Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - luku 35/35

[Arion]

Ahaww, ihana huyomata, että tänne on tullut lisää lukuja, vaikka en olekaan aikaisemmin huomannut niitä. Jäänyt vähän finissä pyöriminen vähemmälle.

Muutama kohta kiinnitti kyllä huomioni: Ensimmäisenä se, että James käytti Estousta suojatakseen itsensä Siriuksen loitsulta, vaikka Varjelum on suojausloitsu. Estoushan vain hidastaa tai jähmettää kohteen. Varmaan meni sekaisin? Itselläkin on joskus mennyt, ettei siinä mitään : )
Toinen kohta ihmetytti myös, ja se oli tuo Siriukseen osunnut komennus-kirous. Koska sehän on anteeksiantamaton-kirous ja näin ollen kirous, jota ei voi suojata. Tämä tässä jäi vähän hämmentämään. Tuonhan voi muuttaa kyllä helposti vain, että James yritti työntää Siriuksen pois kirouksen edestä, mutta kirous olisi ehtinyt hipaista Siriusta tai jotain? Ja sitten kolmas, johon voi löytyä ihan järkeväkin selitys, jos olet muovannut vähän asioita. Eli James animaagi-muodossa luokan edessä, kun hän oli rekisteröimätön animaagi. En kyllä myt tosiaan muista, jos olet selittänyt jotain aikaisemmissa luvuissa, kun luin nyt vain nämä uusimmat luvut.
Yksi kysymys vielä - oliko Lily killan hommissa, kun oli suojelemassa Tylypahkaa? Muuten olisi loogista, että hän olisi ollut Pyhässä Mungossa töissä. Mutta Kilta on Kilta, joten sen varjolla voi selittää aika paljon. ; )

Mutta vaikka muutama epäselvä kohta olikin, niin oli kyllä kiva lukea tätä pitkästä aikaa. Sirius on ihana < 3 Toivottavasti Arthur ja Remus paranevat pian.

Aika loistava veto muuten Neville Harrylta tuossa 21. luvussa : ) Ja ihan mahtavaa, että Harry antaa mahdollisuuden Hermionelle! Tykkäsin tosi paljon, kun James, Sirius ja Lily moittivat Harrya sen käytöksestä Hermionea kohtaan, ihan hyvä vaan, että ne opettavat Harrylle tapoja. Mutta kiva, että Nevillekin pääsi Pottereille jouluksi! Sitä odotellessa sitten! : )

Jeeps - kiitos tästä ja jatkoa odotellessa! Jos tästä sitten aktivoituisi finissä käymään useammin! : )

[LetsPotterHeadFanFic]

Noh itsellä ei sillä tavalla varaa ole sanoa, sillä aloitin näiden lukemisen kauan aikaa sen jälkeen, kun aloitit näiden kirjoittamisen, rakastan kuitenkin tarinaa ja taas tuli yksi mahtava luku.
<3

[Melodie]

Hmm! Kiinnostava idea, joten tulin katsomaan, ja luin kaaaaiken!

Alussa kaikkien herkkyys tuntui käsittämättömältä, mutta kunhan ne vähän kasvoivat niin muuttuivat ihan tavallisiksi! Juoni on kiinnostava ja etenee hyvin, ja kolmikon edesottamuksista on mukava lukea, vaikka usein erityisesti Harry on aika tyhmä (se lienee canonia ). Kieli on sujuvaa, kuvailua on tarpeeksi muttei liikaa, ja alkuluvuissa esiintyneitä hieman epäintuitiivisia nimityssanoja (viittauksia sellaisiin hahmojen atribuutteihin jotka eivät liity kyseiseen kohtaukseen) ei enää loppupään luvuissa esiintynyt. Tarina menee sutjakkaasti eteenpäin, ja kriisioloista Tylypahkassa on mukava lukea. Mukavaa myös, että koko velhokunta ei ole yhdessä rintamassa Voldemortia vastaan, ja että kaikenlaisia muitakin ongelmia on.

Kokonaisuutenaan viehättävä ja taianomainen kuvaus velhosodasta ja lapsuudesta sen keskellä. Jatkoa olisi mukava lukea!

[Nyyhti]

AraSebe, ei oo tosi, kun huomautit tuosta estous-loistusta, tajusin, että oon sekoittanut sen varmaan sata kertaa ennenkin. Ja jopa tajunnut sen, mutta silti meni taas sekaisin Korjasin sen varjelumiksi. Mutta sitten tuosta anteeksiantamattoman kirouksen suojaamattomuudesta - siitä en ole kuullutkaan! Mun oli ihan pakko lueskella aiheesta potterwikistä, ja sieltäkin löysin ainoastaan maininnan, että avadaa ei voi torjua. Niinpä jätin sen nyt ennalleen Ja heh, tuo Jamesin animaagihomma: aiemmin on mainittu, että hän ja muut ovat saaneet animaagiutensa laillistettua, nimittäin hyvin lyhyesti vitosluvussa XDD Ei siis ihmekään, jos ei ihan muistunut mieleen! Ja Lily oli killan hommissa Mukavaa, kun nostit noita epäselvyyksiä esille, ja kiitos muutenkin ihanasta kommentista!

LetsPotterHeadFanFic, oi, paljon kiitoksia kommentistasi!

Melodie ooooo kaiken! Alku on tosiaan kirjoitettu aika tosi kauan sitten, joten en yhtään ihmettele, jos siellä on vähän kummallisuuksia Ihanaa, että jaksoit lukea tänne asti! Ja kiitos mielettömästi kommentistasi!


Luku 22
Salaisuudenhaltija

Harry ei nähnyt vanhempiaan tai Siriusta viikonlopun tai koko alkuviikon aikana – lukuun ottamatta muodonmuutostunteja, joilla hän ei ehtinyt puhua isälleen mitään, koska oli liian kiireinen opiskellessa – ja hän alkoi käydä levottomaksi. Kun hän puhui siitä Ronin, Nevillen, ja heidän kanssaan nykyisin usein oleskeluhuoneessa istuvan Hermionen kanssa, Hermione vastasi hänelle viisaasti:
    ”Mutta sentään olet kerrankin levoton jostain positiivisesta asiasta.”
    Se piti tosiaankin paikkaansa, sillä Harry oli huolissaan siitä, miten hänen joulunsa kävisi. Heillä oli usein tapana mennä perheen kanssa Viistokujalle ennen joulua, jotta kaikki saivat ostaa joululahjat toisilleen, mutta nyt siitäkään ei ollut kuulunut mitään. Lisäksi Harry mietti, olisiko heillä ylipäätään varaa järjestää mitään hienoa, jos kerran hänen isänsä oli saanut potkut ja äitikin saattoi saada. Sitten hän kuitenkin tajusi, että oli hänellä myös ikäviä asioita, joista murehtia.
    ”Miten luulette, että ihmissudeksi muuttuminen vaikuttaa, jos on tosi pahasti loukkaantunut? Voiko se auttaa vai pahentaa tilannetta?” Harry oli seurannut kuun kasvamista ja päätellyt, että täysikuu osuisi hänen joululomansa alkupuoliskolle vähän ennen joulua.
    Hermione näytti äimistyneeltä. ”Miksi sinä tuollaista kysyt? Ihmissudet ovat vaarallisia!”
    ”Eivätkä ole!” Harry huusi niin kovaa, että heidän lähellään istuva toinen ensiluokkalaisten porukka – kaikki muut oli haettu kotiin – hätkähti. ”Minä en tajua, miksi kaikki väittävät niin! He eivät voi mitään sille, että muuttuvat!”
    ”Ei sillä ole merkitystä, tekevätkö he sen tahallaan vai eivät”, Hermione sanoi kiihtymättä. ”Lopputuloksena on kuitenkin se, että he ovat vaarallisia, kun ovat susia.”
    Harry tuhahti halveksuvasti. ”Sudenmyrkkyjuoma hoitaa sen puolen.”
    Hermione katsoi häntä hyvin kummallisella ilmeellä. ”Mikä?” hän kysyi sitten hitaasti.
    Harrya alkoi naurattaa. Hänkö tiesi kerrankin jotain, mitä arvonneitigranger ei tiennyt? ”Sudenmyrkkyjuoma”, hän toisti äänensävyllä, joka oli – pakko myöntää – lähes halveksuva. Se ei jäänyt Nevilleltä huomaamatta.
    ”Älkää viitsikö, te kaksi”, hän sanoi. ”Harry, ihmissusista sanotaan aina, että ne ovat vaarallisia.”
    ”Mutta ne eivät ole!”
    ”Minäkin olen kuullut aina, että ne ovat vaarallisia”, Ron sanoi, ”mutta olen kuullut myös jostakin ihmissudesta, joka on killassa, ja joka on tosi hyvä tyyppi. Isä puhuu hänestä aina tosi hyvään sävyyn.”
     ”Niin!” Harry henkäisi hyvin äänekkäästi. Tämä sai vihdoin tilanteen – tai siis Harryn – rauhoittumaan sen verran, että hän saattoi selittää muille Remuksesta. Kun asia oli saatu käsiteltyä, he saattoivat palata Harryn alkuperäiseen kysymykseen, johon kukaan ei osannut vastata. Lisäksi Harry selitti heille sudenmyrkkyjuomasta – siitä, kuinka Kuhnusarvio ei halunnut tehdä sitä – mutta siihenkään he eivät keksineet ratkaisua.
    ”Voi, kunpa me pääsisimme iltaisinkin kirjastoon!” Hermione huokaisi. ”Sudenmyrkkyjuoma”, hän lisäsi vielä itsekseen päätään pyöritellen. Harrysta tuntui, että se tarkoitti ”miksi tuo tietää jonkun taikajuoman nimen, josta minä en ole ikinä kuullutkaan”, mutta hän ei ollut ihan varma.

Kun joululoman alkuun oli kaksi päivää, Rohkelikkotornissa kuhisi. Linnassa oli alkanut kiertää huhu, josta kouluun jääneet oppilaat eivät pitäneet lainkaan: huhuttiin, että Tylypahkaan ei voisi tulla enää joululoman jälkeen takaisin. Oli niin myöhä, että käytävillä ei saanut enää liikkua, joten muutamat lähettivät pöllöjä toisissa tuvissa oleville tutuilleen keskustellakseen asiasta. Harry katseli kateellisena jokaisen pöllön lentoa miettien Bertietä, ja tajusi samalla, että hän oli lähes unohtanut ikävöidä sitä. Hän toivoi, että se olisi kunnossa, vaikka hänen oli myönnettävä, että se oli todella epätodennäköistä. Samalla hän kuitenkin tiesi, että Bertien kohtalo ei ollut kovin tärkeä, kun sitä vertasi ilmeisesti edelleen Mungossa makaavaan Remukseen. Tai mistä hän tiesi, jos Remus olisikin jo päässyt pois, kun kukaan ei kertonut hänelle mitään.
    Juuri, kun hän oli ajatellut sitä, muotokuva-aukko heilahti auki ja James astui sisään.
    ”Herra Potter!” joku vanhempi oppilas – Percy, Harry tajusi hieman myöhässä – sanoi reippaasti. ”Onko totta, että Tylypahka suljetaan joululoman jälkeen?”
    ”Ööh”, James vastasi ja katsoi ympärilleen, missä kaikki edelleen koulussa olevat rohkelikot tuijottivat häntä odottavasti. James ei selvästikään ollut varautunut tällaiseen kuulusteluun. ”Tuota, ei välttämättä.”
    ”Mitä se tarkoittaa, herra Potter?” joku seitsemäsluokkalainen tyttö kysyi. ”Meillä on oikeus tietää!”
    James vaihtoi vaivaantuneena painoa jalalta toiselle. ”Kuulkaa, minä en ole oikea ihminen selittämään tätä teille. Siitä ei ole päätetty vielä virallisesti tiedottaa – ”
    ”Mutta me ollaan kuultu siitä jo!” joku huusi. ”Meidän joulu menee ihan pilalle, jos joudutaan miettimään koko ajan, että mitä sen jälkeen tapahtuu!”
    James katseli ympärilleen ja vaihtoi taas painoa jalalta toiselle. ”No, öh – ihan sama. Oletteko kuulleet siitäkin, että ministeriö uhkasi jokunen kuukausi sitten syrjäyttää Dumbledoren, jos yhdellekin koulun oppilaalle kävisi vielä jotain?”
    Terävästä henkäisystä, jonka kaikki läsnäolijat vetivät yhtä aikaa, saattoi päätellä, ettei se ollut yleistä tietoa. Harry osallistui yllättyneisyyteen, vaikka tokihan hän oli tiennyt asiasta. Sen takia ne luihuiset oli otettu takaisin… Miksi hän ei ollut muistanut sitä? Kuolonsyöjien hyökkäys kouluun – kahdesti – oli varmasti vähän pahempi asia kuin pieni kahakka luihuisporukan ja ensiluokkalaisten välillä.
    ”Meidän olisi pitänyt tajuta”, Neville mutisi niin, että vain Harry ja Ron kuulivat, ja molemmat nyökkäsivät apeina.
    ”Mutta herra Potter”, se sama seitsemäsluokkalainen tyttö sanoi, ”tarkoittaako se välttämättä sitä, että koko koulu suljetaan?”
    ”No ei”, James myönsi. ”Siinäpä se onkin. Ei se välttämättä tarkoita. Mutta kukaan ei tiedä, mitä se sitten tarkoittaa, joten ei ole varmaa, voidaanko Tylypahka avata joululoman jälkeen. Joten anteeksi, mutta joudutte silti elämään epävarmuudessa lomanne ajan.”
    Siihen kukaan ei sanonut enää mitään, vaan pikkuhiljaa kaikki alkoivat jutella keskenään kiihtyneeseen sävyyn. James asteli Harryn luokse ja kumartui kuiskaamaan tämän korvaan: ”Me saatoimme keksiä keinon suostutella Kuhnusarvio. Kerroitko tilanteesta näille?”
    Harry nyökkäsi. James suoristui ja sanoi sitten hieman kovemmalla äänellä, mutta edelleen niin hiljaa, että he joutuivat nojaamaan lähemmäksi kuullakseen: ”Minun kaverini Remus kaipaa kipeästi sudenmyrkkyjuomaa, niin kuin Harry teille kertoi. Neville, olisimme sinulle todella kiitollisia, jos viitsisit auttaa meitä siinä – mutta sinun ei todellakaan ole pakko, jos et halua.”
    ”Totta kai autan, jos vain voin”, Neville sanoi saman tien. ”Mitä minun pitäisi tehdä?”
    ”No, tuota, nyt kun Tylypahkan tulevaisuus on vaakalaudalla, myös Kuhnukerhon on vaikeampi kokoontua.”
    ”Kuhnukerhon?” Ron kysyi ihmeissään.
    ”Sillä nimellä hän kutsui sitä porukkaa, jonka kutsui illalliselle”, Neville selitti.
    James nyökkäsi. ”Niin, ja Kuhnusarvio haluaa sinut siihen kerhoon todella kovasti, Neville. Itse asiassa”, hän sanoi ja katsoi Hermione punniten, ”hän saattaisi haluta sinutkin. Joka tapauksessa, jos ainakin sinä, Neville, lupaisit pitää häneen yhteyttä joka tapauksessa, avattiin Tylypahka tai ei, hän voisi suostua keittämään liemen.”
    ”Joo, totta kai minä voin sen tehdä”, Neville sanoi heti.
    ”Voinko minäkin siis olla avuksi?” Hermione kysyi.
    ”No joo, kyllä varmaan”, James sanoi. ”Eikö hän ole vielä yrittänyt kutsua sinua?”
    Hermione pudisti päätään.
    ”Hän sanoi niiden illallisten jälkeen”, Neville kertoi, ”että pitää seuraavat niin pian kuin mahdollista. Ehkä hän ei ole ehtinyt, kun niin paljon kaikkea on tapahtunut.”
    ”Niin, se on varmaan totta”, James sanoi ja katsoi sitten taas Hermionea. ”Hän ei ole varmaan ehtinyt kutsua sinua vielä. Jos vain haluat, sinustakin olisi varmasti suuri apu.”
    Hermione hymyili, suorastaan säteili, ja Harryn oli pakko myöntää itselleen, että ainakin juuri sillä hetkellä hän piti Hermionesta aika paljon. Eihän tämä ollut edes ikinä tavannut Remusta, ja oli nyt jo valmis tekemään jotain hänen puolestaan – huolimatta siitä, kuinka inhottavasti oli aluksi suhtautunut ihmissusiin.
    ”Okei sitten, yrittäkää lähestyä Kuhnusarviota mahdollisimman pian, jotta saadaan tietää, onnistuuko tämä. Mutta nyt pitää vielä hoitaa muutama juttu joululomaa varten, eli Harry, Neville ja Hermione, tulkaa mukaani.”
     Ron näytti nyrpeältä, kun joutui jäämään yksin oleskeluhuoneeseen muiden lähtiessä. He kävelivät Jamesin perässä reittiä, jota Harry ei olisi osannut seurata – liian monta salakäytävää – mutta joka kuitenkin vaikutti tutulta. Kun James painoi haarniskan kättä, ja seinään heidän viereensä ilmestyi pieni puinen ovi, Harry kysyi: ”Olemmeko menossa rehtorin kansliaan?”
    ”Joo”, James vastasi eikä vaikuttanut lainkaan ihmettelevän, mistä Harry sen tiesi. Hetken kuluttua he jo näkivätkin kivihirviön, jolle James sanoi ”purkkapallo”, ja sitten he nousivat portaita ylös. Harry mietti, kuinkahan tavallista oli käydä niin monesti ensimmäisen kouluvuotensa aikana rehtorin kansliassa.
    ”Ah, hyvää iltaa!” Dumbledore tervehti seesteisesti, kun he astuivat ovesta sisään. Kaikki paitsi James mumisivat vastauksensa hyvin hiljaa, ja Dumbledore hymyili heille samalla, kun loihti ylimääräisiä tuoleja pöytänsä eteen. Takassa heidän takanaan roihusi todella suuri tuli, ja huoneessa oli hieman lämpimämpää kuin muualla linnassa. Dumbledore itse oli ilmeisesti tehnyt jotakin pöydällään olevalla kummallisen näköisellä kojeella – siinä oli jonkinlaisia teräslankoja, jotka risteilivät sinne tänne – ja siirsi sen nyt syrjään viittoillessaan kaikkia istumaan.
    ”Kestää vielä hetken, ennen kuin Sirius tulee”, hän sanoi Jamesille. ”Oletko kertonut, mistä on kyse?”
    James pudisti päätään. ”Mutta kyllä he suunnilleen tietävät.”
    Dumbledore nyökkäsi ja hymyili hieman huvittuneesti. ”Siinä onkin mielenkiintoinen konsepti, suunnilleen tietäminen. Koskaan ei voi olla varma, milloin tietää jotain vain suunnilleen ja milloin ihan oikeasti – minä todellakin toivon, että olen tiedoissani oikeassa, enkä vain suunnilleen-vaiheessa… Joka tapauksessa, herrat Longbottom ja Potter sekä neiti Granger, te olette siis täällä kuulemassa salaisuuden. Olisin itse tarjoutunut salaisuudenhaltijaksi, kuten viimeksikin, mutta koska tilanne on mikä on, näin on parempi.” Hän hymyili heille aivan kuin he olisivat tienneet, mistä hän puhuu, mutta kukaan ei kehdannut kysyä.
    ”Professori”, Hermione sanoi epäröiden, ”millainen se salaisuudenhaltijaloitsu on?”
    ”Tiedonjanoinen?” Dumbledore kysyi, mutta näytti tyytyväiseltä. Hermione nyökkäsi varovaisesti. ”No, voin kertoa sen verran, neiti Granger, että se ylittää todella monen täysin koulutetunkin velhon kyvyt. Itse asiassa voisin sanoa, että vain äärimmäisen harva pystyy tekemään sen – muutenhan kaikki käyttäisivät sitä. Siispä”, hän sanoi ja katsoi Hermionea sitten niin läpitunkevasti, että Harry ei olisi halunnut olla hänen tilallaan, ”en suosittele, että vaivaat päätäsi sen mutkikkuudella vielä ainakaan muutamaan vuoteen, olit sitten kuinka terävä tahansa.” Hermione punastui, ja Dumbledore jatkoi: ”Minä olen tehnyt tämän salaisuudenhaltijaloitsun, joten uskallan sanoa, että se on suoritettu moitteettomasti. Meidän pitää enää jakaa teille salaisuus, jotta pääsette ylihuomenna lähtemään ilman, että se vuotaa kenellekään. Teidän on syytä tietää, että te ette pysty itse kertomaan salaisuutta kenellekään, sillä vain salaisuudenhaltija pystyy siihen.”
    Kaikki nyökkäsivät, ja Hermione sanoi ”mutta entä – ” juuri, kun oveen koputettiin terävästi.
    ”Ah, joudumme jättämään kysymykset myöhemmäksi”, Dumbledore sanoi hyvin pahoittelevalla äänensävyllä, ja kutsui sitten koputtajan astumaan peremmälle.
    Sisään astui, aivan kuten Harry oli osannut arvata, Sirius. Harry tutkaili häntä tarkasti, mutta vaikutti siltä, että Sirius oli täysin parantunut. Hän tervehti aivan normaalisti ja käveli sitten tavallisilla joustavilla askelillaan istumaan vapaalle tuolille näyttäen aivan omalta itseltään. Harry rentoutui hieman.
    ”Tässä on siis Sirius Musta”, Dumbledore esitteli, ”Potterien salaisuudenhaltija.”
    ”Luonnollisesti”, Sirius sanoi ja vaihtoi Jamesin kanssa virnistyksen. Harrykin hymyili: ei heidän salaisuudenhaltijanaan olisi voinut olla kukaan muu. Olihan Sirius jo kerran pelastanut heidän henkensä juuri siten. Harry vain mietti, miksi Nevillen perheellä ei ollut ollut salaisuudenhaltijaa silloin – ja äkkiä hänen mielessään käväisi, että jos Sirius ei olisi ollut heidän salaisuudenhaltijanaan, olisiko Voldemort voinutkin lähteä jahtaamaan häntä, jolloin Harry voisi olla orpona Nevillen tilalla? Ajatus tuntui hirvittävältä, mahdottomalta, ja hän sysäsi sen heti mielestään.
    ”Ole hyvä, Sirius”, Dumbledore sanoi.
    Sirius nyökkäsi ja nousi taas ylös. Hän tuli ensimmäisenä Harryn luokse ja kumartui kuiskaamaan jotain aivan hänen korvaansa. Harry haistoi tutun Siriuksen tuoksun, ja kuuli oman kotiosoitteensa. Tuntui hassulta, että jokin sellainen piti kuiskata niin salamyhkäisesti hänen korvaansa.
    Kun Sirius oli sanonut sen, hän siirtyi kuiskimaan Nevillen korvaan. Harry jäi odottamaan, että jotain tapahtuisi, mutta kaikki pysyi aivan ennallaan. Hän oli hieman pettynyt: tässäkö se nyt oli?
    Ilmeisesti oli, sillä kun Sirius oli kuiskannut asiansa Hermionellekin, Dumbledore näytti tyytyväiseltä ja toivotti heille mukavaa yötä. Kaikki nousivat ylös, ja James ja Sirius johdattivat heidät ulos kansliasta ja alas portaita. Matkalla Harry yritti kysellä Remuksesta, mutta James ja Sirius vastasivat hyvin lyhyesti: kyllä, Remus oli edelleen Mungossa, kyllä, täysikuu olisi ensi viikolla, ei, he eivät tienneet, miten sudeksi muuttuminen Remuksen tilaan vaikuttaisi. Harrysta tuntui, että James ja Sirius olivat enemmän huolissaan kuin näyttivät päällepäin, ja se puolestaan sai hänet yhä huolestuneemmaksi. Hän päätti vakaasti, että joululomalla hän menisi katsomaan Remusta Mungoon, sanoi kuka tahansa mitä tahansa. Lisäksi Harry yritti kysyä, pääsisikö hän Viistokujalle (et todellakaan), koska hän halusi ostaa joululahjoja (se ei ole nyt tärkeää), ja olisiko heillä edes varaa kunnon jouluateriaan (totta kai on, mitä sinä höpiset).

