissyt, hän olisi voinut vielä vaihtaa paikkaa. Nyt se ei ollut enää ihan niin yksinkertaista.
”Moi”, Harry sanoi, kun ei keksinyt muutakaan.
”Moi”, sanoi toinen poika ja katseli vieläkin vähän sivuun Harrysta, joka hänkin tuijotteli seinää.
”Minä olen Harry Potter”, Harry sanoi.
Neville nyökkäsi, muttei sanonut mitään. Harry tulkitsi sen merkiksi siitä, että keskustelua ei sopinut jatkaa. Niinpä hän totesi, että koska hän ei jaksanut kantaa matka-arkkuaan kauhean pitkälle eikä hän tiennyt muutakaan paikkaa mihin mennä, hän jäisi tänne ja yrittäisi olla kuin Neville Longbottomia ei olisikaan. Niinpä hän kurotti matka-arkkuunsa, avasi sen ja kaivoi esiin pergamenttikäärön ja täytesulkakynän, jonka hän oli saanut Remukselta kouluun lähtemisen kunniaksi.
Harry avasi pätkän pergamenttirullasta ja asetteli sen polveaan vasten. Sitten hän alkoi kirjoittaa.
Hei, Sirius!
Äiti sanoi, että sinä varmaan myöhästyit töistä, koska tulit Tylypahkan laiturille. Toivottavasti niin ei käynyt, mutta olen joka tapauksessa iloinen, että tulit. Kun Remuskin on Mungossa, ei olisi ollut kivaa, ettet sinäkään olisi päässyt paikalle. Äiti ja isä sentään onneksi olisivat tulleet joka tapauksessa.
Istun nyt junassa, ja minulla on tylsää. Ei minulla muuten tylsää olisi, mutta en uskalla oikein puhua täällä. Ja et kyllä ikinä arvaa, mistä se johtuu! Olen samassa vaunussa Neville Longbottomin kanssa! Oikeasti! Esittelin itseni hänelle, mutta hän on vain ihan hiljaa.
En kyllä jaksa kirjoittaa enää. Sano terveisiä kaikille!
HarryHarry repäisi kirjoittamansa osion irti muusta pergamenttirullasta ja puhalteli sitä hetken, jotta muste kuivuisi. Hän säikähti, kun kuuli äkkiä Nevillen puhuvan.
”Mitä sinä kirjoitat?”
Ääni kuulosti oikeasti kiinnostuneelta, ja Harry nosti yllättyneenä katseensa kirjeestään Nevilleen, joka tarkkaili häntä, eikä tällä kertaa katsonut johonkin hänen viereensä.
”Kirjettä”, Harry vastasi.
”Kenelle?” Neville kysyi äänessään yhä edelleen se sama kiinnostunut sävy kuin aiemmin. Harry mietti, oliko kyseessä jokin juttu, joka sai äänen vaikuttamaan kiinnostuneelta, vaikka puhuja oli oikeasti täysin välinpitämätön.
”Kummisedälleni”, Harry vastasi, koska ei viitsinyt olla vastaamattakaan.
”Minunkin pitäisi varmaan kirjoittaa isoäidilleni”, Neville sanoi. Harrysta tuntui kummalliselta kuulla se niin: että ihan aito Neville oikeasti puhui siitä isoäidistään, josta kaikki tiesivät, aivan kuin hänkin olisi täyttä totta.
”Okei”, Harry sanoi, koska ei osannut sanoa mitään muutakaan.
Neville ei kuitenkaan vaikuttanut häiriintyvän. ”Hän käski minun kirjoittaa mahdollisimman pian. Luuletko, että nyt on se pian? Hän suuttuu, jos en tee niin kuin hän käskee. Hän sanoo aina, että minun jos kenen pitää totella, koska minä olen suuremmassa vaarassa kuin muut.”
Tässä se nyt vihdoin oli: se ylimielisyys, jota Harry oli odottanutkin kuulevansa. Toisaalta äänensävy ei ollut kuitenkaan ihan sellainen kuin Harry oli kuvitellut.
”Jaa”, Harry totesi. Neville ei kuitenkaan tuntunut hätkähtävän hänen välinpitämättömyyttään, vaan hymyili vähän onnistuen jotenkin näyttämään anteeksipyytävältä. Harry ei ymmärtänyt tätä outoa kuuluisaa poikaa.
Jonkin matkaa he vain istuivat hiljaisuudessa, mutta Harrya alkoi pikkuhiljaa ahdistaa sellainen. Hänen teki hirveästi mieli kysellä Nevilleltä kaikkea – huolimatta siitä, että tämä oli niin kummallinen. Eihän sitä kuitenkaan joka päivä saa tilaisuutta istua julkkiksen kanssa kahdestaan vaunuosastossa matkalla Tylypahkaan. Niinpä Harry rohkaisi mielensä ja esitti häntä vaivaavan kysymyksen päättäen lujasti olla välittämättä Neville mahdollisesta ylimielisestä reaktiosta. Ainakin Harry voisi sitten koulussa kertoa muille mukavammille tupatovereilleen, mitä kaikkea jännää oli uskaltautunut kysymään Nevilleltä.
”Hei, kuule… Millaista on olla kuuluisa?”
”Äh”, Neville sanoi ja punastui. ”Ei kovin kivaa, jos totta puhutaan.”
