Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - luku 35/35

[Nyyhti]

NO MOI. (Toivottavasti joku tänne vielä eksyy.)

Aivan, aivan, minä täällä taas hei. Nanowrimoni jäi pariin hassuun kappaleeseen, ja sen jälkeen olin lähes puoli vuotta kirjoittamatta yhtään mitään. Syitä on lukuisia, mutten usko, että ketään niin hirveästi kiinnostaa, joten jätän selitykset väliin. Nyt olen täällä taas kuitenkin kera uuden säälittävän lyhyen luvun, ja seuraavaksi alkaa epätoivoinen selvitys siitä, mitä ihmettä olen ajatellut kirjoittaessani muistiinpanoja juonesta

Anturajalka93, heh, saitkin odottaa kauan ja laatu taitaa jokseenkin sukata Kiitos kuitenkin kommentista!
Luihuinen_89, tässä pitäisi tulla ainakin jotain toimintaa! (: Ja minusta oli juuri Hagridin tapaista jättää kaulahuivi pesemättä - muuten se olisi varmaan kutistunut puoleen tai jotain Ja kiitokset kommentista!



Luku 15
Kauhua kurpitsajuhlassa

Harry oli ollut niin innoissaan siitä, että hänen ei tarvitsisi pelätä enää luihuisia. Mutta sen lisäksi, että heidän kimppuunsa käyneet luihuiset olivat palanneet linnaan, he ja kaikki muut kyseisen tuvan jäsenet olisivat varmasti hyvin voitonriemuisen ilkeällä tuulella. He olisivat sittenkin voittaneet erän, jonka voitosta Harry oli ollut niin varma.
Niinpä Harry, Neville ja Ron viettivät hetken jos toisenkin oleskeluhuoneessaan pohtien, miten heidän tulisi toimia. He eivät keksineet mitään mahtavaa ideaa, ja jonkin aikaa kohtaloaan kurjisteltuaan he vihdoin totesivat, etteivät voisi pelätä. Muuten heidän heikkoutensa takuuvarmasti hyödynnettäisiin.
Juuri, kun he olivat valmistautumassa nukkumaanmenoon päättäväisinä joskin hieman epävarmoina, oleskeluhuoneen ikkunaan koputettiin. Neville avasi ikkunan, ja vieras pöllö lehahti Harryn olkapäälle. Hetken aikaa Harry katsoi sitä kummissaan, mutta kun pöllö huhuili vaativasti ja tarjosi hänelle kahta kirjettä, Harry tunnisti pöllön koulun pöllöksi. Sirius oli maininnut lähettävänsä vastaukset kirjeisiin Harrylle vaikka pöllöpostitse Tylypahkassa, jotta hän saisi ne mahdollisimman nopeasti. Hymy levisi saman tien Harryn kasvoille: kirjeissä olisi varmasti rohkaisua, jota hän oli kaivannut.
Harry rakas, ensimmäinen kirje alkoi Harryn isän käsialalla,

älä nyt toki liian ikävöiväksi heittäydy! Toki minullakin on sinua hurja ikävä, mutta se on ihan normaalia. Sinulla sen sijaan on siellä niin hurjasti aktiviteetteja (Sirius vihjasi, että oli esitellyt sinulle muutaman salakäytävän – ja minä voin vihjaista, että niitä on vielä lukuisia lisää!) ettei sinun suinkaan pitäisi haikailla jonkin niin tylsän asian kuin kodin perään. Lupaan, että saat meistä ja oman huoneesi siivoamisesta tarpeeksesi, kunhan tulet lomiksi tänne!
Äitisi lähettää sinulle luonnollisesti hurjasti terveisiä, vaikka hän ei olekaan nyt kotona. Meillä on ollut hurjan kiireistä, mutta onnistuin luistamaan hommista hetkeksi, jotta pystyin kirjoittamaan sinulle takaisin. Asiat ulkomaailmassa eivät ole juuri nyt kovin hyvin, mutta täällä kaikki ovat kunnossa, ja pidämme huolen siitä, että myös sinulla ja muilla Tylypahkan oppilailla on turvallista oleskella koulun alueella. Älä huolehdi, ja nauti kurpitsajuhlasta!
Isä

”Hän siis on kertonut minulle kurpitsajuhlasta!” Harry huudahti luettuaan kirjeen.
”Mitä?” Ron kysyi ihmeissään.
”Isä”, Harry sanoi. ”Hän kirjoitti… tai siis toivotti hyvää kurpitsajuhlaa. Ei se voi mitenkään hirmuisen erikoinen olla, kun ei hän ole kuitenkaan kertonut siitä minulle mitään erityistä.”
”Jaa”, Ron sanoi äänellä, joka viittasi siihen, että hän oli jo kauan sitten lakannut ajattelemasta koko kurpitsajuhlan merkitystä.
Harry mumisi jotain epämääräistä ja avasi toisen kirjeen. Se oli Remukselta.

Hei, Harry!
Mukavaa, että kirjoitit. Hauska kuulla, mitä sinulle kuuluu – vaikkakin muut kertoilevat aika ahkerasti kokemistasi asioista. Hurjaa, että luihuiset ovat menneet niin pitkälle! Se johtuu varmasti siitä, että kuolonsyöjät ovat nyt niin olevinaan voiton puolella, ja totta kai se heijastuu heidän lapsiinsa. Onneksi Sirius ehti kuitenkin väliin, ties mitä olisi voinut käydä.
Olen todella pahoillani Bertien puolesta. Toivottavasti se löytyy pian! Pitäähän sinulla nyt pöllö olla.
Täällä on asiat hyvin, aika lailla normaalilla tolalla, eli kiirettä pitää ihan valtavasti. Olehan ahkera koululainen, jotta emme pidä Tylypahkaa turhaan silmällä! Toivottavasti kirjoitat pian uudestaan!

Harry tunsi olonsa huomattavasti paremmaksi sen jälkeen, kun hän oli lukenut kirjeet. Eihän niissä mitään ihmeellistä kerrottu, mutta ainakin ne saivat hänet tuntemaan, että hänestä pidettiin huolta. Se oli hyvä tunne: eivät luihuiset mahtaisi hänelle tai Nevillelle tai Ronille mitään, kun Harrylla oli äiti ja isä ja Sirius ja Remus, jotka kaikki halusivat pitää hänet hengissä ja hyvinvoivana.
Niinpä, kun Harry kapusi makuusaliinsa, kiipesi pylvässänkyynsä, laittoi silmälasinsa yöpöydälle, veti verhot kiinni ja asetti päänsä tyynylle, hän vain huokaisi tyytyväisenä ja nukahti vailla huolia. Huolia, jotka olisivat olleet kenties aiheellisia.

Harry kampasi toden totta hiuksensa ennen lähtöään kurpitsajuhlaan. Sitä hän teki hyvin harvoin, ja niinpä hän oli äärimmäisen ylpeä itsestään. Melkein niin ylpeä, että olisi kirjoittanut äidille pienen kirjeen. "Arvaa, mitä tein tänään ihan vapaaehtoisesti! Minäpä kampasinkin hiukseni!" Onneksi Neville nykäisi häntä kaavunhihasta juuri, kun hän silmäili arvioiden pergamenttia ja mustepulloa, eikä hän rasittanut viestinviejä-Siriusta moisella turhuudella, vaan lähti ystäviensä kanssa kohti suurta salia.
Koristeet olivat uskomattomat. Weasleyn kaksosten kuvaukset eivät olleet läheskään niin kaukana totuudesta kuin yleensä. Hetken aikaa Neville ja Harry vain seisoivat oviaukossa ihmettelemässä, mutta sitten Ron tönäisi heitä närkästyneenä, ja he jatkoivat matkaa Rohkelikon pöytään.
Juhla oli upea, vaikka - kuten Percy oli sanonut - siinä ei sinänsä ollut muuta erikoista kuin ruoka. Ruoka oli kuitenkin loistavaa, ja tunnelma hämyisässä kynttilöiden läikehtivästi valaisemassa salissa oli niin salaperäinen, että pidoista ei kerta kaikkiaan voinut olla nauttimatta. Kaikki juttelivat, nauroivat ja vitsailivat. Kun Ron kertoi Rohkelikon tupakummitukselle, Melkein päättömälle Nickille, että Fred ja George olivat väittäneet pitojen sisältävän kummitusten rivitanssia, tämä nauroi hersyvästi ja lupasi esittää rivitanssisoolon. Puolet rokelikoista taputti ja hurrasi, kun Nick kohosi korkeammalle ilmaan, heilautti päänsä niin irti kuin se lähti ja aloitti jokseenkin laimean yritelmän tanssista, joka muistutti lähinnä ponnetonta ripaskaa. Tanssin epäriehakkuudella ei ollut kuitenkaan merkitystä, sillä rohkelikoilla oli jo valmiiksi hauskaa, ja mikä tahansa tunnelmaa edes melkein lietsova teko sai heidät riehaantumaan. Ja jos jokin oli sellainen teko, niin Melkein päättömän Nickin tanssin yritelmä, sillä Rohkelikon tupakummitus oli yleensä vähän turhankin hillitty.
Kun jälkiruoat tarjottiin, Harry alkoi olla jo niin täynnä, ettei olisi jaksanut syödä murentakaan. Hän kuitenkin kasasi lautasensa niin täyteen kuin mahdollista. Ron tunki kurpitsatorttua suuhunsa niin valtavan palan, että Harrya alkoi naurattaa ja hän aikoi sanoa jotain todella nokkelaa, kun äkkiä hänen huomionsa kiinnittyi salin toiselle puolelle, jossa ihmiset liikehtivät hyvin levottomasti ja pitivät kummallista ääntä. Harry koetti kurkottaa, mutta ihmisiä oli liikaa, eikä hän kyennyt erottamaan, mitä oli meneillään.
"Mitä nyt?" Neville kysyi ihmeissään.
Ron päästi epämääräisen kysyvän äänen suu täynnä ruokaa.
"En t - "
Harryn keskeytti kova pamaus, joka kuului opettajien korokkeelta. Professori Dumbledore oli noussut seisomaan ja piteli taikasauvaansa ylhäällä. Hän näytti kummalliselta, ja kun Harry vilkaisi pikaisesti muita opettajia, hän pystyi lukemaan näiden kasvoilta sen mitä profossori Dumbledore ei aivan omiltaan näyttänyt: huolen.
"Joudumme ikävä kyllä keskeyttämään pidot", professori Dumbledore sanoi rauhallisesti, mistä aiheutui luonnollisesti aika lailla paniikkia. Professori Dumbledore levitti käsiään rauhoittavasti, ja oppilaat hiljenivät.
"Miksi ihmeessä?" Ron päivitteli.
"Mitä voi olla tapahtunut?" Neville kysyi huolestuneesti kuiskaten.
"Pyydän kaikkia oppilaita istumaan rauhassa paikoillaan", professori Dumbledore puhui kaikuvalla, rauhallisella äänellä, joka riiteli pahasti muiden opettajien ilmeiden kanssa. "Kuten osa jo havaitsi ikkunasta, meidän on syytä olettaa, että Tylypahkan maille on tunkeuduttu."
Sillä hetkellä kuului valtava kolahdus, ja suuren salin ovien salvaksi putosi raskas metallipalkki. Lähes kaikki oppilaat hätkähtivät yllättävää ääntä, muutama tyttö kiljaisi. Harry nielaisi, Neville näytti kauhistuneelta, Ron tyrmistyneeltä.
"Meidän on tehtävä tarvittavat toimenpiteet teidän sekä koulun suojelemiseksi", Dumbledore jatkoi, "ja se vaatii, että te kaikki pysytte rauhallisina täällä sillä aikaa, kun me teemme laajempia tutkimuksia."
Luonnollisesti se aiheutti valtavaa paniikkia, joka kuitenkin pysyi suurin piirtein aisoissa valvojaoppilaiden ja johtajapojan sekä -tytön äärimmäisen aggressiivisella suhtautumisella. Muuan puuskupuhissa oleva tyttö yritti lähteä juoksemaan ovesta ulos, mutta hänen valvojaoppilaansa onnistui kamppaamaan hänet ennen kuin hän pääsi ovelle asti. Opettajista osa oli juuri silloin astumassa ulos, eikä pieni puuskupuh olisi antanut heille paljon hyötyä. Harrylla kesti hetki ymmärtää, miksi korpinkynnen pöydässä istuvat näyttivät niin isoilta, mutta sitten hän tajusi, että pienimmät olivat menneet pöydän alle piiloon. Hänen oli myönnettävä, että häntä itseäänkin pelotti, mutta ei hän olisi tuntenut oloaan sen turvallisemmaksi pöydän alla.
Luihuisen pöytä oli hyvin päinvastaisesti käyttäytyvä kuin kaikki muut. Vain muutama näytti säikähtäneeltä, mutta suurin osa tuntui olevan valmiina hurraamaan. Osan ilmeestä huomasi, että he tunsivat olevansa turvassa vain sen takia, että he sattuivat olemaan luihuisessa.
Äkkiä Harry huomasi tutun platinanvaalean tukan, ja tajusi, että Draco Malfoy istui hyvin pitkästyneen näköisenä paikoillaan. Harry osoitti hänet kiireesti Nevillelle ja Ronille, jotka molemmat irvistivät.
“Minä en sitten tajua, miten tuollaisia oikein otetaan Tylypahkaan”, Ron mutisi.
Jonkin aikaa - se tuntui äärimmäisen pitkältä ajalta - kului epämääräisessä odotuksessa. Harry istui levottomana paikoillaan, ja muutaman minuutin kuluttua suurin osa muistakin oppilaista uskalsi rauhoittua penkeille istumaan. He odottivat, odottivat ja odottivat. Paikalla oli muutama opettaja, jotka istuivat pöydässään, ja kaikkien silmät olivat aika tarkalleen pelkästään heissä. He eivät kuitenkaan huomanneet sitä, vaan juttelivat keskenään huolestuneen oloisena. Harry oletti, että he eivät tienneet sen enempää kuin kukaan muukaan salissa, mikä oli yllättävää.
Kun he olivat odottaneet aivan liian pitkään, ja kaikki alkoivat tuudittautua epävarmaan turvallisuuden tunteeseen, ulkoa kuului meteliä. Huutoa, räsähdys, lisää huutoa, lisää epämääräistä meteliä. Opettajat hätkähtivät samoin kuin oppilaat, mutta pian meteli laimeni, eikä kukaan ehtinyt panikoida. Kaikki istuivat paikoillaan, mutta edeltävän rauhallisuuden sijaan he olivat jännittyneitä.
Äkkiä suuren salin ovella pamahti. Opettajat nousivat kiireesti seisomaan, ja muutama oppilas vapisi. Pari pienintä palasi pöydän alle, joku tuntui jähmettyneen paikoilleen kykenemättömänä liikkumaan. Ovella pamahti uudestaan, ja sitten kuului jotain ihmeellistä rapisevaa ääntä. Yksi opettajista - nainen, jota Harry ei tuntenut - lähti juoksemaan kohti ovea ja avasi sauvansa heilautuksella sitä kiinni pitelevän salvan.
Harry ymmärsi saman tien, että oven takana oli varmasti heidän puolellaan olevia ihmisiä, mutta jotkut muut tuntuivat olevan sitä mieltä, että opettaja oli seonnut tai jotain vastaavaa. Muutama oppilas alkoi kiljua niin kauhuissaan, että valvojaoppilaat joutuivat pitelemään heitä kiinni, etteivät he tekisi mitään tyhmää.
Siinä samassa, kun suuren salin ovi oli auennut, sisään pelmahtivat yhtenä ryppäänä kaikki ne opettajat, jotka olivat lähteneet ulos. Dumbledore astui viimeisenä sisään näyttäen tyynen rauhalliselta, ja päästyään suuren salin lattian puolelle hän sulki ja salpasi valtaisan oven yhdellä laiskan näköisellä taikasauvansa heilautuksella.
"Kaikki oppilaat paikoilleen!" McGarmiwa huusi kaikkein käskevimmällä äänellään, ja sen takana kuului kiire, joka sai joka ikisen tottelemaan sokeana.
Kun opettajat kiiruhtivat salin eteen pitämään ilmeisesti jonkinlaista kuiskaten käytyä neuvottelua, Harry äkkiä tajusi, mikä oli vikana. Hän ei käsittänyt, miten ei ollut huomannut sitä aiemmin, ja nyt kun se tuli hänen mieleensä, hän tunsi valtavan painon putoavan mahaansa. Sirius ei ollut paikalla. Hän ei ollut ollut pidoissakaan. Missä ihmeessä hän saattoi olla?
Ron tuntui huomaavan Harryn huolestuneen ilmeen, sillä hän katsoi tätä kysyvänä, muttei ehtinyt muodostaa sanallista kysymystä ennen kuin Dumbledoren ääni jälleen kantoi kaikkien korviin.
"Hyvät oppilaat", Dumbledore sanoi samalla äänensävyllä kuin jos he olisivat olleet yhä edelleen iloisina viettämässä kurpitsajuhlaa. "Tylypahkan maille on päässyt kuolonsyöjiä. Kävimme etsimässä heitä, mutta tiettyjen olosuhteiden vallitessa emme voineet tehdä paljonkaan heidän karkottamisekseen. Näin ollen olemme kutsuneet apuvoimia ja päättäneet, että tällä hetkellä paras kaikkien kannalta on pysytellä yhdessä. Se tarkoittaa, ikävä kyllä, että olette kaikki jumissa täällä salissa. Pyydän kaikkia pysymään mahdollisimman rauhallisina, sillä mikään välitön vaara ei uhkaa ketään täällä. Tilanne näyttää juuri nyt hieman pahalta, mutta järjestynee piakkoin." Loppuun Dumbledore vielä hymyili anteeksipyytävän rohkaisevasti aivan kuin olisi juuri kertonut kieltäneensä oppilailta räjähtävän näpäyksen, mutta antanut tilalle uuden hauskemman pelin.
Rehtorin puheen jälkeen alkoi tapahtua: opettajat kävelivät ympäri huonetta heilutellen taikasauvojaan, ja joka puolelle ilmestyi asioita, joita he saattaisivat tarvita. Yhteen nurkkaukseen kasvoi - ilmeisestikin toimiva - WC, jossa oli omat puolet tytöille ja pojille. Lisäksi tupapöytien läheisyyteen ilmestyi poksausten saattelemina patjoja, joiden päällä oli pehmoiset tyynyt ja paksun näköiset makuupussit. Professori Lipetit kierteli suuren salin ympäri ja osoitteli sen seiniä, mutta mitään ei näyttänyt tapahtuvan.
Harry tarkkaili luihuisia, jotka näyttivät nauttivan tilanteesta. Harry odotti jatkuvasti, että joku luihuisista ottaisi taikasauvan esiin ja alkaisi tappaa ihmisiä tai jotain vastaavaa, mutta ilmeisesti kukaan ei uskaltanut. Ehkä paikalla oli liikaa todistajia.
Hyvin harva puhui, ja suurin osa alkoi kömpiä makuupusseihinsa, vaikka tuskin kukaan saisi unta. Harry, Neville ja Ron kuitenkin jäivät pöydän ääreen istumaan ja keskustelemaan, ja pian Weasleyn kaksoset pian liittyivät.
"Miten he ovat päässeet tänne?" Neville kysyi.
"Sehän on selvää", George sanoi. "Ettekö muista, mitä minulle kävi? He ovat tulleet salakäytävää Tylyahosta."
"Niinpä tietenkin!" Harry huudahti. "Miten en tajunnut..."
"Parempi kysymys olisi, miksi he oikein tulivat. Mitä he muka haluavat?"
"Ja miten he voisivat saada sen, kun täällä on niin paljon opettajia paikalla", Fred sanoi.
Hetken oli hiljaista. Harry katsoi Nevilleä ja Neville tuijotteli kattoon, joka oli pimeä ja tähdetön.
"Ettekö usko, että he olisivat Nevillen perässä?" Harry kysyi sitten.
Weasleyt tuntuivat hätkähtävän niin suoraa esitystä, mutta myönsivät, että Harry saattoi olla oikeassa.
"Ehkä minun pitäisi vain mennä ulos", Neville sanoi, "niin kenenkään ei tarvitsisi olla täällä paossa."
Harry, Ron, Fred ja George tuijottivat silmät selällään Nevilleä.
"Oletko sinä täysi idiootti?" Fred pamautti.
"Miten niin?" Neville ihmetteli.
"Ethän sinä voi mennä tuonne!" Ron murahti.
"Miksen muka?"
"Koska olet killan toivo, se, johon kaikki luottavat", Fred selitti.
"Meillä ei ole varaa menettää sinua", Harry sanoi.
"Mutta mitä minussa muka on sellaista, mihin pitäisi luottaa? Ei minussa ole mitään erityistä. En osaa mitään, enkä ainakaan mitään sellaista, mikä saisi minut pelastamaan meidät tai jotain vastaavaa."
"Ei sillä nyt ole väliä", George totesi. "Pelkkä sinun nimesi riittää pelottamaan kuolonsyöjiä."
Neville tuhahti, ja kieltämättä Harry ymmärsi häntä.

Aamu sarasti. Harry heräsi hiljaisuudessa siihen, että hänen ympärillään oli valoisaa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän oli nukkunut pitkälle päivään, kun aurinko niin selkeästi paistoi verhojen läpi. Kun hän avasi silmänsä, hän kuitenkin näki yläpuolellaan haalean taivaan täynnä himmeää auringonpaistetta. Oliko hän ulkona?
Harry nousi tokkurassa istumaan, ja tajusi olevansa makuupussissa. Hänen oli katseltava hetki ympärilleen ymmärtääkseen, missä hän oli. Silloin hän vasta muisti kaiken, ja kaikkeen kuului myös se, että Sirius oli jossakin.
Harry kapusi ulos makuupussistaan ja huomasi, että pöydälle oli katettu aamiainen. Vaikka asiat olivat kuinka huonosti, se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että hänellä oli nälkä. Niinpä hän istahti pöydän ääreen ja alkoi syödä. Hän oli herännyt aivan ensimmäisten joukossa, ja vain Korpinkynnen pöydästä kuului pulinaa. Opettajat sen sijaan olivat kaikki hereillä ja seisoivat yhdessä ryppäässä selvästi keskustellen tärkeistä asioista, joista oppilaille ei edes hiiskahdettaisi.
Kun Harry järsi paahtoleipää ja katseli opettajia yrittäen tahdon voimalla kuulla, mistä he puhuivat, hän äkkiä tunnisti tutun takaraivon. Hetken aikaa hänen oli tuijotettava silmät sirrissä, mutta kun takaraivon omistaja liikahti, Harry oli varma. Hänen teki mieli nousta pöydästä ja juosta hihkuen opettajien korokkeelle, mutta hän pakottautui istumaan paikoillaan ja jatkamaan paahtoleivän syömistä. Sirius oli tullut takaisin!
Kun Neville heräsi, Harryn oli vaikea olla rauhallinen kertoessaan, että hänen kummisetänsä oli suuressa salissa jälleen. Harry ei ennenkään ollut tuntenut oloaan erityisen kauhistuneeksi tai pelokkaaksi, olihan hän ollut opettajien keskellä, mutta nyt hänestä tuntui oikein turvalliselta. Asiat eivät voineet olla huonosti niin kauan kuin Sirius oli häntä suojelemassa.
Neville ei luonnollisestikaan arvostanut Siriuksen ilmestymistä aivan yhtä paljon kuin Harry, mutta tuntui ajattelevan, että koska uusia ihmisiä oli päässyt saliin sisään, tilanne ei voinut olla kovin paha.
Ron heräsi aivan viimeisten joukossa. Harry kertoi hänellekin innoissaan, kuinka Sirius oli tullut paikalle. Ron oli iloinen Harryn puolesta, mutta ei hänkään aivan ymmärtänyt, miksi Harry oli niin äärimmäisen huojentunut ja iloisella mielellä. Hetken aikaa Harry pohti sitä kummastuneena, mutta sitten hän tajusi, että ehkä Ron ja Neville eivät olleet yhtä läheisiä kummisetiensä kanssa kuin Harry.
Vähän sen jälkeen, kun Ron oli herännyt ja alkanut ahtaa aamiaispöydän sisältöä suuhunsa, Sirius tuli Harryn luo. Siinä vaiheessa Harry ei enää voinut hillitä itseään, vaan halasi kummisetäänsä impulsiivisesti. Hän kuitenkin perääntyi pikaisesti ja katsoi ympärilleen toivoen, että kukaan ei nähnyt. Sirius hymyili hänelle lempeästi.
”Pelottaako sinua, Harry?” hän kysyi niin, että vain Harry kuuli.
”Ei”, Harry vastasi saman tien. ”Me olemme täällä varmasti ihan turvassa, kun te kaikki olette täällä. Vähän aikaa sitten olin tosin huolissani, kun huomasin, että sinä et ollut täällä”, hän tunnusti. Samalla sävy oli hieman syyttävä: totta kai Siriuksen olisi pitänyt olla paikalla.
Sirius vain naurahti. ”Kuules, kummipoika, älä sinä minusta ole huolissasi. Olin vain tekemässä työtäni, ei sen kummempaa kuin yleensäkään.”
Harry nyökkäsi. Hän vain ei yleensä ollut tapahtumissa millään lailla mukana, joten kaikki tuntui nyt erilaiselta, läheisemmältä. ”Miksi luihuiset ovat yhä täällä, turvassa?” hän kysyi hämillään. Luihuisten pöytä oli lähes täynnä erittäin hyväntuulisia ihmisiä.
Sirius oli hämmentyneen näköinen. ”Miksi eivät olisi? Eiväthän he ole tehneet mitään pahaa. Oppilaita he ovat siinä missä muutkin.”
Harry madalsi ääntään, jotta kukaan ei varmasti voisi kuulla. ”Mutta siellä on kuolonsyöjien lapsia. Esimerkiksi Malfoy. Sinähän siitä minulle kerroit.”
”Kuule, Harry”, Sirius sanoi hieman vaivaantuneella äänellä. ”He ovat oppilaita, niin ikävää kuin se onkin. En minä haluaisi esimerkiksi Malfoyn kakaraa suojella, varsinkin, kun hän ei mitään suojelua tarvitse. Mutta niin vain on tehtävä, halusimme me tai emme. Ethän sinä halua, että Dumbledore saa potkut?”
”Mutta miksi muka saisi!” Harry kiivastui ja joutui taistelemaan pitääkseen äänensä hiljaisena. ”Totta kai kaikki ymmärtävät, kun me päästämme heidät kuolonsyöjien luo ja heidän vanhempansa ottavat heidät iloisina vastaan.”
Sirius hymyili hyvin surullisesti. ”Olisipa se niin, Harry, mutta ei ole. Minä en pidä siitä yhtään sen enempää kuin sinäkään, eikä siitä todellakaan ole viisasta puhua täällä. Joten nyt voisit lopettaa asiasta jauhamisen. Luihuiset ovat ja pysyvät täällä, ja sen pituinen se.”
Harry huokaisi raskaasti. ”Hyvä on sitten. Voitko nyt kertoa, mitä oikein tapahtuu?”
Ron ja Neville nojautuivat uteliaina lähemmäs.
”No…” Sirius aloitti harkiten. ”Ei ole oikeastaan kovin paljon kerrottavaa. Yllättävää kyllä te tiedätte aika paljon. Kuolonsyöjät pääsivät tänne salakäytävää pitkin Tylyahosta, mutta heillä ei ole toivoakaan päästä linnaan. Emme ole ihan varmoja, mitä he yrittävät, joskin luulen, että Dumbledore aavistaa jotakin. Hän ei vain kerro sitä kenellekään. Joka tapauksessa kuolonsyöjät liikuskelevat tuolla tiluksilla, mutta pitävät siitä huolimatta aika matalaa profiilia. Me yritämme häätää heitä pois.”
Harry nyökkäsi. Se kävi ihan järkeen.
”Mitä me voisimme tehdä?” hän kysyi.
”Ovatko he täällä minun takiani?” Neville kysyi lähes samaan aikaan. Sirius kääntyi Neville puoleen ja katsoi tätä hyvin, hyvin pitkään.
”En osaa sanoa”, hän lopulta vastasi. ”Mutta olisiko sillä loppujen lopuksi merkitystä, vaikka olisivatkin?”
Neville katsoi pöydän päällä lepääviä käsiään ja mutisi: ”Minulle olisi.”
Sirius tarkasteli häntä taas hetken tarkasti, ja puhui sen jälkeen hyvin lempeällä äänensävyllä. ”En usko, että he ovat täällä sinun takiasi. Varmasti he siinä tilanteessa olisivat yrittäneet jotakin hieman salamyhkäisempää – tosin en voi olla varma, sillä voihan olla, että he eivät vain osanneet ottaa huomioon linnan suojauksia. Niin että se mitä yritän sanoa, on, että he voivat oikeastaan ihan yhtä hyvin olla täällä myös sinun takiasi.”
Neville näytti kerta kaikkiaan surkealta. Harry mulkaisi kummisetäänsä. ”Miksi sinä noin menit sanomaan?”
Sirius ei katsonut häntä, vaan tarkasteli yhtä vain Nevilleä. ”Koska hän ansaitsee kuulla totuuden ja on tarpeeksi vahva kestääkseen sen.”
Harry vilkaisi Ronia kummissaan ja sai aivan yhtä hämmentyneen katseen. Neville kuitenkin nosti päänsä ylös, katsoi Siriusta syvälle silmiin ja sanoi karhealla äänellä: ”Kiitos.”
 


