Lasikeiju, ääää eikä, ihana!! Spekuloinnit on aina hyväksi
Selkeästi olen kerrankin onnistunut kirjoittamaan jotain toiminnallista ficciä, kun kerran petyit, ettei tuossa luvussa ollut murhayritystä
Suurkiitokset!
hakuroo, aivan ihanaa, että tulit kommentoimaan ja että luet tätä!
Kiva kuulla, että Harry on aika ylimielinen ja itsekäs - sellaiseksi olen hänet tässä ajatellutkin
Mukava kuulla, ettei tämä ole liian ennalta arvattava! Toivottavasti jaksat lukea loppuun ja palaat vielä kommentoimaankin!
Paljon paljon kiitoksia kommentistasi!
SparklingAngel, ooo tykkään arvailuistasi! Mutta en sano mitään
Kiitos kun kommentoit!
Luku 29
Ennustus
Sirius oli ollut suorastaan koomisen ilahtunut kartasta. Hän oli ihan todella hyppinyt ylös ja alas – no, vain kahdesti, mutta joka tapauksessa. Sitten hän oli halannut Harrya ja sanonut, että kartan saaminen tuntui samalta kuin jos rakas lapsi olisi palannut kotiin. Harry oli tietenkin joutunut kertomaan tarkalleen, miten oli saanut kartan haltuunsa, mutta häntä ei ollut lainkaan huolettanut, että Sirius järjestäisi kaksoset pulaan. Ja hän oli ollut oikeassa: Sirius oli vain nauranut ja sanonut, että kartta oli selkeästi palvellut tarkoitustaan sillä aikaa, kun he eivät olleet tarvinneet sitä. Sen jälkeen Sirius oli kaivanut viittansa taskusta peilin, sanonut siihen ”James”, ja kertonut Harryn isälle ilouutisen.
Harrykin oli vaihtanut isänsä kanssa pari sanaa. Ensimmäiseksi hän oli kysynyt, miksi ihmeessä hän ei ollut aiemmin saanut käyttää peiliä – hän ei ollut edes tiennyt, että Siriuksella ja Jamesilla oli peilit vielä käytössä.
”Eikö sinulle riitä, että äitisi ja kummisetäsi ovat Tylypahkassa kanssasi?” James oli sanonut hieman huvittuneena. ”En ollut ajatellut, että tahdot siihen päälle jutella vielä isäsikin kanssa.”
Harryn oli täytynyt myöntää, että olisihan se ollut vähän outoa. James oli kuitenkin vaikuttanut oikeasti ilahtuneelta saadessaan jutella hetken Harryn kanssa, ja oli myöntänyt, että hänellä piti niin kovaa kiirettä, ettei säännöllisistä juttutuokioista olisi millään voinut tulla mitään. Kuin varmemmaksi vakuudeksi hän oli yhtäkkiä kesken lauseen joutunut lopettamaan ja lähtemään johonkin – hän ei edes ehtinyt sanoa, minne.
Hermione ei ollut arvostanut keittiöretkeä, mutta hänkin oli sitä mieltä, että olisi mukava pystyä hankkimaan todisteita Kirvalaksen petturuudesta. He miettivät aina toisinaan, miten todisteita voisi yrittää hankkia, mutta kun kaikkein ilmiselvin reitti oli tukossa, he eivät keksineet mitään uutta. He hämmästelivät kuitenkin sitä, että mikään Kuhnukerhon kokouksessa puhuttu ei ollut vuotanut koko koululle, kuten juoruille oli yleensä tapana käydä. Tai mikäli tieto siitä, että henkilökunta oli selvittänyt syyllisen henkilöllisyyden, olikin levinnyt, se ei ollut aiheuttanut sellaista paniikkia kuin oli odotettu.
”Ehkä onkin niin, että kaikki tajuavat sen tyypin olevan Kirvalas”, Neville ehdotti.