Seuraavana aamuna, torstaina, ensiluokkalaisilla rohkelikoilla oli heti aamiaisen jälkeen tuplatunti loitsuja. Siitä huolimatta Harry, Neville, Ron ja Hermione päättivät etsiä käsiinsä professori Kuhnusarvion. Harryn arvostus Hermionea kohtaan kasvoi jälleen hieman lisää, sillä Hermione kannatti professorin etsimistä mahdollisimman pian siitä huolimatta, että he saattaisivat myöhästyä tunnilta.
    Tunnilta myöhästyminen alkoi näyttää aina vain todennäköisemmältä, sillä professori söi aamiaista hyvin pitkään. He alkoivat jo miettiä, oliko tällä oppitunteja lainkaan aamulla, mutta lopulta Kuhnusarvio nousi pöydästä, taputti vatsaansa ja sanoi jotain opettajakollegoilleen, joilla ei selvästi ollut mikään kiire mihinkään. Yksi heistä oli professori Kirvalas, joka vaikutti hieman kärttyisältä.
    Kun Kuhnusarvio lähti kävelemään kohti tyrmiä, nelikko Rohkelikon pöydästä nousi ylös ja seurasi häntä niin etäältä, ettei hän huomannut mitään.
    ”Nyt”, Harry kuiskasi ja tönäisi Nevilleä selkään, kun Kuhnusarvio kääntyi autiolle käytävälle. Neville asteli pikaisesti muiden edelle Hermione hieman epävarmana vanavedessään.
     ”Anteeksi, professori Kuhnusarvio!” Neville huikkasi.
    Kuhnusarvio kääntyi vastentahtoisesti ympäri, mutta hänen kasvonsa valaistuivat kuin Harryn aina pikkulapsena, kun hän tajusi, että oli jouluaatto. ”No mutta Neville! Tervepä terve! Eikö sinun pitäisi olla tunnilla?”
    ”Öö, tuota, ei juuri nyt, professori.”
    ”No mutta, minun valitettavasti pitäisi – kuudesluokkalaisillani on vaativa liemi tänään edessä, ja he kaipaavat jokaisen minuutin käyttöönsä…”
    ”Aivan, anteeksi kovasti viivytys”, Neville sanoi. ”Mutta minulla olisi sinulle, tuota…” hän vilkaisi Hermionea epävarmana, ”ikään kuin tarjous.”
    ”Ikään kuin tarjous?” Kuhnusarvio toisti hämmentyneenä.
    Hermione rykäisi. ”Aivan niin, professori”, hän sanoi äänellä, joka oli huomattavasti uskottavampi kuin Nevillen huolimatta siitä, että hän vielä hetki sitten oli kävellyt niin epävarmasti. ”En tiedä, muistatko minut?”
    ”Totta kai muistan, neiti Granger!” Kuhnusarvio sanoi. ”Eihän noin lahjakasta naisenalkua sovi unohtaa!”
    Hermione säteili ja tuntui saavan vielä lisää varmuutta puheeseensa. ”Kiitos paljon, professori! Mutta me olemme tässä miettineet, kuinka harmillista on, että Tylypahka saatetaan sulkea joulun jälkeen.”
    ”Ai, te olette kuulleet siitä?” Kuhnusarvio katsoi nyt suoraan Nevilleen, ja Harry yritti tulkita hänen ilmettään sieltä, mistä hän seisoi. Se vaikutti jotenkin… ahnaalta. ”Se on todellakin ikävää, vaikka toki ymmärrettävää tässä tilanteessa. Vai mitä, Neville?”
    ”Ööh”, Neville vastasi. ”On todellakin ikävää. Mutta me vähän niin kuin mietimme, että ehkä olisi mahdollisuutta pitää kuitenkin yhteyttä, jos Tylypahkaa ei avattaisi enää uudestaan. Jos siis – jos siis vain haluatte, professori.”
    Kuhnusarvio oli jo vastaamassa jotain, kun Hermione sanoi kiireesti: ”Asia on niin, professori, että me ollaan huolissamme yhdestä toisestakin jutusta. Meidän hyvä ystävämme tarvitsee apua, ja te olette ainoa ihminen, joka pystyisi auttamaan häntä. En usko, että me voisimme mitenkään olla teihin yhteydessä – tai siis, ei tietenkään olisi teidän velvollisuutenne auttaa häntä, mutta – me vain olemme kovasti huolissamme hänestä, ja meidän – ”
    ”No mutta, neiti Granger”, Kuhnusarvio keskeytti. ”Miten minä voisin muka olla ainoa, joka pystyy auttamaan tätä ystäväänne? Totta kai minä haluaisin auttaa, mutta en kai minä sentään voi olla ainoa, joka siihen pystyisi?” Hän katsoi taas Nevilleä.
    Neville painoi päänsä alas ja huokaisi. ”Kyllä te olette, professori.” Hermione nyökytteli vieressä, ja Neville jatkoi: ”Emme todellakaan haluaisi pyytää tätä teiltä, professori, mutta meillä ei ole vaihtoehtoa.”
    ”Niin”, Hermione sanoi, ”tämä ystävämme on erityisesti Nevillelle todella läheinen, melkein kuin isähahmo. Ymmärrätte varmasti, että tässä tilanteessa, jos hän ei saa apua, meille – ja siis erityisesti Nevillelle – olisi enää hyvin hankala… no, pitää yhteyttä tai – ”
    Kuhnusarvio levitti käsiään levottomana. ”No mutta, no mutta, rauhoittukaa toki. Mikä on tämä ystävä ja mitä minun pitäisi tehdä?”
    Neville huokaisi, ja Hermione sanoi maahan tuijotellen. ”Te tiedätte kyllä, professori. Hän tarvitsee sudenmyrkkyjuomaa.”
    Harry pidätteli hengitystään. Kuhnusarvio hätkähti hieman ja näytti vaivaantuneelta, eikä puhunut mitään ainakaan viiteen sekuntiin. Lopulta hän sanoi, melkein kuin itsekseen: ”Vai että Lupin on teidän ystävänne… Enpä tosiaan olisi sitä arvannut, vaikka ei kai se niin yllättävää ole… Kyllähän minäkin hänet hyvin tunnen, tunnen tietenkin ja olen aina pitänyt hänestä kovasti, mutta sudenmyrkkyjuoman valmistaminen tässä tilanteessa, kun niin paljon muutakin kaikkea on tekeillä… Tiedättekö te, Longbottom ja Granger, kuinka haastavaa sen valmistaminen on?”
    Harry puri huultaan. Kuhnusarvio oli siirtynyt käyttämään Nevillestä sukunimeä, mikä ei vaikuttanut hyvältä.
    Hermione huokaisi. ”Tiedän kyllä”, hän vastasi apeana. ”Minulla kesti ikuisuus saada sen ohje käsiini, koska se oli salaisten kirjojen osastolla, enkä ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä ohjeessa sanottiin.”
    ”Sinä – hetkinen – mitä?” Kuhnusarvio kysyi äimistyneenä. ”Harkitsitko sinä vakavissasi juoman valmistamista itse?”
    Hermione nyökkäsi vakavana. ”Pakkohan minun oli, professori. Kuten sanoin, hän on todella hyvä ystävä. Ohje oli niin haastava, en ole ikinä nähnyt vastaavaa, vaikka olen katsellut monia vaikeitakin ohjeita, että varmasti vain äärimmäisen pätevä henkilö pystyy valmistamaan lientä.”
    Kuhnusarvio nyökkäili. ”Sitä eivät edes monet parantajat lähde yrittämään, neiti Granger, se on liian vaarallista. Kukaan ensiluokkalainen, oli tämä miten lahjakas tahansa, ei ikinä osaisi tehdä sitä… Mutta että sinä edes hankit ohjeen… Melkein kuin isähahmo… Niin… Hyvä on, lapset, minä teen sen juoman.”
 

[Huurre]

Huhhuh, jopas oli luku-urakka! Ensin luin kertaalleen 3-5 ensimmäistä lukua, mutta en muistanut, mihin olin jäänyt, joten jouduin aloittamaan alusta. Nyt viimein valmiina, koska tää on ihan älyttömän mielenkiintonen! Sulla on tosi sujuva kirjotustyyli, vaikka toisaalta taas oon ruvennut kaipaamaan tyhjiä rivivälejä kappaleiden ja muiden välissä. Vaikka tässä on syvennykset, niin se tuo silti tietynlaisen rankkuuden lukemiseen. Mutta no jaa, luvut eivät ole erityisen pitkiä, joten ei se nyt niin vakavaa ole! :> Eli kyllä sen kestää.

Toinen huomioimisen arvoinen asia, joka mun pasmoja vähän sekotti, oli se, että (en ikävä kyllä painanut lukua mieleen) jossain kohtaa puhuttiin Kalkaroksesta ja kuinka hänen esseensä ovat niin inhottavia, vaikka pääasiassa puhuttiin Kuhnusarviosta. Olin hetken ihan täytenä kysymysmerkkinä, että mitä, mitä ihmettä nyt tapahtuu, mutta luulen vähän, että se oli vain ajatusvirhe. Kolmantena huomiona voisin kyllä nopeasti sanoa myös sen, että ihan hirveästi tapahtuu kyllä 11-vuotiaille lapsille. Välillä musta tuntuu, että ne on kirjotettu ehkä vähän liian vanhan oloseksi, vaikka välillä tosi hyvin. Kuitenkin siellä oli kivasti 11-vuotiasta Harrya, joka ikävöi vanhempiaan, Siriusta ja Remusta, pitää mykkäkoulua, häpeää halaamista, tämmöstä. Se toi tosi kivan lisän, vaikka ne onkin aika arkipäiväsiä asioita.

Mutta no jaa, jonkin sorttiset negatiiviseen kääntyvät huomautukset hus nyt ja positiiviset tilalle! Sanoinkin jo aikasemmin, että tosi hyvin kirjotettu. Mä tykkään ylipäänsä koko ideasta ja oon ihmeissäni, että koskaan tartuin tähän. En siis ikinä eksy esimerkiksi Godrickin notkoon, koska mä luen niin paljon parisuhteista ja semmosista, enkä pahemmin seikkailuista välitä. Tästä kuitenkin saa oikeesti aika pottermaisen fiiliksen!

Vaikka tuossa aikasemmin sanoinkin, että välillä lapset ei vaikuta lapsilta, niin muuten kaikki on mun mielestä aika hyvin täysin omia ittejään. Jamesista näkyy se, miten se on muuttunut isyyden myötä, Remus on just tommonen lempeä ja kaikesta huolehtiva ja Sirius on aika rempseä.

    Kun he olivat huomanneet hirven, hirvi kuopaisi nopeasti etujalalla turpaansa, ja Harry nipisti huulensa yhteen. Ron oli ilmeisesti päässyt yli hirven aiheuttamasta yllätyksestä, sillä hän kuiskasi kiihtyneenä: ”Bill!”
   --
    ”No niin, aloitetaanpas sitten. Valitettavasti professori McGarmiwa on edelleen hoidettavana taistelussa saamiensa vammojen johdosta – hänen ei tosiaan olisi pitänyt yrittää hoitaa yksin kaikkea… mutta joka tapauksessa, me olemme tänään täällä hänen sijaisenaan. Minun nimeni on Bill Weasley, ja olen opiskellut vajaan vuoden verran Kairossa, joten tiedän myös vähän erilaisesta taikuudesta.”
    Billin puhetta oli hauska kuunnella. Hänellä oli jonkinlaista luontaista karismaa, eikä hänen täytynyt pitää kuria, sillä kaikki halusivat tietää, mitä tällä nuorella miehellä oli sanottavanaan. Esittelynsä jälkeen Bill kääntyi katsomaan hirveä, ja luokka noudatti hänen esimerkkiään. Kun hirvellä oli kaikkien huomio, hän muuttui takaisin ihmiseksi, mikä aiheutti yllättyneitä henkäyksiä.
   --
    ”Okei, ja moi vaan kaikille minunkin puolestani. Olen James Potter, ja tiedän sentään jotakin muodonmuutoksista, koska, kuten ehkä huomasitte, olen animaagi. Me sijaistamme Billin kanssa professorianne nyt ainakin jonkin aikaa, mutta olen aika varma, että hän paranee ennätysvauhtia, kun saa kuulla siitä.” James virnisti, ja luokasta kuului muutama naurahdus.

Noh, pätkäsin tosta nyt ns. turhat pois, mutta tää kohta ilahdutti mua erityisesti. Ja lisäksi toi kursivoitu lause sai aikaan naurunpuuskan :---D Ylipäänsä ilahduin Billin ja Charlien esiintymisestä, Bill on mun ykkös-Weasley ja Charlie hyvä kakkonen.

Mm, olikohan mulla vielä jotain sellaista sanomista, jonka ehkä muistaisinkin? Pitäisi aina lukiessa kirjottaa kaikki ylös silloin, kun ne tulee... Tuli tästä nyt muutenkin varmaan yksi pisimmistä kommenteista, mutta tuota, joo :'D

Mutta hei, vaikka alotin negatiivisella, älä suinkaan lannistu, koska oikeesti tykkäsin tästä! Kaikki on niin luontevia ja näin. (Ja mun mielestä Hagrid oli aika hyvin kirjoitettu, tuli just mieleen.) Kiitoksia tästä siis ja toivottavasti tämmönen kommentti nyt piristää mieltä! :> Jatkan kyllä ehdottomasti lukemista nyt, kun sain vihdoinkn tän luettua tähän saakka ja kommentoitua. Siis kiitos tän kirjottamisesta <3


PS. Se kirjottimen voi tuntua välillä turhalta, jollei saa kommentteja, mutta jos sä ite nautit tän kirjottamisesta ja haluut saattaa tän loppuun, kommenteilla ei oo oikeesti mitään väliä. Toki ne on omiaan kannustamaan, mutta jos motivaatiota riittää, ilman niitäkin saa paljon aikaseksi! Tosin irkissä puhuitkin joskus aikasemmin eilisen puolella, että sulla on kaikki luvut muokkauksia vailla jo valmiina, mutta tulevaisuuden varalle!

(PPS. Yksi lisärivi ei haittaa, koska herranjumala mikä kommentti tästä tuli :0 Ihan valtavan pitunen.)

[Nyyhti]

Tulejo, voi miten ihana kommentti, ja ihan mahtavaa, että olet jaksanut lukea tämän! Kappalejaoista aika moni valittaa, ja olenkin muissa ficeissä siirtynyt sitten niihin väljempiin, vaikka en osaakaan suoraan kirjoittaa tekstiä niin. Onneksi jaksoit kuitenkin lukea tänne asti kappalejaoista huolimatta Ja siis voi luoja tuon Kalkaroksen kanssa! Mulle on sanottu siitä, ja en sitten näköjään ikinä sitäkään muokannut tähän itse ficin tekstiin, pelkästään Word-tiedostooni, aaaaaargh mulla menee hermot itteni kanssa Mutta se on nyt vihdoin ja viimein korjattu, hyvä kun sanoit! Ja joo, toi ikäpointtikin on hyvä - en ole itsekään ikinä ihan varma, mikä on sopiva tapahtumamäärä noin nuorille, kun toisaalta taas ihan suosituissakin kirjoissa tuon ikäiset tyypit tekevät ihan hulluja asioita, mutta toisaalta 11-vuotias on kyllä ihan lapsi vielä! Aivan ihana kuulla, että muuten olet pitänyt hahmoja IC:nä. Ja tosiaan, mä kyllä yleensä jaksan kirjoittaa tekeleeni loppuun jos vain ne itseä enää yhtään kiinnostavat, mutta julkaisun kanssa onkin sitten aina ihan toinen juttu - tuntuu jotenkin niin hassulta pistää niitä nettiin, jos ei ole lukijoita Mutta kiitos vielä kerran miljoonasti kommentistasi, et arvaakaan, paljonko se piristi! (Plus mua ei ole ikinä haitannut negatiiviset asiat kommenteissa, laita niitä huoletta jatkossakin, niiden avullahan sitä kehittyy!)