//Hei mitä hittoa, mihin kaikki sisennykset ovat kadonneet?!

[Luihuinen_89]

Kiitos uudesta luvusta Kiva kun tässä pääsi tapahtumaan jotain äksöniä

pari kirjoiutisvirheen poikasta huomasin kun piti oikein montakertaa lukea että mitä oikein tarkoitit

Puolet rokelikoista taputti ja hurrasi, (ilmeisesti Rohkelikoista on kysymys eikä rokelikoista)

ja pian Weasleyn kaksoset pian liittyivät. (Tarkoitat varmaan että Pian Weasleyn kaksoset liittyivät heidän seuraansa)

Odotan innolla uutta lukua. Toivottavasti Harry ja kumppanit ovat turvassa

[Arion]

Ihana luku jotenkin, vaikka hieman tuollainen - öhm - tapahtuvainen. Tarkemmin sanoen Harryn ja Siriuksen läheisyys on niin ihana ja mä olisin tuntenut ihan samoin, jos mun yks kummisetä olisi ollut samanlaisessa tilanteessa, sillä yksi kolmesta kummisedästäni oli läheisempi kuin muut, joten tiedän Harryn fiiliksen (etenkin, kun Sirius kuoli vitoskirjassa )

Tässä kun oli tätä taukoa jonkin verran, niin piti katsoa vähän tämän fikin perustietoja ja traileri, niin - krömöm - alkoi hieman pelottava tunne...

Mutta tuo oli ihana, kun Sirius selitti Harrylle ja muille luihuisten pitämisestä salissa. Ihana, kun Sirius olet tehnyt Siriuksesta hyvin velvollisuudentuntoisen ja sellaisen ei olisi tosiaankaan oikein heittää luihuisten lapsia pois salista - toisaalta Sirius olisi voinut sanoa, ettei luihuisten lapsista ole uhkaa muille oppilaille, ja sehän Sirius sanoi jo, että luihuisoppilaat eivät ole tehneet mitään.

Kiittää luvusta ja jää odottamaan innolla uutta lukua!

[miss i]

noniin! tämähän on siis maailman mahtavin fic!! ja nyt hiukan hätääntyneenä mietin, että oletko jättänyt ficin kokonaan kesken vai onko sulla vaan jotain kiireitä. Kuten jo sanoin niin tosi hyvä fic ja mielenkiintoinen versio tarinasta (todella hyvä versio ) toivon totisesti että jatkat tätä vielä anteeksi sekava kommenttini

miss i

[Orenji]

Tätä oon odottanut!  Ficci, jossa kerrotaan Harryn elämästä tavallisena poikana. Olenkin miettinyt, että mitä tapahtuisi, jos Neville olisi poika-joka-elää. Ja nyt se nähdään. Tämä on ollut ainakin tänne asti hyvää tekstiä ja sujuvaa kerrontaa. Jatkoa!

[Nyyhti]

Jeij, vihdoin uutta lukua kehiin! Pahoittelut melkein vuoden tauosta, hups. Nyt olen kuitenkin väsännyt jo pari lukua varastoon, joten hetkeen ei ole tiedossa moista viivästystä (:

Luihuinen_89, kiitos paljon kommentistasi ja virheiden bongaamisesta! Olen näköjään ihan käsittämättömän sokea omille virheilleni, koska jouduin lukemaan nuo laittamasi kohdat kolmesti läpi ennen kuin tajusin, mikä niissä oli vikana... Jestas

AraPippin, kiitokset kommentista! Hyvä, ettei Sirius ole huonolla tavalla velvollisuudentuntoinen - välillä minusta tuntuu, että venytän vähän liikaa ihmisten peruskäsitystä hänestä.

miss i, kiitoskiitos! En taatusti jätä mitään ficciä kesken, jos sille vain lukijoita löytyy. (: Tavoitteenani olisi saada tämä nyt vihdoin ja viimein valmiiksi tänä kesänä (kuka uskoo, kun olen sanonut moista monesti ennenkin ). Mutta vaikka tässä kestäisi vielä viisi vuotta, kyllä minä tämän valmiiksi teen!

ansku1, kiitos paljon kommentistasi! (:




Luku 16
Luvatonta huispausta

Loppupäivä kului hyvin yksitoikkoisissa merkeissä. Mitään ei opettajien käskyjen mukaan saanut tehdä, eikä ollut kovin hyvä idea sanoa niin, kun koko koulun oppilaat olivat ahtautuneet yhteen pieneen saliin (jota ennen oli hämäävästi nimitetty suureksi saliksi). Paremman tekemisen puutteessa oppilaat alkoivat kehitellä omaa ajanvietettä: ihmispyramideja, loitsuja joita he eivät osanneet, itsenäistä ilmiintymisharjoittelua (jonka McGarmiwa lopetti hyvin pitkällä jälki-istunnolla) sekä äärimmäisen tylsiä leikkejä.
   ”No, Neville”, Harry kysyi, ”oletko sinä koskaan syönyt kymmentä lautasellista puuroa putkeen?”
   Neville pudisteli päätään. ”Voitit.”
   ”Jee”, Harry sanoi lainkaan innostumatta. ”Sinun vuorosi.”
   Neville mietti pitkään ennen kuin sanoi: ”Minut on pudotettu kolmannesta kerroksesta suoraan asfaltille, kun olin viisivuotias.”
   Sekä Harryn että Ronin suu loksahti auki. Neville katsoi hieman huolestuneena heitä molempia vuorotellen. Kesti kokonaisen minuutin ennen kuin Ron pystyi ähkäisemään ”voitit”.
   ”Mikä siinä nyt niin outoa on?” Neville kysyi.
   Harryn oli nielaistava pariin kertaan ennen kuin hän pystyi puhumaan. ”Mitä oikein tapahtui? Saivatko kuolonsyöjät sinut kiinni tai jotain?”
   ”Ei”, Neville vastasi. ”Isosetäni vain halusi todistaa isoäidille, että minä en ole surkki. Isoäiti luuli niin ties kuinka pitkään.”
   ”No”, Ron kähisi, ”onneksi oli oikeassa.”
   Neville kohautti hartioitaan. ”En minäkään ollut aivan varma. Ja olihan se tietysti pelottavaa.”
   ”Mutta… mutta…” Harry takelteli, ”miksei isoäitisi estänyt? Miten niin saattoi käydä?”
   Neville kohautti uudestaan olkapäitään. ”Jaa. En minä tiedä. Ehkei häntä kiinnostanut.”
   Harry ja Ron olivat hyvin, hyvin hiljaa. Heitä ei enää kiinnostanut jatkaa leikkiä, joka muutenkin oli todella tylsä. Kun he vilkuilivat epämääräisesti seiniä, heidät pelasti ruskeatukkainen tyttö.
   ”Hei, Hermione!” Neville tervehti.
   ”Hei”, Hermione vastasi ja hymyili varovaisesti. ”Tulin kysymään, olisiko teillä kellään mitään koulukirjoja mukana?”
   ”Ei, miksi?” Harry kysyi.
   ”Pelkään, että jään jälkeen”, Hermione selitti, ”kun en pääse koko päivänä opiskelemaan.” Hän huokaisi pienesti.
   ”Miksi Merlinin nimeen sinä haluaisit opiskella, kun kerrankin on hyvä syy jättää kirjat rauhaan?” Ron puuskahti.
   Hermione vaikutti loukkaantuneelta, kääntyi ja lähti pois.
   ”Mitä minä muka sanoin?” Ron kysyi ihmeissään. Harry kohautti olkapäitään. Ei kai tuollaisesta nyt kuulunut loukkaantua?

Iltapäivällä saapui yllätys: ruoka ilmestyi pöytiin. Oppilaat hihkuivat riemusta ja menivät syömään. Moni olikin muuttunut äreäksi jouduttuaan olemaan melkein koko päivän ilman ruokaa.
   Harry, Neville ja Ron (erityisesti Ron) ahtoivat itseensä niin paljon ruokaa kuin vain jaksoivat. Koko päivän koulun henkilökunta oli silloin tällöin hävinnyt ja tullut takaisin, ja nyt Harry huomasi ilokseen, että Sirius oli taas paikalla. Hän ei näyttänyt lainkaan loukkaantuneelta, ja totta puhuen Harrylla oli ollut niin tylsää, että oli vaikea ajatella tilanteen olevan jollain lailla vaarallinen.
   Sirius huomasi Harryn katselevan häntä ja vinkkasi silmää. Harry palasi tyytyväisenä ruokansa pariin, mutta hätkähti pian Siriuksen ilmestyttyä hänen viereensä.
   ”Miten menee, nuoriso?” Sirius kysyi rennosti.
   ”Hyvin”, Ron vastasi.
   ”Hyvin menee, kiitos kysymästä”, Neville sanoi pienellä äänellä.
   ”Olethan sinä ihan kunnossa?” Harry halusi tietää.
   ”Totta kai, totta kai”, Sirius vastasi nauraen. ”Minullahan on paljon hauskempaa kuin teillä. Voin vain kuvitella, kuinka ankeaa on vain istua täällä tekemättä mitään.”
   ”No niinpä!”
   ”Mutta on minulla teille oikeastaan asiaakin. Muistatteko, mitä puhuin teille Hermione Grangerista? Ja siitä, että täällä on tylsää? No, kuvitelkaapa kuinka tylsää hänellä on, kun joutuu istumaan ihan yksin.”
   ”Ei hän halua olla meidän kanssamme”, Harry sanoi heti.
   ”Mistä sinä niin päättelet?”
   ”Hän tuli puhumaan, halusi lainata koulukirjoja. Kun meillä ei ollut, hän lähti pois.”
   Sirius huokaisi syvään, niin syvään, ettei se edes ollut aito huokaus. ”Voi Harry”, hän sanoi teatraalisesti ja asetti kätensä Harryn harteille. ”Sinulla on paljon opittavaa naisista.”
   ”Ai? Mutta eihän Hermione ole nainen.”
   Sirius huokaisi taas. ”No, tytöistä myös.”
   ”Miksi minä haluaisin oppia heistä jotain?”
   Sirius pyöritteli päätään muka epätoivoisen näköisenä. ”Luota minuun, kyllä sinä haluat.”

Siriuksen kanssa vietettyä juttutuokiota lukuun ottamatta ei tapahtunut mitään, ei kerta kaikkiaan mitään. Aikuiset ravailivat sinne tänne, mutta jossain vaiheessa Lipetit peitti ikkunat niin, että oppilaat eivät voineet parveilla niiden luona tähyilemässä epätoivoisesti pihalle. Tylsistyneet oppilaat pitivät niin kovaa ääntä, ettei ollut toivoakaan kuulla, mitä pihamaalla tapahtui.
   Kun kattona toimiva taivas oli tummunut mustaksi, makuupussit levitettiin lattialle ja oppilaat käskettiin nukkumaan. Aamulla he heräsivät taas tylsyyteen, mutta sinä päivänä he saivat sentään kaikki ateriat. Kun ilta pimeni, heidän oli jälleen käperryttävä makuupusseihinsa lattialle. Muutama oppilas alkoi käydä jo hysteeriseksi, sillä he olivat varmoja, että joutuisivat asumaan koko loppuelämänsä pienessä salissa. Eräs tyttö sai suorastaan paniikkikohtauksen, ja matami Pomfreyn oli mentävä rauhoittelemaan häntä. Ne, jotka eivät olleet hysteerisiä, olivat äärimmäisen tylsistyneitä ja kärsimättömiä. Harry, Ron, Fred ja George menivät jopa niin pitkälle, että suunnittelivat pakenevansa salista (Neville istui siinä vaiheessa pitämässä seuraa Hermionelle, sillä hän ei kuulemma halunnut osalliseksi mihinkään niin typerään). Aamupalalla Fred ja George yrittivät laatia jonkinlaista suunnitelmaa, mutta kaikki kaatui välineiden puutteeseen.
   ”Mitä antaisinkaan muutamasta sontapommista juuri nyt”, Fred valitteli.
   ”Yleensä teillä on taskut täynnä niitä”, Ron totesi.
   ”Niin”, George myöntyi, ”mutta Halloweenin kunniaksi järjestimme pienen yllätyksen vessassa laittautuville tytöille.”
   Fred huokaisi. ”Kyllä se taisi olla sen arvoista.”
   George nyökytteli.
   ”No, miten muuten me voisimme päästä täältä pois?” Harry kysyi. ”Meneekö täältä yhtään salakäytäviä?”
   ”Me emme ainakaan tiedä, jos menee, ja me sentään tunnemme linnan todella hyvin”, Fred vastasi.
   Harry huokaisi ja katsoi kaihoisasti henkilökunnan pöytään. ”Sirius varmasti tietäisi, mutta en viitsi kysyä häneltä.”
   ”Niin, voi olla, ettei hän erityisesti ilahtuisi ideasta”, Ron sanoi. ”Mitä luulet hänen tekevän, kun hän huomaa sinun kadonneen?”
   Harry kohautti olkapäitään. ”En tullut ajatelleeksi. Kai hän vähän huolestuu, mutta eiköhän hän tajua.”
   ”Ronin äiti sen sijaan ei tajua”, George sanoi ja virnisti ilkikurisesti. Fred yhtyi hänen virneeseensä.
   ”Niin, mitenhän pieni Ronnie kestää ensimmäisen räyhääjän kotoa?”
   ”Juoksee varmaan itkien pois.”
   ”Piiloutuu luutakomeroon.”
   ”Turvat kiinni”, Ron älähti. ”En ajatellut jäädä kiinni.”
   ”Oikein! Kunnon Weasleyn puhetta.”
   ”Niin, eli miten me pääsemme siis täältä pois?” Harry kysyi.
   He olivat juuri päässeet suunnitelmassaan niinkin pitkälle kuin ovesta rynnistäminen, kun salin ovet äkkiä avautuivat ja sisään astui todella tyytyväisen näköinen professori Dumbledore.
   ”Ilouutisia, oppilaat!” Dumbledore sanoi hymyillen. ”Kuolonsyöjät ovat – ja toivottavasti myös pysyvät – poissa Tylypahkan alueelta. Teillä on juuri sopivasti aikaa rynnistää makuusaleihinne hakemaan kirjat, ettekä edes myöhästy pahasti päivän ensimmäisiltä tunneilta.”
   Dumbledoren ensimmäiset sanat olivat melkein aiheuttaneet riemukkaan reaktion, mutta pikainen paluu arkeen lannisti useimmat riemunkiljahdukset. Hermione Grangerin iloinen huudahdus kuitenkin kantautui useimpien korviin, ja tyttö oli ensimmäinen, joka juoksi ulos salista ja suoraan marmoriportaisiin.
   ”Siinä oli esimerkki”, Dumbledore hymähti ja viittoi kädellään Hermionen perään.
   Muut oppilaat alkoivat tungeksia ulos ovista yhtenä massana. Harry ja Ron huomasivat pian Nevillen, joka liittyi heidän hitaasti maleksivaan seuraansa. Fred ja George olivat aivan lähistöllä ja mutisivat tyytymättöminä, kun heidän suunnitelmansa oli epäonnistunut.
   Kävi ilmi, että Hermione oli ainoa, joka oli mennyt ajoissa muodonmuutosten tunnille. McGarmiwa katsoi äärimmäisen vihaisesti kaikkia paikalle laahustavia, eikä suostunut toistamaan ohjeita alusta asti. Niinpä Hermione oli ainoa, joka pystyi täydelliseen suoritukseen tunnilla – mutta se ei sinänsä ollut mitään uutta.
   ”Neville”, Ron mutisi hiljaa, kun he kävelivät kohti taikajuomaluokkaa. ”Sinun on pyydettävä Hermionea kertomaan tunnin aihe. Minä reputan muuten.”
   ”Mikset sinä itse voi kysyä?”
   ”Sinä olet hänen kaverinsa, minua hän vihaa.”
   ”Ei hän ketään vihaa”, Neville väitti, mutta hänen äänensävynsä ei ollut täysin vakuuttava.

Oli hämmästyttävää, kuinka nopeasti kaikki palautui ennalleen kolmen suuressa salissa vietetyn päivän jälkeen. Siinä vaiheessa, kun taikajuomien tuplatunti oli ohitse ja Neville oli jotenkin onnistunut kaatamaan epäonnistuneen liemensä Deanin epäonnistuneen liemen päälle ja lattiaan oli syöpynyt kuoppa ja Kuhnusarvio oli lähes repinyt napit liivistään, kaikki vaikutti jo normaalilta. Seuraavien oppituntien aikana rohkelikkojen mielessä tilaa alkoi valloittaa nopeasti lähestyvä Puuskupuhin ja Korpinkynnen välillä käytävä huispausottelu.
   ”Mitä olette mieltä”, Ron kysyi, ”mentäisiinkö pallottelemaan huispauskentälle huomenna iltapäivällä ennen tähtitiedettä?”
   ”Joo!” Harry innostui saman tien. Neville sen sijaan pyöritteli kaapunsa helmaa, eikä sanonut mitään.
   ”Haluatko tulla mukaan, Neville?” Ron kysyi.
   ”Minun on varmaan parempi jäädä tekemään koulutehtäviä”, Neville sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Jään muuten jälkeen. Sitä paitsi huomenna on PVS:ää, ja sieltä tulee taatusti harjoiteltavaa.”
   ”Selvä sitten”, Ron sanoi. Harry oli tyytyväinen, ettei Ronin Neville-innostus sentään estänyt häntä lähtemästä lentämään.

Kun koitti ilta eli käytävilläliikkumiskielto, kaikki ahtautuivat oleskeluhuoneeseen ärsyyntyneinä siitä, että heidän oli aina oltava jossakin jumissa. Toki osa oppilaista koki olevansa näin paremmin turvassa, mutta Rohkelikon tuvalle ominaiseen tapaan näiden oppilaiden osuus oli hyvin pieni.
   ”Me ajattelimme tehdä jotakin mielenkiintoista tänään”, George pamautti niin yllättäen, että Neville hätkähti taikajuomakirjansa äärellä. ”Täällä on niin tylsää.”
   ”Ettekö te oppineet jo edellisestä kerrasta, kun lähditte juoksentelemaan liikkumiskiellon aikana?” Ron kysyi, mutta näytti siitä huolimatta erittäin kiinnostuneelta.
   Fred pyöritteli päätään. ”Eipä siinä mitään erityistä opittavaa ollut. Sitä paitsi opettajathan saivat häädettyä kuolonsyöjät pois, eikö vain?”
   ”Koulun alueelta”, Harry sanoi. ”Minusta tuntuu, etteivät yhtään sen pidemmältä.”
   ”Älkää olko ilonpilaajia”, Fred nurisi. ”Me ajattelimme, ettei meidän nuorin veljemme olisi aivan nössö – eivätkä hänen kaverinsakaan.”
   ”En minä ole nössö!” Ron huudahti närkästyneenä.
   ”Lonnukka vain pelkää äitiä”, George lässytti. ”Voi pikkuista Lonnukkaa.”
   ”Kyllä minä uskallan lähteä täältä, jos minä haluan”, Ron sanoi.
   ”Mutta mitä järkeä olisi lähteä”, Harry mumisi.
   ”Hyvä on sitten”, Fred tuhahti. ”Jääkää te tänne ahertamaan. Me menemme ulos keksimään jotain hauskempaa. Huispausta vain on hauskempi pelata, jos joukkueessa on enemmän kuin kaksi jäsentä.”
   Harry ja Ron vilkaisivat toisiaan. Hehän olivat suunnitelleet menevänsä lentämään – mutta Fred ja George olivat oikeassa siinä, että kahdestaan pallottelu kävisi aika yksitoikkoiseksi.
   ”Minä tulen mukaan”, Harry sanoi hetken mietittyään.
   ”Minäkin”, Ron sanoi kiireesti perässä.
   ”No tulkaa sitten vauhdilla”, Fred sanoi ja lähti marssimaan kohti muotokuva-aukkoa.

Huispauskenttä oli sumuinen ja hämärä. Harry ei ollut aivan varma, satoiko ulkona tihuttaen vai oliko ilma vaan niin kosteaa, että tuntui siltä kuin olisi satanut. Huispaussää ei ollut paras mahdollinen, mutta se ei heitä haitannut.
   ”Mistä me saamme Harryn kanssa luudat?” Ron kysyi veljiltään, joilla luonnollisesti oli jo luudat omasta takaa.
   ”Tuolla oikeassa kulmassa on Tylypahkan luutavarasto”, George sanoi ja osoitti kentän toiselle laidalle. ”Se on tosin lukossa.”
   ”No voi hemmetti”, Ron mutisi.
   Fred loi veljeensä huvittuneen vilkaisun. ”Luuletko tosiaan, että se estää meitä? Sieltähän me pallotkin otamme.”
   Sen sanottuaan Fred hypähti luutansa selkään ja lähti liihottamaan kohti luutavarastoa. George kääntyi iskemään silmää Harrylle ja Ronille ennen kuin seurasi kaksoisveljeään.
   Harry ja Ron seurasivat kävellen perässä.
   ”Tämä on jännää”, Harry sanoi. ”Mahanpohjaa kutittaa koko ajan.”
   ”Niin minullakin”, Ron sanoi. ”Mutta odotan vain, että pääsen vihdoin taas lentämään.”
   ”Niinpä!” Harry sanoi.
   ”Luuletko, että on mahdollista, että kuolonsyöjät tulevat tänne?”
   ”No ei varmasti”, Harry sanoi. ”He pääsivät jo kerran Tylypahkaan. Opettajat eivät taatusti päästä sitä tapahtumaan enää uudestaan. Jos jostakin pitää olla huolissaan, se on luihuiset.”
   ”Totta”, Ron sanoi.
   ”No niin, arvon ensimmäisen luokan oppilaat!” Fred huusi luutavajan luota ja osoitteli suurieleisesti ovea. ”Saanen esitellä, kuinka avataan lukittu ovi!”
   George osoitti taikasauvallaan ovea vähintään yhtä suureellisesti ja teki taikasauvattomalla kädellään ylimääräisiä ympyröitä. Ron pyöritteli silmiään, mutta Harrya nauratti.
   ”Alohomora!” George huudahti. Kuului pieni kilahdus eikä mitään muuta.
   ”Tuossako se oli?” Ron kysyi.
   Fred nyökkäsi. ”Emme halunneet tuhlata pommivarastojamme niin huonoon yleisöön kuin te kaksi.”
   ”Hei!” Harry huudahti närkästyneenä. ”Minä olen hyvä yleisö!”
   ”Ja minä haluan luudan”, Ron tuhahti ja marssi hakemaan sellaisen.
   Huolimatta kaksosten leveilystä pelaaminen oli hauskaa. Harry ja Ron olivat luonnollisesti paljon kaksosia huonompia, sillä he eivät olleet lentäneet paljonkaan, mutta molemmat oppivat nopeasti. Harry oli erityisen hyvä pallon kanssa, sillä hän oli koko lapsuutensa heitellyt, jahdannut ja lyönyt kaikkia mahdollisia löytämiään palloja. Hän oli juuri selittämässä innoissaan muille pilailuryhmystä, jonka hänen kummisetänsä oli hankkinut hänelle hänen ollessaan kahdeksanvuotias (ryhmy hajosi valtavan pamauksen saattelemana pirstaleiksi suoraan sitä lyöneen henkilön päälle), kun kentän kauimmaiselta laidalta kuului huuto.
   ”Hoi te siellä! Mitä luulette tekevänne?”
   ”Voihan Merlinin aluspöksyjen pitsireunus”, Fred manasi.
   ”Mitä me nyt teemme?” Ron kysyi silmät lautasenkokoisina.
   ”Lähdetään lipettiin”, George sanoi pikaisesti. ”Tulkaa perässä!”
   Niin he lähtivät George etunenässä lentämään pois kentältä. He painautuivat aivan alas, jotta saivat luudistaan kaiken vauhdin irti. He eivät kuitenkaan olleet edes ehtineet katsomojen luokse, kun heidän ylleen ilmestyi verkko ja he putosivat ryminällä suoraan maahan. Kaksoset kirosivat yhteen ääneen ja Ron piti pientä ääntä, minkä seurauksena Fred yritti lyödä häntä mutta osuikin Harryyn. Harry puolestaan keskittyi sätkimään niin, että näki, kuka heidät oikein oli napannut.
   Heitä kohti juoksi rivakasti pitkä hahmo, joka oli pukeutunut kokomustiin vaatteisiin, mikä ei todellakaan ollut epätavallista Tylypahkassa. Oli niin pimeää ja sumuista, ettei Harry tunnistanut hahmoa ennen kuin tämä oli parin metrin päässä heistä.
   ”Sirius!” Harry huudahti.
   ”Harry!” Sirius älähti selkeästi yllättyneenä. ”Mitä helvettiä?”
   ”Päästä meidät pois täältä!” Fred vaati.
   Sirius vilkaisi kulmiaan kohottaen Frediä, joka oli Harryn takana. ”Jos olisin sinun housuissasi, en osoittaisi sillä taikasauvalla minua.”
   Harry käännähti pikaisesti vilkaisemaan Frediä, joka tosiaan osoitteli Siriusta vihaisesti sauvallaan. Vihaisuus hieman kärsi siitä, että Fred oli hyvin epämukavassa asennossa puoliksi luutansa ja puoliksi Georgen päällä, ja kaikkialla hänen ympärillään oli Siriuksen verkkoa.
   Kun Fred ei kuitenkaan laskenut sauvaansa, Sirius kohautti olkapäitään ja liikautti omaa taikasauvaansa tuskin huomattavasti. Fred ehti vain avata ällistyneenä suunsa, kun hänen sauvansa komeili jo Siriuksen kädessä.
   ”Nyt te neljä saatte selittää – ja katsokaakin, että selitys on uskottava – mitä ihmettä te teette täällä tähän aikaan.”
   ”Pelaamme huispausta”, Harry sanoi. Hän ei osannut pelätä Siriusta.
   ”Entä miksi ihmeessä te pelaatte huispausta täällä tähän aikaan?” Sirius kysyi ja kuulosti todella vihaiselta.
   Kaikki neljä olivat hiljaa, ja Ron liikahteli vaivautuneena. Harry tajusi istuvansa Ronin jalan päällä ja liikkui kiireesti pois, mutta Ronin vaivaantunut liikehdintä ei loppunut.
   ”Ettekö aio edes vastata?” Sirius kysyi. Hänen äänensävynsä oli muuttunut vihaisesta… jos kyseessä olisi ollut joku muu kuin Sirius, Harry olisi kuvaillut sävyä halveksuvaksi.
   ”Sisällä oli tylsää”, Harry sanoi lopulta.
   ”Oletteko te TÄYSIN aivottomia!” Sirius karjaisi äkkiarvaamatta. ”Luuletteko te, että kaikki juoksevat ympäriinsä pelastelemassa teitä ties miltä, ja voitte juoksennella minne haluatte? Harry – KUINKA monta kertaa minä olen sanonut sinulle, että tällainen ei ole turvallista? Yritätkö ihan tosissasi päästä hengestäsi? Odotas vain, kun äitisi kuulee tästä! Koska KYLLÄ, minä todellakin aion kertoa! Ja te Weasleyt – lyön vaikka vetoa, että Mollykaan ei erityisemmin ilahdu, vai mitä luulette?”
   Purkauksensa päätteeksi Sirius päästi yleisen ärähdyksen ja kääntyi ympäri. Hän hieroi käsivarsiaan yrittäen selkeästi rauhoitella itseään. Harry, Ron ja kaksoset istuivat hiljaa paikoillaan. Harry ei olisi ikinä uskonut, että Sirius olisi hänelle noin vihainen. Hän oli saanut Siriuksen puheista sen kuvan, että koululaisena tämäkin oli usein juoksennellut luvatta yöllä ulkona.
   Parin minuutin hiljaisuuden jälkeen Sirius kääntyi takaisin. ”Minä annan teille jälki-istuntoa. Jotain todella inhottavaa. Jos Hagrid ei olisi huomannut teitä sattumalta mökkinsä ikkunasta ja ilmoittanut minulle, olisi saattanut käydä ties mitä. Joten kunnon jälki-istunto on enemmän kuin oikeutettua. Kaksi viikkoa jälki-istuntoa joka arki-ilta lukuun ottamatta keskiviikkoa – kyllä, pääsette huispausharjoituksiin silloin. Ja nyt kipitätte suorinta tietä makuusaleihinne, koska jälki-istunto jatkuu vähintään jouluun saakka, jos näen teidät vielä jossain hiippailemassa.”
   Sirius nosti verkon pois heidän päältään taikasauvaansa heilauttamalla. Kun nelikko lähti hiljaisuudessa kävelemään kohti linnaa, Sirius huomasi Harryn ja Ronin luudat.
   ”Nuo jäävät minulle, kiitos”, hän sanoi tympeällä äänellä ja ojensi kätensä. Harry ja Ron, molemmat maahan tuijotellen, veivät nöyrinä luudat hänelle.
 