”Mutta eivätkö ihmiset sitten välttelisi häntä?” Harry kysyi.
”En usko”, Neville sanoi. ”Emmehän mekään niin tee. Jospa kaikki tieto onkin vuotanut oppilaille, mutta meidän tavoin kaikki ovat huomanneet, että Kirvalasta vahditaan ihan oikeasti vuorokauden ympäri.”
”Voit hyvinkin olla oikeassa”, Hermione sanoi, ja juuri kenelläkään ei ollut enää nykyään tapana väittää vastaan, kun Hermione sanoi jotain.
Sunnuntaiaamupäivällä aurinko paistoi todella kauniisti, vaikka ulkona tarvitsikin vielä pitää viittaa. Käytännössä kaikki olivat pihalla nauttimassa säästä, ja iso porukka rohkelikkoja istuskeli aivan järven rannassa. Harry, Ron, Neville, Hermione, Fred ja George pelasivat joukkuepelinä sulkapalloa, sillä Hermione oli tuonut pelivälineet aikoinaan mukanaan kouluun. Se ei kuitenkaan sujunut erityisen hyvin, sillä Hermione oli heistä ainoa, jolla riitti kärsivällisyys pelata peliä täysin taiatta. Niinpä heidän pelinsä muistutti kenties enemmän kaksintaistelua kuin jästisulkapalloa.
”Hei, epäreilua!” Ron huusi, kun George oli muuttanut sulan sammakoksi juuri, kun hän oli lyömässä sitä, jolloin sulka – tai siis sammakko – vain mätkähti maahan Ronin eteen ja yritti lähteä loikkimaan pakoon. Fred, joka oli Ronin joukkueessa, sillä he eivät voineet antaa kaksosten pelata yhdessä, juoksi hakemaan sammakon takaisin.
”Niin, kuulitko”, Fred sanoi kaksoisveljelleen.
”Mikä siinä muka epäreilua oli”, George virnisteli. ”En tiennytkään, että osaisin muuttaa sen noin hyvin!”
Ron tuhahti. ”Ei me osata vielä muuttaa esineitä eläimiksi! Tai ainakaan noin isoiksi”, hän sanoi vilkaistuaan pikaisesti Hermionea.
”Se on sitten sinun ongelmasi, veliseni”, George sanoi ja heilutteli mailaansa. ”Sitä paitsi Fred osaa, ja hän on sinun joukkueessasi.”
”Okei”, Fred sanoi. Hän meni sammakon kanssa paikalleen ja muutti sen takaisin sulaksi. Sitten hän löi sen suoraan kohti Georgea, mutta juuri kun George oli nostamassa mailaansa lyödäkseen sitä, Fred näpäytti taikasauvaansa ja sulka muuttui ryhmyksi. Ryhmy iski Frediä suoraan ohimoon.
”AU!” Fred karjaisi.
George kohotteli kulmiaan. ”Sinun ongelmasi, veliseni.”
Fred ärähti jotain ja taikoi jotakin Georgea päin. Harrylla ei ollut mitään havaintoa, mikä taika oli kyseessä, mutta George selvästi tiesi, sillä hän torjui sen helposti toisella. Fred yritti saman tien uudestaan. Hermione yritti käskeä kaksosia lopettamaan, mutta Ron vain istahti kyllästyneen oloisena maahan ja heitti mailan viereensä.
”Harry, moi”, kuului yhtäkkiä Harryn takaa. Harry käännähti satakahdeksankymmentä astetta ympäri ja tajusi, että hänen äitinsä seisoi aivan hänen takanaan hyvin huvittuneen näköisenä. ”Pelaatko sinä sulkapalloa?”
”No jaa”, Harry sanoi ja viskaisi mailansa maahan. ”En nyt sanoisi ihan niinkään.”
Lily naurahti. ”Ajattelin tulla moikkaamaan, kun huomasin sinutkin täällä.”