Luku 23
Joululomalle Pottereille

Perjantain viimeisenä urakkana oli kaksoistunti taikajuomia, joka loppui tavallista aikaisemmin. Harry ja Ron, jotka olivat parina, sillä Neville oli siirtynyt ilmeisesti pysyvästi Hermionen viereen, hihkuivat innoissaan tunnin päättyessä. Selkeästi myös Kuhnusarvio halusi aloittaa lomansa vartin aikaisemmin. Harry ja Ron pakkasivat tavaransa tavallista ripeämmin ja mulkoilivat Nevilleä ja Hermionea, joilla kesti ihan liian kauan (sitä paitsi, miksi Hermionen puoli pöydästä oli täynnä paksuja liemiopuksia, kun heillä oli vain yksi oppikirja?). Juuri, kun hidastelijat olivat lähdössä, Kuhnusarvio kuitenkin pyysi heitä jäämään hetkeksi luokkaan.
    Harry ja Ron lähtivät käytävään ja päättivät hetken pohdittuaan olla odottamatta muita. Ilmeisesti pari muutakin tuntia oli loppunut hieman etuajassa, sillä käytävillä oli paljon oppilaita. Matkalla Rohkelikkotorniin Harry ja Ron juttelivat joulusta kepeään sävyyn. Harry yritti myös kysellä Ronilta, millaisia lahjoja tämä yleensä sai, mutta se ei johtanut oikein muuhun kuin Ronin punastumiseen. Harry oli jo aiemmin tajunnut, että Ronin perhe oli ilmeisesti aika köyhä, eikä Ron pitänyt siitä lainkaan. Harry mietti ohimennen, odottikohan häntäkin nyt sellainen tulevaisuus, kun ainakaan hänen isällään ei ollut töitä. Hänestä siinä ei ollut mitään hävettävää, mutta ehkä hän ei ollut vain vielä tajunnut jotain olennaista.
    Oleskeluhuoneesta pojat jatkoivat suoraan makuusaliinsa, sillä kumpikaan heistä ei ollut pakannut loppuun asti. Nevillen arkku odotti valmiina sängynpäädyssä, ja heitä nopeammin kulkenut Seamus oli juuri raahaamassa omaa arkkuaan kohti ovea.
    ”Miksette te ole vielä pakanneet?” hän kysyi ovensuussa. Harry ja Ron kohauttivat olkapäitään yhtä aikaa. ”No”, Seamus sanoi, ”minun pitää mennä nyt. Äitini on uhkaillut niin paljon, että hakee minut kotiin, että varmaan paras olla ajoissa siellä.”
    ”Vaikka mistäs sitä tietää, avataanko Tylypahkaa enää”, Ron sanoi apeana.
    ”No niin”, Seamus sanoi ja näytti huolestuneelta. ”Mutta paras kai pelata varman päälle?”
    Harry ja Ron nyökkäsivät. ”Hyvää joulua, Seamus”, Harry sanoi.
    ”Joo, samoin teille. Toivottavasti nähdään loman jälkeen.”
    ”Joo, hyvää joulua”, Ron toivotti, ja sitten Seamus lähti.
    Hetken Harry ja Ron vain seisoivat paikoillaan, ja Harry oli lähes varma, että Ron ajatteli samaa kuin hän. Jos he eivät pakkaisi tavaroitaan loppuun, ehkä heidän ei sitten tarvitsisi lähteä pysyvästi. Mutta sitten hetki meni ohi, ja he menivät yhdessä heittelemään tavaroita arkkuihinsa.
    ”Onko tämä sinun sukkasi?” Ron kysyi ja heilutti punaista sukkaa, jossa oli siepin kuva.
    ”En tiedä”, Harry sanoi ja siristi silmiään. ”Ehkä on, tai sitten ei.”
    ”No, tuskin se Nevillenkään on, vai mitä?”
    ”Ei varmasti, eihän hän tykkää huispauksesta.”
    ”Sitten se on sinun, ihan liian pieni minulle.” Ron heitti sukan mytyssä suoraan Harryn matka-arkkuun.
    Harry oli juuri istumassa pursuilevan matka-arkkunsa päällä saadakseen sen kiinni, kun ovi avautui ja Neville tuli sisään.
    ”Ettekö te ole vieläkään valmiita?” tämä kysyi. ”Kaikkihan ovat jo kohta lähteneet.”
    ”Tuskinpa sentään”, Harry sanoi huolettomana. Ron kahmaisi lattialla olevan epämääräisen kasan – siinä oli ainakin pieniä pergamentinpaloja, katkenneita sulkakyniä ja tyhjiä suklaasammakkopakkauksia – ja heitti sen arkkuunsa.
    ”Kuhnusarvio halusi jutella meidän ’yhteydenpidostamme’”, Neville kertoi. ”Hän selitti ainakin kymmenestä tyypistä, jotka haluaisi esitellä meille, kun olisimme vähän vanhempia. Ja sitä ennen hän halusi, että pidämme hänet ajan tasalla.”
    ”Mitä se tarkoittaa, että pidätte hänet ajan tasalla?”
    ”No niinpä”, Neville sanoi, ”ei minulla ole hajuakaan.”
    ”Kaipa hän kertoo, jos teet sen jotenkin väärin”, Harry totesi. ”Voisiko joku auttaa saamaan tämän kiinni?”
    Neville tuli hänen seurakseen istumaan arkun päälle, ja lisäpaino sai arkun kannen painumaan alas asti, mutta samalla sisältä kuului inhottava raksahdus. Harry laittoi kiireesti salvat kiinni.
    ”Okei, valmis”, Ron sanoi kahmittuaan edes suurimman osan tavaroista. Lattialle jäi vielä sälää, joka toivottavasti oli vain roskaa, mutta kukaan ei enää jaksanut tarkistaa. He raahasivat arkkunsa vaivalloisesti portaita alas, eivätkä suinkaan olleet ainoita, jotka olivat vielä linnassa. Oleskeluhuoneessa muutaman tytön porukka itki ja halaili, ja takan edustalla joku poika selitti vihaisena toiselle, että hänen ei ollut annettu jäädä Tylypahkaan loman ajaksi. Harry mietti, kuinka kamalaa pojan kotona oikein mahtoi olla, jos tämä edes oli harkinnut jäävänsä kouluun jouluksi.
    Oleskeluhuoneessa heitä odotti Hermione, joka vaikutti Harrysta aluksi kärsimättömältä.
    ”No niin, joko mennään?” hän kysyi kireällä äänellä, ja Harry tajusi, että hän taisikin olla vain jännittynyt. Kieltämättä Harryakin jännitti hieman, että Hermione ja Neville tulisivat heille jouluksi. Neville voisi varmasti nukkua Harryn huoneessa, mutta Hermionen täytyisi varmaankin nukkua olohuoneessa.
    ”Mennään”, Harry vastasi. Hän tarttui kiinni arkkuunsa ja nosti sen toisen pään ylös, jotta voisi vetää sitä perässään. Neville ja Ron tekivät samoin, mutta yllättäen Hermione ei liikahtanutkaan, tuijotti vain heitä epäuskoisesti.
    ”Oletteko te tosissanne siirtymässä taiattomuuteen jo nyt?”
    ”Häh?” Ron kysyi.
    ”Kyllä me vielä saamme taikoa!”
    ”Niin, mitä sitten?” Ron kysyi närkästyneenä. Hän ei selvästikään ollut vielä aivan hyväksynyt Hermionea heidän joukkoonsa, vaikka he olivatkin viime aikoina viettäneet paljon aikaa yhdessä.
    ”Minä ainakin aion leijuttaa arkkuni alas”, Hermione totesi ja loihti arkkunsa ilmaan.
    Harry, Ron ja Neville katsoivat kaikki toisiaan hieman nolona. Heille ei ollut tullut mieleenkään, että he osasivat – tai ainakin heidän pitäisi osata – leijuttaa arkkunsa. Ron tointui ensimmäisenä, kaivoi taikasauvansa esiin, rykäisi ja loihti. Hänen arkkunsa keikkui hieman, mutta nousi joka tapauksessa ylös. Harry ja Neville seurasivat esimerkkiä – tosin ilman rykäisyä – mutta Neville ei saanut arkkuaan ilmaan. Hän punehtui jokaisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen enemmän ja enemmän, kunnes oli kasvoiltaan aivan Ronin hiusten värinen.
    ”Sinä heilautat kättäsi väärin”, Hermione sanoi lempeään sävyyn. Hän laski oman arkkunsa alas ja auttoi Nevilleä, joka onnistui mutta näytti entistä nolommalta.
    ”Ja kuolonsyöjät muka haluavat minut”, hän mumisi niin hiljaa, ettei sitä ollut ilmeisesti tarkoitettu muiden korviin. Hermione katsoi häntä myötätuntoisesti, mutta kukaan ei sanonut mitään.
    Kaikkien tuli lähteä tuvanjohtajiensa työhuoneista hormipulverilla kotiinsa. McGarmiwan takan edessä oli pieni jono, joka eteni hyvin hitaasti. Takka oli tarpeeksi suuri aikuisen ihmisen mukavasti matkustettavaksi, mutta matka-arkut olivat liian isoja kuljetettavaksi yhtä aikaa niiden omistajien kanssa. Niinpä McGarmiwa lähetti ne heti oppilaan jälkeen.
    Ron meni jonon perään, ja Harry seurasi häntä.
    ”Tuota”, Neville sanoi epäröiden, ”mennäänkö me vain jonoon?”
    ”Ai miten niin?” Ron kysyi.
    ”Miksei mentäisi?” Harry ihmetteli.
    Neville näytti vaivaantuneelta. ”No, siis, voidaankohan…”
    ”Siis että saadaankohan me matkustaa niin kuin kaikki muutkin”, Hermione sanoi asialliseen sävyyn.
    ”Häh?” Ron kysyi.
    Hermione huokaisi närkästyneenä. ”Kyllä sinä varmasti saat, Ron, mutta me muut emme välttämättä.”
    ”Ai niin”, Harry sanoi. Salaisuudenhaltija. Neville. Niinpä tietenkin.
    ”No”, Ron sanoi, ”minä sitten varmaan jatkan tästä itsekseni.” Hän käänsi katseensa eteenpäin, ja Harry tajusi, että heidän jälkeensä oli tullut lisää rohkelikkoja jonoon. Harry siirtyi pois jonosta hieman sivummalle ja toivotti Ronille hyvää joulua Nevillen ja Hermionen kanssa. Ronin vastaus oli aika nuiva.
    Harry, Neville ja Hermione ehtivät seistä seinustalla epävarmoina vain muutaman sekunnin, kun James pelmahti sisään huoneeseen, äkkäsi heidät ja tuli heidän luokseen. Sirius tuli aivan hänen kannoillaan.
    ”Moi”, James sanoi. ”Lily ei pääse vielä lähtemään, mutta mennään me nyt, kun kaikki muutkin liikkuvat. Tulkaa, mennään jonoon.”
    James johdatti heidät jonon hännille, ja Harrya harmitti, että ne muutamat tyypit olivat ehtineet heidän ja Ronin väliin. Ron piti katseensa visusti eteenpäin, eikä Harry halunnut alkaa huudella hänelle siinä.
    ”Öh”, Neville sanoi posket punaisina, ”onko tässä, tuota, kaikki jotka tulevat?”
    ”Ai miten niin? Harryn äiti Lily tulee myöhemmin”, James sanoi taas.
    Puna Nevillen poskilla syveni. ”Tarkoitan siis jotain niin kuin Kingsleytä tai jotain vastaavaa.”
    ”Ahaa”, James naurahti ja vilkaisi Siriusta. ”Joo, kyllä tässä on kaikki. Me olemme Siriuksen kanssa sinun vartijoitasi.”
    Neville naurahti hermostuneesti viimeiselle sanalle, mutta vaikutti tyytyväiseltä. Harryn teki mieli alkaa kysellä häneltä asiasta: joutuiko hän tosiaan aina kulkemaan vartijoiden kanssa? Mihin kaikkialle? Tunsiko hän Kingsleyn hyvin? Harry tiesi tämän suojelevan usein jästien pääministeriä. Harry näki kuitenkin parhaaksi pysyä hiljaa, sillä Neville vaikutti hyvin nolostuneelta.
    Jonottaessa Hermione alkoi kysellä hormipulverista, jota hän ei selvästikään ollut ikinä ennen käyttänyt. Harry mietti, kuinka hämmentävää mahtoikaan olla jästisyntyinen, kun kaikki asiat olivat niin uusia.
    Lopulta oli heidän vuoronsa matkustaa. Heille oli teroitettu jonossa, että he eivät saisi edes yrittää sanoa osoitetta ääneen, vaan heidän pitäisi vain ajatella sitä todella intensiivisesti. Samalla oli käynyt ilmi, että Neville oli unohtanut osoitteen, ja Siriuksen täytyi kuiskata se hänelle uudestaan.
    Ensimmäisenä matkusti Hermione Jamesin kanssa. Hermione näytti kiitolliselta, kun hänen ei tarvinnut mennä yksin. Seuraavana meni Neville yhdessä Siriuksen kanssa, ja viimeisenä tuli Harry yksin. Kaikki sujui ongelmitta, ja sen jälkeen McGarmiwa lähetti yksitellen heidän matka-arkkunsa, jotka täyttivät lahjakkaasti Potterien olohuoneen.
    ”No niin”, Sirius sanoi ja heilautteli käsiään edestakaisin. ”Se näytti onnistuvan ihan hyvin.”
    James naurahti. ”Joo, ei tämä Nevillen vahtimistehtävä niin vaikealta vaikuta.”
    Neville vaikutti taas kerran hieman nololta, ja Harry meinasi jo pyytää Jamesia ja Siriusta lopettamaan asiasta vitsailun, mutta onneksi James käski hänen sitten alkaa näyttää taloa Neville ja Hermionelle sillä aikaa, kun aikuiset kuljettaisivat arkut paikoilleen. Harry kierrätti kavereitaan alakerrassa keittiön läpi eteiseen, osoitti alakerran vessan, ja vei heidät sitten ylös.
    He kääntyivät portaista tiukasti vasemmalle, missä heitä vastaan tuli kaksi ovea. ”Tuo on vessan ovi ja tuo minun huoneeseeni, ja – oho.” Hän oli kääntynyt uudestaan vasemmalle kohti pientä yläkerran oleskelutilaa, jossa oli yleensä mukava pieni sohva ja jakkara ja jossa saattoi istuskella kasvot kohti yläkerran pientä takkaa. Lily käytti sitä usein taikajuomien valmistukseen. Nyt kuitenkin koko alue takan ympärillä oli aivan täynnä poreilevia noidankattiloita ja ilmeisesti myös ruoanlaittokattiloita, kun noidankattilat olivat loppuneet kesken. Kun Harry käveli eteenpäin ja osoitti vanhempiensa makuuhuoneen oven, häntä vastaan hulmahti täysin varoituksetta niin vahva haju, että hän alkoi yskiä. Ilmeisesti paikalle oli loihdittu jonkinlainen näkymätön seinä, joka esti hajujen leviämisen pidemmälle.
    ”Ai joo”, sanoi juuri yläkertaan kahden arkun kanssa kavunnut James. ”Siellä ei kannata seistä ilman kuplapääloitsua, tai saatatte saada ylimääräisiä ruumiinosia tai jotain vastaavaa.”
    Harry sävähti ja astui kiireesti pois hajuseinämän ulkopuolelle. ”Miksi täällä on näin paljon liemiä?”
    ”No, tuota, äitisi pitää nyt keitellä kaikkea itse. Tylypahkassa olisi enemmän tilaa, mutta hän haluaa olla jouluna vähän kotonakin.”
    ”Miksi äiti ei voi ottaa niitä töistä?”
    ”Se ei vain nyt onnistu.”
    ”Hei, Sarvihaara, tukit koko yläkerran”, Sirius sanoi portaista. Hän leijutti kolmatta matka-arkkua.
    ”Nukutaanko me kaikki yläkerrassa?” Harry kysyi ihmeissään. Eihän siellä olisi tilaa.
    ”Joo”, James sanoi. ”Sinä ja Neville olette sinun huoneessasi, ja Hermione joutuu valitettavasti varastohuoneeseen.”
    Hermione ei vaikuttanut erityisen tyytyväiseltä, ja Harry ihmetteli ääneen, miksi ihmeessä Hermione sinne piti laittaa, kun alakerrassa oli tilaa.
    ”Koska minä ja – tai siis minä joudun olemaan täällä joulun myös”, Sirius sanoi ja irvisti. ”Salaisuudenhaltijana, tiedäthän.”
    Harry ei ollut tajunnutkaan, mutta kai se kävi järkeen. Poikien arkut leijutettiin Harryn huoneeseen, mutta Hermionen arkku täytyi jättää yläkertaan porraskaiteen vierelle. Varastohuone, jossa Hermione nukkuisi, oli hyvin kapea, ja se oli normaalikorkuinen vain alle metrin matkalta ennen kuin viisto katto madaltui alas. Ainoaa korkeaa seinää hallitsi lisäksi hylly, joka oli täynnä tavaraa, erityisesti taikalienten ainesosia. Muuallakin huoneessa oli sekalaista tavaraa, jota Sirius ja James kahmivat pois tieltä parhaansa mukaan ja jonka he kävivät kippaamassa Jamesin ja Lilyn makuuhuoneeseen. Sitten Nevillelle ja Hermionelle levitettiin sängyt; Hermionen sänky täytti käytännössä koko varastohuoneen, eikä Harrynkaan huoneeseen jäänyt juuri liikkumatilaa, kun sinne oli tungettu vielä arkutkin.
    ”Noin”, James sanoi ja taputti kätensä tyytyväisenä yhteen, kun hommat oli tehty. ”Nyt minun pitääkin lähteä.”
    Harry oli äimistynyt. Hän oli kuvitellut, että viettäisi lomansa perheensä kanssa, mutta äiti ei ollut vielä edes tullut ja isäkin lähti pois. Sirius huokaisi teatraalisesti ja mutisi jotain siitä, että ei hän ollut halunnut ruveta lapsenvahdiksi, mutta etsi joka tapauksessa heille kaapista illallista. Harry oli varma, että hänen äitinsä oli valmistanut sen joskus aiemmin, koska hän tiesi Siriuksen kokkaustaitojen olevan erittäin rajoittuneet. He istuivat neljästään keittiön pyörän pöydän ääressä ja söivät, ja jos Neville ja Hermione eivät olisi olleet paikalla, ilta olisi ollut todella ankea. Sirius yritti parhaansa mukaan olla hilpeä, mutta ei onnistunut siitä kovin hyvin, ja Harry ei edes yrittänyt, mutta hänen kaverinsa saivat hänet silti pariin kertaan nauramaan. Illallisen jälkeen Sirius patisti lapset ”vaikka pelaamaan jotain” ja meni itse tuijottamaan takkaa kulmat kurtussa.
    Hermione yritti saada muut tekemään läksyjä, mutta Harry ja Neville kerta kaikkiaan kieltäytyivät. He menivät penkomaan laatikoita etsiessään vaikka sitten jotain pelattavaa, ja löysivätkin hauskan lautapelin. Siinä piti heittää noppaa ja kulkea laudan mukaista reittiä pitkin, mutta reitillä saattoi tapahtua mitä tahansa, kuten nappulan syttyminen tuleen tai pelaajaa kutittavien höyhenien pöllähtäminen ulos tai se, että pikkuinen kilpikonna kuljetti nappulan takaisin lähtöruutuun. Lopulta Siriuskin liittyi peliin, vaikka Harry huomasikin hänen olevan hieman poissaoleva, ja hän vilkuili jatkuvasti takkaan tai ulos ikkunasta.
    Ilta tuli, ja he pelasivat kolmannen kerran peliä. Ulkona oli aivan sysipimeää, ja Harry mietti, miksi Sirius ei ollut sytyttänyt heidän ulkovaloaan, mutta hän ei jaksanut kysyä. Oli jo todella myöhä, eikä Lilystä tai Jamesista kuulunut mitään. Sirius ei myöskään kehottanut heitä nukkumaan, missä nyt ei ollut mitään epätavallista. Lopulta Hermione, joka oli haukotellut jo viimeisen puolituntisen, sanoi, että voisi mennä nukkumaan. Neville ja Harry seurasivat häntä, ja Sirius murahti hyvänyöntoivotukset tavalla, josta Harry tiesi, että jotain oli vialla. Kun Hermione ja Neville olivat jo peittojensa alla, Harry sanoi Nevillelle käyvänsä vielä vessassa, mutta hän hipsikin alas Siriuksen luokse.
    Sirius ei vaikuttanut tyytyväiseltä. Hän oli kaivanut keittiön kaapista tuliviskipullon; Harry näki hänen tunkevan sen pikaisesti takaisin, kun Harry tuli alas. Lasiaan Sirius ei kuitenkaan piilottanut, vaan tuijotti sitä murhaavasti, kun Harry kysyi, mikä oikein on vialla.
    ”On ihan totta parempi, ettet tiedä”, Sirius sanoi. Harry yritti inttää vastaan, mutta Sirius oli järkähtämätön.
    ”Missä minun vanhempani ovat?” Harry kysyi sitten.
    Sirius huokaisi. ”Luulisin, että pyhässä Mungossa juuri nyt.”
    ”Mungossa?” Harry huudahti. ”Miksi ihmeessä?”
    Sirius vain pudisteli päätään. ”Ihan tosi, Harry, sinä olet vasta lapsi. Vaikka olet elänyt sodan keskellä koko ikäsi, se ei tarkoita, että sinun pitää tietää jokainen yksityiskohta. Kerroin sinulle, missä vanhempasi ovat, ja se on ihan tarpeeksi paljon tietoa yhdelle illalle. En olisi varmaan saanut kertoa sitäkään. Niin että mene nyt nukkumaan.”
    Harry yritti vielä ainakin viisi minuuttia nyhtää tietoja Siriuksesta, mutta ei saanut selville mitään muuta kuin sen, että Mungossa asiat eivät olleet ihan kohdallaan, mutta sen hän oli osannut arvata jo kauan sitten. Lopulta hän alkoi kysellä Remuksesta, mutta Siriuksen kasvot muuttuivat aivan synkiksi ja hän käski Harryn pois niin painokkaasti, että Harryn oli pakko totella.

Oli aamuyö, ja Harryn herätyskellon viisarit näyttivät kahtakymmentäviittä yli kolmea. Hän katsoi kelloa vielä puoliunessa ja mietti, miksi oli hereillä. Sitten hän käänsi päätään ja huomasi, että hänen vieressään matkasängyssä makaavan Nevillen silmät olivat aivan ammollaan.
    ”Mitä?” Harry kuiskasi. Neville oli todella säikähtäneen näköinen.
    ”Alhaalta kuului kolinaa”, Neville kuiskasi takaisin.
    ”Kolinaa?” Harry kysyi ihmeissään.
    ”Ja puhetta”, Neville sanoi hiljaa.
    Nevillen äänensävystä Harry päätteli, että kyseessä ei ollut mitään tavallista juttelua. ”Minä menen alas”, Harry sanoi päättäväisenä. Hän nousi ylös, nappasi taikasauvansa lipaston päältä ja hiipi varpaillaan ovelle. Neville näytti kerta kaikkiaan kauhistuneelta, mutta seurasi Harryn esimerkkiä.
    He avasivat Harryn huoneen oven hyvin hiljaa ja kävelivät varpaisillaan kohti portaita. Siellä Harry meinasi huudahtaa ääneen, sillä Hermione seisoi portailla taikasauva kädessään ja aamutakki päällään.
    ”Siellä on joku”, Hermione kuiskasi. ”Nainen.”
    ”Voisiko se olla äiti?” Harry kysyi.
    ”En osaa sanoa. Hän kuulosti hätääntyneeltä.”
    Harry nyökkäsi. Jos se olisi hänen äitinsä, joka oli hätääntynyt, hänen pitäisi mennä auttamaan tätä kiireesti. Ja jos se oli joku muu, Sirius oli yhä alhaalla, ja silloin hänen pitäisi mennä auttamaan Siriusta. Niinpä hän lähti kapuamaan portaita alas pikavauhtia taikasauva ojossa ja ympärilleen tähyillen. Hermione ja Neville seurasivat tiiviisti hänen kannoillaan.
    Alakerrassa Harry huomasi heti, että olohuoneessa oli valot. Se tuntui helpottavalta: ainakin hän näkisi, mihin tulisi. Hän asteli portaista suoraan olohuoneeseen taikasauva ojossa.
    ”Harry!” hänen äitinsä huusi saman tien.
    Kaikki näytti hyvin arkiselta. Huone oli aivan ennallaan, juuri sellaisena kuin Harry oli nähnyt sen muutama tunti sitten. Takkatuli loimotti kotoisasti tulisijassa. Sirius seisoi ikkunalla ja tuijotti ulos tiiviisti, kääntyi vain pikaisesti vilkaisemaan Harryn suuntaan kuullessaan Lilyn huudon, mutta kääntyi saman tien takaisin. Lily puolestaan… kun Harry tajusi keskellä huonetta seisovan Lilyn kunnon, hän älähti kauhuissaan.
    ”Äiti! Mitä on tapahtunut!” Hän juoksi suoraan äitinsä luokse, ja hänen suureksi helpotuksekseen Lily halasi häntä tiukasti. Harry ei olisi ihmetellyt, vaikka Lily ei olisi voinut liikuttaa kättään lainkaan. Lily oli kauttaaltaan veren peitossa, ja hänen ohimossaan sekä korvansa takana oli haavat, joista vuosi edelleen verta. Lilyn kaapu oli repaleinen ja palanut muutamasta kohdasta, ja hänen vihreät silmänsä näyttivät täyttävän koko kasvot.
    ”Shh, ei mitään hätää”, Lily kuitenkin mutisi Harrylle aivan tavallisella äänellä ja silitti hänen tukkaansa. Harry taisteli kovasti itkua vastaan ja yritti sanoa äidilleen, että tämän pitäisi tehdä jotain haavoilleen, mutta ei saanut sanaa suustaan.
    ”Missä he viipyvät”, Sirius mutisi. ”Oletko varma, että he pääsivät lähtemään?”
    ”Ainakin aulasta”, Lily mutisi äänellä, joka ei ollut läheskään yhtä rauhallinen kuin äsken. Hän irrottautui Harrysta ja asteli Siriuksen viereen ikkunaan. ”Heidän on pakko tulla.”
    Sirius kiristeli hampaitaan, ja Harry oli juuri kysymässä, keiden oli pakko tulla ja miksi, kun kuului vaimea räksähdys. Sirius ja Lily painoivat päänsä ikkunalasiin, mutta eivät ilmeisesti nähneet mitään. Harry huomasi Nevillen ja Hermionen tulleen olohuoneeseen, ja he seisoivat lähellä toista ikkunaa.
    ”Öh”, Neville sanoi, ”teidän pihallanne on jalat.”
    Sirius ja Lily hätkähtivät yllättävää ääntä, mutta juoksivat sanaakaan sanomatta siihen ikkunaan, jonka luona Neville ja Hermione seisoivat, ja sitten Sirius säntäsi ulos niin nopeasti, ettei Harry vieläkään ollut edes päässyt ikkunalle asti. Kun hän lopulta pääsi, hänkin näki jalat, ja tajusi heti, että siinä oli oltava hänen isänsä näkymättömyysviitta päällään. Tai tarkemmin ajatellen siinä oli varmaan myös joku muu, koska muuten viitta olisi peittänyt jalatkin.
    Sirius pääsi Jamesin luokse ja kiskaisi kovakouraisesti viitan pois tämän päältä. Harry, Neville ja Hermione henkäisivät kaikki yhtä aikaa terävästi. James näytti karmealta, vielä karmeammalta kuin Lily, ja hän kantoi olkapäillään miestä. Mies oli laiha, hänen kaapunsa oli palanut lähes kokonaan pois ja ilmeisesti polttanut myös osan jalan ihosta. Harry ei tiennyt, kuka tämä mies oli, mutta näytti siltä, että ei kestäisi kauan ennen kuin hän kuolisi. James puolestaan huojui uhkaavasti, ja Harrysta vaikutti siltä, ettei hän pystynyt liikkumaan yhtään mihinkään.
    Sirius kurottui ottamaan toisen miehen Jamesin harteilta ja kuiskasi jotain tämän korvaan. Kun Sirius siirsi hyvin vaivalloisesti miehen omaan selkäänsä, tämän kasvot osuivat olohuoneesta tulevaan valokeilaan ja Harry tajusi kauhuissaan, että mies oli Remus. Ja sitten James kaatui naamalleen maahan.
    Harry oli ulkona ennen kuin tajusi tietoisesti tehneensä mitään. Hän kuuli äitinsä raivostuneen huudon, joka käski hänet ja kaikki muutkin sisälle, mutta hän ei välittänyt. Hän juoksi suoraan isänsä luokse, polvistui tämän viereen ja tarttui epätoivoisena hänen olkapäähänsä, vaikka ei edes nähnyt sitä kunnolla.
    ”Olen ihan okei, poika”, James mutisi, ja silloin Harry tajusi, että hän itki valtoimenaan ja huusi isäänsä. Hän sai käyttää kaiken tahdonvoimansa ollakseen hiljaa.
    ”James”, Harryn äiti sanoi yhtäkkiä hänen vierestään niin huolestuneeseen sävyyn, että Harry ei saanut hetkeen henkeä. Kuulosti siltä, että äitikin itki.
    ”Äkkiä… sisälle”, James mutisi, mutta ei tehnyt mitään noustakseen ylös. Harry katsoi kauhuissaan äitiään, jonka kasvot olivat toden totta kyynelten juovittamat, mutta joka nyökkäsi päättäväisesti.
    ”Harry, tule”, Lily sanoi ja tarttui tiukasti Harryn käteen. Hän loihti Jamesin leijumaan aavemaisesti pää roikkuen, ja vei heidät molemmat sisälle. Sirius odotti ovella ilman Remusta ja näytti kärsivältä.
    Olohuoneesta tehtiin pian sairashuone. Vuodesohva levitettiin, ja Remus ja James laskettiin sille vierekkäin. Sirius yritti saada Lilynkin lepäämään, mutta tämä kieltäytyi. Niinpä Sirius vain kantoi oikeat tarvikkeet yläkerrasta Lilylle, ja tämä ryhtyi hoitamaan potilaitaan. Pahimpana ongelmana olivat palovammat, joita kaikilla kolmella oli joka puolella vartaloa. Mitä ikinä olikin tapahtunut, Harry oli varma, että siellä oli ollut tulipalo. Sirius ja lapset pesivät Jamesia ja Remusta, ja suureksi onnekseen Harry huomasi, että nämä eivät olleet sittenkään niin pahasti loukkaantuneita kuin miltä oli vaikuttanut. Kaikki näkyvät vammat vaikuttivat aivan hoidettavilta, mutta Remus näytti muuten todella pahalta. Hänen jokainen luunsa oli näkyvissä, hänen hiuksistaan puuttui isoja tuppoja, ja hän oli tajuissaan vain satunnaisesti. Lily itki hiljaa suurimman osan ajasta, ja Harrya pelotti, että James oli sittenkin pahemmin loukkaantunut kuin miltä näytti.
    Lopulta Lily oli tehnyt kaiken voitavansa Jamesin ja Remuksen eteen, ja käski näiden nukkua. Kehotus oli turha, koska Remus oli tajuttomana ja James piti silmänsä väkisin auki, vaikka se näyttikin vaikealta.
    ”Sinut täytyy hoitaa”, James vaati ja katsoi Lilyä huolissaan.
    ”Olen ihan kunnossa”, Lily vakuutti.
    Harry kuitenkin haki vettä ja pyyhkeen ja ryhtyi pesemään Lilyn haavoja, eikä tämä kieltänyt häntä. Sirius auttoi häntä, ja kun Lily oli pakotettu paikoilleen, hän taisi itsekin tajuta, kuinka väsynyt oli. Harry oli suunnattoman helpottunut huomatessaan, että iso osa verestä oli ilmeisesti jonkun muun verta, sillä haavoja ei löytynyt kovinkaan paljon. Sirius levitti Lilyn ohjeiden mukaan paksua salvaa hänen palovammoihinsa, mistä kuului inhottava sihahdus, ja Lily puri hampaansa yhteen.
    Kun kaikki oli valmista, Harry päätti, että oli aika kysymyksille. Lily vaikutti haluttomalta vastaamaan, mutta James kuiskasi hyvin hiljaa: ”Pakkohan heille on kertoa. He saavat kuitenkin pian tietää.”
    Lily huokaisi alistuneesti ja sanoi sitten: ”Taikaministeriö on kuolonsyöjien hallussa. Pyhä Mungo on poltettu maan tasalle. Suurin osa potilaista kuoli.”