[Orenji]

En muistanut juonesta paljoakaan, joten täytyy lukea tämä uudestaan. Ei haittaa, pidän tästä edelleen.
Harry alkaa käymään hermoille. Yrittäisi käyttäytyä ja olla ihmisiksi! Koska ficci on... onkohan se sana AU... niin en voi valittaa Harrysta, joka on aikalailla OoC. Ron on myös typerä, kun menee mukaan. En tunnu pitävän mistään hahmoista.  Neville ja Hermione, ne on mukavia!
Kuolonsyöjät liikkeellä, ja tyypit lähtee pelaamaan huispausta.  Sirius on paras, rangaistus oli ehdottoman tärkeä asia, ja olisi saanut olla pahempikin!
Huomaat varmaan, että ficci on todellakin herättänyt tunteita. Pisteet siitä. Odottelen jatkoa, joka tulee toivottavasti hieman nopeammin kuin tämä. 

[Arion]

Ah - Sirius on niin Sirius :DDD
Munkin mielestä Harry on aika OoC, mut koska on AU-fikki, nii se ei haittaa
Hermione on myös niiiiiiin Hermione

Umh - sori, lyhyt viesti - en keksi mitään hienoo sanottavaa

mut kiitti luvusta ja oottelen sitten seuraavaa lukua jo

[Nelea]

Aika monta vuotta kun viimeksi tätä olen kommentoinut todella hienosti olet saanut tarinan pysymään kasassa
Jatka ihmeessä kirjoittamista, täällä on yksi innokas lukija.
Höhöhh, lyhyt kännykkä kommentti. 
Anteeksi, iltavuoro ei tee hyvää mulle.

[ServedX]

Uusi lukija ilmoittautuu!! tää on just loistava luin tän muutamassa päivässä! Jatkoa pian, pyydän :3

[LillaMyy]

Omnom, pakko kommentoida, koska kompastuin tähän ihan vahingossa (googlettelin jotain IHAN muuta) ja Neville sankarina!<3

Trailerista en sano muuta kuin, että yhyyy, jos tapat Siriuksen tässä(kin). ):

Äääää, neljävee Potter nallepyjamassa! Tui, liian söpöä! (((((: *fangirling* Okei, koitan ottaa iisisti. :'D Natiainen, ihihihihihihi... Mä en kestä enää kohta! :'D Byäääää! Liikaa tunteita näin lyhyessä pätkässä, pää halkeaa. Ömnömnöm, pakko päästä haliruttaamaa pikku Harry! ): Aaaaa, Remus saapuu pelastamaan päivän! Wääää, pikku-Harry on ihan liian söpö! Cute-overload! (Ja kääk, mitä kommentointia tämäkin oikein on...)

Siispä Harry piilotti omansa viereiseen kukkaruukkuun.
Phahah, fiksu poika! En mäkään haluaisi pitää mitään kravattia kaulassa, jos 1) muillakaan ei olisi ja 2) olisin menossa jonnekin, jossa joku voisi haluta kuristaa mut sillä.

”Kyllä me vielä joskus pääsemme karkuun”, James kuiskasi poikansa korvaan niin, ettei hänen vaimonsa kuullut.
Huomaan, mistä Harry on perinyt tämän 'kieroutensa'. x)

Kolmannesta luvusta bongasin painovirhepaholaisen: Aurorin oli mentävä suojelemaan viattomia ja hyökkäämään kolonsyöjiä vastaan, ja parantaja hoiti niissä taisteluissa haavoittuneita. Vaikka kolonsyöjät kuulostavatkin ehkä joistakin pelottavilta, niin ehkä tässä kuitenkin haettiin kuolonsyöjiä.

Jamesilta siivoaminen kävi taian avulla paljon nopeammin kuin Harrylla ilman, tietenkin, ja siksi Harryn mielestä oli ihan reilua, että James siivosi. "Pikku-Harry" on ihanan kiero, kun se luistaa kaikesta! x)

Harry huomasi, kuinka hänen isänsä yritti piilottaa hymyä, ja kuinka Lily tönäisi Jamesia niin, ettei Molly Weasley nähnyt. Tirsk. Oivoi, tämän kanssa on kyllä oikein kunnolla vatsalihaksissa pitelemistä. No, tuleepahan samalla treenattua niitäkin?
”Muista, ettet kiroa ketään niin, että opettajat näkevät!” Sirius neuvoi ja sai saman tien murhaavan katseen Lilyltä ja tönäisyn kylkeen Jamesilta. Sirius on ihan loistava tässä! x)

Liemimaisteri, professori Kuhnusarvio, oli vanha möhömahainen kaljupää, joka tuntui jumaloivan Harrya ja odottavan tältä jonkinlaisia yli-inhimillisiä tietoja (jotka tosin sillä ruskeatukkaisella tytöllä tuntui olevan). Ohoh, mä olin ihan odottanut Kalkarosta sinne opettajaksi, mutta olin ilmeisesti väärässä.
Seiskaluvussa oli painovirhepaholainen: Luihuisten lennättävät loitsut osuivat lattiaan heidän takanaan, ja jossain luihuisten piirin ulkopuolella ilmaan räjähti vihreitä, keltaisia, punaisia ja sinisiä kipinöitä kovan räiskeen saattelemina.

”Eivät kai se ole tosissaan?” Kasilukuunkin oli eksynyt painovirhe.

Hän oli juuri aikeissa ehdottaa paikanvaihtoa, kun kuului hyvin kovaäänistä “väistäkääs nyt, luuletteko että mä tästä mahun — en mä kuulkaas ihan noin kaponen oo!” ja sitten Harry tajusi, että aurinko ei ollutkaan jäänyt edellistä paksumman pilven taakse piiloon vaan hänen edessään seisoi äärimmäisen valtava ihminen. Aaaaa, happee! xD Tukehdun kuoliaaksi ihan just!

Grangeria ei näkynyt vielä taikuuden historiassakaan, eikä edes taikaeläinten hoidossa. Eihän ekaluokkalaisilla ole taikaeläinten hoitoa vielä, kun sen voi valita vasta kolmannelle luokalle?

Luvussa 13 oli yksi e-kirjain jäänyt matkan varrelle: Sirius harppoi pitkillä jaloillaan niin nopeasti, että Harryn oli hölkättävä pysyäksen mukana.
Samaisessa luvussa oli tällainen kummallisuus: On kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että fiksu pöllö katoaa reitiltä, jonka se on aiemmin matkannut ongelmitta, että ja että se pöllö kuuluu juuri killan tunnettujen jäsenten pojalle.

Onneksi Neville nykäisi häntä kaavunhihasta juuri, kun hän silmäili arvioiden pergamenttia ja mustepulloa, eikä hän rasittanut viestinviejä-Siriusta moisella turhuudella, vaan lähti ystäviensä kanssa kohti suurta salia. Viestinviejä-Siriuksen haluaisinkin nähdä!

Sirius huokaisi taas. ”No, tytöistä myös.”
”Miksi minä haluaisin oppia heistä jotain?”
Sirius pyöritteli päätään muka epätoivoisen näköisenä. ”Luota minuun, kyllä sinä haluat.”
Aaaahhahahahaha, aivan loistavaa sanailua, oikeastikin! Hauska yrittää nauraa äänettömästi, kun nenä on ihan tukossa ja rahisee koko ajan, kun yrittää hengittää sen kautta, varmaan kohta joku kotona luulee, että mä tukehdun tai jotain.

Nojoo, tulipahan sekin sitten luettua kokonaisuudessaan. En ole mitenkään varma, kirjoitatko tätä enää edes, mutta koska kuitenkin tänne asti luin, niin ajattelinpahan kommentoidakin. (: Tykkäsin kokonaisuudesta todella paljon. Idea oli jotain aivan ihanaa, koska en ole aiemmin törmännyt tällaiseen tällaisessa mittakaavassa, ja oli hauska lukea sitä. Oli myös hauska bongailla sieltä sun täältä tuttuja hahmoja, vaikkakin hieman erilaisina muutenkin hieman erilaisemmassa ympäristössä. Joku, en muista kuka, oli kommentissaan valittanut Siriuksen OoC-mäisyyttä, mutta itse pidin Siriusta oikein onnistuneen, koska juuri tuollaisena häntä olisi voinut pitää ilman niitä Azkabanin vuosia. Jos kerran on itse ollut aikoinaan täysi rämäpää ja saanut kuulla siitä jatkuvasti yms. niin ehkä sitä sitten osaa vähän neuvoa nuorempia, mitä ei kannattaisi tehdä? Samoin ymmärrän hyvin Siriuksen huolestuneen puolen, koska varmasti kummipoika on tälle erittäin rakas ja hän haluaa suojella tätä hinnalla millä hyvänsä. (: Remus puolestaan on varsin IC ja rakastan Jamesiasi ylikaiken! Ron keikuskelee IC:n ja OoC:n väliä, koska jälleen, kuten joku aiemminkin mainitsi, hän ei ole niin kateellinen kuin kirjoissa, mitä itse pidän plus-puolena, koska mua ärsytti se jatkuva kateellisuus, vaikka se olikin ymmärrettävää. Harry nyt on ehkä vähän OoC, mutta se on vain luonnollista, kun canonia mennään muuttamaan näinkin paljon. Totta kai se vaikuttaa "poikaan-joka-elää" aika helkatisti, jos tämä yhtäkkiä onkin orpopojasta se toinen poika, jolla onkin vanhemmat. Valitettavasti Hermione on jäänyt kauhean taka-alalle, mutta ymmärrän kyllä senkin, toivon vain, että neitokaista nähtäisiin jatkossa (jos tämä siis jatkuu vielä joskus) enemmän ja että tämäkin saisi kavereita itselleen. (:

Kaiken kaikkiaan oikein onnistunut ficci ja, kommentin alun epäloogisuudesta huolimatta, voin sanoa nauttineeni tämän lukemisesta suunnattomasti! (: Kirjoitustyylisi on varsin osuva ja tykkään erityisesti sun tavasta kirjoittaa dialogia, joka on todella toimivaa ja jonka poljenta on juuri sopiva. Vaikka tilanne olisikin hieman kiihkeämpi, et kuitenkaan unohda heittää sekaan aina välillä paria sopivaa repliikkiä, mikä piristää tekstiä kummasti. Alkuun oli hieman hankalahkoa lukea tekstiä, joka oli kirjoitettu näinkin pötköön ja pelkäsin aluksi, kuinka hyvin silmäni sen kestäisivät, mutta yllättävää kyllä voin sanoa, ettei sillä loppujen lopuksi suuren suurta vaikutusta ollutkaan. Teksti näytti hieman erilaisemmalta kuin mihin olen tottunut, mutta muutoin sitä oli varsin sujuva lukea, etenkin noiden sisennysten ansiosta, vaikka ne välillä puuttuivatkin, mutta ne auttoivat huomattavasti rivillä pysymisessä. (:

Heh, joo, ehkä mä lopetan kilometrikommenttini, kun asiakin tuntuu loppuvan, mutta totean vielä tähän loppuun, että jos aiot jatkaa tätä, niin ruudun tällä puolella on yksi ehdottoman varma lukija! (:

[Nyyhti]

Huhuh, mulla oli taatusti näkemisen arvoinen ilme, kun "pienen" ikuisuuden jälkeen loggasin Finiin sisään ja tajusin saaneeni tähän ficciin kommentteja! Tuli heti taas sellainen fiilis, että ehkä ne aloitetut projektit voisi oikeasti kirjoittaa joskus loppuunkin... En ole tätä siis aikoihin kirjoitellut, mutta suunnitelmat on kyllä jossain tallessa, hmm... Ja kappas, olen näköjään sanonut väsänneeni pari lukua varastoon - missäköhän ne ovat *apinahymiö-joka-on-peittänyt-käsillä-silmänsä*. No joo, ihan oikeasti, vilpittömät pahoittelut teille ihanille, jotka olette jaksaneet lukea tätä ja vielä kommentoidakin! Kaikki kommentit piristivät päivääni ihan tuhottoman paljon ottaen huomioon, kuinka kauan sitten ne on kirjoitettu En uskalla luvata, että palaan julkaisemaan lisää osia näin järkyttävän pitkän tauon jälkeen, mutta ei se missään nimessä mahdotontakaan ole

LillaMyylle erikoiskiitos kirjoitusvirheiden bongailusta! Itse ajattelin aina, että Ron oli kateellinen Harrylle tämän kuuluisuudesta ja erityishuomiosta, ja koska Harry ei tässä ole läheskään samassa asemassa, mielestäni Ronilla ei ole syytä olla ainakaan niin kateellinen kuin kirjoissa. Kilometrikommentit ovat aina mahtavia, ja minusta kommenttisi oli oikein asiapitoinen; kolmas kappale oli ehkä suosikkini! (Siis ihan oikeasti, se oli ihana )

[Nyyhti]

Oho, uusi luku kolmen vuoden ja yhden päivän jälkeen! Kaivoin siis ficin esiin, luin sen ja totesin, että totta hitossa mä kirjoitan tämän loppuun. Oli sitten enää lukijoita tai ei! Julkaisu on toki aina asia erikseen, mutta toivon kovasti, että joku jaksaisi tätä vielä lukea! Seuraava luku ei ole kuitenkaan mitään "uutta tuotantoa" - itse asiassa lukuun 20 saakka näitä olikin jo valmiina, eivätkä kaivanneet kuin pientä muokkausta.



Luku 17
Loukkaantunut

Seuraavan aamun aamupala oli täyttä kaaosta. Oppilaat menivät totuttuun tapaan tupapöytiinsä istumaan, mutta kun pöllöposti saapui, Harry ihan totta alkuun säikähti jonkun hyökänneen taas – eikä hän ollut huudoista päätellen ainoa.
   Pöllöjä saapui niin paljon kerrallaan, että taivaskatto pimeni täysin, ja ilma oli täynnä pelkkää siipien lepatusta. Vaikutti siltä, että joka ikinen oppilaista oli saanut pöllön – tai Harryn tapauksessa kolme. Ainoastaan Luihuisen tupapöytä näytti samalta kuin yleensä aamuisin: kaikissa muissa pöydissä oppilaat jäivät valtaisan pöllömeren alle piiloon.
   Kun kaaos väistyi hieman, ja oppilaat pääsivät availemaan kirjeitään, pöllöt rynnivät ulos ikkunasta valtavana virtana. Puolen minuutin kuluttua, kun Harry oli onnistunut avaamaan ensimmäisen kirjeensä, alkoi uusi meteli.
   ”Ainakaan kenenkään ei tarvitse hävetä saaneensa räyhääjän”, sanoi Ron, joka oli ensimmäisenä tilanteen tasalla. Hänkin piteli kirjettä, mutta vaikutti äärimmäisen haluttomalta avaamaan sen.
   ”Niitäkö nuo ovat?” Neville kysyi ja katseli ympärilleen. ”Ovatko ne jotain puhuvia kirjeitä?”
   Ron nyökkäsi. ”Onneksi äiti ei lähettänyt minulle sellaista. Ehkä hän ei ole vielä kuullut jälki-istunnosta.” Siitä huolimatta hän silmäili saamaansa kirjettä aivan kuin epäillen, että sen sisältä saattaisi sittenkin paljastua räyhääjä.
   ”Minua ei ainakaan voida syyttää jälki-istunnosta”, Harry sanoi suhteellisen tyynenä alkaessaan lukea ensimmäistä kirjettä. ”Isä on itse joutunut sinne niin usein.”

Hei Harry! Kirje alkoi Harryn isän käsialalla.

Luonnollisesti kuulimme, mitä kurpitsajuhlassa tapahtui. Kävi todella hyvä tuuri, että kuolonsyöjät saatiin häädettyä niin nopeasti pois. Sirius on pitänyt meidät ajan tasalla sinun voinnistasi, joten emme ole olleet erityisen huolissamme. Luulenpa, ettet ole erityisen peloissasi, mutta yritä muistaa, että pieni annos tervettä pelkoa on parempi kuin uhkarohkeus. Pian on joululoma, joten nähdään silloin! Ja äitisi lähettää luonnollisesti taas hirmuisen kasan terveisiä.

Isä

Harryn teki mieli pyöritellä silmiään isänsä varoituksille. Eihän hän sentään uhkarohkea ollut. Hän oli juuri avaamassa toista kirjettä, kun Ron voihkaisi.
   ”Mitä nyt?” Harry ja Neville kysyivät yhteen ääneen.
   ”Äiti vaikuttaa olevan sitä mieltä, että on suunnilleen minun vikani, että kuolonsyöjät tulivat tänne. Hän yrittää uhkailla minua tulemaan aiemmin kotiin.”
   ”Ei kai sentään?” Harry hämmästeli.
   ”Minun vanhempani käskivät minut saman tien kotiin”, heidän vierestään Dean puuttui keskusteluun. ”Isä tulee kuulemma hakemaan minut huomenna illalla. Ikään kuin olisin lähdössä.”
   Harryn suu avautui järkytyksestä. Hänellä ei kestänyt kauaa tajuta, etteivät Ron ja Dean olleet ainoita, jotka olivat saaneet vastaavanlaisia kirjeitä.
   ”Mummi sentään tuli siihen johtopäätökseen, että minun on parempi pysyä täällä”, Neville sanoi ja heilautti valtavan pitkää kirjettä pikaisesti Ronin ja Harryn edessä. ”Hän aloitti kirjeen syyttämällä minua huonosta koulumenestyksestä ja pohti sitten koko loppuajan sitä, pitäisikö minun jäädä tänne vai ei.”
   ”Totta kai sinun pitää jäädä kouluun!” puuskahti täysin yllättäen Hermione Granger, jonka Harry ei ollut edes huomannut istuvan lähistöllä. ”Ja niin pitää minunkin, sanoivat vanhempani mitä tahansa. Minun täytyy kirjoittaa heille saman tien.” Niine sanoineen Hermione kaivoi laukustaan pergamenttia ja sulkakynän ja rypisti aiemmin pitelemänsä kirjeen nyrkkiinsä.
   ”Miten kaikkien vanhemmat voivat haluta lapset kotiin?” Harry kysyi edelleen järkyttyneenä. ”Eivätkö he tajua, että olemme täällä paremmassa turvassa?”
   ”Mitä sinun vanhempasi sitten kirjoittivat?” Ron kysyi.
   Harry kohautti olkapäitään. ”Lähinnä vain lähettivät terveisiä.”
   ”Epäreilua”, Ron mutisi. ”Menen etsimään veljeni, että voimme kääntää yhdessä äidin pään.”
   Harry nyökkäsi hajamielisesti availlessaan toista kirjettään, joka oli ilmeisesti Remukselta.

Hei Harry!

Tylypahkassa olikin astetta jännittävämpi Halloween tänä vuonna. Sirius kertoi, että pärjäsitte kuitenkin mainiosti, mikä oli todella mukava kuulla. Täällä kotona menee oikein hyvin, joskin pitää kiirettä. Meillä kaikilla on sinua kova ikävä, mutta onneksi jo jouluna näemme! Muistahan opiskella ahkerasti, sillä vaikka Sirius ei olekaan kaikista paras vahti siinä asiassa, me muut saamme kyllä tietää, jos laiskottelet.

Muista myös kertoa, jos sinulla on jotain joululahjatoiveita. On toki vähän aikaista, mutta tässä hässäkässä ei koskaan voi tietää, milloin on aikaa lahjahankinnoille.

Remus

”Ai niin, kohtahan on joulu!” Harry hihkaisi. ”Ihan mahtavaa, kun saa taas lahjoja! Mitä te aiotte toivoa tänä vuonna?” hän kysyi innoissaan ympäriltään, mutta vain Neville kuunteli häntä. Tämä vaikutti hänen yllätyksekseen hiukan vaivaantuneilta, vaikka hän itse ei keksinyt mitään sen hauskempaa puheenaihetta.
   ”Mummi ei kuitenkaan kuuntele, mitä minä toivon”, Neville sanoi nyrpeänä. ”Sitä paitsi saan aina täysin tuntemattomiltakin ihmisiltä joululahjoja, ja ne ovat lähes aina jotain hienoja kirjoja, joihin en taatusti aio ikinä koskea. Kerran joku lähetti minulle suklaasammakoita, ja se oli koko joulun paras lahja.”
   Taas Harryn suu loksahti auki hämmästyksestä. Sellaistako oli olla kuuluisa Neville Longbottom? Hän muisteli lämmöllä kaikkia leikkiluutiaan, huispausottelulippujaan (vaikkakin huonoihin otteluihin, sillä niissä oli tarpeeksi vähän yleisöä, jotta niitä uskallettiin järjestää), valtaisia herkkukasoja, uusimpia pelejä, kauko-ohjattavia lentäviä lepakoita, tuntitolkulla pomppivia superpalloja, itsestään maaliin ohjautuvia kaatoja, suuria rikottavia rakennuspalikoita, jotka korjautuivat itsekseen… Hän oli saanut lapsuudessaan suuren osan kaikista uusimmista villityksistä, jotka oli halunnut – ja erityisesti jouluna. Hän oli aina kuvitellut, että kuuluisa Neville Longbottom saisi kaiken sen ja lisäksi lauman yksisarvisia tai jotakin vastaavaa.
   Toisaalta Harry oli hyvin iloinen, että Neville ei ollut sellainen pilalle hemmoteltu itsestään liikoja luuleva idiootti, vaan hyvä ja luotettava ystävä.
   Harry avasi vielä kolmannen kirjeensä. Suuressa salissa yleinen tunnelma oli edelleenkin aika kauhistunut, eikä Harry lainkaan ihmetellyt syytä siihen, mikäli tosiaan niin monen oppilaan vanhemmat uhkasivat hakea heidät kotiin.
   Kun Harry sai kirjeen eteensä, hän kurtisti kulmiaan ihmeissään, sillä kirje oli hänen äitinsä käsialaa. Hänhän oli jo saanut isältään kirjeen, joten mitä asiaa äidillä saattoi vielä olla?

Harry!

Minä sain juuri tietää, että sinä olit leikkinyt idioottia ja mennyt ulos, vaikket olisi saanut. Ja millaisesta syystä! Pelaamaan huispausta! Kuinka typerä sinä muka oikein olet? Eikö kolme päivää suuressa salissa ollut tarpeeksi? Kuvitteletko muka todella, että olet turvassa, jos et noudata sääntöjä? Tiedän, että tällaista asiaa ei kannattaisi sanoa kirjeessä, mutta en käsitä, miten sinun paksuun kalloosi saa muuten taottua järkeä. KUOLONSYÖJÄT OVAT TYLYAHOSSA. Enkä uskalla luvata, etteivät he keksi keinoa päästä Tylypahkaan, koska sitä he jatkuvasti yrittävät. Ja poika hyvä, minä en halua, että sinut tapetaan, joten ole nyt hyvä ihminen siellä, missä sinun pitää! Ja älä vain hiisku tästä sanaakaan kenellekään.