Lily vilkaisi taakseen, ja kun Harry katsoi sinne, hän huomasi, että ilmeisesti kaikki kävelemään kykenevät potilaat olivat myös tulleet nauttimaan sunnuntaista ulkoilmaan.
”Peter ja Aurelie aikovat tulla meille”, Lily kertoi.
”Ai kylään?”
”No joo – ja ei. Sinähän tiedät, että he eivät kumpikaan mitenkään kuulu kiltaan – se ei kerta kaikkiaan sovi heille kummallekaan. Mutta tällä hetkellä kilta tarvitsee kaiken avun, jonka se vain suinkin voi saada, ja niinpä he lupasivat tulla. En ihan tiedä, olisiko kummastakaan mitään hyötyä taistelussa, mutta ehkä voimme keksiä heille jotain muuta.”
Harry nyökkäsi. ”Mutta minä en varmaankaan näe heitä?”
”Ei, en usko, että he ovat täällä enää silloin, kun kesäloma alkaa. Totta puhuen luulen, että heitä ei silloin enää tarvita täällä.”
”Miten niin?”
”No – tämä on vain ihan omaa arvailuani – mutta luulen, että asiat ratkeavat suuntaan tai toiseen siihen mennessä. Sinä et tietenkään sitä täällä huomaa, mutta ulkomaailmassa asiat ovat… kiihtyneet. Ei voi kestää enää kauaa, ennen kuin Voldemort joko saavuttaa tavoitteensa tai hänet kukistetaan.”
Harrya puistatti, ja Lily huomasi sen. ”Älä huoli, täällä sinä olet niin turvassa kuin mahdollista.”
”Ei minua se huoletakaan.”
”No, joo, mutta sille nyt vain ei voi mitään. Toisaalta voi olla ihan hyvä, että tilanne ratkeaa edes johonkin suuntaan. Tai toisaalta minä voin olla ihan väärässäkin.”
”En minä vain usko, että olisit väärässä.”
Lily nauroi. ”Olen minä väärässä aika useinkin. Mutta yritä olla ajattelematta sitä liikaa, jooko.”
Harry nyökkäsi, mutta ei ilmeisesti kovin vakuuttavasti.
”Hei arvaa mitä”, Lily sanoi pirteästi, ”Mungolle on ehkä löydetty uusi paikka!”
”Ai, millainen?”
”No tätä et kyllä ikinä usko – James nauroi varmaan puoli tuntia, kun kerroin. Kaatopaikka.”
”Häh?”
”Joo, ihan oikeasti”, Lily nauroi. ”Se on joku hylätty kaatopaikka. Ideana olisi, että yksikään jästi ei edes halua mennä sen lähelle, joten jästinkarkotusloitsut olisi helpompi tehdä. En kyllä tiedä, tahtoisinko itsekään mennä sinne… He yrittävät jotenkin kai kovertaa tilaa jätteiden alle – ”
”Siis oletko sinä ihan tosissasi?” Harry kysyi.
Lily vain nauroi. ”No, ei se varmasti läpi tule menemään, mutta sitä he yrittävät kuulemma ehdottaa. Kai heillä on ideat vähissä.”
Nyt Harrykin nauroi. Sairaala kaatopaikassa? Eihän siinä ollut järjenhiventäkään!
Harryn äiti lähti pian sen jälkeen takaisin potilaidensa luo, ja Harry palasi muiden luokse vain tajutakseen, että siellä oli joku muukin. Hyvin pieni puuskupuhtyttö – hänen oli pakko olla myös vasta ensimmäisellä luokalla – punasteli ja yritti mumista jotakin.
”Siis onko sinulla jotain asiaa?” Ron kysyi ihmeissään.
Tyttö näpräsi toisella kädellään kaulahuivia; Harrysta näytti kummalliselta, että tytöllä ylipäätään oli kaulahuivi niin kauniilla säällä. Toisella kädellään tyttö ojensi jotakin kohti Nevilleä.