[Huurre]

Jes, uusi luku! Nyt alan ehkä toipua tosta shokista, jonka sain lopusta. Vai että Taikaministeriö vallattu ja Pyhä Mungo poltettu maan tasalle... Auts D: Ei hyvä juttu laisinkaan. Mä oon aina ajatellut, ettei Voldemortin joukot uskalla/viitti/jotain muuta vastaavaa hyökätä Pyhään Mungoon, kun se on kuitenkin sairaala. Oon jotenkin aatellut, että ne pitää sitä tavallaan pyhänä paikkana ja siellä olevat ihmiset eivät kuitenkaan tee mitään muuta kuin ole itse paranemassa tai paranna muita. Ja hieman pelottaa taas Jamesin ja Remuksen puolesta, että miten tässä nyt käy…

Oli koskettavaa huomata, että Harry itki isänsä takia. Hieman jäi mietityttämään, että miten Hermione ja Neville tähän koko juttuun reagoi ja mitä ne siitä ajattelee… Kuitenkin toi oli varmasti aikamoinen shokki niillekin, kun mietitään, että ovat kylässä kaverilla ja sitten kaverin vanhemmat ja kummisetä tulevat huonossa kunnossa kotiin ja kaikki on yhtä kriisiä.

Paluu alkupuolelle lukua vielä; Hermionin kommentti matka-arkkujen vetämisestä käsin oli hauska :'D Mua nauratti ihan mahottomasti, koska en mä ainakaan olisi varmaan tullut sellaista ajatelleeksi.

Mä todellakin toivon, että asiat selviää nopeasti ja silleen :> Toisaalta lukujakin on tulossa vielä 12, joten pahimmillaan saattaa venyy viimeiseen lukuun saakka… Mutta noh, pakko pysyä kärsivällisenä. Kiitos uudesta luvusta jälleen! Ja jollei kokeen muu kommentoi, niin ainakin minä teen niin. (Ja niitä kritiikkejä ei nyt tullut, koska lähinnä samaa kuin edellisessäkin kommentissa. Vaikkapa nyt toi, kun Harry pesee äitinsä veren peitosta, joka on aika raju kokemus 11-vuotiaalle, vaikka sodan keskellä onkin kasvanut.)

[LillaMyy]

Ohoh, siis KUINKA monta lukua mulla oikein onkaan kommentoimatta? :'D Miten niin saamaton, minä muka? En tiedä, mistä oikein puhutte. :'D Jos nyt vaikka kuitenkin koittaisin saada sua taas pikkasen matkaa kiinni ennen kuin olen koko loppuosan verran taas rästissä. :'D

ofkaokfiodkgsjfkafdpgsig!!! Heti ekassa uudessa luvussa rymisikin sitten niin pirusti, etten kerinnyt kirjoittaa siitä mitään ylöskään, kun piti vaan lukea koko ajan eteenpäin, etten vaan missaa mitään. Sitten tämä tokakin uusi luku (siis luku 19) piti aloittaa heti saman tien, kun piti tarkistaa, ettei vaan kukaan kuole tai loukkaannu liian pahasti. Voi James ja Jamesin "se merkittävä katse", ihana! Voi elämä, Augusta on ihan paras tässä. "Ja kuka se sinä muka olet?" :D:D .......mitämitämitämitä? "Hän on se tyttö, josta kerroin?" Mitä mä en nyt muista, onko tässä tapahtunut Hermionelle jotain erikoisempaakin, kun Sirius juoruilee hänestä Jamesille???! Eikun aijaa, se on vaan sitä, että Harry ei ole kovinkaan kiltti tälle... No nyt rupesi sitten hämmentämään, että miksi ihmeessä ei Hermione voi mennä kotiin jouluksi? Ei sillä, ihan hienoa, että hän tulee Pottereille, mutta varmaan tälle on jokin looginen selityskin...

Ahahahah, ihan Percyä osoittaa ekana valvojaoppilasmerkkiä ja vasta sitten lähteä johdattamaan muita rohkelikkoja tupaan. Pitäähän sitä muistuttaa niitä ipanoita, että hän on se, jolla on enemmän valtaa täällä. Mitähän vitjaa nyt hei, miksi on niin kovin hyvä, ettei Ronia ja Nevilleä nähty siellä käytävällä? Ja miksi Jamesin ylipäätään piti sitoa Sirius? Ja onko professori Kirvalas sitten kuitenkaan ihan täysin kiva pikku professori, koska jotenkin hänestä lähtee oravemaista vibatusta just nyt? Ja mitä Bill tarkoitti sanoessaan 'nähdään iltapäivällä'? Olen nyt yhtä isoa kysymysmerkkiä taas, kun en tiedä mistään mitään. ...................MITÄ.VITTUA.TÄÄLLÄ.TAPAHTUU???
O_________O

Ahh, joo, nyt selveni sekin, että miksi Sirius oli sidottuna, mutta olen edelleen syvästi järkyttynyt tuosta luvun lopetuksesta, koska se kuulosti kyllä pahasti joltain ihan muulta, kuin mitä se nyt näyttää olleen! Voi ei, en ajatellutkaan tuota Hermionen joulua tuolta kantilta, mutta varmasti se tosiaan menisi näin, senhän takia KV:ssäkin Hermione muunteli vanhempiensa muistia, koska nämä eivät pystyisi itse puolustautumaan kuolonsyöjiä vastaan. >: Ihana Harry ja Hermione! <3 Pakko muuten tässä kohtaa sanoa, että joskus nuorempana mun OTP oli Harry/Hermione ja tuossa olisi ollut erityisen mainio kohta shipata heitä! (; Joo, olen samaa mieltä James, McGarmiwa varmasti paranee parissa päivässä, kunhan kuulee, että sinä ja Bill tuuraatte häntä. xD

Hihihihihih, Harry ei osaa pidätellä itseään, kun hän kerrankin tietää jotain, mitä Hermione ei tiedä. xD Awwwww, Hermione on ihan älyttömän suloinen, kun hän lupautuu auttamaan, vaikkei edes tunne Remusta. <3 (Ja lisää Harry/Hermione-shippausmahdollisuuksia. ) Dumbledore on mahtava tuossa kryptisyydessään. Ihan oikeasti, mäkin olen täällä ihan kujalla nyt koko salaisuudenhaltija-hommasta, vaikka suunnilleen tiedänkin, mitä se tarkoittaa. Awwww, Harrylla on joulun ajan asiat tärkeysjärjestyksessä, kun ekaksi Remus, sitten Viistokuja ja joululahjat ja sitten vasta ruoka. <3 Vitsit, Neville ja Hermione on niin kovin kieroja, kun he taituroivat Kuhnusarvion keittelemään Remukselle sudenmyrkkyjuomaa! <3 Ahh, mä rakastan näitä naperoja! <3

Onneksi olen yksistäni yläkerrassa, koska musta pääsi niin kummallinen naurunkiherrys, kun luin Siriuksen kokkaustaidoista, että joku olisi saattanut tulla tarkistamaan, että mikä ihme oli vikana, jos olisi kuullut sen. O_____________________O MITÄ???!! Taikaministeriö on JO NYT kuolonsyöjien hallussa? Mungo poltettu? Nyt meni kyllä pasmat niin totaalisesti sekaisin, että tästä kommentoinnista ei taida tulla enää kyllä yhtään mitään, koska siis MITÄÄÄÄÄ?!??!! O_____________O

[Nyyhti]

Tulejo, ihanaa kun jaksat kommentoida! Mä oon pohtinut aika paljon, mitä vastaisin sulle tohon Mungon hyökkäykseen, ja mietin, selitetäänköhän sitä oikeastaan lainkaan tässä itse ficissä - ja vastaus on, että mulla ei ole hajuakaan, koska tavallaan ehkä ja tavallaan en tiedä. Tekisi kauheasti mieli jo itse selittää, mutta en tahdo spoilatakaan! Niin että jos joskus suunnilleen kymmenen luvun jälkeen tahdot siihen lisäselityksen, kerron mielelläni Mua hämmensi toi, että pidit rajuna kokemuksena 11-vuotiaalle veren pesemistä, koska mulle itselleni se ei näyttäydy ollenkaan sellaisena. Varmaan toi joko vaihtelee paljon ihmiskohtaisesti, tai sitten mä oon puuhaillut lapsena outoja juttuja - kumpikin ihan mahdollisia! Kiitos vielä tosi paljon kommentistasi!

LillaMyy, hahaha huikea kommentti! Tuntui ihan siltä kuin olisin istunut vieressä katsomassa, kun joku lukee mun tekstiä, miinus se kamala kokemus, että olisin oikeasti siinä vieressä niin että mut nähdään Mutta en osaa jotenkin yhtään vastata sulle, yhyy! Oon ite aina pitänyt Harry/Hermione-paritusta kaikkein todennäköisimpänä triosta, enkä vieläkään käsitä, miten se voi olla muka Hermione/Ron... Vaikken silti sitä varsinaisesti shippaakaan Ja öäöäöä muuta en uskalla sanoa! Kiitos miljoonasti, kun kommentoit!


Luku 24
Ahtaanpaikankammoa

Se joululoma ei vastannut millään lailla Harryn odotuksia.
    James oli ollut yöunien jälkeen tarpeeksi hyvässä kunnossa kävelläkseen, ja Lily oli aamulla käytännössä entisensä. Remus sen sijaan oli edelleen huonona, mutta Lily sanoi, ettei hänen hyväkseen voinut tehdä muuta kuin odottaa. Lähestyvä täysikuu heikensi Remuksen voimia entisestään, ja tärkeintä oli vain antaa tämän levätä. Sirius puolestaan oli kuin mikäkin sähikäinen, ilmeisesti siksi, ettei hän ollut ollut mukana Mungossa.
    Kaiken kaikkiaan Harry oli kuvitellut, että he rauhoittuisivat viettämään joulua. Siihen oli kuitenkin enää muutama päivä. Ja mitä aikuisten piti muka enää tehdä, jos ministeriökin oli kuolonsyöjien hallussa?
    Ilmeisesti kaikenlaista. Lily oli kotona vain aamulla syömässä aamupalaa, ravaamassa yläkerrassa lientensä luona, lukemassa otsa kurtussa lehteä ja huokailemassa vihaisena, sekä keskiyön tienoilla kaatumassa väsyneenä vuoteeseensa. Sirius sanoi, että muun päivän tämä vietti Tylypahkassa, jossa haavoittuneita edelleen hoidettiin. James puolestaan oli poissa vähintään yhtä paljon kuin Lily, mutta paljon epämääräisempiä aikoja: joskus hän oli kotona nukkumassa kaksitoista tuntia, toisinaan hän ei tullut vuorokauteen kotiin. Ja tunti tunnilta, kun James ja Lily olivat poissa, Sirius kävi yhä vain ärtyneemmäksi, ja Remus pysyi yhä vain samanlaisena.
    Harry, Neville ja Hermione oli sidottu sisälle. Harry ei ollut tajunnut, että salaisuudenhaltijan olemassaolo tarkoitti sitä, ettei hän saanut edes mennä pihalle lentämään – toisaalta, hän olisi kaivannut siihen seurakseen ennemmin Ronin kuin Nevillen tai Hermionen. Suurimpana päivän vaihteluna oli se, viettivätkö he aikaa Harryn huoneessa, yläkerran pienellä sohvalla, keittiössä vai olohuoneessa. Heidän lempipaikakseen muodostui keittiö, sillä siellä ei ollut vieri viereen ahdettuja sänkyjä, huonokuntoisia ihmissusia eikä myrkyllisiä taikajuomahuuruja. Lisäksi keittiö tarkoitti ruokaa, ja Hermione oli kohtalaisen etevä ruoanlaittaja. Lily toi usein illalla tullessaan Tylypahkan ruokaa, mutta hän tuli niin myöhään, että oli mukavampi saada jotain myös ennen sitä. Lily toi myös kotitonttujen tekemiä herkkuja, ja tylsyyttä välttääkseen lapsetkin leipoivat itse jotain, joten siinä suhteessa joululoma sentään tuntui Harrysta lähes normaalilta. Siriuskin tuntui tulevan aina hetkellisesti paremmalle tuulelle, kun sai jotain hyvää syödäkseen.
    Muuten päivät kuluivat lähinnä pelaillen, ja he kaikki tekivät jopa läksynsä sekä – Hermionen painostuksesta – hieman tehtäviä varastoon. Hermione oli sitä mieltä, että jos he pääsisivät palaamaan Tylypahkaan, se olisi kiva, koska sitten heidän ei tarvitsisi heti tehdä niin paljon läksyjä. Ja jos he eivät pääsisi palaamaan, heidän pitäisi kuitenkin tehdä ne ennemmin tai myöhemmin itsekseen, koska muuten heistä ei ikinä tulisi kunnollisia noitia tai velhoja.
    Päivää ennen jouluaattoa Sirius löysi Harryn, Nevillen ja Hermionen jälleen keittiöstä, jossa he kasasivat valtavaa korttitaloa aivan tavallisista korteista, jotka Hermione oli tuonut mukanaan, ja kinastelivat siitä, oliko siinä mitään järkeä.
    ”Huomenna on täysikuu”, Sirius murahti.
    ”Ai?” Harry kysyi. Muut näyttivät hieman säikähtäneiltä.
    ”Joo”, Sirius sanoi. ”Me emme ole ihan varmoja, mitä tulee tapahtumaan, joten päätimme, että Remus menee sen ajaksi sinun vanhempiesi makuuhuoneeseen, Harry. Sen oven kun saa lukkoon. Joko minä tai James olemme siellä hänen kanssaan vahtimassa, miten käy, ja teidän pitää pysyä alakerrassa.”
    ”Mutta sudenmyrkkyjuomahan tekee hänet täysin vaarattomaksi”, Harry sanoi. ”Hän vain käpertyy kerälle. Niin hän on aina sanonut.”
    ”Joo, mutta ennen Remus ei olekaan ollut tässä kunnossa.”
    ”Anteeksi”, Neville sanoi, ”mutta eikö se sitten ole teillekin vaarallista olla siellä hänen kanssaan?”
    Sirius naurahti omalla haukahtavalla tavallaan. ”Ehkä vähän. Ei kuitenkaan niin pahasti.”
    ”Mutta ihmissudethan hylkivät taikoja”, Hermione sanoi huolestuneena, ”ihan niin kuin jättiläisetkin.”
    ”Joo, ei me Jamesin kanssa häntä taioilla pidätelläkään.”
    ”Millä sitten?”
    ”James muuttuu hirveksi, minä taas koiraksi. Se auttaa.”
    ”Oletko sinäkin animaagi?” Hermione henkäisi ihmeissään.
    ”Joo”, Sirius sanoi ja virnisti. Sitten hän muuttui koiraksi ja heilutti häntäänsä kieli ulkona roikkuen. Harrya nauratti, ja Neville ja Hermione tuijottivat Siriusta ihaillen. Sitten Sirius muuttui takaisin ihmiseksi ja sytytti heidän korttitalonsa sinisiin liekkeihin, jotka vain paloivat korttien ympärillä eivätkä tuhonneet niitä. ”Miksi te pelaatte jästikorteilla? Eihän siinä ole mitään järkeä.”

Iltapäivällä James tuli kotiin ja näytti rättiväsyneeltä. Hän ei juurikaan puhunut, auttoi vain Siriusta siirtämään Remuksen ylös, missä hänelle ilmeisesti juotettiin sudenmyrkkyjuomaa. Remus näytti hieman piristyneen, mutta ei edelleenkään jaksanut kävellä edes portaita yläkertaan. Harry, Neville ja Hermione asettuivat alakertaan. Hermione ihasteli Potterien kirjahyllyä, joka oli täynnä kaikenlaista mutta erityisesti liemikirjoja ja pimeyden voimilta suojautumista käsitteleviä erikoisteoksia, ja kysyi Harrylta, saisiko lukea niistä jotakin. Harry ei voinut käsittää, miksi Hermione halusi tehdä niin, mutta tämä oli aivan haltioissaan, kun sai luvan.
    Harry ja Neville eivät keksineet mitään kummempaa tekemistä, joten he vain juttelivat niitä näitä. Samalla Harry yritti kuunnella, mitä yläkerrassa tapahtui, mutta tehdä sen niin, ettei kukaan huomannut hänen kuuntelevan. Hän oli kuullut tarpeeksi tarinoita isänsä, Siriuksen, Remuksen ja Peterin seikkailuista näiden kouluvuosilta, että uskoi tietävänsä, milloin asiat menivät huonosti. Hän odotti kuulevansa töminää, rikki meneviä huonekaluja, jotakin sellaista, mutta oli ihan hiljaista. Hän vilkaisi ulos ja tajusi, että oli vielä liian valoisaa, jotta Remus olisi edes muuttunut.
    Harry ja Neville päättivät alkaa pelata velhoshakkia. Neville yritti ehdottaa, että heidän pitäisi harjoitella niin hyviksi, että edes jompikumpi heistä voittaisi kerran Ronin. Harrysta kuitenkin tuntui, että sitä varten hän saisi harjoitella koko elinikänsä.
    Noin puolivälissä peliä kuu sitten vihdoin ilmestyi, ja sen mukana alkoivat tuskanhuudot. Hermione ja Neville kohottivat katseensa kauhistuneina, mutta Harry painoi oman päänsä alas. Hän oli osannut odottaa tätä. Mitään muuta ei kuitenkaan kuulunut, ei kolinaa tai räksähdyksiä, ja siitä Harry päätteli, että kaikki oli toistaiseksi hyvin. Tai niin hyvin kuin asiat voivat olla, kun joku kokee niin hirvittävää tuskaa.
    Merlinin kiitos sitä ei kestänyt kauaa. He katselivat tarkasti takan yläpuolella olevaa kelloa, ja Harry olisi halunnut kavuta yläkertaan auttamaan, vaikka eihän hänestä olisi mitään apua. Kului aika tarkalleen kaksi ja puoli minuuttia, ja sitten tuli hiljaista.
    ”No”, Harry sanoi hitaasti, ”kai tämä tarkoittaa, että liemi toimi.”
    Hänellä oli surkea olo. Hän oli tiennyt, että Remus koki tuskallisen muuttumisen kerran kuussa. Hän oli tiennyt, milloin se tapahtuu. Mutta kertaakaan aiemmin hän ei ollut ollut samassa talossa, kun Remus muuttui, ja hän mietti, kuulostiko se aina tuolta. Ehkä se oli tällä kertaa vielä tavallistakin pahempi, kun Remus oli niin huonossa kunnossa? Harry olisi halunnut mennä lohduttamaan Remusta, tehdä jotain, että tällä olisi parempi olo. Hän kääntyi takaisin shakkilaudan luo – kellon tuijottelusta ei olisi enää mitään iloa – ja huomasi samalla, että Hermionen silmäkulmassa kimmelsi kyynel.
    Pelaaminen ei ollut todellakaan mukavaa, mutta he eivät keksineet, mitä muutakaan olisivat tehneet. Jossain vaiheessa James tuli alakertaan ja lysähti väsyneenä sohvalle, mutta hymyili tyytyväisenä. Hän kertoi, että sudenmyrkkyjuoma oli toiminut aivan niin kuin sen pitikin, vaikka Remus ei ollutkaan ollut täysin terve. Mutta lisäksi hän sanoi, että sutena Remus näytti paljon paremmalta kuin ihmisenä, ja James uskalsi toivoa, että muutos oli saattanut tehdä jotain hyvää.
    ”Siellä hän nyt pötköttää Anturajalan kanssa takan edessä. Minusta tuntuu, että ne kaksi puhuvat jotain koiraa keskenään”, James sanoi ja haukotteli. ”Ei minua siellä tarvita, niin että jos vain teitä ei haittaa, ottaisin tässä nyt pienet torkut.”
    James ojentautui pitkälleen sohvalle ja nukahti lähes saman tien. Harry ja Neville jatkoivat peliään vähän innostuneempina.
    Keskiyön tienoilla takkatuli leimahti vihreäksi, ja Lily astui riutuneen näköisenä olohuoneeseen. Hänen punaisiin hiuksiinsa oli kovettunut jotakin violettia, hänen silmiensä alla oli synkät varjot, mutta hän hymyili.
    ”Moi”, hän sanoi. ”Hyvä päivä. Arthur Weasley heräsi. Miten täällä meni?”
    Harry kertoi saman, mitä hänen isänsä oli sanonut, ja Lily vaikutti tyytyväiseltä. Hän meni istumaan Jamesin viereen sängylle ja silitteli hellästi tämän poskea, mutta James ei herännyt. Hermione iloitsi Ronin puolesta, ja Harry ajatteli ohimennen, että Hermione oli tälle aivan liian kiltti ottaen huomioon, kuinka ilkeästi Ron usein käyttäytyi Hermione kohtaan. Sitten yhtäkkiä Harry tunsi kädet ympärillään, ja hänen äitinsä hiukset kutittelivat hänen poskeaan. Violetti kovettuma haisi mintulta.
    ”Anteeksi”, Lily kuiskasi hänen korvaansa niin, että muut eivät kuulleet, ja silitti hänen hiuksiaan. ”Olisin halunnut sinulle erilaisen joululoman. Anteeksi.”
    Harry painoi silmänsä kiinni. Hänen kasvonsa olivat piilossa äidin hiusten takana, ja hän puristi kerran lujaa äitinsä kättä. ”Ei se mitään”, hän kuiskasi.
    Sitten Lily kehotti heitä kaikkia menemään nukkumaan, koska yläkerta oli varmasti jo ihan turvallinen. Kun Harry lähti viimeisenä huoneesta, hän vilkaisi vielä kerran taakseen ja huomasi äitinsä käpertyneen sohvalle aivan isän viereen.