Sisäistä, mitä sanoin, ja ymmärrä, että olet todellakin pahassa pulassa, jos et tottele opettajia. Jos se ei muuten onnistu, ajattele edes sitä, että me kaikki kiltalaiset vaarannamme henkemme suojellaksemme sinua. Minä, isä, Remus, myös Peter ja tällä hetkellä erityisesti Sirius. Kyllä sinun se pitäisi tietää, vai oletko unohtanut? Etkö tiedä, mitä hengen vaarantaminen tarkoittaa? Se tarkoittaa, että joku voi KUOLLA, ja sinä menet pelaamaan HUISPAUSTA, niin että se joku kuolisi sitten ihan turhaan. Toivon todella, että Sirius järjestää sinut tekemään jälki-istunnossa jotain sellaista, että tajuat tämän vihdoinkin! Sirius ei ole siellä sinun lapsenvahtinasi, vaikka haluaisitkin ajatella niin. Jos hän joutuu leikkimään sinun lapsenvahtiasi, paljon suuremmat asiat vaarantuvat. Pidä hyvää huolta, erinomaisen hyvää huolta, että minä en enää ikinä saa häneltä sellaista viestiä kuin eilen illalla! Häpeä, Harry Potter!

Ja nyt, ole niin hyvä ja polta tämä kirje. Äläkä puhu sen sisällöstä kenellekään.

Pidä huolta itsestäsi. Olet rakas.

Äiti.

Harry nielaisi ja vain tuijotti kirjettä tyrmistyneenä. Hän ei osannut hetkeen reagoida mitenkään, mutta hänen silmäkulmiaan kutitteli hassusti. Kuolonsyöjät olivat siis edelleen Tylyahossa. Miksi he muka haluaisivat jatkuvasti Tylypahkaan? Ja miksi ihmeessä he tappaisivat Harryn, joka vain pelasi ulkona huispausta? Vaikka kyllähän Harrya oli varoitettu ennenkin siitä, että joskus he tappoivat vain huvikseen…
   ”Mitä siinä oli, Harry?” Neville kysyi. ”Näytät järkyttyneeltä.”
   ”Tuota… mitä? Tässä? Äh, äiti suuttui minulle siitä, että jouduin jälki-istuntoon”, hän mumisi ja tajusi, että hänen tosiaan pitäisi polttaa kirje. Kesti hetken ennen kuin hän muisti sopivan loitsun, joka onneksi toimi saman tien. Hän tunsi olonsa niin kertakaikkisen kurjaksi, että sai juuri ja juuri kerättyä tahdonvoimaa estääkseen leukaansa tärisemästä. Hän loi katseensa alas, ja samalla hänen poskelleen vieri kyynel.
   ”Miksi sinä poltat sen?” Neville kysyi ihmeissään.
   ”Öh… Mitä tällaista säästäisi. Pelkkiä toruja vaan.” Merlinin kiitos hän oli Nevillen kanssa, ja Ron oli edelleen jossain veljiensä luona. Neville ei ollut sellainen ihminen, joka pilkkaisi Harrya tai uteli liikoja.
   ”Selvä”, Neville sanoi olkiaan kohauttaen. Harrysta tuntui, ettei Neville uskonut häntä, mutta oli tarpeeksi hienotunteinen ollakseen kysymättä sen enempää. Harry pyyhki kiireesti hihallaan poskensa, johon oli vierinyt pari hiljaista kyyneltä lisää. ”Se tarkoittaa, että joku voi KUOLLA” – mitä Harry muka tekisi, jos joku todella kuolisi? Hän oli kasvanut kuolinuutisten keskellä, mutta kaikki hänen laajasta perheestään olivat kuin ihmeen kaupalla pysyneet hengissä niin pitkään, että usein hän tosiaan unohti, että nämä olivat aivan yhtä suuressa vaarassa kuin kaikki muutkin.

Harry ja Ron eivät paljon surreet jälki-istuntoaan enää muutaman päivän päästä (sillä jopa vessojen kuuraamiseen ilmaan taikaa pystyi tottumaan), koska heidän kovasti odottamansa Puusukupuh-Korpinkynsi-ottelu oli vihdoin alkamassa. He olivat oppineet jo viime kerrasta, että Neville ei siitä paljon innostunut, joten he eivät edes yrittäneet saada tätä mukaan odottavan kiihtyneeseen pohdintaansa päivän ottelusta.
   Katsomot eivät olleet läheskään niin täydet kuin edellisessä pelissä. Hetken mietittyään pojat tajusivat sen johtuvan siitä, että niin moni oppilas oli haettu kotiin. Sen tajuaminen sai kaiken tuntumaan jotenkin ankeammalta, ja niinpä heidän vilkutuksensa toisella puolella istuvalle Hagridille (joka hymyili aivan kuin kaikki olisi niin kuin pitää) oli hyvin vaisu. Vasta, kun selostaja kuulutti ensimmäiset pelaajat, Harryn mieliala kohosi.
   Harry ja Ron eläytyivät peliin täysillä mukaan. Oli selvää, että Korpinkynsi oli parempi, mutta siitä huolimatta Puuskupuh onnistui tekemään ensimmäisen maalin.
   ”Puhdasta tuuria”, Ron totesi.
   ”Niinpä”, Harry sanoi. ”Korpinkynsi tasoittaa varmasti pian.”
   Mutta vaikka kaato oli lähes jatkuvasti Korpinkynnellä, he eivät saaneet maalia, sillä he onnistuivat tekemään aina jonkin pienen ratkaisevan virheen, johon Puuskupuh hanakasti tarttui.
   ”En varsinaisesti kannata kumpaakaan”, Ron sanoi noin vartin jälkeen, ”mutta Korpinkynsi todellakin ansaitsisi maalin tuolla pelillä…”
   Harry mumisi myöntymyksen merkiksi. Korpinkynsi hallitsi peliä jatkuvasti, ja molemmat joukkueet pyörivät Puuskupuhin päädyssä. Kaato lensi sujuvasti Korpinkynnen pelaajien välillä, ja suurin osa puuskupuhien ajasta kului korpinkynsien lyömien ryhmyjen väistelyssä. Viiden minuutin pyörityksen jälkeen se vihdoin tapahtui:
   ”KORPINKYNSI TASOITTAA 10–10!” selostaja karjui sinipronssisen katsomon mylvinnän yli.
   ”Tulihan se sieltä!” Harry iloitsi. Neville hänen vieressään lähinnä taputti kohteliaasti.
   Korpinkynnellä oli kuitenkin mahdottoman huono tuuri. Tuntui melkein siltä, että joka kerta, kun he vahingossa pudottivat kaadon, joku puuskupuh onnistui tekemään maalin. Vartin kuluttua tilanne oli jo 30–10.
   ”Heillä on todella hyvät hermot”, Harry ihmetteli. Vaikka Korpinkynsi oli häviöllä, kukaan ei sortunut likaiseen peliin eikä rangaistusheittoja jaeltu.
   Muutaman läheltä piti –tilanteen jälkeen Puuskupuhin etsijä lähti kiihdyttämään suoraan ylöspäin kohti taivasta. Katsomossa henkäiltiin ihmeissään. Harry yritti muiden tavoin tähyillä sieppiä, mutta oli vuodenaikaan nähden harvinaisen aurinkoinen sää, eikä hän erottanut oikeastaan mitään. Korpinkynnen etsijä oli korkeammalla kuin Puuskupuhin ja kääntyi myös ylöspäin. Siepin oli oltava jossain siellä…
   Alempana kentällä yksi Korpinkynnen jahtaajista käytti tilanteen hyödykseen, ryösti kaadon ja teki yksin valtavan hienon maalin. Hän sai vain hajanaisia taputuksia, sillä suurin osa katsomosta seurasi etsijöitä, jotka lensivät lähes suoraan kohti aurinkoa.
   ”Onko siellä sieppi?” selostaja hämmästeli. ”Aurinko paistaa suoraan kohti pelaajia… Siellä he joka tapauksessa molemmat lentävät…”
   Oli tosiaan mahdotonta sanoa, kumman joukkueen etsijä oli edellä ja kumman jäljessä vai olivatko he kenties rinnatusten. Kuitenkin noin puolen minuutin kuluttua molemmat kaarsivat alas –
   ”Puuskupuhin etsijällä on sieppi!” selostaja huusi. ”PUUSKUPUH VOITTAA! 180–20 PUUSKUPUHILLE!”
   Se osuus katsomosta, joka oli verhoutunut keltamustaan, alkoi pitää niin valtavaa meteliä, että katsomot tärisivät. Puuskupuhin joukkuelaisten kasvoilla oli tyrmistyneen iloiset ilmeet, kun he rynnistivät halaamaan toisiaan. Korpinkynnen pelaajat olivat niin ikään tyrmistyneitä, mutta iloa heidän kasvoiltaan ei voinut löytää millään.
   ”En voi uskoa tätä”, Ron puuskahti. ”Puuskupuh? Ja voitto 160 pisteellä?”
   ”Korpinkynsi pelasi kyllä paremmin”, Nevillekin myönsi.
   Koko Tylypahka tuntui olevan ihmeissään pelin tuloksesta, sillä loppupäivänä oli hyvin vähän mitään muita puheenaiheita. Harry ja Ron intoutuivat illalla syvälliseen analyysiin jo menneistä ja tulevista peleistä, ja Fred ja George liittyivät heidän seuraansa tarjoten asiantuntevia tietoja sekä kertoillen harjoituksistaan. Neville pakeni Hermionen viereen istumaan – asia, jota Harry ja Ron eivät voineet käsittää, sillä Hermionen seuraan meneminen tarkoitti automaattisesti läksyjen tekemistä.
   Kun koko kouluhuispauksen aihe oli käsitelty loppuun, kaksoset lähtivät ystävänsä luokse omien sanojensa mukaan ”suunnittelemaan niin hienoa jäynää, että teidän aivonne räjähtäisivät pelkästään sen kuulemisesta”. Ron avasi teatraalisesti huokaisten läksykirjansa, ja Harry kaivoi niitä vältelläkseen esiin kasan huolimattomasti repimiään pergamentinpalasia ja alkoi kirjoittaa. Hän päätti jättää vastaamatta mitään suoraan äitinsä kirjeeseen, ja jos häneltä kysyttäisiin syytä siihen, hän voisi aina sanoa, että se olisi ollut turvallisuusriski. Kirjehän oli poltettu ja kaikkea.

Hei äiti ja isä!

Koulussa on kovin arkista nyt. Puuskupuhit voittivat Korpinkynnet huispauksessa, vaikka Korpinkynsi pelasi niin paljon paremmin. Kukaan ei olisi ikinä uskonut sitä, eikä ilmeistä päätellen edes kukaan pelaajista. Tästä tulee todella jännää! Rohkelikon ja Korpinkynnen otteluun ei ole enää pitkä aika, ja minusta oikeasti tuntuu, että meillä saattaa olla mahdollisuuksia tupamestaruuteen. Tietysti kaikkien loppujen pelien pitää mennä täysin putkeen, mutta silti.
   Siihen teidän lähettämäänne kirjeeseen minun piti vastata, että kiitos, ettette yritä saada minua täältä pois. Ihan kauhean monet ovat yrittäneet saada lapsiaan lähtemään, ja osa onkin jo tultu hakemaan. En tajua, mikä järki siinä on. Juuri eilen näin, kun yksi rohkelikko jouduttiin kantamaan ulos, ja hän oli sentään neljäsluokkalainen. Ihan kamalaa, että joidenkin vanhemmat ovat niin ilkeitä, että pakottavat lapsensa lähtemään täältä.

Harry

Seuraava aamu alkoi muodonmuutosten kaksoistunnilla, minkä jälkeen vuorossa oli loitsutunti. Kirje odotteli Harryn taskussa sitä, että hän löytäisi Siriuksen ja voisi pyytää tätä välittämään kirjeen edelleen. Kun tuli lounasaika, Harry oli varma, että näkisi Siriuksen viimeistään suuressa salissa. Tämä ei kuitenkaan ollut opettajanpöydässä.
   ”Näettekö missään Siriusta?” Harry kysyin Nevilleltä ja Ronilta.
   Kumpikin pyöritteli päätään. ”Eikö hän ole sinulle vihainen?” Neville kysyi. ”Siitä huispausjutusta?”
   Harry kohautti olkapäitään. ”Tuskin nyt enää.” Niin hän ainakin toivoi.
   Lopulta Harryn oli myönnettävä, ettei hänen kummisetänsä yksinkertaisesti ollut lounaalla. Harrya harmitti, sillä hän olisi halunnut saada kirjeen matkaan. Sen takia hän ei saanut syötyä kovin hyvin, vaikka ruuassa itsessään ei ollut mitään vikaa.
   Kesken ruokailun Neville tönäisi Harrya olkapäähän ja osoitti salin oville. Siellä seisoi Sirius ja tähyili ympäri salia kuin etsien jotain. Harry kohotti äkkiä kätensä vilkutukseen. Kun Sirius huomasi sen, hän tuli suoraan Harryn luo.
   ”Hei!” Harry sanoi pirteästi. ”Minulla on –”
   ”Minulla on sinulle todella tärkeää asiaa”, Sirius keskeytti hiljaisella äänellä, josta tihkui kiire. ”Tule aulaan, jotta voimme puhua rauhassa.”
   Harry vakavoitui saman tien ja laski ruokailuvälineensä alas. ”Selvä”, hän sanoi, nousi ja seurasi kummisetäänsä aulaan. Sirius etsi kaikista syrjäisimmän kolkan ja kääntyi sitten katsomaan Harrya.
   ”Kuuntele tarkasti, koska minä en aio selittää tätä kahta kertaa. Yöllä oli kahakka kuolonsyöjien ja killan välillä. Kaikki alkoi ihan tavanomaisesti: kuolonsyöjät menivät riehumaan kylään lähelle Godrickin notkoa, kilta sai tiedon, kiltalaisia meni paikalle. Äitisi, isäsi ja Remus olivat tietysti kaikki mukana ensimmäisten joukossa, koska se oli niin lähellä. Kun he pääsivät sinne, kuolonsyöjät muuttivat taktiikkaa ja hyökkäsivät kaikki yhtä aikaa Remuksen kimppuun.”
   Siinä vaiheessa Harry henkäisi terävästi, mutta ei uskaltanut enää päästää ilmaa ulos vaan pidätteli henkeään. Häntä pelotti.
   ”Kiltalaiset saivat suojattua Remusta, joten hän ei kuollut”, Sirius selitti tavallista matalammalla äänellä. Hän puhui rauhallisesti, vaikka Harry arvasi hänen olevan todella huolissaan. ”Kuolema ei kuitenkaan ollut kaukana. James ja Lily nappasivat Remuksen ja lähtivät pois, minkä jälkeen kuolonsyöjät jatkoivat taistelua normaalisti.”
   Harry nielaisi vaikeasti. ”Mitä Remukselle sitten kävi?”
   Sirius pudisteli vakavana päätään. ”Tilanteesta ei ole vielä selkoa. Hän on Mungossa tällä hetkellä, ja äitisi tietysti tekee parhaansa, jotta hänet saadaan kuntoon. Vielä en osaa sanoa muuta kuin että hän sentään hengittää.”
   Harry nyökkäsi surkeana. ”Entä se taistelu? Miten siinä kävi?”
   Sirius huokaisi. ”Kuolonsyöjät veivät sen erän. Heitä oli enemmän. Mutta se ei ole nyt tärkeää. Se oli vain pieni nujakka. Tärkeämpää on kysyä, miksi he hyökkäsivät juuri Kuutamon kimppuun.”
   ”Minä en ainakaan keksi”, Harry sanoi suutaan mutristaen. ”Uskotko, että Remus paranee?”
   Sirius hengitti syvään ja mietti hetken ennen kuin vastasi. ”Kyllä minä uskon. Hän… hän on vahva. Ja äitisi on taitava.”
   Harry nyökkäsi mietteliäänä. ”Pääsenkö minä katsomaan häntä?”
   ”Et”, Sirius vastasi epäröimättä. ”Sinun on nyt pysyttävä täällä. Mutta minä lähden katsomaan häntä. Tulen takaisin huomenna. Olehan siis poikkeuksellisen kiltisti, koska en ole täällä pelastamassa nahkaasi.”
   ”Kyllä, Sirius. Ja anteeksi.”
   Sirius hymähti ja pörrötti vähän Harryn hiuksia. ”Ainakaan et ole liian peloissasi tästä kaikesta. Se sentään on hyvä. Mutta nyt minun on lähdettävä, tai Dumbledore ei enää anna minun käyttää hänen takkaansa.”
   ”Sano Remukselle terveisiä”, Harry sanoi, kun Sirius kääntyi lähteäkseen.
   ”Minä sanon”, Sirius vastasi ja hymyili hieman surumielisesti. ”Vaikka hän ei kuulisikaan.”
   Kun Sirius oli jo ottanut muutaman askeleen, Harry muisti kirjoittamansa kirjeen. ”Hei, Sirius, odota! Voitko viedä kirjeeni äidille ja isälle?”
   ”Tietysti”, Sirius sanoi. Harry riensi viemään hänelle taskussaan rypistyneen pergamentin, ja sen tehdessään hän ei voinut vastustaa kiusausta halata pikaisesti kummisetäänsä – huolimatta siitä, että joku olisi saattanut nähdä.
 

[neaemilia]

Sori oon junassa ja kännys ei oo kamalasti taaskaan akkua, et rakentavat lentää norjaan. Tää on tosi kiva. Mua häiritsee hyvin paljon miksi ne kuolonsyöjät yritti tähdätä vain Frediin! :/

[LillaMyy]

Oli sitten enää lukijoita tai ei! Julkaisu on toki aina asia erikseen, mutta toivon kovasti, että joku jaksaisi tätä vielä lukea!

JOOOOOOOOOO!!!! (P.S. Lue tämä niin, että kuulet sen pääsi sisällä erittäin korkeataajuisena squeal-äänenä, koska sellainen musta pääsi, kun huomasin, että tämä oli jatkunut. ) Eli, kyllä tätä edelleen luetaan, hyvä, että päätit kirjoittaa tämän loppuun, koska wiiii!!

Voi ei, Nevilleä kävi tosi sääliksi, kun hänen lempilahjansa olivat niitä harvoja suklaasammakoita. Ei mahda olla helppoa olla kuuluissa Neville Longbottom, kun kukaan ei tiedä, mitä oikeasti haluat (ja vaikka tietäisi, niin ei välitä). >: Jotenkin musta tuntuu, että tässä tarinassa Nevillen kohtalo on paljon surkeampi kuin Harryn tarina oli kirjoissa (tai sitten se vain tuntuu siltä, kun oikeasti se meni toisin päin ja on jo nähnyt näiden kahden erilaiset kohtalot...).

Harry ja Ron eivät paljon surreet jälki-istuntoaan enää muutaman päivän päästä (sillä jopa vessojen kuuraamiseen ilmaan taikaa pystyi tottumaan), koska heidän kovasti odottamansa Puusukupuh-Korpinkynsi-ottelu oli vihdoin alkamassa.

Tällainen erikoinen tupa oli eksynyt tähän uusimpaan lukuun.

Hyiiii, kerkesin jo säikähtää pahemman kerran, että Remukselle olisi sattunut jotain, mutta onneksi ei sitten kuitenkaan mitään kamalampaa ainakaan. Mutta aika kummallista kyllä, että kuolonsyöjät tuolla lailla ottivat juuri hänet kohteekseen, elleivät he sitten yrittäneet jotain ihmeellisiä temppuja pienelle ihmissudellemme. Tätä on kuitenkin edelleen varsin mielenkiintoista seurailla, koska tämä menee niiiiiin eri polkuja kuin kirjat, ettei tässä voi oikein edes arvailla tulevia juonenkäänteitä juuri mitenkään. Tuli muuten nyt mieleen, että kun tämä on muutenkin niin erilainen, niin onko Remus tässä edes alun perinkään ihmissusi, jos hänet vasta nyt muutettiin, minkä takia Harry ei saisi tavata tätä näin nopeasti... Hmm... Tämä ajatus pistää nyt kyllä oikein kunnolla mietintää päälle, koska mitähän kaikkea tässä onkaan tapahtunut, kun Voldemort EI ole tappanut Pottereita. Onko Peter kääntynyt Voldemortin puolelle? Onko Kalkaros täysivaltainen kuolonsyöjä eikä kaksoisagentti?

[Nyyhti]

Oooooh, kaksi kommenttia, vaikka oli niin hirvittävän pitkä tauko! <3

neaemilia, eipä tuo rakentavan Norjaan lento haittaa, ihanaa, että kommentoit! Vastausta kysymykseen saat valitettavasti vielä jonkin aikaa odottaa, mutta kyllä se sieltä lopulta tulee

LillaMyy, kiiiiitos kommentista ja siitä, että jaksat vielä lukea! Siis jouduin lukemaan tuon Puusukupuhin kolmesti läpi ennen kuin tajusin, mikä siinä mättäsi, ja sitten vielä joka kerta, kun luin uudestaan kommenttisi (krhm ihan vain pari kertaa), jouduin aina lukemaan sen kahdesti ennen kuin hoksasin. Voi apua, kun sitä voikin olla sokea virheille Mutta Remus on ihan ihmissusi - siitä oli muistaakseni joku pieni maininta tuolla aiemmissa luvuissa, mutta ei todellakaan mikään ihme, jos et muista Peteristä oli vähän juttua alussa, ja hänestä saattaa tulla jotain mainintaa myöhemmin, mutta Kalkaroksesta ainakin varmasti kuullaan jossain vaiheessa

Tässä siis seuraava luku! Olen nyt jonkin verran kirjoitellut ficciä eteenpäin, ja olen vähän huolissani, että tämä lähtee ihan lapasesta. Tätä on niin kiva kirjoittaa, että juonta on välillä vaikea kuljettaa eteenpäin, kun jään fiilistelemään joitain dialogeja... No, siihen on onneksi aikaa vielä jokunen luku!