”Ai, onko tämä minulle?” Neville kysyi. Harry astui vähän sivummalle ja näki, että kyseessä oli taiteltu pergamentinpalanen. Tyttö nyökkäsi – edelleen tulipunaisena – ja Neville kiitti.
”Ole hyvä!” tyttö vinkaisi ja lähti sitten juoksemaan pois.
”Mitä se oli?” Harry kysyi.
Fred ja George yrittivät hillitä nauruaan. Hermione huokaisi.
”Sinulla taitaa olla ihailija, Neville”, hän sanoi. Neville vaikutti vähän nololta, ja avasi kiireesti pergamentin taitokset kätkeäkseen nolostumisensa.
”Hei, tämähän on… ei voi olla… on se! Tämä on Dumbledorelta!”
”Mitä?” kaikki kysyivät yhteen ääneen. ”Mitä hänellä on sinulle asiaa?” Harry kysyi.
”Hän… haluaa näköjään, että menen ensi viikon keskiviikkona hänen luokseen… johonkin tapaamiseen. Tässä lukee, että se on erittäin tärkeää.” Neville nosti katseensa lappusesta ja katseli ympärillään olevia ihmisiä vuoron perään.
Hetken kaikki olivat hiljaa, mutta sitten Hermione paiskaisi yhtäkkiä käden suulleen.
”Mitä?” Harry kysyi.
”Muistatteko, silloin Pottereilla…” Hermione aloitti ja katsoi Ronia, Harrya ja Nevilleä vuorotellen, ”mehän puhuttiin tästä. Voisiko se liittyä… siihen, että Neville on ’meidän ainoa toivomme’?”
Keskiviikkoiltana Harry, Ron ja Hermione istuivat oleskeluhuoneessa kuin tulisilla hiilillä. He eivät malttaneet keskittyä tekemään mitään, sillä heidän mielessään pyöri vain se, mitä Neville juuri sillä hetkellä teki Dumbledoren luona. Käytävilläliikkumiskielto oli alkanut jo aikoja sitten, ja pian oleskeluhuonekin alkoi tyhjentyä, kun ihmiset vetäytyivät makuusaleihinsa. Lopulta Neville tuli.
Hän näytti niin järkyttyneeltä, että Hermione suorastaan kiljaisi ja riensi halaamaan häntä. Hermione tarttui häntä kädestä ja talutti hänet pöydän ääreen, missä muut odottivat. Neville näytti siltä, ettei olisi löytänyt pöydän luokse ilman Hermionen opastusta. Ne muutamat, jotka olivat vielä hereillä, vilkuilivat heitä ihmeissään.
”Kerro kaikki”, Harry sanoi heti, kun Neville pääsi pöydän luokse.
Neville katseli ympärilleen lähes vauhkona. ”En voi täällä”, hän kuiskasi. ”Kukaan ei saa kuulla siitä.”
”Mihin me voitaisiin mennä?” Ron kysyi.
”Minä tiedän”, Hermione vastasi. ”Mennään teidän makuusaliinne. Siellähän ei ole enää ketään muuta.”
Vaikka heistä olikin outoa, että Hermione tuli makuusaliin, he suostuivat ehdotukseen. Neville ei selvästikään kykenisi puhumaan mitään oleskeluhuoneessa.
”Okei”, Neville sanoi, kun hän oli turvallisesti istumassa omalla sängyllään ja muut katsoivat häntä odottavasti. ”Okei”, hän sanoi uudestaan ja veti syvään henkeä. Ja sitten hän alkoi kertoa.
Dumbledore oli aloittanut kertomalla siitä, kuinka Nevillen vanhemmat oli tapettu. He kaikki tiesivät jo, että Dumbledore oli silloin 10 vuotta sitten varoittanut sekä Pottereita että Longbottomeja, että näiden lapset saattoivat olla erityisen suuressa vaarassa. Harrylle oli kerrottu, että juuri silloin Siriuksesta oli tehty ensimmäisen kerran heidän salaisuudenhaltijansa – se tosin ei ollut yleistä tietoa.