Harry ei ollut aivan vakuuttunut siitä, että sudeksi muuttuminen oli todella auttanut Remusta, mutta ainakin tämä pysyi nyt valveilla. Päivisin olohuoneen sohva oli koottu jälleen tavalliseksi sohvaksi, ja Remus oli tuettu tyynyillä vähän pystympään asentoon. Hän näytti Harryn mielestä silti erittäin, erittäin hauraalta, ja kun hän puhui, hänen äänensä oli todella heikko. Remus tuntui tajuavan, että Harry säikähti sitä, sillä hän puhui todella harvoin ja lähinnä vain lepäsi.
    Jouluaattoiltana Lily palasi tavallista aikaisemmin tavallista suurempien ruokakantamusten kera. Myös James oli silloin kotona. He kattoivat suuren illallisen olohuoneen isolle pöydälle ja siirsivät nojatuolin ja siihen sopivat rahin pöydän ääreen, jotta Remuskin pääsi osallistumaan. Pöydässä oli suorastaan riehakas tunnelma, kun aikuiset alkoivat muistella Tylypahkan aikojaan. Neville ja Hermione eivät tietenkään olleet kuulleet mitään näistä jutuista aiemmin, ja he olivat innokkaita kuulijoita. Harry puolestaan halusi mielellään kuulla juttuja uudestaan, sillä kaikki nauttivat selvästi niiden kertomisesta, ja se sai puolestaan Harryn iloiseksi.
    Illallisen päätteeksi kaikki ripustivat joulusukan takan reunalle, ja jälkiruoaksi oli kokonainen tuliviskipullo. Myös lapset saivat maistaa sitä hieman. Se oli Harrysta aivan hirveää, mutta kun hän oli saanut sen nielaistua, mukava lämpö levisi koko hänen vartaloonsa vatsasta alkaen, ja hän pyysi lisää.
    ”Et todellakaan saa”, Lily vastasi ja kaatoi itselleen toisen lasillisen. ”Vasta, kun olet seitsemäntoista.”
    Harry näytti äidilleen kieltä, mutta tämä vain hymyili. He istuivat kaikki vielä hetken aikaa pöydän ääressä jutellen niitä näitä, ja Harrysta alkoi tuntua, että se oli sittenkin oikein mukava joulu. Mitä sitten, vaikka sodassa meni vähän huonommin? Heillä oli kuitenkin tämä hetki.

Joulupäivän aamuna Harrysta tuntui jotenkin erilaiselta, aivan kuin talon ilma olisi muuttunut. Hän nousi hitaasti ylös, katseli ulos ikkunasta ja odotti Nevillen heräävän, mutta tämä tuhisi selvästi syvässä unessa. Niinpä Harry pujotteli ulos huoneestaan ja lähti alakertaan. Siellä tuoksui jo selvästi erilaiselta. Kun hän pääsi puoliväliin portaita, hän tajusi syyn: joka paikka oli täynnä joulukoristeita. Mistelinoksat levittivät vahvaa tuoksua, ja joku paistoi ilmeisesti pipareita. Harry kulki hitaasti olohuoneen läpi keittiöön. Kaikki heidän vanhat joulukoristeensa olivat esillä, ja olohuoneen nurkassa oli joulukuusi, jonka alla oli valtavat kasat lahjoja. Keittiössä Harry ihaili hetken pientä koristetta, jossa paperiset enkelit lentelivät vaimeasti kahisten metallilangasta punotun tähden ympärillä. Hän tiesi, että hänen äitinsä oli tehnyt sen itse monta vuotta sitten.
    ”Huomenta!” hellan äärellä seisova Lily huudahti. ”Mitä tykkäät? Ajattelin yllättää!”
    Harry virnisti leveästi. ”Ihan mahtavaa, äiti!”
    Lily säteili ja levitti kätensä. Harry juoksi suoraan hänen syliinsä, ja he halasivat pitkään. Lily silitteli taas hänen hiuksiaan ja painoi niille suukon.
    ”Olisin niin kamalan mielelläni koko ajan täällä luonasi, Harry”, hän sanoi.
    ”Kyllä minä tajuan, miksi sinun pitää olla koko ajan poissa. Ei se mitään. Kyllä minä pärjään.”
    Lily naurahti. ”Tiedän kyllä, että pärjäät. Se ei vain ole yhtään kivaa. Mutta nyt meillä on ainakin tämä päivä – muut lupasivat pitää huolen Tylypahkassa olijoista tänään. Toivottavasti se onnistuu, kun niin moni tulee vierailemaan, mutta no, myös Dumbledore on siellä, joten eiköhän kaikki mene ihan hyvin…”
    ”Miksi Dumbledore on siellä jouluna?” Harry kysyi, ja kattila liedellä alkoi kiehua yli. Lily kääntyi pikaisesti nostamaan kannen ja sekoittamaan keitostaan.
    ”Jaa, kai hän vain on siellä kaikkein mieluiten. Hänellä ei ole oikeastaan perhettä, ei muuta kuin veli, ja he eivät ole oikein väleissä.”
    ”Onpa kamalaa”, Harry sanoi ja istui pöydän ääreen. ”Teetkö minulle aamiaista?”
    Lily nauroi pitkään ja sanoi jotain siitä, että ei Harrylla näköjään ihan hirveä ikävä häntä ollut ollut, kun heti alkoi pompottelu, mutta siitä huolimatta Lily laittoi hänelle kunnon aamiaisen samoin kuin muillekin, jotka pikkuhiljaa alkoivat herätä ja valua keittiöön.
    Päivä kului mukavasti, juuri niin mukavasti kuin Harry suinkin olisi voinut joulunsa toivoa kuluvan. Kaikki olivat rentoja ja hyväntuulisia, eikä ketään kutsuttu mihinkään taisteluun. Ehkä Voldemortkin vietti joulua. He avasivat lahjoja, ja Harry sai kaikenlaista mukavaa, mutta vielä sitäkin paremmalta hänestä tuntui katsella, kuinka Neville avasi lahjojaan. Nevillelle oli tullut kaikkein eniten paketteja, joskin iso osa niistä näytti siltä, että ne oli kerran avattu ja paketoitu uudelleen. Neville ei ollut todellakaan valehdellut kertoessaan, mitä ihmiset hänelle ostivat: hän oli saanut jälleen kasan kirjoja, joista osa oli jopa kirjoitettu kielillä, joita hän ei ymmärtänyt. Hän lahjoitti ne kaikki edelleen Hermionelle, joka puolestaan oli aivan innoissaan. Mutta sitten Neville avasi lahjat, jotka Lily, James, Sirius ja myös Remus olivat hänelle hankkineet. Hän sai jonkin taikakasvin, josta hän oli aivan haltioissaan, valtavat kasat Hunajaherttuan herkkuja, itselämpiävät villasukat ja jonkin pelin, eikä hän lakannut kiittelemästä lahjoista ennen kuin Sirius uhkasi nauraen noitua hänen suunsa kiinni. Remus kiitti Nevilleä ja Hermionea vielä erikseen siitä, että nämä olivat suostutelleet Kuhnusarviota tekemään lisää sudenmyrkkyjuomaa saaden molemmat hieman hämilleen.
    Illalla he kaikki söivät vielä lisää, nauroivat Hunajaherttuan makeisten sivuvaikutuksille, pelailivat hieman ja kuuntelivat velhoradiosta kanavia, joilla soitettiin musiikkia eikä kerrottu lainkaan ikäviä uutisia. Kun Harry meni sinä iltana nukkumaan, hän mietti haikeana, miksei aina voinut olla joulu. Sillä kun hän seuraavana aamuna heräsi, oli selvää, että joulun taika oli ohitse. Lily ja James olivat molemmat poissa, Sirius oli jälleen äreä, ja Remus oli päättänyt lopettaa lepäämisen ja yritti saada Siriusta paremmalle tuulelle. Se ei sujunut erityisen hyvin, sillä Remus oli vielä niin heikko, että Sirius vain ärtyili tuplasti enemmän ollessaan tästä huolissaan.
    Siriuksen ärtyneisyys alkoi tarttua Harryynkin. Harry ei käsittänyt, miten Neville ja Hermione sietivät niin hyvin sisälle linnoittautumista. Lopulta hän laati suunnitelman, ja kun muilla oli jotain tekemistä, hän meni vaivihkaa Siriuksen luokse. Sirius istui yksi keittiössä ja söi valtavan kokoista donitsia.
    ”Hei”, Harry sanoi ja istui kummisetänsä viereen.
    ”Moi vaan”, Sirius vastasi ja haukkasi isomman palan kuin Harryn suuhun olisi ikinä kerralla mahtunut.
    ”Eikö me voitaisi lähteä käymään jossain? Vaikka Viistokujalla? Eihän siellä ole kuolonsyöjiä. Tai Vuotavassa noidankattilassa, tai Mungon raunioilla, tai vaikka edes Godrickin notkon keskustassa.”
    ”Ei.”
    ”Mutta miksi ei?”
    Sirius mulkaisi häntä pahasti. ”Kyllä sinä tiedät. Ei olisi mitään hyötyä siitä, että tällä talolla on salaisuudenhaltija, jos suojattavat ihmiset olisivat ulkona. Ja minua kuolonsyöjät jahtaisivat joka tapauksessa, eikä olisi ollenkaan hyvä juttu, jos menisin nyt kuolemaan.”
    Harrya puistatti. Hänen piti koota itseään heti ennen kuin hän pystyi jatkamaan. ”Mutta ei tehdä mitään vaarallista. Mentäisiin vain kahdestaan. Ei näitä muita näytä haittaavan, että he joutuvat olemaan täällä. Ja sinä voisit olla koirana, eikä kukaan huomaisi mitään.”
    ”Kuolonsyöjät tietävät, että minä muutun koiraksi.”
    ”Joo, mutta eiväthän ne tajua sitä välttämättä. Pistetään sinut talutushihnaan tai jotain, ja minä voin pukeutua jästiksi, joka on vain ulkoiluttamassa koiraansa.”
    Sirius katsoi häntä hetken kuin punniten, oliko hän tosissaan, ennen kuin repesi kovaääniseen nauruun. Sirius nauroi niin kovasti, että hänen oli laitettava donitsi pöydälle ja pidettävä vatsastaan kiinni.
    ”Ei se nyt noin hauska juttu ollut”, Harry sanoi, mutta häntäkin nauratti.
    Sirius pudisteli päätään, ja vedet valuivat hänen silmistään. ”Vai että talutushihna…”
    ”No joo, miksi ei! Älä viitsi, Sirius, ei siinä ole mitään vaarallista! Ei ainakaan yhtään sen vaarallisempaa kuin missä minun vanhempani ovat tällä hetkellä – ”
    ”Älä sotke heitä tähän! Se on eri juttu. Sinä olet vasta yhdentoista.”
    ”No mutta kuitenkin. Ja Remus on jo niin hyvin parantunut, että pystyy kyllä pitämään taloa pystyssä.”
    ”Hän on vielä aika väsynyt…”
    ”Mutta vain väsynyt, eikö? Eikö me voitaisi mennä? Sirius kiltti, joulun kunniaksi!”
    Sirius katsoi Harrya pitkään, arvioiden. ”Niin no…” hän sanoi hitaasti, ”mitäs itse pistävät minut vastuuseen… Kyllä heidän pitäisi tietää, mihin se johtaa… Ja ei James itse olisi varmaan mitään muuta tehnyt…”
    Harry vain katsoi häntä odottavasti. Siriuksen mutinat kuulostivat suostumukselta, mutta hän ei ollut aivan varma, eikä halunnut pilata mahdollisuuksiaan sanomalla mitään väärää.
    ”Äh, hitto”, Sirius sanoi lopulta. ”Mutta yritetään nyt olla edes puoliksi fiksuja, eikä ihan oikeasti tehdä mitään, mistä hyvästä äitisi saa syyn kasvattaa minulle norsun kärsän ja korvat – hänellä on kuulemma valmis taika mietittynä sitä varten…”
    ”JES!” Harry huusi ja löi nyrkkinsä ilmaan. Sirius hyssytti häntä ja yritti näyttää vihaiselta.

Siriuksen ehdottomana vaatimuksena oli, että he pysyisivät Godrickin notkossa juoksuetäisyydellä Potterien talosta. Sirius veti oman mustan matkaviitan päälleen ja laittoi hupun päähänsä, ja käski myös Harryn laittaa tummansinisen viittansa ja sen hupun päähän. Sitten he lähtivät pikaisesti ulos sanomatta mitään kenellekään.
    Lähteminen oli ollut paljon jännittävämpää kuin ulkona olo, joskin salamyhkäisyys lisäsi retken hohtoa. Harrysta tuntui aivan siltä kuin hän olisi ollut lukittuna ahtaaseen huoneeseen, ja nyt hän sai vihdoin henkeä. Siriuksen syvästä sisäänhengityksestä hän päätteli kummisetänsä tuntevan suunnilleen samoin.
    Oli kaunis talvipäivä, ja suurin osa notkon asukkaista oli kotona. Savupiipuista tuprusi savua, ja monet olivat pihalla tekemässä lumiukkoja tai leikkimässä lumisotaa, mutta vielä useammat olivat kuitenkin visusti neljän seinän sisällä. Harry ja Sirius vain kävelivät katua pitkin, katselivat ympärilleen ja puhelivat lyhyesti arkipäiväisistä jutuista. Harrysta tuntui typerältä pitää huppua päässä niin kauniina päivänä, mutta Sirius ei missään nimessä antanut Harryn riisua sitä.
    Missään ei tapahtunut mitään, eikä Harry muuta ollut odottanutkaan. Hän yritti suostutella Siriusta viemään hänet kermakaljalle, ja ajatus selvästi houkutti tätä. Sirius oli juuri sanomassa, että heidän täytyisi pitää kuitenkin huput jatkuvasti päässään, eikä Harry saisi näyttäytyä edes kenellekään tutulle, kun jokin kiinnitti heidän huomionsa. He kääntyivät yhtä aikaa ympäri ja näkivät suuren olennon juoksevan täyttä laukkaa heitä kohti. Se ei näyttänyt Harrysta lainkaan uhkaavalta, päinvastoin. Hän kallisti päätään tarkastellakseen olentoa tarkemmin. Se ei varsinaisesti loistanut valoa vaan ikään kuin oli valoa, ja kun Harry tähyili sitä tarkemmin, hän tajusi, että se oli naarashirvi.
    Sirius puolestaan näytti kauhistuneelta. ”Voi helvetti”, hän mutisi, mutta ei kuitenkaan tehnyt mitään puolustautuakseen.
    Sitten hirvi olikin heidän kohdallaan. Se liikkui viehkeästi pysähdyksiin suoraan heidän eteensä ja katsoi Harrya lämpimästi, ja Harrylle tuli heti hyvä olo. Mutta kun olento puhui, sen ääni oli kaikkea muuta kuin lämmin: se oli raivoissaan.
    ”Sirius Musta”, olento sanoi niin viileästi, että jopa Harryn niskakarvat nousivat pystyyn. Hän ei muistanut äitinsä olleen hänelle milloinkaan niin vihainen, eikä hän lainkaan ihmetellyt, kun Sirius vaikutti ikään kuin kyyristyvän äänen kuullessaan. ”Jos sinä olet ihan tosissasi kaapannut minun poikani ja lähtenyt jonnekin lätkimään, sinun täytyy olla vielä tuhat kertaa typerämpi kuin olisin milloinkaan osannut odottaa. Mitä kauemmin sinulla kestää tulla takaisin, sitä pahemman rangaistuksen minä ehdin sinulle keksiä.” Olento tuijotti vielä hetken Siriusta murhaavasti ja kääntyi sitten katsomaan Harrya uudestaan. Hänelle sen katse oli aivan erilainen, ja Harry ojensi kätensä silittääkseen tätä ihanaa olentoa, mutta hänen kosketuksestaan se katosi.
    ”Okei”, Sirius sanoi. ”Nyt kotiin ja vähän äkkiä.” Hän nappasi Harryn ranteesta kiinni niin tiukasti, että se sattui, ja ilmiinnytti hänet täysin varoituksetta heidän kotitalonsa eteen. Harry älähti vihaisena heti, kun he materialisoituivat; hän vihasi ilmiintymistä muutenkin, saati sitten, kun siihen ei lainkaan osannut varautua. Hänen valituksensa kuitenkin unohtui, kun ulko-ovi leväytettiin auki valtavan pamauksen saattelemana, ja Lilyn raivoisa ääni käski heidät sisälle.

[Lasikeiju]

Luen todella harvoin K11-tekstejä, K15 ja K18 on mun juttuja Mut joka tapauksessa, nimi kiinnitti huomioni, enkä kadu avaamista! Mua ei kappalejako haitannu
Harry oli alussa vähän inhottava Hermionea kohtaan ;-;
Jatkoa odotan!

[LillaMyy]

Kiitoksia muistutuksesta, olisi muuten varmaan taas unohtunut tämä noin puoleksi ikuisuudeksi. x)

Hei, törkeää Sirius tuolla lailla vaan sytyttää toisten pelikortit. >: Ääää, "minusta tuntuvat, että he puhuvat jotain koiraa keskenään". <3 Äääääääääääääääää, Lily käpertyy Jamesin viereen sohvalle nukkumaan!!!!! <3333333333<333

Nyt on kyllä pakko nostaa tämä esille, koska tässä on jotakin hassua tekeillään:

Päivät olohuoneen sohva oli koottu jälleen tavalliseksi sohvaksi, ja Remus oli tuettu tyynyillä vähän pystympään asentoon.

Nevillekin saa kivoja lahjoja Remukselta, Siriukselta, Jamesilta ja Lilyltä!!! ;;_________________;; <333333 Ja sitten Sirius on oma törppö itsensä ja uhkaa kirota Nevillen hiljaiseksi, kun tämä kiittelee liikaa. xDDDD Siriukselle kaulapanta ja talutushihna, apua, kuolen nauruun, vaikka tiedänkin jo valmiiksi, että tuo ei voi olla hyvä idea... ::: DDD No, okei, ei se nyt niin kovin paha juttu sitten ollutkaan, olin ihan varma, että kohta jostain pomppaa kuolonsyöjiä joko Harryn ja Siriuksen luokse tai sitten Pottereille tai jotain, mutta ei, se olikin vain supervihainen Lily. :: D

Tätä on kyllä oikeasti tosi kiva lueskella, kun tämä on tällaista rennon letkeää tarinaa, vaikka on tässäkin ne omat jännät hetkensä, mutta ne on kuitenkin kerrottu just sellaisella lapsille sopivalla tyylillä, että vaikka sitä vähän säikähtääkin, niin siitä kuitenkin saa ehkä lopulta sen kuvan, että kaikki kääntyy vielä jossain kohtaa hyväksi. Muutenkin on tosi kiva, että tämän tyyli on jatkunut alusta loppuun asti samanlaisen lapsekkaana, ettei yhtäkkiä olla pompattu alun lapsikuvauksista teini-iän raivokohtauksiin tms. (:

[Nyyhti]

Lasikeiju, paljon kiitoksia kommentista! Onpa hauska kuulla, että nimi kiinnitti huomion - en ole ikinä ollut siihen oikein tyytyväinen Ja ihanaa, että sain sinut lukemaan alhaisempaa ikärajaa kuin yleensä!

LillaMyy, mä en kestä sun kommentteja, ne on niin suloisia! <3 Kiiiiitos siis taas! Ihan mahtava kuulla, että pidät tuota lapsenomaisuutta hyvänä juttuna! Välillä kirjoittaessa aloin miettiä, että pilaanko nyt koko jutun, kun joku ikävä asia ei sitten ollutkaan niin kamalan ikävä. Toivottavasti tuo ei jatkossakaan paljon haittaisi. Ja hmm, en ihan tajunnut, mikä tuossa lainauksessa oli?
//Ahaa, ilmeisesti lainauksen ongelma oli se "päivät"-kohta! Mulle on ihan normaalia sanoa noin, en tajunnu et se olis epäselvä. Vaihdetaan se, että "päivisin"