Luku 18
Tällipaju pettää

Lounaan jälkeen Harry käveli Nevillen ja Ronin perässä pimeyden voimilta suojautumisen tunnille kuin unessa. Hänen olisi pitänyt olla innoissaan lempiaineensa tunnista, mutta hänen mieleensä mahtui vain Remus. Kyllähän Remuksen olisi pakko tulla kuntoon…
   Neville ja Ron olivat myös tavanomaista vakavampia. Harry oli kertonut heille koko tarinan, ja Harry oletti heidän olevan järkyttyneitä Remuksen loukkaantumisesta, kunnes Neville sanoi ääneen:
   ”Mitähän ihmettä kuolonsyöjät oikein voivat juonia? Miksi he hyökkäisivät vain yhden kiltalaisen kimppuun? Ei siinä ole mitään järkeä.”
   ”Niinpä”, Ron myönteli. ”Siinä on pakko olla takana joku kiero suunnitelma. Mistä vetoa, että ne takaisin tulleet luihuiset tietävät siitä.”
   ”He ovat jättäneet meidät harvinaisen hyvin rauhaan”, Neville sanoi. ”Eivät ole edes huudelleet mitään.”
   Ron nyökkäili. ”Se on outoa. Ehkä hekin juonivat jotain?”
   ”Mitä ikinä se onkin”, Harry sanoi, ”aikuiset eivät takuulla kerro meille mitään.” Hän pohti äidiltä saamaansa kirjeen sisältöä ja oli jo vähällä paljastaa sen, mutta päätti kuitenkin pysyä hiljaa. Äiti oli kieltänyt niin vahvasti häntä sanomasta mitään, ja hän oli rikkonut jo liikaa sääntöjä.
   Kirvalas oli varannut heille sille tunnille parven kirottuja lepakoita. Heidän tehtävänään oli tunnistaa, mikä lepakoita vaivasi. Harrysta se ei ollut läheskään niin mielenkiintoista kuin taikoa itse, mutta korpinkynnet ja Hermione näyttivät olevan erityisen innoissaan. Lisäksi Harry oli niin huolissaan Remuksesta, ettei edes osannut muiden tavoin nauraa kuperkeikkoja heittelevälle lepakolle.
   Tunti oli suunnilleen puolivälissä, kun oveen koputettiin.
   ”Sisään”, Kirvalas huikkasi jokseenkin kyllästyneen kuuloisena.
   ”Anteeksi häiriö”, professori Kuhnusarvio sanoi hyväntuulisena tunkeutuessaan maha edellä ovesta sisään. Hänellä oli kädessään taikajuomapullo, jonka hän kohotti ylpeänä ylöspäin ja katseli siinä kimmeltävää lientä kuin haluaisi kulauttaa sen kurkkuunsa saman tien. ”Minä sain sen valmiiksi ja – hetkinen”, hän sitten sanoi vilkaistuaan ympärilleen ja ilmeisesti tajuttuaan, missä oli. ”Voi ei, anteeksi, minä koputin väärän luokkahuoneen oveen. Lipetit tilasi minulta tämän kauhealla kiireellä”, hän sanoi nostaen taikajuomaa taas hieman, ”mutta toimitin sen näköjään liiankin kiireellisesti, kun en edes tarkistanut, mihin luokkaan itseni tungin.” Hän hymähti pienesti. ”Anteeksi vielä keskeytys”, hän sanoi ja kääntyi ympäri. ”Hienoja lepakoita sinulla”, hän huikkasi vielä ennen kuin sulki oven perässään.
   Tunti jatkui hetken aikaa normaalisti, kunnes oveen koputettiin jälleen. Kirvalas vaikutti hieman ärsyyntyneeltä, mutta kehotti silti koputtajaa tulemaan sisään. Ovi kuitenkin avattiin ennen kuin hän sai sanaa loppuun.
   ”KAIKKI HETI POIS LUOKASTA!” ovella oleva Lipetit karjui. ”TYLYPAHKAAN HYÖKÄTÄÄN!”
   Se sai luonnollisesti aikaan kaaoksen. Suurin osa rohkelikoista rynnisti suoraan ovelle, mutta monet korpinkynnet kahmivat kirjojaan ja tavaroitaan mukaan ennen lähtöä.
   ”Vauhtia nyt”, Kirvalas hoputti. ”Menkää muiden mukana ja odottakaa lisäohjeita”, hän sanoi ja viittoili kaikkia menemään ulos ovesta. Harry, Neville ja Ron onnistuivat jäämään jonon hännille huolimatta korpinkynsien kirjojenpelastusoperaatiosta. Kun kaikki oppilaat olivat käytävässä, Kirvalas laittoi luokan oven kiinni jääden itse sisään. Harry kummasteli sitä hetken, mutta jatkoi sitten eteenpäin. Käytävä oli täynnä oppilaita, jotka kaikki juoksivat kohti eteisaulaa. Osa vanhemmista puristi taikasauvaa ja näytti vakavilta, osa nuorimmista vaikutti pakokauhuisilta.
   ”Miten he ovat voineet päästä sisään?” Ron huusi vierellään juokseville Harrylle ja Nevillelle. Se, joka vastasi, ei ollut kuitenkaan kumpikaan heistä, vaan heidän lähellään juokseva Hermione Granger:
   ”Katso ulos ikkunasta, niin huomaat itsekin!” tämä huusi. Hermione ei näyttänyt pakokauhuiselta, kuten esimerkiksi monet Korpinkynnen oppilaista, mikä sai Harryn pitämään hänestä hieman enemmän.
   Hermionen ohjeen mukaan Harry vilkaisi ulos ikkunasta, kun he pääsivät seuraavan kohdalle.
   ”Tällipajun salakäytävä!” hän henkäisi.
   He olivat juuri sopivasti sillä puolella linnaa, josta oli suora näkymä tällipajulle. Tällipaju oli jähmetetty paikoilleen, ja sen juurakon luota kiipesi jatkuvalla syötöllä mustakaapuisia naamioituneita ihmisiä taikasauvat valmiusasennossa. Harry huomasi myös, että pihalla olivat professorit Matoisa-Lankku ja Verso, jotka kahdestaan pitelivät ainakin kymmentä kuolonsyöjää. Ennen kuin Harry kulki massan mukana ikkunan ohi, hän ehti huomata opettajien takana kyyristelevät oppilaat: ilmeisesti kuolonsyöjät olivat keskeyttäneet pahemman kerran sekä yrttitiedon että taikaeläinten hoidon tunnin.
   ”Eikö salakäytävää muka ole vartioitu?” Neville puuskutti.
   ”Taatusti on”, vastasi yhä heidän lähistöllään juokseva Hermione. ”Kuolonsyöjät vain ovat päässeet läpi siitä huolimatta. Voi, vanhempani tulevat suuttumaan niin paljon! Minä vakuutin heille, että täällä on täysin turvallista…”
   Harry pyöritteli silmiään.
   He päätyivät eteishalliin, joka oli jo täynnä eri-ikäisiä oppilaita. Kaikki seisoskelivat jokseenkin tietämättöminä, kunnes muutama seitsemäsluokkalainen rohkelikko marssi ulko-ovista ulos villisti ärjyen.
   ”Ette kyllä koske minun veljeeni!” Harry kuuli erään heistä huutavan.
   ”Kaikki paikoillaan!” kuului huomattavasti arvovaltaisempi huuto marmoriportaiden yläpäästä. Harry tunnisti sen heti McGarmiwan ääneksi. ”Kukaan ei enää mene ulos!”
   ”Minerva!” jostain Harryn edestä huudettiin, ja Harry arveli kyseessä olevan Lipetitin, sillä tämän lyhyt vartalo hukkui oppilaiden sekaan. ”Missä Musta on? Entä vahdit?”
   ”Musta on poissa”, McGarmiwa vastasi. ”Vahdeista ei tietoa.”
   Sen sanottuaan McGarmiwa rynnisti marmoriportaat suoraan alas ja leväytti ulko-ovet levälleen. Oppilaiden keskuudesta kuului kohahdus, kun monet säikähtivät ja yrittivät siirtyä pikaisesti syrjään: ulkoa taistelun äänet kuuluivat jo sisälle.
   ”Mitä te oikein odotatte?” McGarmiwa kysyi ja kääntyi katsomaan oppilasmassaa. ”Menkää oleskeluhuoneisiinne niin kuin olisi jo!”
   Oppilaita oli kuitenkin niin paljon ja kaikki olivat olleet niin eri puolilla linnaa, että oleskeluhuoneisiin siirtyminen ei onnistunut nopeasti. Eri tupien oppilaat lähtivät vyörymään eri suuntiin, ja koko eteisaula tukkeutui pian. McGarmiwa ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen enää huomiota, sillä hän oli jo puolivälissä pihamaata ja hänen taikasauvastaan sinkosi niin valtavat määrät kipinöitä ja valosuihkuja ja savua, että Harryn silmiin sattui, kun hän yritti katsoa sitä.
   Harrylla ei varsinaisesti ollut mitään kiirettä Rohkelikkotorniin, sillä huolimatta ulkona riehuvasta taistelusta hän uskoi olevansa suunnilleen yhtä turvassa linnan eteisaulassa kuin tornissakin. Jos kuolonsyöjät olivat päässeet linnan maille, Harry ei halunnut kuvitella, kuinka kauan heiltä kestäisi päästä linnaan sisään.
   Viiden minuutin kuluttua eteisaulassa oli enää ryhmä yli 15-vuotiaita oppilaita – lähinnä rohkelikkoja, mutta myös muutama puuskupuh ja korpinkynsi – jotka tuntuivat olevan haluttomia noudattamaan opettajien neuvoja.
   ”Neville!” kuului yllättäen huuto, kun Harry, Neville ja Ron olivat puolivälissä marmoriportaita. Kaikki kolme kääntyivät ympäri ja huomasivat professori Kuhnusarvion.
   ”Mitä, professori?” Neville kysyi hieman huolestuneena.
   ”Mitä ihmettä sinä teet vielä täällä?” Kuhnusarvio torui. ”Sinun on juostava turvaan oleskeluhuoneeseen niin nopeasti kuin vain pystyt! Äläkä pysähtele ikkunoihin! Vauhtia!”
   ”Kyllä, professori”, Neville sanoi nöyrästi. He kaikki kolme kiristivät tahtia ja ohittivat muutaman ihmisen marmoriportaissa, mutta kun he lähtivät kulkemaan käytävää pitkin kohti toisia portaita, Neville hidasti.
   ”Mitä nyt?” Ron kysyi. Harry puolestaan marssi suoraan lähimpään ikkunaan katsomaan taistelua: opettajia oli ulkona tällä hetkellä suunnilleen saman verran kuin pystyssä olevia kuolonsyöjiä, ja opettajat pitivät loistavasti puolensa. Professori Verso jopa irrottautui taistelusta ja lähti opastamaan ulos jumiin jääneitä oppilaita kiertotietä pitkin kohti linnaa. Paikoillaan seisovan tällipajun alta kuitenkin kipusi jatkuvasti lisää kuolonsyöjiä, niin että opettajat jäisivät hyvin pian alakynteen, vaikka olivatkin huomattavasti taidokkaampia taikojia. Näytti aivan siltä kuin koko linnan piha olisi herännyt eloon: lähistön puut olivat lähteneet taistoon Tylypahkan puolesta, ilmassa lenteli lukuisia esineitä ja muutama Harrylle tuntematon viisijalkainen olento hyökkäili kuolonsyöjien kimppuun.
   ”Entä jos he ovat täällä minun takiani?” Neville kysyi. ”Eikö minun kannattaisi mennä tuonne ulos lopettamaan tämä?”
   ”Älä viitsi”, Harry tuhahti. ”Luuletko muka, että he lopettaisivat, jos nappaisivat sinut? Sitä paitsi me olemme tällä hetkellä voitolla.” Hän jätti mainitsematta, että tilanne kääntyisi pian, kun kuolonsyöjiä tulisi lisää.
   ”Niin, olet varmasti oikeassa”, Neville sanoi ja huokaisi. ”Jos vain olisimme vanhempia, voisimme mennä mukaan.”
   Harry ja Ron nyökkäsivät. Harry ei ollut edes huomannut, että Ron oli tullut hänen viereensä ikkunaan, ja yhdessä he seurasivat, kun joukko vanhimpia oppilaita rynnisti eteisaulasta mukaan taisteluun.
   ”Kuhnusarvio oli oikeassa”, Ron sanoi hetken kuluttua. ”Nevillen pitäisi olla oleskeluhuoneessa turvassa.”
   Se sai heidät jälleen liikkeelle. Oleskeluhuone oli tupaten täynnä ihmisiä, jotka kaikki olivat liimanneet nenänsä ikkunaan, sillä tornista näki juuri sopivasti tällipajun luokse. Harry kuuli, kuinka monet katuivat sitä, että olivat tulleet torniin eivätkä olleet menneet taistelemaan.
   ”Tuolla on minun siskoni!” yksi vaaleatukkainen viidesluokkalainen tyttö huudahti yhtäkkiä. ”Olin ihan unohtanut, että Amylla oli nyt yrttitietoa… Hän on vasta kaksitoista…” Hetken aikaa tyttö katsoi hiljaa ulos ikkunasta ja vaikutti olevan lähes rauhallinen, kunnes hän yhtäkkiä käännähti ympäri ja lähti juoksemaan muotokuva-aukolle kaivaen samalla taikasauvaa taskustaan. Kun hän säntäsi Harryn ohi, Harry huomasi, että hänen ilmeensä huokui puhdasta päättäväisyyttä.
   ”AMBER!” ilmeisesti tytön kaveri huusi. Joku kuudesluokkalainen poika toimi kuitenkin nopeammin ja kaappasi tyttöä, Amberia, vyötäisiltä. Amber alkoi rimpua ja kirkua, ja kolme ihmistä säntäsi hänen luokseen. ”Hän on siellä ihan turvassa, he ovat jo melkein päässeet linnaan. Kaikki opettajat ovat siellä. Ei sinusta olisi paljonkaan hyötyä.”
   Kun Amber yhä edelleen jatkoi rimpuilua ja huutamista, Ron sanoi: ”Minä haluan nähdä. Mennäänkö makuusaliin?”
   Harry ja Neville nyökkäsivät, ja yhdessä he kiipesivät äkkiä makuusaliinsa ja riensivät siellä heti ikkunan ääreen. Neville pysytteli hieman taaempana niin, ettei kukaan voisi nähdä häntä ulkoa.
   Kuolonsyöjät alkoivat olla ylivoimaisia. Heitä oli suunnilleen kuusi yhtä opettajaa vastaan, joskin muutamat mukana olevat oppilaat tasoittivat tilannetta hieman. Harry äkkäsi pian Kirvalaksen, joka taisteli vimmatusti viittä kuolonsyöjää vastaan. Kirvalaksen vieressä riehui Hagrid; riehuminen oli tosiaan paras sana kuvaamaan tämän tekosia, sillä Hagridilla ei ollut taikasauvaa, vaan hän heitteli kuolonsyöjiä ympäriinsä. Taiat eivät tuntuneet tekevän hänelle yhtään mitään.
   Kun Harry seurasi tilannetta tarkemmin, hän tajusi, että ulkona tunneilla olleet oppilaat eivät olleet vieläkään päässeet sisään. He olivat yhdessä kasassa, ja professori Verso seisoi suojelevasti heidän edessään. Harryn suureksi järkytykseksi monet kuolonsyöjät tähtäsivät suoraan oppilaisiin, ja Verson oli yritettävä venyä joka suuntaan suojellakseen näitä. Eräs punainen valosuihku pääsi kohteeseensa, ja yksi oppilaista kaatui maahan. Opettajat ärjyivät raivosta.
   ”Katsokaa!” Ron huusi ja osoitti sivuun taistelusta. Ikkunasta ei nähnyt kovin hyvin sinne, minne Ron osoitti, mutta ehdottomasti siellä liikkui jotakin. Kun Harry odotti hetken, hän huomasi, että Ronin osoittamasta suunnasta juoksi ainakin kaksikymmentä velhoa ja noitaa suoraan kohti taistelua.
   ”Tuo on Bill!” Ron huudahti. ”Minun veljeni Bill, hänen piti olla Afrikassa! Kiltalaiset ovat tulleet!”
   Kuolonsyöjät olivat jo huomanneet kiltalaiset, ja ennen kuin nämä ehtivät liian lähelle, kymmenet kuolonsyöjät laukoivat taikoja näitä kohti.
   ”Äiti!” Harry parkaisi, sillä hän oli juuri huomannut äitinsä, jota kohti ainakin kolme taioista lensi. Lily sai osan torjuttua, mutta yksi niistä hipaisi hänen käsivarttaan, josta alkoi vuotaa verta. Lily ei kuitenkaan ilmeisesti huomannut, sillä hän juoksi suoraan kohti oppilaita muutaman muun kanssa. Harryn sydän takoi valtavan nopeasti ja niin voimalla, että se melkein sattui. Hän kuitenkin pakotti itsensä katsomaan poispäin äidistään, jolloin hän huomasi isänsä ja Siriuksen. Nämä taistelivat vierekkäin kävellen samalla rauhassa eteenpäin, eivätkä lähistölle sattuneet kuolonsyöjät voineet mitään. Sirius kääntyi huutamaan jotain takanaan olevalle miehelle, joka nyökkäsi, ja sitten Sirius ja James jatkoivat matkaansa suoraan kohti tällipajua. Muut kiltalaiset ilmeisesti suojasivat heitä, ja Harry tajusi pian, mitä hänen isänsä ja kummisetänsä yrittivät: päästä tukkimaan tällipajun salakäytävän.
   Kuolonsyöjät tajusivat juonen myös, ja päättivät ilmeisesti tehdä sen turhaksi. He eivät yrittäneetkään puolustaa tällipajua vaan osoittivat sen sijaan voimakkaimman hyökkäyksensä kohti viattomia oppilaita, joilla tosin nyt oli enemmän puolustajia. Kauhukseen Harry näki, että vaikka kiltalaiset tekivät kaikkensa – ja James ja Sirius olivat jo päässeet tällipajulle – yhä useampia oppilaita kaatui maahan.
   Yhtäkkiä kuului valtava ryminä, joka kantautui sisälle asti. Tällipaju oli palasina maassa, ja maa sen ympärillä oli myös kummallisesti kuopalla. Sirius ja James läimäisivät tyytyväisinä ylävitosen: he olivat saaneet salakäytävän sortumaan täysin.
   Kuolonsyöjiä oli silti huomattavasti enemmän, eikä taistelu ollut lähellekään ratkaistu. Yhä useampi kiltalainen riensi suojelemaan oppilaita, joista suurin osa kyyristeli niin pienenä kuin vain pystyi. Yrttitiedossa olleet olivat ilmeisesti toisluokkalaisia, ja Harrysta näytti siltä, että taikaeläinten hoitoa opiskelleetkin vain kolmasluokkalaisia. Kukaan heistä ei osannut taistella siinä tilanteessa. Osa kuolonsyöjistä lähti kiertämään oppilaita niin, että näiden oli pakko muodostaa kasa, jonka ympärille kiltalaiset levittäytyivät. Harry tarkkaili vanhempiaan ja Siriusta sydän kurkussa, kun äkkiä Ron huusi kauhistuneena:
   ”ISÄ!”
   Harryn ei tarvinnut etsiä kauan syytä Ronin huutoon. Hän huomasi lähes saman tien miehen, joka makasi maassa ja jonka vieressä seisoi kaksi punatukkaista nuorempaa miestä, jotka ilmeistä päätellen karjuivat niin kovaa kuin pystyivät.
   Harry tajusi, että Ron vapisi. Neville hengitti kiivaasti, ja Harry itse tunsi sydämensä yhä aivan liian voimakkaasti. Heitä kaikkia pelotti, eikä tämä pelko ollut mitään verrattuna siihen, mitä Harry oli tuntenut kuullessaan hyökkäyksestä.
   Äkkiä kuului niin valtava pamahdus, että linnan kaikki ikkunat helisivät.
   ”Te ette satuta minun oppilaitani niin kauan kuin minä olen täällä.” Ääni ei huutanut, se puhui, mutta se oli vahvistettu taialla niin voimakkaaksi, että se kuului vaikeuksitta torniin asti.
   ”Onko tuo Dumbledore?” Neville kysyi kuiskaten.
   ”Luulen niin”, Harry sanoi matalalla äänellä. Ron vapisi edelleen ja oli aivan valkea kasvoiltaan, eikä ilmeisesti kyennyt puhumaan.
   Kuolonsyöjät näyttivät nauravan. Kun Dumbledore astui näköpiiriin, he kuitenkin kääntyivät katsomaan tätä.
   Dumbledore käveli rauhallisesti kohti taistelua. Suunnasta, josta hän tuli, Harry päätteli hänen saapuneen linnan porteista. Dumbledore näytti kovin pieneltä kulkiessaan yksin kohti niin montaa ihmistä. Aivan kuin kuolonsyöjillä olisi ollut yhteinen tahto, he kaikki käänsivät taikasauvansa kohti Dumbledorea ja kirosivat. Harry, Ron ja Neville älähtivät kauhuissaan, mutta Dumbledore vain kohotti taikasauvaansa yhtä aikaa monen kiltalaisen kanssa, ja kaikki kiroukset kimposivat pois.
   Seuraavaksi kuolonsyöjät kävivät oppilaiden kimppuun, mutta vaikka kiltalaiset eivät ehtineet torjua kaikkia kirouksia, ne kimposivat pois noin metrin päästä kaikista oppilaista. Harry ei aivan nähnyt alas asti, mutta hänestä vaikutti siltä kuin Dumbledore olisi hymyillyt.
   Kuolonsyöjät alkoivat selvästi hermostua. Kiltalaiset, opettajat ja Dumbledore tuntuivat puolestaan huokuvan rauhallista määrätietoisuutta: yksi kerrallaan kuolonsyöjät menettivät taikasauvansa tai tajuntansa tai joutuivat kaulasta varpaisiin saakka sidotuiksi. Kun kaikki kuolonsyöjät oli voitettu, Dumbledore pyyhkäisi taikasauvaansa kuin hidasta musiikkia pyytävä kapellimestari, ja kuolonsyöjät pakkautuivat siistiin kasaan linnan seinustalle.
   Siinä vaiheessa Harry tajusi pidätelleensä henkeään. Hän alkoi tähyillä tärkeimpiä ihmisiä väkijoukosta, vanhempiaan ja kummisetäänsä, mutta se oli yllättävän vaikeaa. Hän järkyttyi pian siitä, kuinka moni opettaja ja kiltalainen ja oppilas makasi maassa elottoman näköisenä tai pienessä verilammikossa. Hän alkoi jo hätääntyä, kunnes huomasi omaansa muistuttavan hiuspehkon. Hätäännys kuitenkin iski häneen pian uudestaan, sillä hän tajusi isänsä olevan polvillaan maassa makaavan Siriuksen vieressä.

[Nyyhti]