”Sinäkö siis tarkoitat sitä, että toivot ettei sitä…” Harry ei halunnut puhua ääneen siitä, kuinka tiedät-kai-kuka oli murhannut Nevillen vanhemmat ja yrittänyt tappaa tämänkin ”ettei sitä olisi tapahtunut?”
”Niin, tietysti”, Neville sanoi. ”Onhan minun mummini tietysti ihan mukava, mutta olisi se varmaan erilaista jos olisi vanhemmat. Eikä kaikki tuntisi kadulla. En minä oikeastaan edes saa liikkua missään.”
”No en kyllä minäkään”, Harryn oli suorastaan pakko sanoa siihen väliin, ”ainakaan yksin. Aina pitää olla vähintään yksi aikuinen mukana. Mutta ei se minua oikeastaan haittaa, koska varmasti siihen on ihan hyvä syy. Minun vanhempani taistelevat myös tiedät-kai-ketä vastaan. He ja kummisetäni ja Remus-setä ovat kaikki killassa.”
Neville nyökkäsi. ”Mummikin on tavallaan killassa. Tai hän aina käy kokouksissa ja sanoo että isona minunkin pitää käydä. Mutta vielä minä en ole saanut mennä mukaan.”
”Minäkin aion liittyä isona kiltaan, tai no heti kun saan, ei kai siihen nyt niin montaa vuotta voi mennä”, Harry sanoi. ”Pitää vain yrittää opetella taikomaan tosi ahkerasti, että minusta tulee hyvä ja pääsen kiltaan mahdollisimman pian.”
”Niin, se on totta. Mihin tupaan sinä haluaisit?”
”Rohkelikkoon”, Harry sanoi. ”Minun äitini ja isäni ja kummisetäni ja Remus olivat kaikki Rohkelikossa. En ikinä haluaisi mihinkään muuhun tupaan!”
Neville nyökkäsi. ”Minäkin tahtoisin Rohkelikkoon. Toisaalta siihen ei voi itse vaikuttaa, niin en uskalla hirveästi toivoa mitään… tai siis, kunhan vain en joudu Luihuiseen! Jos joutuisin niin lähtisin varmasti heti koko Tylypahkasta!”
”Minäkin!”
Ja niin he juttelivat, eikä Neville äkkiä tuntunutkaan yhtään tyhmältä tai muuten vain tylsältä juttuseuralta. Harrysta tuntui oikeastaan ihan samalta kuin jos hän olisi jutellut vaikkapa Tommyn kanssa. He juttelivat huispauksesta – tosin eivät pitkään, sillä Nevilleä ei tuntunut erityisemmin kiinnostavan kyseinen aihe – koulusta, tuvista, suklaasammakkokorteista ja taikomisesta. He puhuivat myös tiedät-kai-kenestä ja tämän vastustajista, mutta eivät siitä, kuinka Nevillen vanhemmat olivat kuolleet. Harrysta tuntui siltä, ettei sellaisesta aiheesta sopinut puhua, koska varmasti Neville oli hyvin surullinen, mitä siihen tuli. Hän ainakin itse olisi ollut todella surullinen, jos hänen vanhempansa olisivat kuolleet.
Lounaskärryt kulkivat käytävällä ja Harry osti vanhemmiltaan saamillaan rahoilla syötävää. Neville ei ollut tiennyt, että lounaskärryt kulkisivat junassa, mutta hänelläkin oli muutama sulmu taskussaan ja hän sai myös vähän naposteltavaa. Siitä he löysivät jälleen uuden puheenaiheen: kävi ilmi, että Neville ei tiennyt paljoakaan Tylypahkasta, joten Harry koki vastuulliseksi tehtäväkseen jakaa mahdollisimman paljon vanhemmiltaan, Siriukselta ja Remukselta saamaansa tietoa. Hän oli juuri kertomassa siitä, kuinka Tylypahka kuhisi salakäytäviä joita saattaisi löytyä minkä tahansa kuvakudoksen takaa, kun heidän vaunuosastonsa oveen koputettiin.
”Päivää”, sanoi arviolta heidän ikäisensä tyttö, jolla oli paksut ruskeat kiharat hiukset. Tytöllä oli hevosmaiset etuhampaat ja hieman ärsyttävä ääni. ”Oletteko sattumoisin nähneet rottaa? Eräs tyttö hukkasi sellaisen ja ajattelin kysyä, olettekohan te nähneet sitä. Rotta on ihan musta mutta sillä on vähän ruskeaa kaulassa, tässä näin”, tyttö sanoi ja viittoi kädellään kaulansa suuntaan.
”Enpä ole nähnyt”, Harry totesi, ja myös Neville pyöritteli päätään.
”Ohoh”, tyttö sanoi katsahdettuaan Nevilleä. ”Olen lukenut sinusta! En ajatellutkaan, että tulisit Tylypahkaan. Luulin, että ehkä saisit jotain yksityisopetusta tai vastaavaa…”
”Aijaa”, Neville sanoi.
”No joo, joka tapauksessa, minä jatkan sen rotan etsimistä. Nähdään koulussa.” Niine sanoineen tyttö poistui jättäen Harryn ja Nevillen istumaan pöllämystyneinä paikoilleen.
”Tajuat varmaan nyt, millaista on olla kuuluisa”, Neville sanoi. ”Tuollaisetkin ihme tyypit vain tulevat selittämään omiaan!”
”Joo, ei kauhean mukavalta vaikuta”, Harry totesi. Ja hän kun oli aina luullut, että kuuluisana oleminen olisi kivaa!