Ja kiitos myös yksityisviestin lähettäjälle <3


Luku 25
Suru-uutinen

Harry ja Sirius kipittivät kiltisti peräkanaa sisälle, ja Lily jäi heidän jälkeensä pamauttamaan oven kiinni niin, että ikkunat helisivät. Harry huomasi portaiden yläpäässä tilannetta tarkkailevat ystävänsä. Neville näytti myötätuntoiselta, Hermione paheksuvalta. Portaiden alapäässä seisoi Remus, joka nojasi kaiteeseen täysin ilmeettömänä.
    ”SIRIUS!” Lily kiljaisi. ”Mitä sinä oikein kuvittelit?”
    Sirius katseli varpaitaan ja näytti asiaankuuluvan häpeävältä. Melkein kuin pikkulapselta, jota toruttiin. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään.
    ”Taisin arvata oikein”, Remus sanoi matalalla, rauhallisella äänellä. ”Vai?”
    ”No mitä arvasit?” Sirius kysyi. Hän nousi seisomaan suorempaan puhuessaan Remukselle, ja Harrysta vaikutti hieman siltä kuin aiempi häpeämisyritys olisi ollut pelkkää näyttelemistä.
    ”Että te kaksi kyllästyitte olemaan sisällä koko ajan ja päätitte lähteä käymään ulkona.”
    Sirius kohautti olkapäitään.
    ”HERRANJUMALA, SIRIUS, et sinä voi olla noin idiootti!” Lily huusi.
    Harry koki tarvetta selittää. ”Kuule, äiti, se oli minun syyni”, hän sanoi. ”Minä vaadin Siriusta – ”
    ”Harry”, Lily keskeytti terävästi, ”pysy sinä erossa tästä. Et sinä täällä ole vastuussa.”
    ”Mitään vaaraa ei ollut”, Sirius murisi hampaidensa välistä.
    ”Mitään vaaraa? Ihanko totta? Oletko sinä TÄYSIN sekaisin? Sinä otat minun AINOAN POIKANI ja lähdet hänen kanssaan ulos vain koska sinua huvittaa, koska sinulle on ihan se ja sama, että ministeriö on kaatunut ja KOKO TAIKAMAAILMA ROMAHTAA JA PUOLET IHMISISTÄ ON KUOLLUT JA ME OLEMME VASTUUSSA – ”
    ”EI MITÄÄN VAARAA OLLUT!” Siriuskin huusi nyt. ”Ja sinä tiedät, että minä välitän Harrysta aivan kuin omasta pojastani! Tiedät myös, että olette tunkeneet minut tähän taloon odottamaan ja vahtimaan lapsia sillä aikaa, kun te annatte taikamaailman romahtaa – ”
    ”Ai että sinä olisit sen yksinäsi estänyt? Ihanko totta, Musta? Enkä minä sitä paitsi sinua meidän salaisuudenhaltijaksemme halunnut, se oli Jamesin idea, ja ilmeisesti ihan surkea sellainen – ”
    ”No ehkä sitten olikin!”
    ” – koska sinä et selvästi halua kantaa korttasi kekoon edes sen verran, että pitäisit turvassa MEIDÄN AINOAN TOIVOMME – ”
    ”Mistä me edes tiedämme, onko Dumbledore oikeassa sen suhteen! Hän on itsekin sanonut, että se on vain oletus, että hän ei ole löytänyt todisteita – ”
    ”No jos sinä luulet kukistavasi Voldemortin Dumbledorea paremmin, ole hyvä ja – ”
    PAM. Harryn korvissa alkoi soida, niin kovasti jokin oli pamahtanut. Hänen päälleen satoi punaisia kipinöitä, jotka sihahtivat osuessaan hänen ihoonsa, mutta eivät jättäneet jälkeä. Hän hieroi korviaan ja katseli ympärilleen ja tajusi, että Remus seisoi taikasauva ojossa ja näytti nyt ensimmäistä kertaa vihaiselta.
    ”Lopettakaa”, hän sanoi hiljaa mutta vetoavasti. Harrylle tuli huono omatunto, vaikka hän ei ollut edes osallistunut riitaan. Lily ja Sirius näyttivät sitäkin katuvammilta; oli aivan kuin he olisivat vasta silloin tajunneet, missä olivat, ja ketkä kaikki kuulivat heidät. Lily oli ensimmäisenä pyytämässä anteeksi, ensin Remukselta, sitten Harrylta ja Hermionelta ja Nevilleltä, ja lopulta hän mutisi anteeksipyynnön vielä Siriuksellekin. Sirius huokaisi ja seurasi esimerkkiä. Remus nyökkäsi kuin antaen hyväksyntänsä, ja sanoi Lilylle ja Siriukselle, että ehkä näiden olisi parempi viettää hetki eri huoneissa. Lily nyökkäsi suu tiukkana viivana ja paineli portaat ylös suoraan noidankattiloidensa luokse.
    Harry katsoi kummisetäänsä. ”Ehkä ei ollutkaan niin hyvä idea lähteä ulos”, hän sanoi hiljaa, koska tuntui siltä, että hänen pitäisi sanoa jotain.
    Sirius vain murahti ja kääntyi kannoillaan ja paineli keittiöön.
    Harry katsoi Remusta, joka tarkkaili häntä. ”Mitä sinä mietit?” Remus kysyi.
    Harry huokaisi. ”En edes tiedä.”
    Remus katsoi häntä sillä tavalla hyvin remusmaisesti. ”Äitisi on vain huolissaan sinusta, ja kaikista muistakin”, hän sanoi lempeästi. Harry nyökkäsi. Ei hän muuta ollut kuvitellutkaan. ”Ja Sirius vain ei ole tottunut olemaan toimettomana.” Harry nyökkäsi taas. Kyllä hän senkin oli osannut arvata.
    Remus katseli häntä edelleen, ja Harry kysyi: ”Mitä sinä sitten ajattelet?”
    Remus naurahti. ”Itse asiassa mietin, että sinussa tuntuu välillä olevan kuin tarkalleen puolet äitiäsi ja puolet isääsi. Ja näyttää siltä, että joskus ne puolet repivät sinua kumpaankin suuntaan.” Harry nyökkäsi sillekin: asiassa oli järkeä. Mutta kun hän myöhemmin vetäytyi yläkertaan huoneeseensa Nevillen ja Hermionen kanssa, hän tajusi, että ei häntä todella itse tilanne vaivannut, vaan ennemmin ne asiat, joita Sirius ja Lily olivat huutaneet toisilleen. He istuivat sängyillä ja olivat pitkään hiljaa, kunnes Neville lopulta kysyi kuulostaen todella huolestuneelta:
    ”Mistä luulette Lilyn äsken puhuneen, kun hän sanoi ’meidän ainoa toivomme’?”
    ”Minusta se ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin sinua”, Hermione sanoi lähes anteeksipyytävästi.
    Sitä Harrykin oli miettinyt. Neville näytti siltä, että oli pelännyt juuri sitä vastausta. He puhuivat hetken siitä, miten muka Neville voisi olla heidän ainoa toivonsa – mikä tuntui todella vaivaannuttavalta, koska he eivät keksineet mitään – ja sitten hetken siitä, miksi heillä ei muka voinut olla mitään muuta toivoa – mikä tuntui todella masentavalta, koska he keksivät useitakin syitä. Lopulta aiheet alkoivat tuntua liian synkiltä, ja he siirtyivät juttelemaan kaikesta kevyemmästä. Oli yllättävän helppoa unohtaa, että ulkomaailmassa asiat eivät olleet hyvin.

Potterien talossa asiat rauhoittuivat pian. James, Lily ja pikavauhtia vahvistuva Remus olivat poissa lähes koko ajan, ja jossain vaiheessa Siriuskin alkoi lähteä talosta. Joku muu aikuinen kuitenkin jäi aina paikalle, mutta usein vain nukkui tai löhösi nuutuneena, joten Harry, Neville ja Hermione viettivät aikaa käytännössä kolmisin. Aikuiset eivät puhuneet reissuistaan mitään, mutta lapsista vaikutti varmalta, että jotain tavallisesta – siis jopa viimeaikaisesta tavallisesta – poikkeavaa oli tekeillä. Joululoman loppu alkoi kuitenkin lähestyä, ja vaikka Hermione ei olisikaan muistutellut siitä jatkuvasti, myös Harry kaipasi takaisin kouluun. Hänestä oli mukava olla kotona, mutta ei läheskään niin mukava kuin jos hän olisi päässyt liikkumaan vapaasti ulos niin kuin yleensä.
    Tylypahkan avaamisesta ei ollut kuitenkaan kuulunut mitään, mutta kuten Hermione toiveikkaana ilmoitti, ei myöskään sulkemisesta. Harry yritti nyhtää Siriukselta jotain tietoa, mutta tämä sanoi vain, että ”asia on työn alla”, eikä suostunut kertomaan tavuakaan enempää, vaikka Harry iski kaikki suostuttelutaitonsa peliin. Se sai kuitenkin lapset pohtimaan entistä kiivaammin, mitä oikein oli tekeillä. Sitten vihdoin, kaksi päivää ennen kuin joululoman olisi pitänyt päättyä, Lily ja James tulivat pihatietä pitkin toisiinsa kietoutuneina ja väsymyksestä hieman huojuvina kotiin, ja James sanoi hymyillen: ”Se toimi.”
    Sirius, Remus sekä lapset olivat kaikki tulleet heitä eteiseen vastaan, ja nuo kaksi sanaa saivat sekä Siriuksen että Remuksen heilauttamaan kätensä ilmaan ja huudahtamaan voitonriemuisina. He suorastaan hyppivät ilosta, halasivat toisiaan tiukasti ja sen jälkeen myös Jamesia ja Lilyä, kunnes Harry sanoi närkästyneenä:
    ”Niin mikä?”
    James polvistui hänen eteensä ja asetti kätensä hänen harteilleen niin kuin usein Harryn ollessa pienempi. Se tuntui vähän hassulta, koska Harry oli jo niin pitkä, että hänen päänsä keikkui isän yläpuolella, mutta se ei tuntunut haittaavan Jamesia.
    ”Dumbledore onnistui murtamaan taian”, James sanoi hitaasti. Hän hymyili ja katsoi Harrya hyvin tiiviisti silmiin ja näytti kerta kaikkiaan onnelliselta.
    ”Häh?” Harry sanoi.
    ”Voldemort ei ollut saanut ministeriötä vallattua ihan niin pysyvästi kuin olisi halunnut. Hänellä on siellä kuolonsyöjiä, toki, on ollut jo pitkään, mutta hän sai sen valtaansa vasta käyttämällä sitä ihmeellistä paranneltua komennuskirousta. Sitä, joka iskettiin Siriukseenkin. Mutta Dumbledore sai sen vihdoin kokonaan murrettua – näköjään oli jotain hyötyäkin siitä, että Anturajalka sai puolikkaan kirouksen niskaansa, kun Dumbledore oli jo aloittanut ongelman työstämisen… Joka tapauksessa, monet kiltalaisetkin osaavat nyt poistaa taian, ja olemme jo aloittaneet ministeriön puhdistuksen.”
    ”Tarkoittaako se”, Neville kysyi, ”että saamme ministeriön takaisin?”
    James käänsi hymyilevät kasvonsa Nevilleen päin. ”Kyllä, uskon niin.”
    ”Entä tarkoittaako se”, kysyi nyt Hermione, joka piteli käsiään suunsa edessä, ”että Tylypahkakin voidaan jälleen avata?”
    ”Jos vain ministeriön puhdistaminen onnistuu”, James sanoi, ”niin en näe mitään syytä, miksi ei voitaisi.”
    Hermione päästi epämääräisen inahduksen ja painoi kätensä tiukemmin suunsa eteen. Harry oli melko varma, että hän oli liian innoissaan osatakseen ilmaista tunteitaan millään muulla tavalla.

Seuraava kokonainen vuorokausi oli jollain lailla euforinen. Tavallaan kaikki jatkui niin kuin ennenkin – lapset olivat omissa oloissaan, aikuiset poissa suuren osan päivästä – mutta koko talo tuntui olevan kerta kaikkiaan riemuissaan. Hermione suorastaan hyppeli huoneesta toiseen ja tarkisteli läksyjään ja teki ilmeisesti vielä lisää tehtäviä varastoon. Harry yritti ehdottaa, että Hermione olisi tarkistanut ja tehnyt mieluummin hänen läksyjään, mutta Hermione ei lämmennyt idealle, joskin Harry sai hänet kerran kiinni tekemästä Nevillelle muistiinpanoja parista seuraavasta taikajuomakirjan kappaleesta.
    Tylypahkasta ei ollut vieläkään kuulunut mitään, mutta ilmeisesti taikaministeriön puhdistus sujui vauhdilla. Lily, James, Sirius ja Remus saivat jopa yhden yhteisen vapaaillan, ja Lily intoutui tekemään valtavan täytetyn kalkkunan, jollaisia hän sanoi nähneensä joskus telkkarissa (se oli ilmeisesti jokin jästiesine). Heillä oli menossa suorastaan pidot, kun yhtäkkiä ilmassa ruokapöydän yläpuolella välähti tulenlieska, josta putosi yksi kullanpunainen höyhen. Hermione älähti kauhistuneena, Neville henkäisi terävästi ja Harry vain katsoi ihmeissään, kun höyhen leijaili kevyesti hänen äitinsä syliin. Harry vilkuili pikaisesti muiden ilmeitä: kukaan ei näyttänyt yllättyneeltä, vaan ennemmin harmistuneelta ja huolestuneelta.
    ”Minun täytyy mennä”, Lily sanoi, kun höyhen oli pysähtynyt hänen kaavulleen. Hän puristi sen nyrkkiinsä samalla, kun nousi ylös. ”Minua tarvitaan Tylypahkassa.”
    ”Miksi?” Harry kysyi. Hänen äitinsä oli siinä vaiheessa päässyt jo puoliväliin matkalla tulisijan luokse.
    ”Dumbledore pyytää”, Lily sanoi, otti kolme harppausta lisää ja kahmaisi kasan hormipulveria käteensä.
    ”Varmaan joku potilas on huonona”, James sanoi matalalla äänellä Harrylle. Lily oli poissa yhdessä vihreässä hulmahduksessa, ja muut joutuivat takeltelemaan hetken aikaa ennen kuin saavuttivat taas hilpeän tunnelman.
    He söivät loppuun, nauroivat ja vitsailivat. Kun kaikkien mahat olivat aivan täynnä, Sirius ja James lähtivät virnistellen pöydästä hetkeksi ja palasivat syli täynnä Sekon tavaroita. Harry suorastaan kiljahti innostuksesta: hän ei ollutkaan päässyt näihin käsiksi pitkään aikaan!
    Remus voihkaisi teatraalisesti. ”Ettekö te vieläkään ole lopettaneet noiden ostelua?” hän kysyi muka kärsivästi, mutta virnisti heti perään.
    ”Ehei, arvon Kuutamo!” Sirius kajautti iloisesti.
    ”Meillä on edelleen kanta-asiakaskortit”, James sanoi virnuillen. ”Tässä, Harry, ota koppi!” Hän heitti Harrylle jotain, joka näytti viattomalta mustalta tennispallolta. Harry ojensi automaattisesti kätensä ottaakseen kopin. Saman tien, kun pallo hipaisi hänen sormiaan, se räjähti ja pamautti valtavan mustan jauhopilven ympärilleen. Hermione kiljaisi taas, mutta Harry – heti lopetettuaan yskimisen – alkoi nauraa katketakseen. Nauraessa jauhetta pääsi vähän hänen suuhunsa: se maistui todella vahvalta ja epämiellyttävältä –
    ”Hyi, salmiakkia!” Harry huudahti närkästyneenä. Sirius ja James nauroivat ja alkoivat kaivaa lisää hauskoja juttuja tavarakasoistaan.
    Varsinkaan Hermione ei erityisesti ilahtunut räjähtävistä ja sotkevista jutuista, mutta eläviä perhosia suihkuttavat hajuvesipullot saivat hänetkin viimein mukaan hauskanpitoon. Olohuone oli pian täynnä erivärisiä perhosia, mustaa jauhoa, kimittäviä hiiriä (”Lähetetäänkö yksi Peterille, tämä näyttää ihan häneltä!”) sekä jatkuvasti itsekseen paukahtelevaa paukkuserpentiiniä. Neville oli juuri varovasti tutkimassa epämääräistä möykkyä, kun takkatuli leimahti vihreäksi.
    ”Äiti tulee!” Harry totesi tyytyväisenä. Ja niin tosiaan, Lily astui sisään. Hän katsoi alas, sillä hänen mustaan kaapuunsa oli jäänyt tuhkaa, jonka hän puisteli pois.
    ”Tule katsomaan, Lily”, James huudahti ja ojensi käsiään, joiden väliin hän oli pyydystänyt yhden perhosen. Silloin Lily nosti katseensa, ja James unohti perhosen saman tien ja riensi vaimonsa luo. ”Mitä nyt?”
    Lily niiskaisi – hän itki vuolaasti. Hän odotti, että James tuli hänen luokseen, ja tarttui sitten tiukasti tämän käsivarteen ennen kuin sanoi: ”Arthur Weasley kuoli juuri.”
    Tuntui aivan kuin joku olisi kaatanut lasillisen jäävettä Harryn päähän. Häntä puistatti, mutta samalla hänen oli vaikea ymmärtää, mitä hänen äitinsä oli juuri sanonut.
    ”Mutta hänhän oli paranemassa”, Sirius sanoi. ”Hänhän heräsi!”
    Lily nyökkäsi ja pyyhki kyyneleitään. ”Niin. Niin minä luulin. Mutta sitten yhtäkkiä hän vain… Lakkasi hengittämästä ja… Se oli siinä…”
    James kietoi kätensä Lilyn ympärille ja silitteli hiljaa tämän selkää. Kukaan ei osannut sanoa mitään.
    ”Weasleyt tulevat meille… Täksi yöksi vain. He eivät halunneet mennä kotiin eivätkä jäädä Tylypahkaan – liian…”
    ”Mutta ei meillä ole heille tilaa”, James sanoi.
    ”He eivät halunneet muualle.”
    James oli juuri avaamassa suutaan sanoakseen asiaan jotain muuta, kun liekit hulmahtivat jälleen vihreiksi. Harryn kurkkua alkoi yhtäkkiä kuristaa: hän ei ollut vielä edes tajunnut, että hänen erään parhaan ystävänsä isä oli kuollut, ja nyt koko sureva perhe tulisi heidän luokseen, eikä Harrylla ollut kerta kaikkiaan mitään käsitystä siitä, miltä hänestä olisi pitänyt edes itsestään tuntua.
    Takasta kompuroi sisälle Charlie. Hän näytti aivan erilaiselta kuin viimeksi, aivan kuin tämä yksi tapahtuma olisi tehnyt siitä niin hilpeästä nuoresta miehestä vanhuksen. Charlie tervehti heitä kaikkia katsomatta edes kunnolla ylös, ja sitten seuraava ihminen olikin tulossa hormipulverilla. Takasta astui ulos pieni tyttö, jonka kasvot olivat täysin kyyneleiden juovittamat ja joka edelleen itki vuolaasti. Hän ei sanonut mitään, astui vain suoraan Charlien syliin, ja Charlie halasi häntä näyttäen itsekin lohduttomalta.
    Seuraavana takasta tuli Ron. Harrysta tuntui kuin hän olisi katsonut tapahtumia ulkopuolelta: hän ei osannut ajatella, että tuo itkettynyt poika oli se Ron, jonka kanssa hän oli jakanut niin monet hetket Tylypahkassa ja jolle hänen pitäisi varmaan puhua jotain. Myöskään Ron ei sanonut mitään, ei edes katsonut ketään huoneessa olijaa.
    Tuoli Harryn vieressä narahti, ja Hermione nousi pöydästä.
    ”Voi, Ron”, hän sanoi, ja Harry huomasi, että hänkin itki. Ron nosti vihdoin katseensa juuri parahiksi, jotta näki, kun Hermione kiersi kätensä hänen ympärilleen. Hetken aikaa Ron vaikutti hämmentyneeltä, mutta vastasi sitten halaukseen. Siinä samalla hän katsoi Hermionen olan yli vihdoin muitakin, ja nosti kättään vähän vaivaantuneena Harrylle ja Nevillelle. Harry nosti oman kätensä moikkaukseen, mutta ei vieläkään osannut sanoa yhtään mitään. Sitten pamahti.
    Pieni tyttö alkoi kiljua hysteerisenä. Ilma täyttyi sumusta, eikä kukaan nähnyt mitään. Takkatulen liekit löivät vihreää valoa, mutta ihmisiä ei erottanut.
    ”MIHIN MINÄ TULIN?” naisen ääni huusi. Kuului pienempi pamaus. Tyttö itki edelleen, joku puhui jotain levottomana, mutta sanoista ei saanut selvää.
    ”Anteeksi!” Neville huusi sekasorron keskellä. ”Anteeksi, se oli minun vikani!”
    Sitten kuului erikoinen suhiseva ääni, ja ilmassa leijuva sakea sumu alkoi ikään kuin paeta jotakin. Kun ilma selkeni, Harry näki, että Siriuksen ja Jamesin taikasauvat vaikuttivat puhaltavan sitä pois.
    ”Anteeksi”, Neville sanoi uudestaan. Hän oli tulipunainen kasvoiltaan. ”Se oli se juttu minun kädessäni – minä vain vilkutin, ja se vain jotenkin putosi, ja sitten – ”
    ”Ei se mitään, Neville”, Remus sanoi rauhoittavasti mutta tiukasti. Neville nipisti suunsa kiinni, ja kukaan muukaan ei sanonut mitään. Harry huomasi, että rouva Weasley oli saapunut paikalle ja puristi tytärtään tiukasti rintaansa vasten. Takasta oli juuri tulossa joko Fred tai George, joka ei näyttänyt hämmästyvän toisella puolella olohuonetta leijailevaa sumupilveä tai epämääräistä hajua, joka siitä lähti.
    ”Moi vaan”, tulija sanoi, ja kaikki mumisivat vastauksensa. Sitten saapui toinen kaksonen, sen jälkeen Percy ja lopulta vielä Bill – jota Harry ohikiitävän sekunnin ajan luuli herra Weasleyksi – eikä kukaan osannut vieläkään sanoa mitään.
    Potterien olohuone ei ollut pienimmästä päästä, mutta siellä ei silti ollut istumapaikkoja kaikille. Hetken epämääräisen oleilun jälkeen kaikki kuitenkin hakeutuivat istumaan. Osa kävi ruokapöydän ääreen, osa tunkeutui sohvalle, ja nuorimmat istuivat suosiolla lattialle. Lily kävi hakemassa heille tyynyjä yläkerrasta, mutta ne jäivät lähinnä lattialle pyörimään, paitsi tytön – Ginnyn – kohdalla, sillä tämä puristi tyynyn tiukasti rintaansa vasten kuin pehmolelun.
    Pitkään aikaan kukaan ei puhunut. James pyydysti hiiriä lattialta, ja Harry mietti, että sen olisi pitänyt olla hänestä hauskaa. Mutta kun hän katsoi Weasleyiden kasvoja, hänestä tuntui, että mikään ei enää ikinä voisi olla hauskaa. Lisäksi hänen äitinsä vaikutti aivan lohduttomalta aivan kuin kaikki olisi ollut hänen syytään, vaikka Harry oli varma, että hänen äitinsä oli tehnyt kaikkensa. Lily tuntui välttelevän paikallaan oloa, ja alkoi siivota suorastaan maanisesti kaikkia niitä jälkiä, jotka heidän pienet pitonsa olivat jättäneet. Hän yritti tarjoilla vieraille ruokaa, mutta kukaan ei halunnut, ja sen jälkeen hän siivosi jokaisen pienimmänkin tahran pöydästä. Salmiakkijauhoa oli joutunut matolle, ja kun Lily oli ottamassa mattoa pöydän alta viedäkseen sen puisteltavaksi, James puuttui peliin ja veti Lilyn keittiöön. Se puolestaan johti siihen, että Lily alkoi itkeä hillittömästi, ja James vei hänet kokonaan pois alakerrasta.
    Harryn rintaa puristi. Vaikka hän oli kasvanut Voldemortin vaikutusvallan alla, kukaan hänen läheisensä ei ollut saanut surmaansa. Hän ei ollut koskaan ennen valvonut yöllä, koska joku oli kuollut. Mutta siitä huolimatta hänestä tuntui, että tämä oli äärimmäisen epäoikeudenmukaista. Miksi juuri Weasleyn isä? Miksi joku sellainen, jota jäi suremaan niin suuri perhe? Perhe, jolla ei tuntunut olevan enää mitään kiinnekohtaa, perhe, jonka jäsenet vain tuijottivat tyhjinä eteensä eivätkä osanneet enää puhua? Harrysta tuntui niin pahalta.
    Seinäkellon viisareista kuului pieni loksahtava ääni aina, kun ne liikkuivat eteenpäin. Harry, Hermione ja Neville alkoivat pian vilkuilla toisiaan, kun painostava hiljaisuus vain jatkui. He eivät kuuluneet tänne, eivät tähän suruun, joka painosti heitä aivan samalla tavalla kuin Weasleyn perhettä. Aina silloin tällöin joku avasi suunsa, saattoi sanoakin jotain, mutta parin lauseen jälkeen hiljaisuus painautui jälleen raskaana heidän ylleen. Lopulta Remus haki jostain kasan peittoja ja tyynyjä ja lakanoita, jostain tuotiin tai loihdittiin patjoja, ja kaikille luotiin jonkinlainen makuupaikka. Koko Weasleyn perhe pakattiin olohuoneeseen, johon ei jäänyt lainkaan paljasta lattiatilaa. Muut valloittivat yläkerran: Remus, Sirius ja James menivät kolmisin Lilyn ja Jamesin makuuhuoneeseen, ja Lily sijasi itselleen nukkumapaikan yläkertaan liemikeitoksiensa viereen loihdittuaan kuplan päänsä suojaksi. Harry kuuli hänen mutisevan jotain itsekseen, kun hän lisäili aineksia yhteen parhaillaan poreilevista noidankattiloista, ja hän kuulosti suoraan maaniselta. Harry meni antamaan hänelle pikaisen halauksen, ja Lily silitteli hänen hiuksiaan, mutta vaikutti poissaolevalta.
    Seuraavana aamuna Weasleyn lapset tuntuivat saaneen toimintakykyään takaisin. He söivät aamupalaa ja puhuivat siitä, mitä heidän pitäisi tehdä seuraavaksi. Molly Weasley kuitenkin vain istui hiljaa, tuijotti edessään olevaa paahtoleipää ja näytti ainakin kahdeksankymmentävuotiaalta. Hän vastasi ynähtämällä, kun hänelle ehdotettiin jotain tai häneltä kysyttiin jotain, ja Harry näki, kuinka Weasleyn lapsia satutti entistä enemmän nähdä äitinsä sellaisena.
    Iltaan mennessä Weasleyt lähtivät takaisin kotiinsa. Harry ei halunnut edes kuvitella, miltä heistä tuntuisi mennä sinne, kun yksi puuttuisi joukosta. Hän halusi tarjota lohdutusta, edes myötätuntoa, mutta ei osannut sanoa mitään muuta kuin Ronille ”tsemppiä”. Hermione puhui paremmin, ja Harry nyökytteli vieressä. He sopivat Ronin, kaksosten ja hämmentävän hiljaa puhuvan Percyn kanssa, että näkisivät Tylypahkassa, mikäli nyt vain koulu avattaisiin jälleen.
    Kahdeksalta illalla Tylypahkasta lähetettiin kirje, jossa kerrottiin lukuvuoden alkavan normaalisti ajallaan. Kaikkien oppilaiden tuli kuitenkin matkustaa jälleen hormipulverilla kouluun, sillä Tylyahossa oli Tylypahkan tietojen mukaan vieläkin kuolonsyöjiä. Mikäli jollakulla ei ollut hormipulveria tai osaamista taikka mahdollisuutta käyttää sitä kotonaan, Vuotavan noidankattilan tulisija palvelisi oppilaita kello 14-20, ja sen ympäristöön järjestettäisiin erikoisvalvonta. Jos oppilas ei palaisi enää kouluun seuraavalle lukukaudelle, erillistä ilmoitusta asiasta ei ollut tarvetta tehdä.
    Sitä uutista he olivat odottaneet, mutta nyt kun se tuli, kukaan heistä ei osannut olla erityisen innoissaan.
 