Luku 19
Valitettavasti kutsuttu vieras


Oppilaille ei annettu varsinaisesti lupaa lähteä mihinkään, mutta hyvin suuri osa ainakin Rohkelikkotornista tyhjeni lähes heti sen jälkeen, kun ulkona olleet olivat hävinneet näkyvistä. Dumbledore oli kävellyt Hagridin ja jonkun kolmannen kanssa kohti linnan porttia leijuttaen kuolonsyöjien kasaa edellään. Kaikki muut olivat liikkuneet oletettavasti kohti linnan sisäänkäyntiä, ja niinpä koko Rohkelikkotornin väki rynnisti kohti alakertaa. Harry ja Neville saivat juosta niin kovaa kuin vain pääsivät, jotta pysyivät Ronin perässä. Eikä Harry todellakaan voinut syyttää Ronia kiireestä, päinvastoin – hän olisi juossut ihan samalla tavalla, jos hänen jalkansa vain olisivat olleet yhtä pitkät.
   Kun kolmikko saapui alakertaan, he huomasivat Percyn, joka säntäsi hurjaa vauhtia suureen saliin. He seurasivat tätä.
   Suuren salin tupapöydistä kaksi oli kadonnut, ja niiden tilalla oli rivi kapeita vuoteita aivan kuin Pyhässä Mungossa. Kasa punapäitä oli kerääntynyt ovea toisiksi lähimmän vuoteen ympärille. Harry tunnisti saman tien Weasleyn kaksoset, jotka eivät ilmeisesti olleet olleet oleskeluhuoneessa lainkaan. Percy oli liittynyt joukkoon, ja Ron rynnisti sinne juoksujalkaa.
   ”Onko isä hengissä?” hänen ensimmäinen kysymyksensä oli. Harry ehti kuulla, kuinka joku vastasi ”on”, mutta enempää hän ei saanut selvää, sillä hän riensi jo eteenpäin sänkyrivistöjä pitkin etsien kummisetäänsä.
   ”Harry!” kuului ääni, jota Harry ei koskaan olisi voinut olla tunnistamatta: hänen äitinsä. ”Mitä sinä täällä teet?”
   ”Missä Sirius on?” Harry puuskahti saman tien. ”Onko hän kunnossa? Entä sinun kätesi?”
   ”Minun käteni?” Lily kysyi hieman poissaolevana ja alkoi tähyillä käsivarsiaan. Kesti hetken ennen kuin hän huomasi vasemman käsivartensa, joka oli aivan veren peitossa. ”Ohoh”, hän mutisi ja liikutti taikasauvaansa haavan ympärillä. Veri katosi, ja käsi näytti aivan ehjältä.
   ”Minä pelkäsin, että se oli vakavaa”, Harry sanoi ollen nyt jo hieman huojentuneempi. ”Sirius?” hän kysyi sitten uudestaan.
   ”Voi, hänellä ei ole hätää”, Lily sanoi. ”Isäsi onnistui torjumaan kirouksen pahimman terän, ja hän istuu jo pöydän ääressä jossain tuolla noin.” Hän osoitti epämääräisesti johonkin taakseen. ”Kuule, Harry, sinun ei pitäisi olla täällä. Niin moni on loukkaantunut, ja olet vain tiellä, kun seisoskelet siinä.”
   ”Niin, anteeksi”, Harry sanoi. Totta kai hänen äitinsä jatkaisi vain töitä, vaikka olikin juuri ollut keskellä taistelua. Harry sitä paitsi halusi löytää Siriuksen, jotta voisi varmistaa, ettei tällä olisi mitään hätää. Hän lähti kävelemään siihen suuntaan, mihin hänen äitinsä oli osoittanut, ja huomasi pian taas tutun sotkuisen tukan. Harryn teki melkein mieli virnistää: hänen äitinsä saattoi valittaa Jamesin ja Harryn sotkuisista hiuksista, mutta ainakin ne oli todella helppo tunnistaa väkijoukon keskeltä.
   Mitä lähemmäs isäänsä Harry pääsi, sitä painavampi tunne hänen vatsaansa asettui. Lily oli sanonut, ettei Siriuksella ollut hätää, mutta miksi ihmeessä Sirius sitten oli niin kalpea, ellei jopa hieman vihertävä? Harry ei pitänyt näystä lainkaan.
   ”Hei, mitä poika!” James huudahti huomatessaan Harryn. ”Tule tänne, niin saan nolata sinut.” Harrya ei haitannut lainkaan, että hänen isänsä antoi hänelle suuren halauksen. Oli hyvin lähellä, ettei hän itkenyt.
   ”Mikä Siriusta vaivaa?” Harry kysyi hiljaa ja katseli kummisetäänsä, joka puristi rystyset vielä kasvojaankin valkeampina pöydän reunaa.
   ”Ei minua… mikään… vaivaa”, Sirius kähisi. Harry katsoi huolestuneena isäänsä, jonka käsi oli edelleen Harryn hartioiden ympärillä.
   ”Häntä kohti ammuttiin – ”
   ”Kirous!” Sirius kähähti keskeyttäen sen, mitä James oli aikonut sanoa.
   James rykäisi. ”Niin, kirous. Ehdin juuri ja juuri taikoa kilpiloitsun väliin, mutta en osunut ihan oikeaan kohtaan, ja osa kirouksesta tavallaan pääsi sen ohitse.” James vilkaisi vieressään kutakuinkin istuma-asennossa olevaa Siriusta ja kuiskasi hyvin hiljaa Harryn korvaan: ”Hän ei suostu menemään makuulleen, vaikka hän hädin tuskin voi edes istua. Ole kiltti hänelle.”
   Harry nyökkäsi. ”Minä pelkäsin, että Sirius oli kuollut.”
   Sirius päästi epämääräisen örähdyksen, jonka ilmeisesti oli tarkoitus kuulostaa naurulta. ”Ei minusta noin helpolla päästä, poika.”
   Harry istuskeli isänsä ja kummisetänsä vieressä ainakin seuraavan tunnin. Hänellä oli paljon asiaa isälleen, jota hän ei ollut nähnyt niin pitkään aikaan, joten lähinnä he juttelivat ihan tavanomaisista asioista Siriuksen yrittäessä kovasti pysytellä istuma-asennossa. Harry kysyi myös Remuksesta, mutta James pudisteli vain surullisena päätään ja sanoi, että Remus oli edelleen huonona. Harry huomasi, että James silloin tällöin laittoi käsivartensa Siriuksen ympärille muka toverillisena eleensä, vaikka todellisuudessa tuki tätä paremmin istumaan. Harryn teki kovasti mieli käskeä Sirius makuulle, mutta hän ymmärsi, ettei varmasti olisi ensimmäinen käskijä – ja jos Sirius ei kuunnellut parasta ystäväänsä, hän ei kuunnellut ketään.
   Hiljalleen suuren salin ovista alkoi valua sisään lisää väkeä. Ensin tulivat loput oppilaat, jotka olivat olleet oleskeluhuoneissaan. Harry näki äitinsä ilmeestä, että tämä ei arvostanut häiriötä, mutta oppilaat siirtyivät harvinaisessa hiljaisuudessa pöytien luo. He eivät mahtuneet kaikki, joten osa jäi seisoskelemaan seinustalle.
   ”Miksiköhän kaikki tulevat?” Harry ihmetteli.
   ”Kaikki pyydettiin samaan paikkaan”, hänen isänsä vastasi. ”Katso, sieltä tulee Dumbledore”, hän sanoi ja osoitti oville. ”Näköjään kuolonsyöjät on toimitettu perille. Kuule, Anturajalka”, hän sanoi sitten matalalla äänellä. ”Ehkä sinun pitäisi mennä vuoteeseen, jotta joku oppilaista saa sinun paikkasi.”
   Sirius päästi kähähtävän naurun. ”Jos joku haluaa minun paikkani, minä seison”, hän puuskahti hampaidensa välistä. Harrya puistatti: Sirius ei kerta kaikkiaan voinut olla kunnossa, kun hän kuulosti tuolta.
   ”Tervetuloa!” kuului sitten Dumbledoren aina yhtä seesteinen ääni. ”Mukavaa, että olette kaikki täällä. Pahoittelen istumapaikkojen puutetta, mutta sairaalasiipi oli liian kaukana ja liian pieni loukkaantuneille. En kuitenkaan pidättele teitä täällä pidempään kuin on tarpeen.
   ”Kaikki ovat varmasti jo tietoisia siitä, että meillä oli ulkona pieni… eh… kahakka. Minun oli ilmoitettava asiasta kaikkien vanhemmille ja järjestettävä heille matkakeino Tylypahkaan, mikäli he näin haluavat. Jos vanhempanne haluavat tulla, he ovat täällä salissa viiden minuutin sisällä. Mikäli teitä ei tule kukaan tapaamaan, saatte mennä takaisin oleskeluhuoneisiinne.”
   Sen sanottuaan Dumbledore lähti pois salista. Oppilaat puhkesivat levottomaan puheensorinaan.
   ”Miksi vanhemmat tulevat tänne?” Harry kysyi.
   ”Mitäpä luulet?” hänen isänsä kysyi ja katsoi häntä merkitsevästi. ”Koska he ovat huolissaan.”
   ”Mutta mitä tänne tuleminen auttaa?”
   James huokaisi. ”No, tuskin se kovin suurta eroa tekee. Mutta kyllä minäkin haluaisin tulla tarkistamaan, että olet kunnossa, jos en jo olisi täällä. Lisäksi luulen, että osa vanhemmista haluaa tämän jälkeen viedä lapsensa pois Tylypahkasta.”
   ”Mutta eihän siinä ole mitään järkeä!” Harry kivahti.
   ”Et voi arvostella toisten tekemisiä noin”, James ojensi. ”Toisten mielestä siinä on järkeä. He haluavat pitää perheen kasassa. Minun ja äitisi mielestä sinä olet paremmassa turvassa täällä, ainakin toistaiseksi.”
   ”Miten niin toistaiseksi?” Harry tivasi. ”En minä aio lähteä minnekään!”
   ”Ainakaan toistaiseksi”, James sanoi ja kieltäytyi keskustelemasta aiheesta sen enempää.
   He eivät ehtineet odotella kauaa, kun salin ovista alkoi tipahdella huolestuneen oloisia vanhempia. Harry huomasi kauhistuneena, että ovella seisovat opettajat ohjasivat osan vanhemmista suoraan sänkyjen luo.
   Harry nielaisi. ”Kuinka moni oppilaista…” Hän ei pystynyt jatkamaan lausetta loppuun.
   ”Kukaan ei tietääkseni ole kuollut”, James sanoi lempeästi. ”Ainakaan vielä. Ei kukaan oppilas eikä kukaan muukaan. Moni opettajista loukkaantui aika pahasti, ja samoin muutama oppilas. Äiti hoitaa heitä parhaansa mukaan matami Pomfreyn kanssa, mutta he tarvitsisivat lisäapua sekä puuttuvia rohtoja.”
   ”Miksi he eivät saa niitä?”
   ”Rohdot pitää lähettää pöllöpostilla, ja siinä kestää jokunen tunti. Apua he eivät tule saamaan, koska Mungossa on niin kiireistä juuri nyt.” Kun Harry näytti niin järkyttyneeltä, James taputti häntä lohduttavasti selkään. ”Onneksi äitisi on taikavammojen osaston yliparantaja. Hän kyllä tietää, mitä on tekemässä.”
   Harry rentoutui hieman. Isä oli oikeassa, totta kai. Äiti oli todella taitava työssään, ja tätä hän juuri teki työkseen. Jos äiti ei osannut parantaa näitä ihmisiä – kuten Ronin isää – ei osaisi kukaan muukaan.
   ”Tiedätkö sinä, miten herra Weasley voi?” hän kysyi.
   James pudisteli päätään. ”En yhtään. Hän vaikutti ihan elottomalta, kun kannoimme hänet sisään, mutta äitisi sanoi, että hän on hengissä. Hän on kuitenkin yksi pahimmin loukkaantuneista, ja äitisi sai tehdä aika paljon töitä, jotta sai hänet edes hengittämään. Mutta minä en ole parantamisen asiantuntija, joten voihan olla, että pahin on jo ohi.”
   Harry nyökkäsi. ”Toivottavasti hän paranee.”
   James hieroi hänen selkäänsä lohduttaen, ja he olivat hetken hiljaa. Harry seuraili, kuinka yhä useampi vanhempi tuli sisään ja etsi lapsensa. Monet alkoivat itkeä, ja Harry huomasi yhä enenevässä määrin myös kiistelyitä. Hän uskoi, että monet niistä koskivat kotiinlähtöä. Onneksi hänen vanhempansa olivat vielä toistaiseksi järjissään ja antoivat hänen olla Tylypahkassa. Kotona hän olisi kuitenkin vain yksin joutunut odottamaan, kun aikuiset juoksivat killan hommissa.
   ”Harry!” kuului huudahdus Harryn selän takaa. ”Anteeksi häiriö”, Neville sanoi katse alas luotuna ja tunki itsensä lähistöllä olevien kiltalaisen välistä seisomaan Harryn viereen. ”Saanko tulla tähän teidän kanssanne?”
   ”Totta kai saat”, Harry vastasi. ”Missä olit?”
   ”Odottelin jonkin aikaa Ronin kanssa herra Weasleyn luona, mutta olin siinä vähän ulkopuolinen, joten lähdin etsimään sinua. En ollut yhtään nähnyt, mihin olit mennyt, joten kyllä kesti löytää sinut täältä ihmispaljoudesta.” Neville irvisti pienesti vaikuttaen siltä, että etsiminen ei ollut ollut mukavaa puuhaa.
   ”Miten herra Weasley voi?”
   Neville kohautti olkiaan. ”Hän on elossa, se on ainoa, mitä sain selville. Hän vaikutti siltä kuin olisi vain nukkunut, mutta kaikki olivat todella huolissaan. Hän ei reagoinut mihinkään, piti vain silmiä kiinni ja hengitti tasaisesti. Toivottavasti hän paranee.”
   ”Niinpä.”
   James rykäisi ja katsoi poikaansa jälleen sillä merkitsevällä katseella.
   ”Ai oho”, Harry sanoi. ”Isä, tässä on Neville. Ja Neville, tässä on minun isäni.”
   He kättelivät, Neville hieman vaivaantuneen oloisena. James tiesi kuitenkin vallan mainiosti, kenestä Nevillestä oli kyse, eikä ryhtynyt tavanomaiseen ihmettelyyn.
   ”Istu toki alas, Neville”, hän sanoi ja kiskaisi Harrya tiivistämään penkillä. ”Miten isoäitisi voi?”
   ”Ai, öh”, Neville sanoi ja vilkuili hätäisesti ympärilleen. James kohotti kysyvästi kulmiaan. ”Hyvin hän varmasti voi. Niin uskoisin.”
   ”Sepä hyvä kuulla.”
   He istuivat pienen hetken hiljaa, minkä jälkeen James alkoi kysellä heiltä heidän koulunkäynnistään. Neville vastasi tavanomaista hiljaisemmalla äänellä, minkä Harry oletti johtuvan ujoudesta, kunnes kuuli terävän huudon:
   ”Neville!”
   Neville näytti ikään kuin vaipuvan kasaan. Hän kääntyi hitaasti katsomaan taakseen.
   ”Hei, mummi”, hän mumisi ja katseli varpaitaan.
   ”Täälläkö sinä piileskelet!” hyvin erikoisen näköinen harmaahiuksinen nainen tiuskaisi. Harry ei voinut mitään itselleen, mutta hän ajatteli saman tien, ettei pitänyt tästä naisesta. Tämä näytti niin kummalliselta ihmeellisine vaatteineen – mikä ihmeen lintukin tällä oli hatussaan – että Harry olisi ollut epäluuloinen, vaikka tämä ei olisikaan tiuskinut Nevillelle syyttä.
   ”En minä piileskele”, Neville mumisi.
   ”Katso ylös ja puhu kunnolla!” hänen isoäitinsä tiuskaisi. ”Et kai sinä vain ollut taistelussa tiellä?”
   ”E…en.”
   ”Eli olit tietenkin! Sinun täytyy oppia puolustautumaan ja olemaan hyödyksi!”
   Harryn isä rykäisi ja puuttui keskusteluun ennen kuin Neville ehti sanoa sanaakaan. ”Mutta hyvä rouva Longbottom! Hän on yksitoista. Tietenkään hänen ei kuulu olla mukana koko taistelussa. Hän oli poissa tieltä kuten hänen oli käsketty olla.”
   Nevillen isoäiti siristi silmiään ja tuijotti suoraan Jamesia. Harry kunnioitti isäänsä entistä enemmän jo sen takia, ettei tämä väistänyt katsetta. ”Ja kuka se sinä muka olet?”
   ”James Potter. Olemme kyllä tavanneet.”
   ”Jaa, vai olet sinä James Potter”, Nevillen isoäiti sanoi hiljaa. ”Ja sinäkö väität, ettei tämä poika ollut lainkaan tiellä taistelussa?”
   ”Ei todellakaan, ei missään määrin. Hän teki juuri niin kuin piti.”
   Nevillen isoäiti nyökkäsi hitaasti. ”No”, hän sanoi sitten katsoen taas tiukasti Nevilleä, ”sinun on parasta pitää tämä linja ja oppia olemaan kunnolla myös koulussa!”
   ”Hän käyttäytyy…” Sirius kähisi täysin yllättäen, ”loistavasti… koulussa.”
   ”Entä kuka se tuo on?” Nevillen isoäiti tiukkasi. ”Käänny nyt edes kasvot tännepäin, hyvä mies!”
   ”Hän on Sirius Musta”, James sanoi asialliseen, joskin hyvin tiukkaan sävyyn. ”Te olette tavannut hänetkin. Ja hän on loukkaantunut taistelussa eikä käänny yhtään mihinkään.”
   Nevillen isoäiti supisti huuliaan selkeästi tyytymättömänä tapaan, jolla hänelle puhuttiin. ”Vai niin. Kyllähän minä Mustan tiedän. Ainahan te kaksi olette yhdessä. Hiukset olivat niin sottaiset ja kampaamattomat, ettei häntä tunnistanut.”
   Kukaan ei sanonut mitään. Hetken hiljaisuuden jälkeen Nevillen isoäiti kääntyi taas katsomaan Nevilleä.
   ”No, sinä vaikutat olevan täysissä ruumiin voimissa, joten minä voin nyt lähteä. Tämä tapaaminen keskeytti ikävästi iltateeni. Hyvää illan jatkoa vain kaikille.”
   ”Samoin teille”, James vastasi ja tökkäsi Harrya kylkeen, sillä Nevillen isoäiti oli jo kääntynyt, eikä voinut nähdä.
   ”Hyvää jatkoa”, Harry sanoi kiireesti.
   ”Hei”, Neville mutisi ja näytti lannistuneelta.
   Heti, kun Nevillen isoäiti oli hävinnyt näkyvistä, James kääntyi Nevillen puoleen. ”Hän oli todella epäreilu sinua kohtaan. Tietenkään sinun ei pitäisi pystyä puolustautumaan kuolonsyöjiä vastaan. Mitä hän muka oikein ajatteli?”
   Neville kohautti olkapäitään. ”En edes tajunnut, että Sirius oli tässä. Onko hän kunnossa?”
   ”Olen”, Sirius murahti, muttei nostanut päätään, jonka hän oli laskenut pöydälle käsiensä varaan.
   James yritti vielä jatkaa puhetta Nevillen isoäidistä, mutta Neville vaihtoi aihetta niin pikaisesti, että oli selvää, ettei hän halunnut puhua siitä. Niinpä he palasivat takaisin arkipäiväisiin aiheisiin, joista he jatkoivat jutustelua yhä, kun suuri sali alkoi tyhjentyä vanhemmista ja oppilaista.
   Harry oli iloinen siitä, että saattoi jutella isänsä ja Nevillen kanssa aivan normaaleista asioista. Jos hänen isänsä ei olisi ollut paikalla kääntämässä hänen ajatuksiaan muualle, hän ei taatusti olisi voinut ajatella muuta kuin taistelua. Harry tajusi, että tämä oli hänen vanhemmilleen arkipäivää, ja häntä alkoi äkkiä kovasti kaduttaa, että hän oli käyttäytynyt niin vastuuttomasti ja mennyt esimerkiksi pelaamaan huispausta.
   ”Isä”, hän sanoi, ”oletko sinä ihan hirveän vihainen siitä, kun me menimme pelaamaan huispausta?”
   James katsoi häntä pitkään ja tutkivasti. Sitten hän sanoi hyvin hitaasti: ”Pääasia on, ettei teille käynyt mitenkään.”
   Harry nyökkäsi. Se varmasti tarkoitti, että hänelle oltiin edelleen vihaisia, mutta hänen isänsä ei halunnut alkaa valittaa hänelle juuri nyt.
   ”Kuka tuo on, ketä äitisi lohduttaa?” James kysyi sitten ja osoitti vasemmalle, lähelle salin etuosan koroketta.
   Siellä oli kolmihenkinen perhe. Vanhemmat olivat hyvin tiukan oloisia ja heillä oli kummalliset vaatteet ja Harry näki kauas, että he olivat huolissaan. Hän tunnisti totta kai äitinsä selän. Lily halasi jotakuta tyttöä, joka tärinästä päätellen nyyhkytti. Harry erotti rohkelikkoväreissä olevan kravatin, mutta hänen piti odottaa tytön kääntyvän hieman ennen kuin tunnisti tämän.
   ”Sehän on Granger!” hän huudahti yllättyneenä.
   ”Hermione”, Neville sanoi hiljaa ja huomattavasti ystävällisemmällä äänensävyllä.
   ”Miksi äiti häntä lohduttaa!” Harry puuskahti. ”Ei kukaan hänen tuttunsa ole kuollut – hänhän on jästisyntyinen!”
   James katsoi poikaansa hyvin terävästi. ”En pidä äänensävystäsi, Harry. Mitä pahaa siinä on, jos joku on jästisyntyinen?”
   ”Ei siinä mitään pahaa ole”, Harry sanoi kuin olisi selittänyt maailman itsestään selvintä asiaa. ”Mutta siinä on, että äiti lohduttaa häntä, kun hänellä ei ole mitään syytä itkeä, ja äidin pitäisi olla parantamassa ihmisiä! Eihän hän ole edes käynyt Siriuksen luona, ja tuolla hän vain nyt seisoo eikä tee mitään hyö – ”
   ”Nyt loppui”, James käski vihaisena. ”Älä puhu tuohon sävyyn. Äitisi tekee niin kuin näkee parhaaksi, ja päätellen siitä, että tuo tyttö – mikä, Hermione Granger? – itkee, hänellä taatusti on joku syy itkeä.”
   ”Mutta – ”
   ”Ei mitään muttia! Jos jatkat tuohon malliin, minä vien sinut Tylypahkasta pois saman tien.”
   Harry murjotti. Hänen isänsä oli todella epäreilu, eikä Sirius edes puolustanut häntä, istui vain hiljaa paikoillaan ja hengitti hieman epätasaisesti. Nevilleltä hän ei ollut tässä asiassa puolustusta odottanutkaan, mutta silti häntä ärsytti, että myös Neville pysytteli täysin hiljaa. Sitten Sirius kuitenkin kähisi, heikommalla äänellä kuin viimeksi puhuessaan:
   ”James… se on se tyttö… josta… kerroin.”
   James näytti yllättyneeltä. ”Ai”, hän sanoi hiljaa ja kääntyi sitten katsomaan Harrya vihaisesti. Harry osasi aavistaa, mistä oli kyse, mutta juuri nyt hän ei ollut sillä tuulella, että olisi halunnut kuulla saarnaa Grangerin kohtelemisesta. Sitä paitsi he olivat yrittäneet ihan tosissaan olla tälle kilttejä, ja Neville oli onnistunutkin. Eikö se muka riittänyt? Harrya ärsytti. Jos hänen äitinsä ei kerran ollut parantamassa ihmisiä, eikö hän olisi voinut tulla heidän luokseen Grangerin sijaan?
   James antoi poikansa murjottaa ja viritteli hieman keskustelua Nevillen kanssa, mutta Neville lähinnä vastasi parilla sanalla Jamesin esittämiin kysymyksiin. Harry vain tuijotti vihaisena äitiään, joka kumartui Hermionen tasalle ja piti käsiään hänen olkapäillään – ihan kuin Harryn! – ja Hermione nyökkäili silmät itkuisina. Sitten Lily puhui jästivaatteissa oleville miehelle ja naiselle, jotka mitä ilmeisimmin olivat Hermionen vanhemmat. Kaikki näyttivät hyvin vakavilta, mutta muutaman minuutin jälkeen Hermionen vanhemmat alkoivat nyökkäillä epäröiden. Lily osoitti pariin otteeseen Hermionea, joka hymyili nyt jo varovasti esitellen suuria hampaitaan. Vanhempien eleet olivat edelleen epäröiviä, mutta Hermionen ilme kirkastui jatkuvasti ja pian hän jo nyökkäili innoissaan. Harrya harmitti, ettei hän nähnyt äitinsä kasvoja, jotta olisi voinut päätellä, mistä nämä puhuivat. Lopulta Hermionen vanhemmat sanoivat jotain ja nyökkäsivät vielä kerran, jolloin Hermione päästi innostuneen huudahduksen – se kuului Harryn pöytään saakka – ja ryntäsi äitinsä kaulaan. Lily taputti Hermionen isää selkään ja lähti sitten pois, ja hänen kääntyessään Harry huomasi hänen hymyilevän.
   Hetken aikaa Lily tähyili ympärilleen, kunnes huomasi häntä hyvin kiinteästi tuijottavan Harryn. Lilyn hymy haihtui ja hän lähti tulemaan Harryn ja muiden luokse.
   ”Hei”, hän sanoi ja suuteli miestään pikaisesti poskelle.
   ”Hei, kulta”, James sanoi ja hymyili tyytyväisenä. ”Mitäs tuolla äsken tapahtui?”
   ”Voi, minä vain suostuttelin Harryn luokkatoverin vanhemmat jättämään tyttärensä Tylypahkaan.”
   Harry tuhahti, ja Lily katsoi häntä hyvin pistävästi, muttei sanonut mitään. Sen sijaan Lily kääntyi katsomaan Nevilleä. ”Sinä taidat olla Neville Longbottom?” hän kysyi, vaikka varmasti tunnisti pojan.
   ”Kyllä”, Neville vastasi katsomatta Lilyä silmiin.
   ”Hauska vihdoin tavata, Neville”, Lily sanoi. ”Minä olen Lily, Harryn äiti.”
   ”Hauska tavata”, Neville sanoi nyt jo pirteämmällä äänellä.
   ”Harry on puhunut sinusta paljon”, Lily jatkoi. ”Olette ilmeisesti hyviäkin ystäviä?”
   Neville vilkaisi Harrya aivan kuin ei olisi itse uskaltanut vastata kysymykseen, joten Harry nyökkäsi rohkaisevasti.
   ”Juu, kyllä olemme.”
   Lily hymyili ystävällisesti. ”Mukava kuulla. Kuule, Neville, onko sinulla jo joululomasuunnitelmia?”
   ”Minä – öh, ei kai varsinaisesti. Tai mummi varmaan haluaa minut kotiin…”
   ”Aivan, totta kai. Minä olin vähän suunnitellut, että olisin voinut kutsua sinut meille jouluksi. Mitä sanoisit, Harry?”
   ”Se olisi mahtavaa!” Harry innostui. Totta kai hänellä olisi joka tapauksessa loistava joulu, mutta jos hän saisi vielä omanikäisensä kaverin seuraksi, siitä tulisi kerta kaikkiaan unohtumaton.
   ”Jos sinä vain haluat tulla, me voisimme kyllä kysyä mummiltasi, mitä mieltä hän on”, Lily jatkoi. ”Olisi mukavaa, jos Harry saisi seuraa kotiin, sillä me olemme varmasti aika kiireisiä joulun alla.”
   ”En tiedä yhtään, miten mummi suhtautuisi…” Neville mutisi, ja Harry ymmärsi, miksei hän välttämättä halunnut ottaa selvää asiasta.
   ”Minä voin kyllä kysyä häneltä”, Lily tarjoutui. ”Jos sinä siis olet sitä mieltä, että tulisit mielelläsi meille. En halua yhtään painostaa, jos vietät joulun mieluummin hänen kanssaan.”
   ”Ei, ei, kyllä minä tulen mielelläni”, Neville sanoi nopeasti. ”Jos saan luvan.”
   ”Hieno juttu”, Lily sanoi säteillen. ”Minäpä kysyn häneltä heti huomenna. Lähetän teille tiedon sitten.”
   ”Loistavaa!” Harry hihkaisi.
   ”Mietin myös”, Lily sanoi, ”olisiko meidän pitänyt pyytää Hermionea tulemaan.”
   ”Mitä!” Harry älähti epäuskoisena. ”Ei todellakaan!”
   ”Minusta se voisi olla kovinkin mukavaa”, Lily sanoi. ”Vai mitä mieltä sinä olet, Neville?”
   ”Öh”, Neville sanoi. ”En minä tiedä.”
   Harry pyöritteli silmiään. Tietysti Neville olisi ihan tyytyväinen, jos Hermione tulisi. Hehän olivat käytännössä ystäviä. ”Äiti”, hän sanoi vetoavimmalla äänellään, ”et sinä voi pyytää häntä!”
   ”Mikä sinulla on häntä vastaan?” Lily kysyi.
   ”No hän on idiootti”, Harry puuskahti. Lilyn kulmat kurtistuivat toruvasti saman tien, mutta Harry ei välittänyt. Hän ei kerta kaikkiaan kestäisi, jos Hermione tulisi pilaamaan hänen joululomansa. ”Ihan tosi, äiti! Hän vain nipottaa kaikesta ja on osaavinaan kaiken ihan täydellisesti ja osaa kaikki koulukirjat ulkoa.”
   Harry melkein katui sanomisiaan nähdessään äitinsä ilmeen, joka oli äärimmäisen harvoin niin vihainen.
   ”Minulla on sinulle asiaa”, hän sanoi äänellä, joka kuulosti vaaralliselta. ”Tule.”
   Harry yritti katsoa isäänsä tuen saamiseksi. Hänen isänsä vakavoitui sillä sekunnilla, kun Harry katsoi häntä, mutta Harrysta tuntui, että sitä ennen hänen isänsä oli virnuillut.
   Niinpä Harryn oli seurattava vihaista äitiään vähän matkan päähän. Onneksi lähes kaikki oppilaat ja vanhemmat, jotka eivät olleet sängyissä tai niiden ympärillä, olivat jo lähteneet salista – Hermione oli ollut viimeisten joukossa – joten kukaan ei kuullut heitä.
   ”Mitä tämä on olevinaan?” Lily puuskahti.
   ”Ihan tosi, äiti! Hän on ihan kamala nirppanokka enkä minä kestä, jos hän tulee meille.”
   ”Sitten sinun on opeteltava kestämään. Joululomaan on vielä pari viikkoa aikaa, joten ehdit hyvin tutustua häneen.”
   ”Mutta minä en halua!”
   ”Miksi sinä et halua?”
   ”No minä vain en… en pidä hänestä.”
   ”Harry”, Lily sanoi nyt ääni hieman pehmeten, mutta silti ankarana, ”sinun on yritettävä ymmärtää Hermionea. Hän muistuttaa niin paljon minua nuorena. Loukkaannun todella, jos sinä loukkaat häntä. En ole kasvattanut sinua sellaiseksi. Sinulle saattaa vielä käydä kuten isällesi ja kadut käytöstäsi. On vaikeaa olla tuossa iässä yksin ja halukas opiskelemaan. Mutta ei se tee hänestä huonompaa ihmistä.”
   ”En minä ole sanonut, että hän on jotenkin huonompi”, Harry mutisi. ”Ja mitä minun isälleni on sitten käynyt?”
   Lily hymyili. ”Ehkä saat joskus tietää”, hän sanoi. ”Mutta ei nyt. Nyt sinä menet ja tutustut Hermioneen, koska minä aion kutsua hänet jouluna meille.”
   ”Mutta miksi? Miksi hän edes haluaisi tulla?”
   ”Koska hän on viisaampi kuin sinä, eikä anna sinun moukkamaisuutesi häiritä.”
   ”En minä ole moukkamainen!”
   ”Ai, etkö? Miksi sitten käyttäydyt niin?”
   Harry alkoi taas mököttää, ja hänen äitinsä tuhahti.
   ”Kuule, Harry, tuo on kerta kaikkiaan typerää käytöstä. Asia on niin, että Hermione ei voi mennä kotiinsa jouluksi. Jos haluat olla tuollainen koko joululoman, siitä vain, mutta hän tulee meille kuitenkin. Ja voin kertoa, että sinulla itselläsi on paljon mukavampaa, jos edes yrität olla hänen ystävänsä – ei teidän tarvitse olla parhaita kavereita, mutta että tulisitte edes toimeen keskenänne. Hän on oikeasti todella mukava tyttö, kun vain annat hänelle mahdollisuuden osoittaa sen.”
   ”Minun jouluni on ihan pilalla”, Harry mutisi. Lily ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan patisti hänet pois jaloistaan, jotta pääsi jatkamaan työtään.
 

[Nyyhti]

No nyt on tämä kirjoitettu valmiiksi, vaikka varmaan jonkin verran täytyy vielä muokkailla Kommentteja kuitenkin kovasti kaipaisin!