Longbottomeilla salaisuudenhaltijaa kuitenkaan ei ollut vielä ollut. Eräänä iltana Voldemort oli vain marssinut taloon ja murhannut ensin Nevillen äidin, sitten tämän isän ja kolmanneksi yrittänyt täysin samalla kirouksella murhata Nevillen. Yllättäen Neville ei ollutkaan kuollut, ja Voldemort oli jäänyt ihmettelemään, mitä oli tapahtunut, kun itse Albus Dumbledore oli tullut taloon. Dumbledore oli kuulemma halunnut auttaa Nevillen vanhempia Voldemortilta suojautumisessa, mutta sen sijaan hän olikin löytänyt kaksi ruumista, itkevän vauvan ja itse pimeyden lordin. Voldemort oli heti Dumbledoren nähtyään paennut.
”Sen jälkeen Dumbledore sanoi, että minun on tullut aika tietää, minkä takia hän oli osannut varoittaa sekä Pottereita että minun vanhempiani. Hän kertoi, että oli yhtenä päivänä haastatellut ennustuksen opettajaksi pyrkivää naista Sianpäässä – se on Tylyahossa – ja Dumbledore ei ollut oikein uskonut koko hommaan, hän ei kuulemma oikein usko ennustukseen oppiaineena, mutta yhtäkkiä nainen olikin lausunut ihan oikean ennustuksen. Ja se ennustus…”
”Mitä siinä sanottiin?” Harry kysyi ja nojautui eteenpäin. Ilmeisesti ennustus oli koskenut häntäkin.
Neville veti taas henkeä. ”Minä en saa sitä ennustusta mielestäni. Dumbledore näytti sen minulle – sellaisessa muistossa, se oli ihan kuin olisin itse ollut siellä… Muistan joka ikisen sanan, vaikka yleensä en muista mistään oppitunneista ainoatakaan…”
”Kertoisitko sen meille, Neville?” Hermione kysyi lempeästi.
Neville tuijotti maahan usean sekunnin ajan. Hän näytti keräävän rohkeutta. Sitten hän alkoi puhua, ja hän puhui aivan erilaisella äänellä kuin yleensä: matalammalla, karheammalla. Harrysta tuntui melkein siltä kuin hän olisi itse päässyt ajassa taaksepäin siihen hetkeen, jolloin tuo ennustus oli lausuttu.
”Se, jolla on voima kukistaa pimeyden lordi, lähestyy. Syntyy niille, jotka ovat uhmanneet häntä kolmasti, syntyy kun seitsemäs kuukausi kuolee, ja pimeyden lordi merkitsee hänet vertaisekseen, mutta hänellä on voimia joita pimeyden lordi ei tunne, ja jommankumman on kuoltava toisen kädestä, sillä kumpikaan ei voi elää, jos toinen on hengissä.” Kun Neville oli lopettanut, kaikki olivat hiljaa hyvin, hyvin pitkään. Harry yritti miettiä, mitä sanat ylipäätään tarkoittivat. Jos Voldemort eläisi, Neville kuolisi? Tai mitä jos ennustus tarkoittikin Harrya? Se kuulosti sopivan Harryyn: hän oli syntynyt heinäkuun lopussa, ja hänen vanhempansa olivat aina taistelleet Voldemortia vastaan, joten oli hyvin mahdollista, että jo hänen syntyessään he olivat uhmanneet tätä kolmasti. Sitä paitsi Dumbledore oli ajatellut, että ennustus sopisi Harryyn. Mutta toisaalta… Dumbledore oli kutsunut luokseen Nevillen. Ja ennustuksessa oli ollut muitakin kohtia…
”No niin”, Neville sanoi. Hänellä oli ollut muita enemmän aikaa toipua ennustuksen sisällöstä, ja ilmeisesti hän oli valmis jatkamaan kertomustaan. ”Dumbledore näytti siis tuon ennustuksen, jotta ymmärtäisin, miksi Voldemort oli ylipäätään jahdannut minua. Ja Dumbledore sanoi, että kun Voldemort oli yrittänyt tappaa minut, se ei ollut onnistunut, koska todellisuudessa hän oli merkinnyt minut vertaisekseen… En kyllä edelleenkään käsitä, miten muka, ja yritin sanoa siitä Dumbledorellekin, mutta hän ei suostunut kuuntelemaan yhtään.