A/N: Toivon kovasti, että kertoisitte, mitä piditte tästä luvusta! Tässä oli nimittäin paljon sellaista, mikä voi hyvinkin herättää närää lukijoissa, ja tahtoisin kovasti kuulla, kävikö niin.

[Lunalotta]

Äää just ku kysyin uutta lukua niin sit sellanen olikin jo täällä! Tää fic on niin ihana. oon kaivannu pitkään sellasta pitkää ficciä luettavaks ja sit tuli nompun teksti vastaan ja äww <3
En jaksa kommentoida kaikkia lukuja kun niitä on niin paljon jo. Mutta rakastan tätä sarjaa, kai se kelpaa vastaukseksi?
Voi toi noiden riita :< no, ihan ymmärrettävää tosin että Lily vähän suuttui. Ja ihanaa, yksi lempihahmoistani Remus tuli ja lopetti riidan, kiitos Kuutamo <3
Voi 11-vuotias Harry. Varmasti jää aikuisten riita pyörimään päähän. Voin vain kuvitella. Toivottavasti Lilyn ja Siriuksen välit eivät tuosta hiilly lopullisesti!
Eiii, nyt sä jätit kertomatta että miten Lilyn ja Siriuksen välit selvis vai jäikö niitä kaihertamaan toi juttu! No, ehkä se selviää ajan kanssa
Ihanaa, että Tylypahka saatetaan taas avata! Ois ollu hirveetä, jos tyypit ei ois päässy kouluun takasin... Ja ihana Hermione, se on aina niin toimelias ja tekemässä läksyjä :DD (havaitsenko tässä Hermione/Neville-parituksen viboja, kun se auttaa Nevilleä koulujutuissa ja muutenkin...? Hmmhmm)
UGH, kullanpunainen höyhen, Dumbledoren varoitus! Tästä ei voi seurata mitään hyvää... Oi, Lilyn pitää mennä Tylypahkaan. Miten musat tuntuu, että tää ei ole mikään tavallinen potilaanparannuskeikka, jos ihan kultaisen varoitushöyhenen tarvitsi siihen...
Oi, sekon sekoilutavarat on niin hauskoja.. Mäkään en tykkää salmiakista, hyi! Perhosia suihkuttava hajuvesi vois olla ihana!
MITÄÄÄÄÄÄÄÄ, nominal sä et voi tehdä tätä! Sä et oo voinu tappaa Arthuria! Mä en kestä. Arthur Weasley kuoli, EIEIEIEIEI! Voi Ginny ja Ron ja kaikki ihanat Weasleyt, nyt ne on ihan maassa (( *murrr* nyt ei Sparkykettu ole iloinen Nyt mä melkein itken täällä itsekin. IHanaa, että Weasleyt tulee Pottereille hetkeksi, mutta voi tätä surun määrää
Aww, söpöä et Ginny puristaa tyynyä ku pehmolelua. Suloinen yksityiskohta <3
Ai että herättikö närää? No tää luku oli muuten ihana, mutta Arthur kuoli! ;___; Julma olet! :c


//: Nominal, murrr! *murisee vihaisesti* vai että viikoittain? Tähän ei oo tullu osaa kahteen viikkooon, oon sad (( saat luvan laittaa kaks lukua kerralla tai jotain, ei tlllainen ole sallittavaa :|

[Nyyhti]

SparklingAngel, kiiiiiitos kommentista! Aivan ihanaa, että oot jaksanut lukea tän kokonaan ja vielä pitänytkin! Jäi muuten tosiaan täysin mainitsematta, miten Lilyn ja Siriuksen välien kävi. Heillä on mielestäni sen verran erilaiset ajatusmaailmat, että olen ajatellut heidän ottavan aina välillä yhteen, ja niinpä he saivat tuonkin jutun selvitettyä alkumökötysten jälkeen. Kommenttiasi oli toosi kiva lukea, vaikka olinkin vähän julma, hehe. Ja kiitos tökkimisestä, en olisi varmaan ilman sitä muistanut laittaa tätä lukua tänään!



Luku 26
Korttikäärme

Tylypahkassa kaikki tuntui hyvin pian jo aivan tavalliselta. Viime kuukausien aikana oppilasmäärä oli pudonnut niin alas, että joululoman jälkeinen pieni kato ei tuntunut enää miltään. Luokkahuoneissa oli reilusti tilaa, opettajat pystyivät antamaan kaikille henkilökohtaisia neuvoja, McGarmiwa oli täysin parantunut, oleskeluhuoneessa kukin pääsi käytännössä aina haluamalleen paikalle… Kaikki oli kerta kaikkiaan erittäin tavallista.
    Myös Weasleyt tuntuivat ajattelevan niin. He näyttivät muutaman ensimmäisen päivän ajan olevan vähän normaalia herkempiä, mutta sen jälkeen arki tuntui imaisevan heidätkin mukaansa, ja pian Harry jo uskalsi puhua Ronille aivan kuin ennen. Paitsi iltaisin, kun Ron veti pylvässänkynsä verhot kiinni ja itki hiljaa. Toinen muutos tavalliseen oli se, että kun Mungoa ei enää ollut, potilaat oli ilmeisesti siirretty nyt kokonaan Tylypahkaan. Lily oli saanut avukseen useita parantajia Mungosta, mutta Harry oli ymmärtänyt, että vielä useampi kieltäytyi ehdottomasti tulemasta Tylypahkaan, eivätkä parantajat edes saaneet kunnollista palkkaa.
    Siriuskin oli edelleen Tylypahkassa. Hän pyöri usein käytävillä, ja Harrysta tuntui välillä siltä kuin hän olisi seurannut heitä. Ainakin Sirius vaikutti todella usein olevan juuri siellä, missä Harryn tunti loppui tai seuraava alkoi.
    Kului kolme viikkoa niin, että kaikkein merkittävin tapahtuma oli se, kun heidän jälleen alkaneiden pimeyden voimilta suojautumisen tuntiensa aikana kolme eri parantajaa erehtyi luulemaan luokkahuoneen ovea siksi oveksi, joka vei potilaiden luokse. Professori Kirvalas mutisi kolmannen kerran jälkeen kovaan ääneen, että hän oli valmis hankkimaan rehtorilta erityisluvan kiinnittää ”Pimeyden voimilta suojautumisen luokka” -kyltti oveensa, mikäli eksyminen ei pian loppuisi. Se sai Hermionen pohtimaan illalla oleskeluhuoneessa, miksi kyltin kiinnittäminen olisi kiellettyä, ja loppuillan Hermione käyttikin selatessaan Tylypahkan historiikkia vastauksen toivossa. Harry, Neville ja Ron eivät halunneet osallistua siihen, vaan ajattelivat pelata Harryn joululahjaksi saamaa lautapeliä, mutta se ei oikein toiminut pienellä porukalla. Niinpä he päättivät pyytää kaksosia mukaan pelaamaan.
    ”Mitä siinä sitten tehdään?” Fred kysyi.
    ”Piirretään kuvia, ja oman joukkueen jäsenten pitää arvata, mitä ne esittävät”, Harry selitti. ”Äiti sanoi, että tämä on melkein kuin joku jästipeli, jota hänellä oli tapana pelata, ja se oli kuulemma todella hauska.”
    Kaksoset kääntelivät välissään pelitaulua. Piirtäjä oli sen toisella puolella, missä taulu näytti hänelle sanan, ja tauluun piirretty kuva välittyi suoraan toiselle puolelle, mistä toiset pelaajat saattoivat nähdä sen. Taulun ylälaidassa oli pieni torvi, joka päräytti ja heitti konfetteja oikein arvanneen päälle, ja joka pelin lopuksi sylki jäävettä hävinneen joukkueen niskaan.
    ”No joo”, George sanoi, ”miksikäs ei.”
    Niinpä he ryhtyivät pelaamaan, ja kolmannen kierroksen jälkeen Hermionekin liittyi mukaan. Oli ihan hyvä, että hän tuli vasta niin myöhään, sillä vaikka hän ei ollut taitava piirtämään, hän arvasi sanoja hämmästyttävän hyvin. Puolen tunnin kuluttua hänen koko sotkuinen hiuspehkonsa oli niin täynnä konfetteja, että hän yritti loihtia torvea syöksemään jotain muuta, jotta ei joutuisi nyppimään konfetteja hiuksistaan vielä viikonkin päästä.

Helmikuun puoliväliin mennessä kaikki lumet olivat sulaneet, ja sää oli sateisen harmaa. Mitään merkittävää ei ollut tapahtunut. Kuolonsyöjät olivat kahinoineen siellä täällä, taikaministeriössä tilanne oli samalla tolalla kuin ennen joulua, Tylyahossa majaili edelleen tunnettuja kuolonsyöjiä. Koulussa kaikki sujui tutun rauhallisesti, ja muutama oppilas jopa palasi sinne takaisin. Opettajat yrittivät olla kärsivällisiä palanneiden oppilaiden kanssa, koska he halusivat kannustaa ihmisiä koulunkäyntiin, mutta oppilaat olivat niin pahasti jäljessä, että ainoastaan Lipetit ja hiljattain töihin palannut Verso pystyivät olemaan hermostumatta. Oppilaiden suurimpana huolenaiheena oli se, että niin moni huispausjoukkueen jäsen ei ollut koulussa, että tupamestaruuksia ei enää pelattu. Harry ja Ron pallottelivat kuitenkin kentällä Fredin ja Georgen kanssa aina silloin, kun heillä sattui olemaan vapaata siihen aikaan, kun ulkona sai vielä olla.
    Helmikuun loppupuoliskon iltana sade rummutti Rohkelikkotornin ikkunaan niin kovaäänisesti, että oleskeluhuoneessa aikaansa viettävät rohkelikot olivat joutuneet tuplaamaan normaalin äänenvoimakkuutensa. Tornissa oli niin meluisaa, että kukaan ei edes yrittänyt tehdä läksyjä, mikä oli jo sinänsä saavutus. Kaikki pelailivat jotakin tai juttelivat keskenään tai puuhailivat muuta hauskaa; kenelläkään ei riittänyt keskittymiskyky edes raapustamaan kirjettä. Ainakin kolmessa pöydässä oli meneillään räjähtävä näpäys, joten kukaan ei kiinnittänyt huomiota säännöllisiin räjähdysääniin. Harry, Ron ja Neville söivät karkkia, koska Harryn isä oli juuri lähettänyt hänelle Siriuksen välityksellä suuren paketillisen Hunajaherttuan erikoisuuksia. (Sirius oli pakettia antaessaan sanonut, että paketista ei sitten saisi kertoa liian tarkasti Lilylle, koska se oli kuulemma liian iso.) Hermione yritti puolestaan tehdä tupakaulahuivistaan vedeltä suojaavaa, ja heitteli välillä sitä kohti vettä vesilasistaan.
    Ron työnsi kielensä niin ulos kuin se vain oli mahdollista, ja Harry ja Neville nojautuivat lähemmäs nähdäkseen siniseksi värjäytyneen kielen pinnalla uivat pikkuruiset kalat. Heidän nenänpäänsä lähes koskettivat Ronin kieltä, jota alkoi naurattaa, ja sitten he näkivät kalat ja ratkesivat yhtä aikaa hohottamaan hillittömästi. Se sai Roninkin nauramaan, ja he nauroivat kaikki niin makeasti, että vasta kun Hermione sihahti kiukkuisesti, he tajusivat, että joku kirkui.
    Harrylla ei kestänyt kauaa paikantaa huudon lähdettä, sillä kaikki muut katsoivat sinne jo. Eräs kolmasluokkalainen tyttö, joka oli pelannut räjähtävää näpäystä, kirkui niin kovaa kuin pystyi ja kiskoi jotain kaverinsa kaulasta. Muutama ylempiluokkalainen oli jo ehtinyt paikalle ja yritti auttaa häntä, mutta tuloksetta. Muotokuva-aukko heilahti, ja Harry näki silmäkulmastaan kaavun liepeen, kun joku kiiruhti ulos oleskeluhuoneesta. Sitten Percy nosti esiin taikasauvansa ja pyysi kaikkia väistämään, ja Harry näki vihdoin, mistä oikein oli kyse.
    Räjähtävän näpäyksen kortit olivat ilmeisesti kyllästyneet olemaan kortteja ja vaihtaneet muotoaan jonkinlaiseksi korttikäärmeeksi. Käärme oli pelikortin levyinen, mutta hyvin vahva ja suomuisa; sen selkäpuoli näytti pelikorttien takapuolelta, mutta kyljissä erottui korttien maita ja numeroita. Käärme oli kietoutunut yhden pelaamassa olleen tytön kaulan ympärille, ja päätellen tytön pään punaisuudesta, se kuristi häntä hitaasti mutta varmasti.
    ”Irtijo!” Percy huusi ja osoitti tarkasti käärmettä taikasauvallaan. Mitään ei tapahtunut. Percy yritti muita taikoja, mutta mikään ei tepsinyt, ja tyttö alkoi muuttua siniseksi. Muutama muukin vanhempi rohkelikko kokeili onneaan, mutta mikään ei auttanut.
    ”Meidän täytyy tehdä jotain!” Neville puuskahti.
    ”Mitä me muka osataan tehdä?” Harry kysyi.
    ”En tiedä!” Neville sanoi, mutta nousi seisomaan. ”Ihan mitä vaan!” Sitten hän juoksi tytön luokse ja alkoi kiskoa käärmettä hännästä, mutta sillä ei ollut tietenkään mitään vaikutusta.
    Harry nousi myös seisomaan, mutta hän ei keksinyt mitään taikaa, joka voisi auttaa tyttöä. Sitten hän tajusi: ”Hermione, sinä varmasti tiedät jotain!”
    ”En…” Hermione sanoi kuulostaen epätoivoiselta. Hän puri huultaan ja väänteli taikasauvaa käsissään.
    ”Tule nyt… pois”, Neville ähki kiskoessaan käärmettä, mutta entiseksi korttipakaksi käärme oli todella vahva. Sitten Neville kaivoi taikasauvansa esiin, ja Harryn teki mieli käskeä häntä lopettamaan, sillä Neville ei tunnetusti ollut kaikkein paras taikoja. ”Siipiirdium lentiusa!” Neville huusi. Harry pudisti päätään – eihän nyt tuo ensimmäisellä luokalla opetettu loitsu voisi millään tepsiä.
    Mutta niin vain kävi, että se toimi. Käärme lennähti ilmaan, ja sen kuristama tyttö valahti suoraan ystävänsä syliin. Neville katsoi silmät pyöreinä käärmettä – selvästi hän ei ollut itsekään ajatellut, että voisi onnistua.
    Sitten käärme lähti putoamaan alaspäin. Neville ei ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin se oli jo hänen niskassaan, missä se salamannopeasti kiertyi hänen kaulansa ympärille ja alkoi kuristaa.
    Rohkelikot olivat kuitenkin tajunneet, miten käärmeen sai pois. Ainakin neljä lähimpänä seisovaa loitsi leijutusloitsun yhtä aikaa, ja käärme paiskautui hallitsemattomasti ylös ja sitten suoraan kohti Harrya.
    ”Karkotaseet!” Harry huusi automaattisesti, ja käärme vaihtoi ilmassa suuntaa. Se iskeytyi ryminällä suoraan takan yläpuolelle ja siitä lattialle, missä se sihisi pari kertaa hämmentyneenä ennen kuin alkoi luikerrella kohti seuraavaa uhriaan.
    ”Minä hoidan sen!” Percy huusi tärkeänä. ”Siipiirdium lentiusa!”
    Niin käärme nousi taas ilmaan, hallitusti tällä kertaa, eikä päässyt kiemurtelemaan minnekään. Percy leijutti sitä rauhassa paikoillaan, ja ihmiset rynnistivät Nevillen ja kuristetun tytön luokse. Neville ei vaikuttanut loukkaantuneelta, mutta tyttö itki ja piti käsiään kaulalla, johon häntä selvästi edelleen sattui todella paljon.
    Harry, Ron ja Hermione eivät tunkeneet itseään muiden joukkoon, sillä he eivät olisi osanneet tehdä mitään lisää tytön hyväksi, ja Neville oli onnistunut vakuuttamaan heidät hyvinvointisuudestaan jo ensimmäisellä kerralla, jolla hän oli sanonut sen kyselijöille. Heillä ei ollut tarvetta kuunnella, kuinka Neville toisteli asiaa jokaiselle, joka tuli kehumaan hänen rohkeuttaan ja tiedustelemaan, mitä hänelle oli käynyt. Ron mutisi Harrylle hiljaa, että luulisi niiden kaikkien ihmisten kuulleen Nevillen vastauksen jo ensimmäisellä kerralla aivan niin kuin hekin, ja Harry tyrskähti.
    Sitten muotokuva-aukko avautui. Eräs kuudesluokkalainen oli käynyt hakemassa paikalle McGarmiwan, joka huohotti hengästyneenä päästessään sisälle ja etsi katseellaan villisti uhkaa, jonka takia hänet oli paikalle hälytetty. Percy astui rinta rottingilla esiin ja selitti tuvanjohtajalle koko tapauksen, minkä jälkeen McGarmiwa näytti entistä järkyttyneemmältä. Hän loihti jotakin hopeista, jolle kuiskutti muutaman sanan, minkä jälkeen hopeinen olento pujahti sulavasti käytävään. Harry tajusi, että se oli kissa, ja että se näytti koostuvan samasta aineesta kuin se naarashirvi, joka oli raivonnut Harrylle ja Siriukselle.
    McGarmiwa otti tilanteen nopeasti haltuun. Hän käski ihmisten siirtyä pois loukkaantuneen tieltä, tutki tyttöä pikaisesti ja sanoi sitten, että tämä tulisi tervehtymään kyllä täysin, mutta tarvitsi parantajaa. Koko rohkelikkomeri huokaisi helpotuksesta. Seuraavaksi McGarmiwa vilkaisi Nevilleä, nyökkäsi tälle hyväksyvästi, ja kääntyi lopulta tutkimaan käärmettä. Hän pyysi Percyä leijuttamaan sitä vielä hetken (Percy nosti ylpeänä leukaansa ja sanoi: ”Kyllä, professori McGarmiwa!”) ja tökkäisi sitä varovasti taikasauvallaan. Käärme väisti sauvaa, kiertyi tiukemmalle mutkalle ja yritti syöksyä hampaat ojossa sähähtäen kohti McGarmiwaa, joka oli kuitenkin liian kaukana.
    ”Todella etevä muodonmuutos”, McGarmiwa mutisi melkein kuin ihaillen, ja tökkäisi käärmettä uudestaan.
    Muotokuva-aukko heilahti jälleen, ja Sirius astui sisälle. Hän ei ollut hengästynyt, mutta hänestä näki, että hän oli tullut paikalle vauhdilla.
    ”Kerro”, Sirius sanoi yksinkertaisesti ja marssi McGarmiwan luokse. Hänelle selitettiin koko tarina, minkä jälkeen McGarmiwa käski Siriuksen jäädä siksi yöksi torniin, kun hän veisi kaikki asiaan osalliset mukaansa.
    ”Et ole tosissasi”, Sirius puuskahti. McGarmiwa kohotti hänelle kulmiaan. ”Minä voin viedä heidät”, Sirius sanoi.
    ”Ei. Sinä jäät tänne.”
    Sirius oli väittämässä vastaan, mutta McGarmiwa loi häneen sellaisen katseen, että Harry olisi juossut pakoon, mikäli hän olisi ollut Siriuksen paikalla. Sitten tuvanjohtaja patisti mukaansa kaikki räjähtävää näpäystä pelanneet, Nevillen ja vielä Percynkin, ja lähti sitten pois.
    Sirius rojahti istumaan lähimpään nojatuoliin ja huokaisi niin raskaasti, että se kuului varmasti lähimpiin makuusaleihin saakka. ”Ja jumissa taas”, hän murahti. Muutama oppilas katsoi häntä kummastuneena, mutta kukaan ei sanonut hänelle mitään, vaan oppilaat alkoivat jutella keskenään.
    ”Tulkaa”, Harry sanoi Ronille ja Hermionelle.
    ”Mihin?” Hermione kysyi.
    ”Siriuksen luo. Kysytään, mitä mieltä hän on.”
    ”Oletko ihan varma? Hän näyttää minusta vähän… vihaiselta”, Hermione sanoi epäröiden.
    ”Joo, joo, mennään nyt vaan”, Harry sanoi ja lähti edeltä, ja toiset seurasivat hieman vastentahtoisesti perässä.
    Sirius ei toden totta näyttänyt kovin iloiselta, mutta hänen suupielensä sentään värähti, kun Harry sanoi moi ja istui hänen viereensä. Ron tuli Harryn viereen, mutta Hermione jäi hieman kauemmas. Harry ei välittänyt siitä, vaan kysyi saman tien Siriukselta, mitä mieltä hän oli tapahtuneesta.
    Sirius tuhahti. ”No mitä luulet. Joku yritti tappaa sen tytön.”
    ”No joo, mutta kuka ja miksi ja miten?”
    ”Jaa, etköhän sinä tiedä, kuka. Muut ovatkin sitten vähän vaikeampia kysymyksiä…”
    ”Jonkun on täytynyt kirota se korttipakka etukäteen”, Hermione sanoi.
    Sirius nyökkäsi. ”Olet varmasti oikeassa. Mutta missä? Haluaisinpa tietää, mistä ja milloin tyttö oli saanut pakan. Tuollainen kirous ei nuku kovin pitkään, joten ellei pakkaa lähetetty hänelle postissa tänä aamuna, jonkun täällä Tylypahkassa on täytynyt langettaa kirous.”
    Harry nielaisi. ”Mutta kuka se voisi olla?”
    ”Niin, tietäisinpä vain”, Sirius sanoi. ”Yksi vaihtoehto toki on, mutta hän varmasti epäilee jo meidän epäilevän häntä, joten en usko, että hän tekisi tällaista, ellei sitten ole jo aikeissa luovuttaa…”
    ”Mistä sinä puhut?”
    ”Jaa, jos et ole arvannut, niin en kyllä kerro.”
    Harry intti hetken vastaan, mutta turhaan, ja sitten Ron keskeytti heidät. ”Mutta miten ihmeessä kukaan on päässyt kiroamaan ne kortit? Tuskinpa kukaan oppilas pystyy tuollaiseen.”
    ”Niin, ei varmasti pystyisikään”, Sirius myöntyi, ”mutta täällä on paljon täysin oppineita velhoja ja noitia. Jonkun heistä täytyy olla sen takana.”
    ”Mutta eikö kaikki sellaiset ihmiset tunneta?” Harry ihmetteli.
    ”Toki, ja monen vuoden takaa. Mutta joku voi olla vaikka komennutettu.”
    ”Saanko kysyä”, Hermione sanoi varovasti, ”miten se niin kutsuttu paranneltu komennuskirous eroaa tavallisesta?”
    ”No saathan sinä”, Sirius sanoi ja naurahti, mutta alkoi sitten selittää vakavana. ”Yleensä komennetut voivat olla vähän poissaolevan oloisia, tai riippuu tietysti siitä, kuinka taidokkaasti kirous on langetettu. Mutta vaikka kirous olisi tehty kuinka hyvin, komennetut ovat ikään kuin sumussa. Mutta tämä uusi toimii jotenkin eri tavalla: sen alla olevat ihmiset toimivat aivan täysin normaalisti suurimman osan aikaa. Ministeriön komennetut työntekijätkin olivat aina työpäivän päätteeksi menneet takaisin kotiin perheensä luokse, eikä kukaan huomannut heissä mitään eroa. Vasta sitten, kun se tietty asia, jota heidät oli komennettu tekemään, tuli eteen, he toimivat eri tavalla kuin yleensä. Mutta siinä missä tavallinen komennuskirous saa ihmiset vain tekemään yksinkertaisia tekoja, niin kuin nostamaan kätensä tai laukomaan tiettyjä taikoja, tämä saa heidät ikään kuin ajattelemaan toisin ja toteuttamaan niitä ajatuksia.”
    ”Miten ihmeessä te sitten keksitte, kenet oli komennutettu?” Ron kysyi.
    Sirius virnisti. ”Se olikin arpapeliä. Meidän piti miettiä, ketkä olivat ennen olleet Voldemortin vastaisia, mutta olivat viime aikoina alkaneet toimia toisin. Sitten vain otimme riskin. Kyllä siinä tuli törmättyä muutamiin, jotka olivat ihan oikeasti vaihtaneet puolta, mutta heidät passitettiin sitten vain Azkabaniin.”
    ”Toisin sanoen ihan kuka tahansa voisi olla tuon äskeisen tappoyrityksen takana”, Harry sanoi. ”Jos hänet vain oli komennutettu. Ja kukaan ei voisi huomata hänessä mitään outoa.”
    ”No joo.”
    ”Vaikka… vaikka minun äitini?” Harry kysyi.
    Sirius katsoi häntä nopeasti. ”Uskon kyllä, että jos joku olisi päässyt äitisi kimppuun, me tietäisimme siitä”, hän sanoi pehmeästi. Hänen sanansa eivät kuitenkaan saaneet Harrya täysin vakuuttuneeksi. Äiti oli ollut niin monesti mukana taisteluissa, että siinä olisi helppo olla huomaamatta yhtä kirousta, jos komennuttaja oli osannut toimia vähäeleisesti. Sitten Sirius huokaisi ja sanoi: ”Jospa vain saisin vanhan karttamme takaisin, niin voisin pitää silmällä ihmisiä ihan eri tavalla! Siitä olisi varmasti selvinnyt, kuka täällä on hiippaillut kiroamassa korttipakkoja, jos joku niin on tehnyt.”
    ”Minkä kartan?” Harry kysyi.
    Sirius katsoi häntä kuin typerystä. ”No tietenkin kelmien kartan. Emmekö me muka ole ikinä kertoneet sinulle siitä?”
    Harry pudisti päätään. Sirius näytti järkyttyneeltä. Ron ja Hermione vaikuttivat uteliailta. Sitten Sirius alkoi kertoa, kuinka he olivat kouluaikoina tutkineet koulua, löytäneet salakäytäviä ja päättäneet tallettaa tietonsa karttaan. He olivat tehneet ensin pelkän tavallisen kartan, mutta siitä ei ollut ollut heille mitään iloa – hehän tunsivat jo kaikki paikat. Niinpä he olivat saaneet idean, jonka toteuttaminen oli vienyt heiltä lähes kokonaisen kouluvuoden, mutta lopulta he olivat onnistuneet tekemään oikeat taiat ja saaneet kartan näyttämään jokaisen ihmisen linnan alueella. Ron vihelsi kunnioittavasti, ja Hermione näytti siltä kuin harkitsisi perustavansa ihailijakerhon Siriukselle ja tämän ystäville. Harry puolestaan oli lähinnä näreissään siitä, että hänelle ei ollut ikinä ennen kerrottu tästä kartasta.
    ”Mitä sille kartalle sitten tapahtui?” Ron kysyi.
    Sirius huokaisi. ”No sepä se. Me jäimme Jamesin kanssa kiinni Vorolle turhan monta kertaa sen kartan kanssa – ”
    ”Miksi te jäitte kiinni, jos se kerran näytti teille, missä kaikki olivat?” Harry ihmetteli.
    Sirius virnisti. ”No jaa, pitäähän sitä välillä riskejä ottaa. Joka tapauksessa jäimme kiinni niin monta kertaa kartan kanssa, että Voro lopulta takavarikoi sen meiltä, vaikka siinä ei näkynyt mitään – ”
    ”Miksei siinä näkynyt mitään?” Ron kysyi.
    Sirius tuhahti. ”No totta kai me suojasimme sen. Eihän sitä voinut kenelle tahansa näyttää. Oli miten oli, emme enää löytäneet sitä, vaikka murtauduimme Voron huoneeseen etsimään. Olin ihan varma, että se olisi siellä vielä, mutta olen yrittänyt etsiä, eikä sitä vain löydy. En tajua, mihin se on joutunut.”
    ”Ehkä Voro on alkanut käyttää sitä”, Harry ehdotti. Sirius kuitenkin vain nauroi ja pudisti päätään.
    ”Se tolvana ei ikinä keksisi, miten kartta toimii. Sitä paitsi olen varma, että tietäisimme, jos hänellä olisi kartta käytössään.”