Luku 20
Vahingossa kuultua

Harry halusi ottaa kaiken irti siitä, että hänen isänsä oli Tylypahkassa. Hän ja Neville juttelivat tälle, ja hiljalleen Nevillekin alkoi olla rennompi ja puhua niin kuin hän yleensä Harrylle puhui. Heidän vieressään Sirius näytti nuokkuvan ja tai jopa olevan syvässä unessa pää pöydällä.
   ”Alkaa olla jo pimeää”, James sanoi. ”Teidän pitäisi varmasti mennä makuusaleihin. Kaikki muut paitsi sairasvuoteiden äärellä olevat ovat jo lähteneet.”
   ”Niin kai sitten”, Harry sanoi. ”Minä olisin halunnut vielä hyvästellä äidin, ettei hän vain lähde ennen kuin ehdin sanoa mitään.”
   James nyökkäsi. ”Totta. Hänkään ei ilahtuisi. Menehän sitten häiritsemään häntä.”
   ”Oliko tuo ironiaa?” Harry kysyi. Hänelle oli aina teroitettu, ettei vanhempia saanut häiritä kesken työn.
   James nauroi. ”Oletko oppinut uuden sanan? Ei, ei se ollut. Mene vain.”
   Harry viittasi Nevillen tulemaan mukaansa, ja yhdessä he lähtivät erään vuoteen äärellä seisovan Lilyn luokse. He olivat puolimatkassa, kun salin ovista asteli sisään Dumbledore, joka katsoi suoraan salin etuosaan.
   ”Minulla on asiaa”, hän sanoi syvällä äänellä, joka kantoi koko salin poikki. James nousi saman tien ylös ja tarttui Siriusta olkapäistä. Sitten Dumbledore katsoi tarkemmin ympärilleen ja huomasi sekä koko Weasleyn perheen että Harryn ja Nevillen ja ne muutamat muut oppilaat, jotka yhä olivat vuoteiden ääressä. ”Oppilaiden tulee mennä makuusaleihinsa”, Dumbledore sanoi rauhallisella äänellä ja katseli kaikkia vuoron perään. Harrysta tuntui kuin katse olisi porautunut hänen lävitseen – se ei ollut vihainen eikä toruva katse, mutta vaativa. ”Teidän olisi pitänyt jo olla siellä. No niin, menkäähän siitä.”
   Kaikki tottelivat lainkaan kyseenalaistamatta. Rohkelikkoja oli muutama kolmas- ja neljäsluokkalainen Harryn, Nevillen, Ronin, Fredin, Georgen ja Percyn lisäksi. Ilmeisesti sen takia Percy koki velvollisuudekseen johdattaa heidät kaikki yhdessä makuusaleihin, sillä hän osoitteli valvojaoppilaan pinssiään ja pyysi kaikkia seuraamaan häntä.
   ”Ihan kuin me emme osaisi itse omaan makuusaaliin”, Harry mutisi Nevillelle.
   ”Hei, kaverit”, sanoi Ron, joka oli jättäytynyt hieman veljistään jälkeen ja tullut heidän luokseen.
   ”Hei”, Harry sanoi. ”Miten sinun isäsi voi?”
   Ron kohautti olkiaan. ”Kai hän paranee. Niin sinun äitisi ainakin sanoi, että ’mahdollisuudet vaikuttavat kohtalaisen hyviltä’. Hän vain näytti niin…”
   Harry ja Neville nyökkäsivät. He molemmat tajusivat, mistä Ron puhui: poissaolevuudesta. Kun herra Weasley vain makasi paikoillaan tekemättä elettäkään, vaikka mitä olisi tapahtunut hänen ympärillään. Melkein kuin olisi kuollut, muttei kuitenkaan.
   ”No”, Harry sanoi yrittäen lohduttaa, ”minun äitini on johtava parantaja Mungossa taikavahinkojen osastolla, joten hän kyllä varmasti tietää, mitä tekee.”
   Ron näytti siltä kuin olisi vasta tajunnut jotain. ”Ahaa, siksi äiti siis sanoi, että isä ei saisi missään parempaa hoitoa. Minä kun luulin, että se liittyi johonkin muuhun. Mutta… hyvä.”
   Harry vain nyökkäsi ja jätti mainitsematta, että Mungossa heillä olisi ollut saatavana suoraan kaikki ne liemet ja muut, mitä osa loukkaantuneista varmasti tarvitsisi.
   Heillä ei ollut mitenkään erityisen kiire makuusaleihin, vaan he maleksivat portaita hitaasti ylöspäin. Percy oli niin tohkeissaan itselleen määräämästään tehtävästä, ettei huomannut, vaikka he kolme jäivät jälkeen.
   ”Me emme saaneet ruokaa tänään”, Ron sanoi. Siitä Harry päätteli, että tämä alkoi olla jo oma itsensä. ”Ihan tosi, kuinka koko koulullinen oppilaita saatettiin vain jättää ilman ruokaa? Minulla on kiljuva nälkä.”
   ”Ehkä meidän pitäisi mennä pyytämään keittiöstä ruokaa”, Harry ehdotti. Ron ja Neville katsoivat häntä kuin hullua.
   ”Ja miten sinä sen ajattelit tehdä?” Ron kysyi.
   ”En minä tiedä, miten sinne mennään”, Harry sanoi, ”Isä ja Sirius usein puhuivat käyneensä siellä. Kotitontut ovat kuulemma todella anteliaita…”
   ”Onko täällä kotitonttuja!” Ron puuskahti. ”No se selittääkin kaiken. Ja vielä monta! Huhhuh.”
   ”Mutta miten sinun isäsi ja Sirius ovat päässeet keittiöön?” Neville kysyi.
   ”Niin, johan sanoin, etten tiedä. Ehkä meidän pitäisi mennä kysymään heiltä.”
   ”Dumbledore käski meidät pois”, Neville muistutti.
   Hetken aikaa he seisoskelivat puolivälissä marmoriportaita miettien, mitä tekisivät. He olivat siinä yhä, kun suuren salin suljetut ovet avautuivat valtavasti pamahtaen. Ulos rynnisti Sirius, jonka kasvot olivat niin kalpeat, että hän näytti lähes aaveelta.
   ”Älä sinä yritä koskea minuun!” hän karjui suureen saliin ja osoitti sinne etusormellaan.
   Sitten hänen perässään asteli James, jonka kasvoilla oli äärimmäisen pahoitteleva ilme ja joka osoitti taikasauvallaan suoraan Siriusta. ”Kuuntele nyt, Anturajalka”, hän sanoi rauhallisella äänellä. ”Se on sinun omaksi parhaaksesi.”
   ”Minä sanoin EI!” Sirius karjaisi ja kaivoi kaapunsa taskusta oman taikasauvansa.
   ”Sinä et ajattele selkeästi!” James huusi.
   ”Mihin me olemme joutuneet, jos paras ystäväni yrittää sitoa minut!” Sirius huusi niin lujaa, että Harry näki, kuinka sylki lensi hänen suustaan.
   ”Me olemme joutuneet tilanteeseen, jossa sinä olet typerä!” James huusi. ”Katso nyt itseäsi! Ethän sinä edes pysy pystyssä!” Siinä hän oli enemmän kuin oikeassa. Sirius horjahteli vaarallisen näköisesti ja joutui ottamaan useita haparoivia askelia taaksepäin säilyttääkseen tasapainonsa, mutta siitä huolimatta hän jatkoi huojumistaan.
   ”Minä pysyn pystyssä”, Sirius sanoi, mutta hänen äänensä ei ilmeisesti enää riittänyt huutamaan kuten äsken, ”kun minä sanon niin.”
   Hän horjui yhä vain enemmän ja enemmän, ja James osoitti häntä taikasauvallaan ja mumisi jotain. Sirius näpäytti omaa taikasauvaansa hämmästyttävän tarkasti tilanteeseen nähden, ja punainen valosuihku lensi suoraan kohti Jamesin rintaa.
   ”Varjelum”, James mutisi, eikä taika osunut häneen.
   Sirius siristi silmiään. ”Idiootti”, hän sanoi niin hiljaa, että Harry juuri ja juuri sai sanasta selvää. Sitten Siriuksen jalat mitä ilmeisimmin pettivät alta, sillä hän alkoi kaatua. Ennen kuin hän ehti maahan asti, Jamesin taikasauvasta syöksähti kasa köysiä sitomaan hänet, ja samaiset köydet nostivat hänet ilmaan leijumaan.
     Harry ei ajatellut, mitä teki, vaan lähti saman tien kävelemään portaita alas.
   ”Sirius…” hän mutisi ja katsoi kauhistuneena tajutonta kummisetäänsä.
   ”Harry!” hänen isänsä huudahti. ”Mitä sinä täällä teet? Sinun piti mennä makuusaliin!”
   ”En ehtinyt vielä sinne asti”, Harry sanoi ja tuijotti yhä edelleen Siriusta kauhusta jäykkänä. Eihän hänen kummisetänsä ollut kuollut? Eihän se ollut mahdollista?
   ”Mitä täällä tapahtuu?” kuului miehen ääni jostain Harryn takavasemmalta. Sekä Harry että James käännähtivät äkkiä katsomaan, kuka puhui.
   Se oli professori Kirvalas, joka näytti hyvin varautuneelta ja piteli taikasauvaansa esillä. James kohotti itsekin taikasauvansa, vaikka kyseessä sentään oli Tylypahkan opettaja. Kirvalas katsoi suoraan Jamesia, ja Harry tajusi, ettei tämä luultavasti edes nähnyt hänen olevan siellä, sillä oli pimeää ja hän seisoi varjoissa.
   ”Hyvää iltaa, professori”, James sanoi kohteliaasti. ”Meillä oli tässä vain pieni välikohtaus, joka on nyt ohitse.”
   ”Millainen välikohtaus?” Kirvalas kysyi selvästi kiinnostuneena.
   ”Voi, ei mitään kummempaa kuin kahden ystävyksen välinen pieni sanaharkka”, James sanoi.
   ”Niinkö?” Kirvalas kysyi ja katsoi merkitsevästi ilmassa leijuvaa erittäin vahvasti sidottua Siriusta.
   James ei näyttänyt häiriintyvän. ”Niin juuri. Mitä sinä teet täällä yksin?”
   ”Olen käytävävartiovuorossa”, Kirvalas sanoi.
   ”Ai?” James kysyi hämmästyneenä. ”Minä luulin, että teitä oli aina kolme kerrallaan? Ja muistan ystäväni kertoneen, että olet vuorossa vasta loppuviikosta.”
   Kirvalas nyökkäsi hymyillen. ”Oletpa sinä hyvin perillä Tylypahkan asioista.”
   James kohautti olkapäitään ja katsoi edelleen odottavasti Kirvalasta.
   ”Kyllä, me partioimme kolmisin, ja kyllä, olen loppuviikosta vuorossa. Professori Tomuna pyysi minua kuitenkin vaihtamaan tämän päivän vuoron kanssaan – hänellä oli jotain menoa, ilmeisesti vanha ystävä tuli vierailulle Tylyahoon, ja hän halusi mennä tapaamaan tätä. Joka tapauksessa vaihdoimme vuoroja. Professorit McGarmiwa ja Verso olisivat olleet tänään myös vuorossa, mutta…” Kirvalas katsoi merkitsevästi kohti suurta salia. ”He estyivät.”
   ”Ah, aivan, totta”, James sanoi ja näytti mietteliäältä. ”Kuule, en usko, että on hyvä, jos partioit yksin. Toki on aika epätodennäköistä, että kuolonsyöjät päättävät tulla näin pian uudestaan, mutta minusta emme voi ottaa sitä riskiä. Jos käytävävalvojalle käy jotain, eikä kukaan ole viemässä viestiä eteenpäin…”
   ”Mutta mies hyvä, kuka muka ehtisi lähteä partioimaan?”
   ”Olen ihan varma, että meiltä liikenee väkeä. Ei ehkä opettajia, mutta taatusti joku muu. Ihan hetki vain.” James oli huutamassa suureen saliin, mutta juuri silloin kaksi punatukkaista nuorta miestä käveli rennosti ulos ovesta.
   ”Bill ja Charlie”, Harry kuuli Ronin sanovan jossain takanaan.
   ”Anteeksi”, pidempi miehistä sanoi, ”emme voineet olla kuulematta keskusteluanne. Me lähdemme mielellämme mukaan partioon – johan siitä onkin aikaa, kun olemme päässeet kuljeskelemaan näillä käytävillä.”
   ”No mutta loistavaa!” James huudahti. ”Minä vien Siriuksen Dumbledoren hoiviin. Jatkakaa te tästä. Hyvää yötä!”
   Kirvalas nyökkäsi kahdelle nuorukaiselle, ja kolmisin he lähtivät kohti tyrmiä. James sen sijaan oli jo saanut leijutettua Siriuksen suureen saliin, kunnes hän muisti puolivälissä portaita yhä vain seisovan poikansa.
   ”Harry”, hän sanoi kääntymättä. ”Makuusaliin. Nyt.”
   Harrysta tuntui melkein siltä kuin hän olisi havahtunut jostain transsista, niin keskittynyt hän oli ollut katsomaan, mitä alhaalla tapahtui. Nyt hän kuitenkin säpsähti ja lähti pikaisesti kipittämään Ronin ja Nevillen luokse. Nämä loivat häneen muutamia merkitseviä katseita, mutta Harry ei halunnut puida asiaa juuri nyt, vaan lähti määrätietoisesti kohti Rohkelikkotornia.

Seuraavana aamuna Harrysta tuntui käsittämättömältä, että linnassa oli ylipäätään ollut taistelu. Kaikki tuntui niin normaalilta: oppilaat parveilivat oleskeluhuoneessa ja kiirehtivät aamupalalle äänekkäästi jutellen. Harry ei lainkaan tiennyt, olisiko heillä koulua normaalisti. Neville uskoi vakaasti, että kaikki jatkuisi kuten tavallisesti, kun taas Ron oli sitä mieltä, että heidän pitäisi saada vapaata järkytyksen takia.
   Suuressa salissa oli jälleen neljä tupapöytää. Aamiaista syödessään Harry huomasi, että kaksi olisi riittänyt mainiosti. Pöydät olivat suunnilleen puolillaan, sillä niin moni oli lähtenyt kotiin – tai muutaman oppilaan tapauksessa loukkaantunut.
   ”Huomio”, kuului edestä opettajien pöydän luota. Se puolestaan oli erittäin täysi ja sinne oli jouduttu lisäämään monia tuoleja, ja Harry tajusi sen johtuvan siitä, että kiltalaisia istui pöydän ääressä. Vanhempiaan hän ei kuitenkaan nähnyt. Puhuja oli Dumbledore, joka seisoi pitkänä ja parrakkaana ja vaikutusvaltaisena, ja Harry tajusi, ettei edes muistanut, milloin olisi nähnyt hänet aamiaisella. ”Kaikki yrttitiedon ja muinaisten riimujen tunnit on peruttu siihen asti, kunnes toisin ilmoitetaan. Muut oppitunnit pidetään normaalisti.”
   ”Eikä!” Neville voihkaisi. ”Meidän piti tänään päästä sitomaan kuunherjaajan varsia!”
   ”Ainakin meillä on heti aamulla vapaata”, Ron sanoi.
   Neville näytti yhä surkeaa naamaa. ”Mutta päivän ainoa kiva tunti peruuntui. Olisi saanut olla ihan mikä tahansa muu! Eivätkö he muka saaneet ketään sijaista, jos Verso on kerran loukkaantunut?”
   ”Niin, ja saivatko he muka kaikille muille aineille sijaiset?” Harry kysyi. ”Ainakin McGarmiwa oli loukkaantunut, ja minusta näin Matoisa-Lankunkin.”
   ”Ehkä he ovat parantuneet jo”, Ron sanoi.
   ”Kunpa Versokin paranisi…”
   Vaikka Neville kuinka toivoi muuta, heillä oli ensimmäinen tunti vapaata. He ehtivät juuri ja juuri nähdä, kuinka Hermione juoksi hermostuneen näköisenä kirjastoon. Suurin osa muista heidän luokkatovereistaan söi pitkään aamupalaa ja pohti, mitä tekisi. Suuren salin katto oli pilvinen, ja ulkona satoi räntää.
   ”Meillä on parikin esseetä palautettavana tälle viikolle”, Neville sanoi järkevästi, joskaan ei lainkaan innostuneesti.
   ”Jos sinä tosissasi ehdotat, että tekisimme niitä tämän ylimääräisen vapaan aikana, voit mennä loppupäiväksi Hermionen kanssa istumaan”, Ron sanoi.
   Harry nyökkäili mukana, muttei voinut olla huomaamatta, että Ron oli alkanut käyttää Hermionesta etunimeä. Toki he tunsivat tämän huomattavasti paremmin, mutta Harrysta tuntui silti, että etunimen käyttäminen viittasi hieman liian ystävällismielisiin väleihin. Joka tapauksessa se tyttö aikoi tulla pilaamaan hänen joululomansa.
   ”Mitä sinä sitten haluat tehdä?” Neville kysyi.
   ”Pelata vaikka räjähtävää näpäystä tai jotain”, Ron totesi.
   ”Hei”, heidän lähistöllään istuva Seamus sanoi, ”kuulitteko te siitä, että täällä loukkaantuneita kiellettiin menemästä Mungoon?”
   ”Mitä?” Harry älähti. ”Miten niin voi muka tehdä?”
   Seamus kohautti hartioitaan. ”En tiedä sen enempää. Dean kuuli sen joltain ylempiluokkalaiselta juuri ennen kuin lähti kotiin, ja sen kaveri seurustelee jonkun korpinkynnen kanssa, ja ilmeisesti tämän ystävä tai sisko tai veli tai joku on loukkaantuneiden joukossa. Heitä yritettiin kuulemma siirtää Mungoon eilen yöllä, mutta he eivät saaneet mennä sinne.”
   ”Mutta missä he sitten ovat?” kysyi Ron, joka näytti säikähtäneeltä.
   Seamus kohautti jälleen hartioitaan. ”Kuten sanoin, en tiedä sen enempää. Mutta eikö olekin outoa?”
   Siitä he kaikki olivat samaa mieltä.
   ”Kai tänne sitten tuli jotain parantajia apuun?” Harry kysyi huolissaan. Eihän hänen äitinsä voinut yksin hoitaa niitä kaikkia, kun niin moni oli kuitenkin vahingoittunut ilmeisen vakavasti.
   Seamus pudisteli päätään. ”Ei ketään. Mungo oli ikään kuin irtisanoutunut koko jutusta. En tajua, miksi. Huh, onneksi siellä ei ollut ketään minun läheistäni.”
   ”Hyvähän sinun on puhua”, Ron mutisi. Hän oli aivan kalpea.
   ”Mennään etsimään heidät”, Harry sanoi päättäväisenä. ”Jos heitä ei otettu Mungoon, he ovat jossain täällä. Minä haluan tietää tästä lisää.”
   ”Oletko nyt ihan varma?” Neville kysyi.
   ”Mitä muutakaan me tekisimme?” Ron tuhahti. Harrya hymyilytti, kun hän oli saanut niin vahvasti Ronin tuen
   ”Mutta linna on valtava”, Neville sanoi. ”Mistä me muka aloitamme?”
   ”Sairaalasiivestä”, Harry päätti, ja sinne he lähtivät.

Matkalla he ehtivät jutella paitsi taikasairaala Mungosta, myös siitä, että monet kiltalaiset olivat istuneet opettajien pöydässä. Ron ja Harry tunsivat heistä monia nimeltä, mutta Neville ei juurikaan. Se oli Harryn ja Ronin mielestä erityisen kummallista ottaen huomioon, että kaikki aivan satavarmasti tunsivat Nevillen.
   ”Etkö ole koskaan kysynyt isoäidiltäsi heistä?” Ron ihmetteli kuultuaan, että monet olivat käyneet Nevillen kotona.
   Neville kohautti olkiaan. ”En tullut ajatelleeksi. Kaikki tuntuivat vaativan minulta jotakin ja en halunnut, että pettäisin heidät… Jotenkin se oli helpompaa, kun en tiennyt heistä enempää.”
   ”Miten sinä muka voisit pettää kenetkään?” Harry kysyi.
   ”Helposti”, Neville sanoi. ”Kaikki odottavat minun olevan jotenkin hirmu hyvä taikomaan ja kaikkea, vain koska Voldemort tappoi vanhempani ja yritti tappaa minutkin. Mutta minä en osaa mitään, vaikka opiskelen kuinka kovasti.”
   ”Ei kukaan voi odottaa, että olet jotenkin loistava taikomaan”, Ron tuhahti. ”Sinähän vasta aloitit koulun!”
   Harry oli ihan hiljaa, koska jos hän oli rehellinen, hän oli kieltämättä odottanut Nevillen olevan jotenkin erikoinen. Hän oli omasta mielestään parempi koulussa kuin Neville, vaikka Neville olikin tunnollisempi. Mutta toisaalta Ron oli ihan oikeassa: ei kukaan voinut odottaa Nevilleltä mitään erityistä. Tämä oli kuitenkin ihan tavallinen poika, kuten Harry oli saanut huomata.
   ”Älä välitä muiden odotuksista ja mielipiteistä”, hän sanoi, koska halusi sanoa jotakin, mikä piristäisi Nevilleä. Hänen äitinsä oli usein antanut hänelle nämä nimenomaiset neuvot, ja Harry uskoi, että hänen äitinsä oli oikeassa.
   ”Mummi aina sanoo, että minun pitää täyttää odotukset”, Neville sanoi apeana.
   ”Mummisi on tyhmä”, Ron tokaisi. Harry tuijotti Ronia ihmeissään, sillä hän ei itse olisi koskaan mennyt sanomaan noin toisen huoltajasta, käyttäytyi tämä miten tyhmästi tahansa. Neville ei kuitenkaan näyttänyt loukkaantuvan, ja he unohtivat keskustelun, sillä he saapuivat juuri silloin sairaalasiiven ovelle.
   He seisahtuivat hetkeksi oven eteen ikään kuin pohtiakseen, mitä tehdä seuraavaksi. Sitten Ron kuitenkin veti kerran henkeä ja marssi suoraan ovesta sisään.
   Sairaalasiipi oli täysin autio. Harry ei ollut käynyt siellä vielä kertaakaan, mutta hän oli olettanut, että siellä olisi sänkyjä sairaita varten. Siellä ei kuitenkaan ollut mitään muuta kuin verhoja, jotka oli vedetty seinän viereen. Hetken niitä tarkasteltuaan Harry päätteli, että ne oli tarkoitettu vedettäviksi sänkyjen ympärille – sänkyjen, joita ei ollut.
   Ron ja Neville seisoivat myös hiljaa hetken. Sitten Neville sanoi:
   ”Selvästikään he eivät ole täällä.”
   Niinpä heidän oli pakko lähteä pois ja mennä etsimään jostain muualta. He yrittivät järkeillä todennäköisintä sijaintia isohkolle joukolle ihmisiä, eivätkä keksineet mitään muuta kuin jonkin tyhjän luokkahuoneen.
   ”Mutta sen on oltava iso”, Harry sanoi.
   ”Niin, mikäli he ovat kaikki samassa huoneessa”, Neville totesi.
   Se sai heidät jälleen alkupisteeseen. Totta kai potilaat saattoivat olla eri luokkahuoneissa, eikä heidän silloin ollut mieltä etsiä vain isoimmista. Eivätkä he sitä paitsi edes tienneet, mitkä huoneista olivat isoja.
   ”Okei, minulla on ajatus”, Neville sanoi hetken tuloksettoman pohdinnan jälkeen. ”Kuvitellaan, että heidät on pitänyt siirtää suuresta salista johonkin helposti ja nopeasti. Kuka muka silloin lähtisi kiipeämään portaita? Uskon, että he ovat jossain ensimmäisessä kerroksessa.”
   Harry ja Neville nyökkäsivät. Se kävi järkeen. Niinpä he palasivat ensimmäiseen kerrokseen ja seisoivat hetken suuressa salissa miettien, mitä tehdä.
   Juuri silloin kaksi punatukkaista nuorta miestä käveli marmoriportaita alas. Kesti hetken ennen kuin Harry tunnisti heidät samoiksi henkilöiksi, jotka olivat lähteneet Kirvalaksen kanssa yöpartioon.
   ”Huomenta, Ron!” toinen heistä huusi.
   ”Charlie!” Ron tervehti. ”Mitä te täällä teette?”
   ”Aijaijai”, lyhyempi, ilmeisesti Charlie, torui. ”Olepa vähän kohteliaampi isoveljellesi. Tiedä vaikka, jos hän laittaa sinut jälki-istuntoon.”
   Ron nauroi. ”Et sinä sellaista voi tehdä.”
   ”Niinhän sinä luulet”, Charlie sanoi ja näytti Harryn mielestä kovin tyytyväiseltä itseensä.
   ”Tiedätkö, Ron, onko tuolla enää aamupalaa tarjolla?” pidempi punapää kysyi. Hänellä oli pitkät hiukset, jotka olivat siististi poninhännällä.
   ”Ei hajuakaan”, Ron sanoi. ”Miten niin?”
   ”Idiootti”, Charlie mutisi. ”Olisiko vaikka siksi, että minä ja Bill haluamme aamupalaa?”
   ”Miksi te vasta nyt sitä olette hakemassa?”
   ”Koska, ihan vain tiedoksesi, me olemme olleet koko yön kävelemässä ympäri käytäviä, jotta pidämme huolen, että esimerkiksi juuri sinä olet turvassa.”
   ”Ai niin, tehän menitte professori Kirvalaksen kanssa”, Ron muisti äkkiä.
   Se sai Billin ja Charlien kurtistelemaan kulmiaan. ”Miten sinä sen voit tietää?”
   Ron kohautti olkapäitään. ”Tiedänpähän vain. Tiedättekö te, missä kaikki loukkaantuneet ovat?”
   ”Tiedämme”, Bill sanoi. ”Mutta mistä sinä tiedät, mitä me teimme yöllä?”
   ”Missä he ovat?” Ron kysyi.
   ”Kerron heti, kun kerrot, mistä sinä tiedät, että lähdimme Kirvalaksen kanssa käytävävahdeiksi.”
   ”Ette te voi olla kertomatta minulle, missä minun isäni on!”
   ”Etkä sinä voi olla kertomatta meille, mistä tiedät. No niin, kakista ulos.”
   Ron vilkaisi Harrya ja Nevilleä, jotka kohauttivat olkapäitään lähes samanaikaisesti. Ei sillä ollut väliä, vaikka Ronin veljet saisivatkin tietää.
   Ron huokaisi. ”Hyvä on. Seisoimme portaissa, kun lähditte.”
   ”Kuulitteko te kaiken?” Charlie kysyi silmät hämmästyksestä selällään. Hän näytti Harryn mielestä hieman huolestuneemmalta kuin hänen olisi pitänyt.
   ”Ja näimme myös”, Ron sanoi.
   ”Nähtiinkö teidät?” Bill tiukkasi.
   Ron pudisteli päätään. ”Tai no, Harryn isä näki Harryn, mutta ilmeisesti kukaan muu ei huomannut meitä.”
   Sekä Bill että Charlie hengähtivät syvään ja näyttivät rentoutuvan.
   ”Hyvä”, Bill totesi.
   ”Miksi?” Ron kysyi.
   Hänen veljensä käyttäytyivät aivan kuin hän ei olisi sanonut mitään. ”Loukkaantuneet”, Bill kertoi, ”ovat kolmannessa luokkahuoneessa oikealla, kun kävelette tuonne käytävään.” Hän osoitti ensimmäisen kerroksen käytävää, joka kulki seinänvierustaa ulko-ovesta vasemmalle.
   ”Kiitos”, Ron sanoi, ”mutta miksi on hyvä, ettei meitä nähty? Emme me olleet luvattomasti ulkona, emme vain olleet ehtineet oleskeluhuoneeseen asti.”
   ”Olisit voinut saada jälki-istuntoa”, Charlie sanoi yksinkertaisesti. ”Nyt me menemme syömään, jos ruokaa vain on. Hyvää päivää.”
   ”Nähdään iltapäivällä”, Bill huikkasi ja seurasi veljeään kohti salia.
   Ron oli ärtynyt. ”Kamalaa ylisuojelevaisuutta! Miksi minä olisin saanut jälki-istuntoa? Ja mitä väliä sillä on, kun olen jo saanut? Ikään kuin he eivät koskaan olisi olleet jälki-istunnossa!”
   ”Miksi se toinen – Bill – sanoi, että nähdään iltapäivällä?” Neville kysyi.
   ”En minä vain tiedä”, Ron sanoi. ”Ehkä hän tarkoitti illallista tai jotain vastaavaa.”