”Ja sitten ennustuksessa sanotaan, että minulla olisi voimia, joita pimeyden lordi ei tunne. En oikeasti tiedä, kumpi näistä kohdista on typerämpi… Mutta Dumbledore sanoi, että minä olen herttainen ja mukava poika ja että minulla on jotain, mitä Voldemortilla ei tule koskaan olemaan, että minä osaan
rakastaa, voitteko kuvitella…
”Ja sitten on se viimeinen kohta. Että jommankumman on kuoltava toisen kädestä, sillä kumpikaan ei voi elää, jos toinen on hengissä. Eihän se ole ikinä mahdollista. Mutta Dumbledore sanoi, ettei minun pitäisi ikinä miettiä sen kohdan ensimmäistä osaa, vaan pelkästään toista – että kun minä kasvan, haluaisinko minä muka elää, jos Voldemort on hengissä, ja minä sanoin, etten tietenkään halua, että vaikka silloin menisin itse hänen peräänsä, ja Dumbledore sanoi, että niin juuri.” Neville huokaisi. ”Ja siinä se sitten on.”
Kaikki olivat vielä hetken hiljaa. Sitten Hermione sanoi:
”Voi, Neville – ” ja yritti vielä jatkaa, muttei pystynyt, koska itki hillittömästi. Hermione halasi Nevilleä uudestaan, ja Neville näytti hieman hämmentyneeltä taputellessaan Hermionen selkää.
”Etkö sinä… ole kauhuissasi?” Harry kysyi.
”Totta kai olen”, Neville vastasi ja naurahti hermostuneesti. ”Mutta on pakko myöntää, että on hyvä vihdoin tietää. Siis että mistä se kaikki johtuu. Mutta eihän tässä ole mitään järkeä.”
Harry olisi halunnut väittää vastaan ja sanoa, että totta kai Neville oli Voldemortin vertainen, totta kai rakkaus oli mahtava ase, mutta ei hän voinut. Ron tuntui ajattelevan samansuuntaisesti, sillä hän tuijotteli käsiinsä täysin tietämättä, mitä voisi sanoa.
”Minusta ennustus on kyllä väärässä ainakin yhdessä kohdassa”, Hermione sanoi kyyneleitä pyyhkien. ”Minusta on väärin sanoa, että Voldemort merkitsi sinut vertaisekseen – minusta olet niin paljon häntä parempi, että vaikka joku kuinka yrittäisi, hän ei voisi merkitä Voldemortia
sinun vertaiseksesi.”
Neville häkeltyi aivan täysin. Hän yritti vastata jotain, mutta ei saanut yhtäkään ymmärrettävää sanaa suustaan. Sen sijaan hän lopulta sanoi:
”Unohdin kertoa sen, miten Voldemort sai tietää ennustuksesta. Kuten sanoin, Dumbledore haastatteli sitä opettajaa Sianpäässä, ja siellä on ilmeisesti helppo salakuunnella, koska joku oli salakuunnellut heitä. Mutta se salakuuntelija löydettiin kesken kaiken, ja kävi ilmi, että hän oli joku kuolonsyöjä – joku sellainen, joka ei kuitenkaan ollut aina ollut kuolonsyöjä… Dumbledore sanoi, Harry, että sinun äitisi tunsi hänet todella hyvin. Hänen nimensä oli joku Kalkaros.”