Luokkahuone, jossa loukkaantuneet olivat, oli aivan täynnä. Siellä oli sänkyjä vieri vieressä, ja jostain kuului kummallista huminaa. Ilma oli sakeampaa kuin käytävässä, ja siellä tuoksui pistävältä ja raikkaalta samaan aikaan. Harry nyrpisti nenäänsä.
    Herra Weasleyn sänky oli lähimpänä ovea. Hänet oli helppo tunnistaa punaisesta tukasta sekä elottomasta olemuksesta. Ron pysähtyi heti isänsä viereen, ja Harry ja Neville jäivät siihen myös. Herra Weasley näytti täysin vahingoittumattomalta, kunhan vain ei liikkunut lainkaan. Hänen nenänsä alla oli viivana jonkinlaista paksua vihreää voidetta, joka tuoksui piparmintulta.
   Kukaan ei puhunut mitään, sillä Ronin ilme oli niin huolestunut, ettei kukaan keksinyt mitään sanottavaa. He kuuntelivat pelkkää huminaa ja yrittivät olla katsomatta Ronin kasvoja. Äkkiä kuului oven kolahdus ja askeleita, mutta aivan toisesta suunnasta – luokkaan täytyi olla toinenkin ovi. Samalla alkoi kuulua pientä loiskahtelua ja kiihtyneitä kuiskauksia.
    ” – viitsi, eivät he voi niin tehdä, minä kyllä sanon heille – ”
    ”Ihan turha yrittää, eivät he kuuntele ketään. Sain vain sen yhden puolustautumismahdollisuuden. Ja miten he muka sinua uskoisivat muutenkaan, kun sinutkin on potkittu pihalle.”
    ”Äh, Lily, älä muistuta – ”
    ”En sanonut, että se olisi sinun syysi.”
    Harry puri kieltään. Kuiskaaminen ja kummallinen humina sekä loiskahdukset olivat saaneet hänet ensin ymmälleen, mutta tietenkin hän tunsi nämä äänet. Neville näytti hieman kauhistuneelta, sillä hänkin oli tainnut tajuta, ketkä huoneeseen olivat tulleet.
 

[LetsPotterHeadFanFic]

   “No niin. Minulla on sinulle kaksi tehtävää, joista ensimmäinen on huomattavasti tärkeämpi. Jos et suoriudu siitä, emme voi jatkaa yhtään pitemmälle.”
   Harry nyökkäsi. Tämähän oli jännää.
   Siriuskin nyökkäsi. “Lupaa minulle, ettet missään nimessä kerro tästä äidillesi.”

Luen tätä vähän yli kolme yöllä ja tuli kyllä kemeät naurut tuota lukiessa.

[Nyyhti]

LetsPotterHeadFanFic, ihana kuulla, että nauratti! Ja kiitos kun jätit kommentin!


Tässä seuraava luku, jos joku vielä lukee! Tää tuntuu musta jotenkin hassulta, joten kommentit olisivat erityisen arvostettuja!



Luku 21
Susiongelma

Harry päätti saman tien selvittää, mistä oli oikein kyse, ja sanoi tavallista kovemmalla äänellä:
    ”Ai kuka on potkittu pihalle mistä?”
    ”Harry!” hänen äitinsä älähti ja lähti harppomaan häntä kohti. ”Mitä sinä täällä teet ja kuinka pitkään olet ollut täällä?” Lily tivasi.
    ”Tulin kysymään joltain, että miksi loukkaantuneita ei voida viedä Mungoon, ja olen ollut täällä vain pienen hetken teitä pidempään. Niin että kuka ja mistä?”
    Lily ja James olivat päässeet heidän luokseen, ja katsoivat seuruetta silmät suurina. Harrysta he näyttivät vähän nolostuneilta, ja James irvisti. ”Minut potkittiin pihalle aurorin hommista, kun nyt kerran vaadit saada kuulla.”
    ”Mitä?” Harry huudahti. ”Milloin? Miksi? Tarkoittaako se, ettet ole enää aurori?”
    ”No, elättelen toivoa, että ei tarkoita, että minulle kävi vähän niin kuin Siriukselle, joka otetaan aina takaisin. Ei siitä ole kuin muutama päivä, kun he saivat tarpeekseen.”
    ”Saivat tarpeekseen mistä?”
    Lily ja James vaihtoivat katseita, ja Lily puraisi huultaan. James kohotti kulmakarvojaan kysyvästi, mutta Lily ei sanonut mitään. James huokaisi. ”No, tuota, ainakin yksi syy oli se, että juoksin vähän liikaa killan hommissa. En aina ehtinyt ministeriön määräämiin töihin.”
    ”Yksi syy?” Harry kysyi. ”Mutta ei tärkein syy, niinkö?”
    ”Kuule, Harry, älä sinä siitä välitä, ihan oikeasti”, Lily sanoi. ”Olet vasta yhdentoista. Ei sinun tarvitse tietää ihan kaikkea.
    Harry ei pitänyt siitä selityksestä lainkaan, mutta tajusi äkkiä jotain. ”Sinä sanoit, että isäkin on potkittu pihalle – onko sinutkin, äiti?”
    Lily huokaisi. ”Ei, ei ole. Ainakaan vielä. Mutta Mungossa ei olla iloisia siitä, että en päässyt tänään töihin. En kerta kaikkiaan voinut jättää kaikkia näitä ihmisiä hoitamatta.”
    ”Mutta miksi kaikkia näitä ihmisiä ei voida viedä Mungoon?” Harry kysyi alkaen saada jo tarpeekseen tästä tenttaamisesta. Mikseivät kaikki vain voineet kertoa hänelle kaikkea saman tien?
    ”Siellä on todella täyttä”, Lily sanoi, mutta kuulosti välttelevältä, ”eikä sinun todellakaan tarvitse tietää ihan jokaista yksityiskohtaa. Tärkeintä on nyt se, että minä en ole menossa sinne takaisin ennen kuin minua ei tarvita täällä. Siellä on monta kykenevää parantajaa, ja täällä ei ole yhtään. Sitä paitsi, eikö sinun pitäisi olla tunnilla?”
    ”Ei, meillä olisi ollut yrttitietoa nyt aamulla.”
    ”Ah, niinpä tietenkin, siihen ei saatu ketään sijaiseksi. No, jos et ole oppinut annostelemaan tätä sienilientä, ehdotan, että menet kuitenkin jonnekin muualle.”
    Harry vilkaisi äitinsä sylissä olevaa noidankattilaa ja tajusi, että siitä se loiskinta kuului. Liemi oli ällöttävän näköistä, vaaleankeltaista tahmaa, jossa oli ikään kuin pieniä reikiä, ja se loiskahteli sieltä täältä hitaasti ylöspäin. Harry nyrpisti nenäänsä. Hänen äitinsä hymähti, käänsi hänelle kylkensä ja alkoi lapata puisella kauhalla lientä vieressä makaavaan kiltalaisen jalkaan, joka oli aivan sininen. Harry jäi katsomaan, kuinka liemi alkoi hitaasti paisua jalan ympärillä ja muuttua haaleansiniseksi, mutta samalla jalka muuttui lähemmäs normaalia väriä. Sitten hän tajusi, että hänen äitinsä oli jo siirtynyt hoitamaan parin sängyn päässä olevaa pientä tyttöä, mutta hänen isänsä seisoi vielä heidän kanssaan ja katseli myös sienilientä.
    ”Missä Sirius on?” Harry kysyi.
    ”Sirius on lepäämässä”, James sanoi rauhallisesti. ”Kävi hyvä tuuri, kun Dumbledore oli paikalla eilen, muuten olisimme saaneet tehdä enemmän hommia… joka tapauksessa, Sirius on ihan kunnossa nyt, väsynyt vain eilisestä.”
    ”Mikä kirous häneen oikein oli iskenyt?” Neville kysyi hiljaa. Harrya hämmästytti, että Neville ylipäätään uskalsi kysyä sellaista, kun tämä oli yleensä niin hiljainen aikuisten läsnäollessa.
    James näytti punnitsevan Nevilleä hetken, ja vilkaisi sitten Harrya. Ronkin taisi kuunnella heitä, mutta katseli edelleen isäänsä. James vastasi matalalla äänellä: ”Komennuskirous. Tiedätte varmasti, mitä se tekee.”
    ”Mutta sinähän torjuit sen”, Harry sanoi. ”Ja eihän komennuskirous ole… sellainen. Ei se tee kipeää.”
    ”Torjuin osan”, James vastasi. ”Eikä se tee kipeää, kunnes sitä vastustaa. En edes halua kuvitella, kuinka täydellisesti Sirius olisi komennutettu, ellen olisi ehtinyt väliin. Sirius taisteli itseään vastaan koko sen illan, sillä hänen jokainen solunsa käski hänen – tuota – no, arvaatte varmaan. Dumbledore oli meidän puolellamme olevista ainoa, jolla oli mahdollisuuksia päästä murtamaan kirous, sillä se tuntui olevan jokin paranneltu versio tavallisesta komennuskirouksesta.”
    Harrya puistatti. Miksi kukaan enää parantelisi komennuskirousta? Eikö se ollut tarpeeksi kamala muutenkin?

Vapaan aamupäivän jälkeen tuntui erikoiselta mennä lounaalle, aivan kuin olisi ollut viikonloppu. Rento istuskelu ja pelailu oleskeluhuoneessa oli saanut pojat hyvälle tuulelle kaikesta sattuneesta huolimatta, joten Harry ja Ron eivät vastustelleet, kun Neville kysyi, voisivatko he istua lounaalla Hermionen viereen. Sitä paitsi Harryn oli pakko myöntää, että jos Hermione olisi todellakin tulossa heille jouluksi, hänen kannattaisi oppia tuntemaan tämä. Toivottavasti vain Neville tulisi myös.
    ”Hei, Neville”, Hermione sanoi hymyillen. Harrykin hymyili kokeeksi Hermionelle, joka toden totta vastasi hymyyn.
    ”Moi”, Harry sanoi siitä rohkaistuneena.
    ”Moi”, Hermione vastasi ja hymyili nyt vapautuneemmin. ”Tapasin sinun äitisi. Hän auttoi suostuttelemaan vanhempani, jotta sain jäädä vielä kouluun. Hän oli aivan mahtava.”
    ”Öö, joo, tiedän.”
    ”Ilman häntä minut olisi raahattu väkisin kotiin saman tien! Se olisi ollut hirveää. Hän sanoi myös, että minä voisin tulla teille jouluksi, jotta olisin – jotta koko perheeni olisi – paremmassa turvassa. Se oli todella jalosti tehty häneltä.”
     ”Ai”, Harry sanoi. ”Miksi se lisää teidän turvallisuuttanne?”
     ”No – siis – ” Hermione vilkaisi Nevilleä, joka katsoi häntä kummissaan. Hermione kurtisti kulmiaan Harrylle. ”Etkö sinä muka tiedä?”
    ”Mitä me emme nyt tiedä?” Ron kysyi närkästyneenä. Hän ei ilmeisesti vieläkään ollut lämmennyt Hermionelle, joka puolestaan punastui syvästi.
    ”Äh, jos te ette kerran sitä tiedä tai ole keksineet, ei ole minun tehtäväni kertoa teille…”
    Äkkiä Neville tuntui tajuavan jotain, sillä hän suorastaan hätkähti. ”Se johtuu minusta, eikö vain?”
    Hermionen poskilla entisestään syventyvä puna riitti vastaukseksi. ”Tai siis, sinähän olet ehkä menossa sinne myös, niin siellä on nyt tosi turvallista”, Hermione selitti, mutta kukaan ei enää siinä vaiheessa uskonut häntä. Ron tuijotti Nevilleä ja Harry puolestaan Hermionea, joka katsoi nolona edessään olevaa puoliksi syötyä kanankoipea.
    ”Se johtuu siitä, että sinä olet ollut minun kanssani koulussa”, Neville sanoi hitaasti. ”Eikö johdukin?”
    Hermione ei vastannut mitään, tuijotti vain kanaansa kuin toivoen sen vastaavan hänen puolestaan.
    ”Mutta sehän on ihan typerää”, Harry sanoi ja vilkaisi Nevilleä. ”Miksi Hermionen pitäisi lähteä kotoaan vain sen takia, että hän on Nevillen kanssa?” Sitten hän vilkaisi Ronia, joka kohautti olkapäitään.
    Hermione tuhahti. ”No miksiköhän. Sinä olet velhoperheestä, Harry. Minun vanhempani ovat jästejä. Jos kuolonsyöjät päättävät kärttää minulta jotain tietoa Nevillestä, kuolonsyöjien ja minun välillä ei seiso kukaan muu kuin minä itse.”
    Harry hätkähti. Se oli varmasti totta. ”Minä – minä en tajunnut.” Hän mietti, millaista se olisi: kukaan ei suojelisi Hermionea. Olikohan tämä juuri siksi niin ahkera opiskelija? Jotta voisi suojella vanhempiaan, kun nämä eivät voineet suojella häntä? Harrya puistatti pelkkä ajatuskin. Jos hän joutuisi menemään kotiin, jonka ympärillä ei olisi lainkaan taikoja esteinä kuolonsyöjille… ”Onpa hyvä, että tulet meille jouluksi”, hän sitten sanoi.
    ”Minä – mitä? Onko? Oikeasti? Voi, Harry, kiitos!”
    Ja sitten, Harryn suureksi järkytykseksi, Hermione alkoi itkeä ja nauraa samaan aikaan. Hän halasi Harrya pikaisesti ja yritti sitten selvästi hillitä itsensä, missä kesti hirvittävän pitkät kolme sekuntia, joiden aikana Harry vilkuili huolestuneena vuoron perään Nevilleä ja Ronia.
    ”Anteeksi”, Hermione sanoi sen kolmen sekunnin jälkeen ja naurahti hieman. ”Olin vain niin huolissani siitä, ettet yhtään haluaisi minua sinne.”
    Harry hymyili epävarmasti, muttei sanonut mitään. Hän oli tosiaankin sitä mieltä, että Hermionen oli hyvä olla heillä joulun yli, mutta toisaalta hän ei ollut vielä vakuuttunut siitä, että piti itse tämän seurasta.
    ”No, nyt minun täytyy lähteä tunnille”, Hermione sanoi ja nousi tomerana pöydästä. Pojat sanoivat moi ja jatkoivat rauhassa syömistä, sillä muodonmuutosten alkuun oli vielä vartti, eikä luokkahuone ollut kaukana.

He olivat olettaneet, että McGarmiwa oli toipunut taistelussa saamistaan vammoista ja olisi odottamassa heitä nuttura yhtä tiukalla kuin aina, mutta he olivat väärässä. Kun he astuivat luokkahuoneeseen, he tajusivat ensin paikalla olijoiden (joita oli huomattavasti aiempaa vähemmän) tuijottavan suu auki jotakin nurkassa olevaa, ja seuraavaksi, että siellä nurkassa oli suuri uroshirvi.
    Kun he olivat huomanneet hirven, hirvi kuopaisi nopeasti etujalalla turpaansa, ja Harry nipisti huulensa yhteen. Ron oli ilmeisesti päässyt yli hirven aiheuttamasta yllätyksestä, sillä hän kuiskasi kiihtyneenä: ”Bill!”
    Ja toden totta, kun Harry ja Neville kääntyivät katsomaan, he huomasivat liitutauluun rennosti nojailevan Billin, joka hymyili Ronille tietäväisenä.
    ”Mennäänkö eturiviin?” Ron kysyi innoissaan, ja sekä Harry että Neville myöntyivät. Neville meni heti Hermionen viereen istumaan, ja Harry puolestaan virnuili hirvelle istuessaan Nevillen viereen.
    Heidän jälkeensä paikalle tuli vielä yksi oppilas puolijuoksua, ja sitten Bill asteli sulkemaan luokkahuoneen oven.
    ”No niin, aloitetaanpas sitten. Valitettavasti professori McGarmiwa on edelleen hoidettavana taistelussa saamiensa vammojen johdosta – hänen ei tosiaan olisi pitänyt yrittää hoitaa yksin kaikkea… mutta joka tapauksessa, me olemme tänään täällä hänen sijaisenaan. Minun nimeni on Bill Weasley, ja olen opiskellut vajaan vuoden verran Kairossa, joten tiedän myös vähän erilaisesta taikuudesta.”
    Billin puhetta oli hauska kuunnella. Hänellä oli jonkinlaista luontaista karismaa, eikä hänen täytynyt pitää kuria, sillä kaikki halusivat tietää, mitä tällä nuorella miehellä oli sanottavanaan. Esittelynsä jälkeen Bill kääntyi katsomaan hirveä, ja luokka noudatti hänen esimerkkiään. Kun hirvellä oli kaikkien huomio, hän muuttui takaisin ihmiseksi, mikä aiheutti yllättyneitä henkäyksiä.
    ”Harry”, Hermione sihahti hiljaa, ”onko tuo sinun isäsi?”
    ”Joo, mistä sinä sen tiesit?”
    ”Te näytätte ihan samalta”, Hermione ehti vastata juuri ennen kuin James alkoi puhua.
    ”Okei, ja moi vaan kaikille minunkin puolestani. Olen James Potter, ja tiedän sentään jotakin muodonmuutoksista, koska, kuten ehkä huomasitte, olen animaagi. Me sijaistamme Billin kanssa professorianne nyt ainakin jonkin aikaa, mutta olen aika varma, että hän paranee ennätysvauhtia, kun saa kuulla siitä.” James virnisti, ja luokasta kuului muutama naurahdus.
    Loppujen lopuksi, jos Harry olisi ajatellut asiaa puolueettomasti, oppitunti ei juurikaan eronnut tavallisesta. He harjoittelivat silmäneulan muuttamista sulkakynäksi. Nevillen tuotosta ei olisi voinut kutsuta mitenkään sulkakynäksi, Ronin kynä oli metallia, Harryn kynä katkesi jos sen yritti ottaa käteensä, ja Hermione sai Jamesilta lisäohjeita siitä, miten saisi täydelliseen kynäänsä erivärisiä raitoja. Koska opettajia oli kaksi ja oppilaita huomattavasti tavallista vähemmän, kaikki saivat kuitenkin runsaasti opetusta. Lisäksi kaikki halusivat näyttää osaavansa jotain, kun heillä oli uudet siistit sijaiset, ja kaksoistunnin loputtua jopa Neville oli saanut aikaan toimivan sulkakynän (Hermione oli siinä vaiheessa tehnyt laatikollisen erivärisiä sulkakyniä ja siirtynyt muuttamaan neulaansa mustepulloksi, mutta ei ollut vielä onnistunut). Oppitunnin päätyttyä James pyysi vielä Harrya, Nevilleä ja Hermionea jäämään ja kertoi, että Lily oli saanut Nevillen mummin taivuteltua siihen, että Neville viettäisi joulunsa Pottereilla. Sitä varten tehtäisiin kuitenkin erityissuojaus, joka tehtäisiin hyvissä ajoin, ja josta he saisivat enemmän tietoa vähän myöhemmin.
    ”Ai, tuleeko meille taas salaisuudenhaltija?” Harry kysyi. Hän tiesi, että heillä oli ollut sellainen, kun hän oli ollut pieni ja Voldemort oli hänen perässään jonkin ennustuksen takia.
    James huokaisi. ”Sinä tiedät liikaa. Kyllä tulee. Mutta siitä ei saa hiiskua sanaakaan kenellekään.”
    Neville nyökkäsi. Hän oli tottunut siihen, sillä hänen talossaan oli salaisuudenhaltija. Hermione näytti siltä, että räjähtäisi uteliaisuudesta, eikä Harry yllättynyt lainkaan, kun tämä juoksi suoraan kirjastoon. Ron puolestaan odotteli närkästyneenä ulkopuolella, että saisi kuulla, mitä tämä salainen neuvonpito oli koskenut. Onneksi Ron ei ollut kaikkein uteliainta sorttia, ja tyytyi siihen tietoon, että Neville pääsisi Pottereille jouluksi.
    ”Tavallaan olen kateellinen, olisi itsekin hauska olla joskus joulu muualla kuin kotona”, Ron sanoi, ”mutta toisaalta en kuitenkaan ole. Kun kerran Hermionekin tulee.”
    Harry nyökkäsi, mutta hänen oli myönnettävä, että Hermione oli kyllä koko päivän vaikuttanut ihan kivalta. Oudolta kyllä, mutta ihan kivalta. Tunnillakin tämä oli vain tehnyt tyytyväisenä hommia niin kuin kaikki muutkin, eikä ollut kehuskellut taidoillaan yhtään.

Illan Harry, Ron, Fred ja George olivat jälleen viettäneet vessoja putsaten, mutta he olivat suorastaan loistavalla tuulella, sillä seuraavana päivänä olisi heidän viimeinen jälki-istuntonsa. Kun Voro lähti saattamaan heitä inhottavasti kihisten takaisin torniin, he juttelivat hilpeästi siitä, miten kivaa olikaan, kun ensi viikosta alkaen he saisivat valita rauhassa parhaat nojatuolit oleskeluhuoneesta sen sijaan, että miettisivät, millä pesuaineella mikäkin lika piti kuurata. Oppilaita oli lähtenyt pois niin paljon, että valinnanvaraa nojatuoleissa todellakin riitti. Harry piti kaksosista erityisen paljon juuri siksi, että he löysivät jotakin positiivista myös oppilaskadosta; heidän kanssaan mikään vakava asia ei ikinä tuntunut erityisen vakavalta. Fredkään ei tuntunut juuri säikähtäneen, vaikka oli joutunut itse kuolonsyöjien hyökkäyksen uhriksi.
    Sinä päivänä vuorossa oli ollut tyrmissä sijaitsevien vessojen kuuraus, ja vaikka Harry ei olisi ikinä myöntänyt sitä kenellekään, hänestä oli hieman pelottavaa kävellä autioissa pimeissä tyrmissä, vaikka hän ei edes ollut yksin. Niinpä Harry oli iloinen, kun tyrmistä pois vievät portaat tuli näkyviin. Heidän kuitenkin pysäytti tuttu ääni: ”Olisit nyt niin kiltti, professori. Minä tiedän, että sinä jos kuka pystyt siihen töidesi ohessa.”
    ”Kuka se oli?” Voro kysyi. Hänen silmiinsä tuntui ikään kuin syntyvän pilke, ja hän vilkaisi hampaattomasti hymyillen kissaansa. ”Onko siellä joku oppilas opettajaa kiusaamassa, vaikka pitäisi olla omassa tuvassa?”
    Harry ei vastannut, vaikka tiesi kyllä, että kyseessä ei ollut oppilas. Hän ei ylipäätään käsittänyt, miten Voro saattoi sekoittaa hänen isänsä äänen johonkin oppilaaseen, mutta yhtä kaikki Voro lähti kulkemaan ääntä kohti, ja kaikkien oli seurattava perässä.
    ” – varmasti tehdä sen aivan yhtä hyvin kuin minäkin”, professori Kuhnusarvio kuului sanovan. ”Oi, minulla on niin ikävä häntä oppilaanani. Minun on pakko myöntää, että Harry ei aivan vastannut odotuksiani.”
    ”Jaa, no, se ei nyt ole olennaista”, James vastasi juuri, kun Voro kääntyi sille käytävälle, missä James seisoi.
    ”Onko täällä oppilaita karkuteillä?” Voro hinkui.
    James katsoi häntä suorastaan alentuvasti. ”No ei ole.”
    Voro tuhahti ja toisti vielä kysymyksensä Kuhnusarviolle, joka puolestaan toisti Jamesin vastauksen, ja sen kuultuaan Voro kääntyi sanattomasti mutisten ympäri. Harry vilkutti isälleen, joka tuntui vasta silloin huomaavan hänet ja näytti yllättyneeltä, jopa hieman huolestuneelta.
    Voro ei ehtinyt kuljettaa heitä kauas ennen kuin James juoksi heidät kiinni. ”Anteeksi, Voro”, hän sanoi, ”mutta minun pitää lainata Harrya hetkeksi. Saatan hänet itse takaisin torniin.”
    Voro oli selvästi aikeissa väittää vastaan, mutta James tarttui Harryn käteen ja veti hänet äkkiä kohti seinää, jossa ei äkkiä ollutkaan seinää, eikä Voro ehtinyt sanoa mitään.
    ”Mitä asiaa sinulla oli?” Harry kysyi.
    ”Kuinka paljon sinä kuulit äsken?”
    ”No, sen, että pyysit Kuhnusarviolta jotakin, ja hän taisi kieltäytyä, että joku muukin voi tehdä sen, ja sitten hän sanoi, etten minä vastannut hänen odotuksiaan.”
    James huokaisi. ”Niin minä vähän ajattelinkin. Halusin sanoa, ettei sinun pidä antaa liikaa arvoa Kuhnusarvion odotuksille.”
    ”Hän katsoo minua aina tunnilla tosi pettyneenä. Luulin, että vain kuvittelin.”
    ”No, et. Katsos kun hän on vähän kummallinen luonne, ja sinä et ole istunut koko lapsuuttasi katsoen äitiäsi liemenkeitossa, niin kuin hän olisi varmasti toivonut.”
    ”Miksi se häntä kiinnostaisi?”
    ”Kuten sanoin, hän on vähän kummallinen persoona. Hän tavallaan… keräilee ihmisiä. Suosittelee lahjakkaita ihmisiä vaikutusvaltaisille, vetelee ikään kuin naruista. Hän oli ihan lääpällään äitiisi, kutsui häntä jatkuvasti illallisilleen, koska äitisi on aina ollut suorastaan luonnonlahjakkuus liemissä. Professori Kuhnusarvio olisi varmaan halunnut sinut myös verkostoonsa lahjakkaana lientenkeittäjänä, ikään kuin olisit perinyt sen äidiltäsi.” James pudisti päätään. ”Luulisi hänen tietävän, että toinenkin vanhempi vaikuttaa.”
    ”Oletko sinäkin sitten pettynyt siihen, etten ole niin hyvä liemissä?”
    ”En todellakaan! Sinä voit olla hyvä sitten jossain muussa. Yritä vain jättää Kuhnusarvion mulkoilut huomiotta.”
    ”Okei”, Harry vastasi. Niin hän oli pääasiassa tehnyt tähänkin asti. ”Mutta mitä sinä pyysit häneltä?”
    James huokaisi. ”Sudenmyrkkyjuomaa.”
    ”Remukselleko? Mutta eihän nyt ole vielä täysikuu.”
    ”Remukselle, joo. Ja ei olekaan, mutta meidän aiemmat varastomme alkavat huveta, ja sen kypsymisessä kestää, eikä äitisi millään pysty tekemään sitä kaiken muun kiireen keskellä. Joudumme lisäksi melko varmasti siirtämään Remuksen pois Mungosta täydenkuun ajaksi, sillä siellä ei suhtauduttu kovin suopeasti siihen, että niin täydessä sairaalassa pyörisi vielä ihmissusi.”
    ”Sehän on törkeää. Ei Remus voi mitään sille, että muuttuu sudeksi.”
    ”Ei niin, mutta Mungossa sitä pidetään turvallisuusriskinä.”
    ”No mutta miksi – hetkinen, eikö Kuhnusarvio sitten suostunut tekemään sitä juomaa?”
    James huokaisi taas. ”No ei. Häntä pitäisi osata suostutella jollain. Hän on tyypillinen luihuinen, ei ryhdy senkaltaiseen haastavaan hommaan, ellei saa jotain vastineeksi… Parasta olisi, jos hänelle voisi antaa jonkun julkkiksen tai jotain.”
    ”Miten hänelle voi muka antaa julkkiksen?” Harry ihmetteli. ”Kelpaako Neville?”
    James naurahti. ”Taatusti kelpaisi.”
    ”Hän oli yksillä illallisilla”, Harry sanoi. ”Ne olivat kuulemma tosi tylsät. Mutta Neville on niin kiltti, että varmasti hän auttaisi, jos vain voisi. Voisiko hän tehdä jotain?”
    ”Minä voisin miettiä sitä. Ehkä hän voikin, tai sitten pitää keksiä jotain muuta.”