[Lasikeiju]

Huu, korttipakkakäärme kuulostaa jännältä! Ja kukhan sen on kironnu? Ois myös aika jännä, jos Lily ois sillä parannetulla komennus-kirouksella komennutettu ja ois sen korttipakan kironnut Eikä kukaan epäilis mithän

Jatkoa odotan innolla, kuten aina (vaikken aina kommentoikhan )

[Nyyhti]

Lasikeiju, oijoi, paljon paljon kiitoksia kommentista! Kiva että oli jännä käärme!



Luku 27
Kurpitsamehua

Helmikuu vaihtui maaliskuuksi. Tyttö, jota oli kuristettu, kävi korjauttamassa niskasta jonkun luun, joka oli vaurioitunut, mutta joutui hetken aikaa vielä kulkemaan kaula mustelmilla. Häntä katsottiin pitkään käytävillä, mutta muuten hänen elämänsä palautui normaaliksi. Nevilleä kohdeltiin sankarina vielä parin viikon jälkeenkin, ja monet halusivat hänen kertovan yhä uudestaan ja uudestaan, miten hän oli keksinyt käyttää juuri leijutusloitsua.
    ”Minä vastaan nykyään aina, että en tiedä”, Neville kertoi huokaisten, kun hän käveli Harryn ja Ronin kanssa yrttitiedon tunnilta kohti suurta salia ja lounasta. ”Aluksi yritin sanoa, että se oli ainoa loitsu, jonka tiesin osaavani, mutta kukaan ei uskonut.”
    Harry ja Ron eivät osanneet vastata mitään. He olivat jutelleet asiasta kahdestaan yhtenä päivänä vessareissulla; heidän mielestään oli aika epäreilua, että Neville sai niin paljon huomiota tapahtuneen takia. Loppujen lopuksi Neville oli vain mennyt kiskomaan käärmettä, vaikka ei ollut osannut tehdä mitään kunnollista, ja sitten sanonut ainoan osaamansa loitsun, joka oli tuurilla ollut juuri oikea. Mutta kai Nevillen saama huomio johtui vain siitä, että hän oli jo valmiiksi kuuluisa. Ilmeisesti, jos oli ainoa Voldemortin tappokirouksesta henkiin jäänyt henkilö, sai joukon ihailijoita yhdellä hyväonnisella teolla, vaikka kuului muuten luokan huonoimpien oppilaiden joukkoon.
    ”Toivottavasti siellä on munuaispiirasta”, Ron sanoi, kun he astelivat portaita ylös etuoville.
    ”No hyi”, Harry sanoi. ”Toivottavasti ei.”
    ”Minusta munuaispiiras on ihan hyvää”, Neville sanoi sovittelevasti. Harryn teki mieli tiuskaista jotakin, mutta hän sai suunsa pidettyä kiinni. Ei hän varsinaisesti Nevillelle ollut vihainen, vaan sille, miten muut tätä kohtelivat. Sitä paitsi olihan Harrykin taistellut käärmettä vastaan. Jostain syystä kukaan ei kuitenkaan tuntunut muistavan hänen hienoa karkotaseet-taikaansa.
    Kolmikko pääsi suureen saliin asti. Kuristustapauksesta oli tiedotettu hyvin vaivihkaisesti oppilaiden kotiin, mutta totta kai tieto oli levinnyt laajemmalle. Siitä oli ilmeisesti syntynyt jonkinlainen skandaali, sillä vaikka aiemmat kuolonsyöjien hyökkäykset olivat huomattavasti mittavampia, tämä oli kuitenkin kohdistunut suoraan oppilaaseen. Päivän profeetta oli ollut täynnä kirjoituksia Tylypahkan turvallisuudesta, mutta Harry ei ollut jaksanut lukea niitä. Hänellä oli ollut tarpeeksi kestettävää, kun hän oli katsellut lukuisia oppilaiden ja näiden vanhempien välisiä yhteenottoja, kun oppilaita oli tultu hakemaan kotiin.
    Yllättävän moni oli saanut jäädä, sillä kuolonsyöjät olivat jälleen lisänneet hyökkäyksiään velhoperheiden koteihin, joten harvassa kodissakaan oli turvallista. Ronin veli Bill oli lähettänyt Tylypahkassa oleville veljilleen kirjeen, jossa käski heidän olla erityisen varovaisia, mutta kotiin tulosta ei ollut mitään puhetta. Neville oli puolestaan saanut isoäidiltään kirjeen, jossa tämä oli käskenyt hänen ehdottomasti jäädä Tylypahkaan, jotta hän vielä jonain päivänä voisi olla hyödyksi sodassa Voldemortia vastaan. Hermionen vanhemmat olisivat ilmeisesti halunneet kutsua tyttärensä kotiin, mutta eivät uskaltaneet peläten, että kuolonsyöjät löytäisivät hänestä aivan liian helpon kohteen.
    Lily taas oli etsinyt hyökkäyksen jälkeisenä päivänä Harryn käsiinsä ja pitänyt tälle viiden minuutin saarnan – Harry oli seurannut aikaa tarkasti kellosta – siitä, että Harryn olisi ehdottomasti oltava varovainen, ja että Lily veisi hänet saman tien kotiin, elleivät hän ja Sirius olisi Tylypahkassa vahtimassa. Heidän kotinsa kun oli edelleen salaisuudenhaltijaloitsun suojissa, joten toisin kuin monen muun koti, se jopa oli turvallinen. Harryn oli tehnyt palavasti mieli kysyä, miten hän voisi olla varovainen, kun kerran joku oli kironnut tytön oman vanhan korttipakan (se oli ollut hänen kymmenenvuotissyntymäpäivälahjansa, jota hän oli säilyttänyt oleskeluhuoneessa, sillä siellä oli niin väljää, että hän istui kavereinensa aina samassa pöydässä). Olisiko Harryn pidettävä kaikki omaisuutensa mukanaan vuorokauden ympäri? Mutta koska Lily oli uhkaillut koulusta lähtemisellä, Harry oli juuri ja juuri saanut kielensä pidettyä kurissa.
    Suuressa salissa oli nyt väljempää kuin vielä koskaan, mutta silti pöydät notkuivat ruokaa samalla tavalla kuin aina ennenkin. Toki Tylypahkassa oli nykyään myös potilaita, jotka ilmeisesti söivät salissa aina siihen aikaan, kun oppilaiden oli jo oltava tuvissaan. Harry unohti aina, että potilaat ja parantajat ylipäätään olivat siellä, sillä nämä pysyttelivät niin omissa oloissaan, ettei Harry ollut nähnyt heistä oikeastaan muita kuin satunnaisesti äitinsä.
    Ron oli juuri ilmaissut pettymyksensä siitä, että munuaispiirakkaa ei ollut tarjolla, ja lappanut lautasensa ääriään myöten täyteen kaikkea muuta, kun Hermione ilmestyi heidän viereensä. Hermione pamautti ensin pöydälle sylin täydeltä kirjoja ja istui sitten itse.
    ”Miksi sinä aina lainaat noin paljon ylimääräistä luettavaa?” Harry kysyi ja mittaili katseellaan kirjapinoa.
    ”Koska voin”, Hermione totesi ja alkoi kauhoa ruokaa lautaselleen.
    ”Mummi tahtoisi, että minäkin lukisin ylimääräistä”, Neville sanoi ja irvisti. ”En kyllä ehtisi, vaikka haluaisinkin.”
    Harry pudisteli epäuskoisena päätään. ”Sinun mummisi tahtoo sinun tekevän ihan ihme juttuja.”
    ”Olen kyllä samaa mieltä”, Hermione sanoi. Ron yritti osallistua keskusteluun, mutta hänen suunsa oli niin täynnä, että kukaan ei saanut hänen puheestaan selvää.
    He söivät hetken aikaa hiljaisuudessa, kun jostain kuului kummallinen korahdus. Harry kääntyi ympäri äänen suuntaan, ja häntä vastapäätä istuva Hermione henkäisi kuuluvasti. Sitten alkoi kirkuminen, ja Harry mutisi: ”Ei kai taas.”
    Puuskupuhin pöydän nurkka, joka oli lähimpänä suuren salin ovia, oli kaaoksessa. Pöydässä oli niin väljää, että siellä istui vain neljän ihmisen porukka – tai no ei enää istunut, sillä joku heistä oli kaatunut lattialle, joku pöydän päälle, ja kaksi muuta nojasi epämääräisesti pöytään yrittäen pysyä pystyssä.
    Lähimmät oppilaat Korpinkynnen ja Puuskupuhin pöydästä rynnistivät paikalle, mutta he eivät ehtineet edes ajatella tekevänsä mitään ennen kuin ensimmäiset opettajat olivat paikalla. Ihmismassa oli niin suuri, ettei Harry nähnyt, mitä tapahtui, mutta hän kuuli osan siitä, mitä opettajat puhuivat.
    ”Sen on pakko olla myrkkyä.”
    ”Hän ei saa henkeä!”
    ”Sen on pakko olla juomassa, katsokaa – ”
    ”Parantajien luo!”
    ”Minä vien – älkää koskeko – ”
    ”Kukaan ei tule lähemmäs!”
    Sitten kaikki neljä oppilasta olikin jo kiikutettu ulos salista McGarmiwan hoteissa, ja Lipetit kipitti perässä yksi juomalasi kädessään. Sirius ja Verso hätistivät muita oppilaita kauemmas ja tutkivat pöytää ja sen lähiympäristöä.
    Kaikki oppilaat olivat järkyttyneitä, mutta rohkelikot kaikkein vähiten. He olivat jo nähneet vastaavaa.
    ”Kuinkahan pitkään tämä jatkuu?” Neville kuiskasi. Kukaan ei osannut vastata mitään.

Päivän loppuun mennessä kymmenen oppilasta oli lähtenyt kotiin, kaikki omasta halustaan. Seuraavana päivänä vielä kymmenisen oppilasta haettiin kotiin, ja tällä kertaa kukaan heistä ei vastustellut. Lounaalla oli niin tyhjää, että tuntui hullulta, että tupapöydät ylipäätään olivat käytössä. Myrkytyksen jälkeen opettajien pöytä oli ollut lähes autio kaikkina ruokailuaikoina, mutta nyt se oli täynnä, ja jopa Dumbledore oli salissa. Kun kaikki olivat paikalla, Dumbledore nousi seisomaan ja kilisti pienesti lasiaan, jolloin oppilaat hiljenivät.
    ”Tuntuu väärältä toivottaa teille hyvää päivää”, Dumbledore sanoi vakavana, ”kun ottaa huomioon, mitä eilen tapahtui. Mutta hyvää päivää nyt joka tapauksessa.
    ”Olen sitä mieltä, että kaikki yhä edelleen Tylypahkassa olevat oppilaat ansaitsevat selityksen tämänhetkisestä tilanteesta. Kuten kaikki tiedätte, neljä Puuskupuhin oppilasta myrkytettiin eilen. Kyseessä oli harvinainen myrkky, jota on mahdoton huomata, kun sen sekoittaa nesteeseen. Myrkky oli kurpitsamehukannussa, ja epäilyksenämme on, että se oli laitettu sinne keittiössä ennen kuin kotitontut olivat lähettäneet mehun saliin. Voin kuitenkin vakuuttaa, että yksikään kotitontuista ei ole tämän teon takana, vaan kyseessä on joku muu.
    ”Voin ilokseni kertoa, että ehdimme ajoissa väliin, ja koska Tylypahka on epäonnekkaan sattuman johdosta täynnä maan parhaita parantajia, olen täysin vakuuttunut, että jokainen myrkytetty tulee toipumaan täysin ennalleen mitä pikimmin.
    ”Taikaministeriö on luonnollisesti aivan yhtä järkyttynyt tästä tapahtumasta kuin me kaikki muutkin. Koska ministeriö on kuitenkin myös sitä mieltä, että nuorten velhojen ja noitien kouluttaminen on äärimmäisen tärkeää, minkä lisäksi moni tarvitsee Tylypahkan suomaa – joskin epäilemättä viimeaikaisten tapahtumien valossa kyseenalaista – turvaa, ministeriössä on päätetty, että koulu saa vielä pysytellä auki. Olemme opettajakunnassa tehneet joitakin muutoksia turvajärjestelyihin; ne eivät näy teidän arkipäissänne, mutta voin vakuuttaa, että ne tekevät Tylypahkasta entistä turvallisemman paikan. Siitä huolimatta en moiti ketään, joka haluaa lähteä koulusta, kuten moni onkin jo tehnyt.
    ”Tällaisena aikana uskon, että niiden meistä, jotka yhä pysyvät uskollisena koululle ja haluavat kuulua Tylypahkaan, tulisi pitää entistä paremmin yhtä. On tullut aika poistaa erot sellaisten ihmisten väliltä, jotka jakavat saman ajatusmaailman: halun oppia uutta. Niinpä tämä on viimeinen kerta, kun tässä salissa käytetään tupapöytiä. Illallisesta alkaen olette kaikki tervetulleita istumaan missä ikinä haluattekin. Kiitos.”
    Kaikki taputtivat, mutta suuri sali oli niin laaja, että se söi taputuksista kaikuvat läiskähdykset. Dumbledore nyökkäsi hymyillen ja istuutui sitten.
    ”Minä en ainakaan halua istua luihuisten vieressä”, Ron sanoi.
    ”Hyi, totta”, Harry myönteli.
    ”Luuletteko, että ainakin osa niistä on kuolonsyöjien lapsia?” Neville kysyi matalla äänellä.
    He katsoivat kaikki yhtä aikaa luihuisten pöytään. Siinä istuvat oppilaat näyttivät aika lailla samalta kuin kaikki muutkin, ja myös luihuisista oli lähtenyt yhtä paljon oppilaita kotiin kuin muistakin tuvista.
    ”Mahdoton sanoa”, Hermione totesi.
    ”Minä ainakin luulen, että on”, Ron sanoi.

Illallinen oli kummallinen kokemus: tupapöydistä oli tosiaan hankkiuduttu eroon. Niiden tilalla oli kaksi hieman lyhyempää pöytää, jotka tulivat täyteen. Ihmiset parveilivat aluksi epävarmana pöytien luona, ja lopulta kaikki keskittyivät kuitenkin aika lailla tupalaistensa luokse istumaan. Rohkelikot ja korpinkynnet istuivat suurimmaksi osaksi yhdessä pöydässä, luihuiset ja puuskupuhit toisessa. Luihuiset näyttivät tyytymättömiltä järjestelyyn, mutta pari uskaliasta puuskupuhia yritti jopa viritellä keskustelua näiden kanssa – turhaan. Muutama opettajakin istui oppilaiden seassa, ja Sirius änki itsensä väkisin Harryn viereen.
    ”Moi”, Sirius sanoi.
    ”Moi”, Harry vastasi.
    ”Miten menee? Pärjäiletkö?”
    ”Joo”, Harry sanoi ja kauhoi perunaa suuhunsa.
    ”Ei pelota? Et halua lähteä kotiin?”
    Harry pudisti ponnekkaasti päätään. Sirius nojautui taaksepäin ja hymyili.
    ”No niin, sitähän minäkin ajattelin. Äitisi on ihan huolesta sekaisin. Puhuu ihan kuin sinä vapisisit makuusalissa peiton alla päivät pitkät. Mutta eihän hän ole edes nähnyt sinua käytävillä, kun on niin kiireinen töidensä kanssa, joten en tajua, miksi hän hössöttää niin paljon.”
    ”Ei kai hän vain yritä saada minua lähtemään Tylypahkasta?”
    Sirius kohautti olkapäitään. ”Ehkä vähän yrittää. En tiedä. Ehkä sinun kannattaisi kertoa hänelle, mitä mieltä itse olet.”
    ”Enhän minä näe häntä ikinä.”
    ”Niinpä. Minä näen vähän turhankin usein.”
    Harry kurtisti kulmiaan. ”Etkö sinä pidä minun äidistäni?”
    ”Älä käsitä väärin – Lily on oikein mahtava nainen, mutta vähän pienempikin määrä välillä riittäisi. Varsinkin, kun ei ole Sarvihaaraa välissä puskurina.”
    Harry nauroi mielikuvalle isästään puskemassa sarvinensa. Juuri silloin hän huomasi jonkun pysähtyneen aivan sille kohdalle, missä Harry kavereineen istui, ja kääntyi katsomaan. Kyseessä oli professori Kuhnusarvio, jolla oli kaksi pergamenttikääröä kädessään.
    Sirius oli huomannut Kuhnusarvion myös, ja tervehti ensimmäisenä: ”Päivää!”
    ”Ai, hei vaan, Musta”, Kuhnusarvio sanoi, eikä vaikuttanut erityisen tyytyväiseltä. ”Minä pysähdyin vain toimittamaan nämä herra Longbottomille ja neiti Grangerille”, hän sanoi ja ojensi pergamenttikääröjä näitä kohti. Molemmat ehtivät juuri ja juuri lausua kiitoksensa, kun Sirius sanoi:
    ”Pidätkö taas Kuhnukerhon kokouksia?”
    ”Kyllä vain”, Kuhnusarvio sanoi. ”Ajattelin, että tällaisena aikana olisi mukava saada mielensä pois kaikesta ikävästä, ja tehdä välillä jotain mukavaa.”
    Sirius tuhahti. ”En tiedä, kuinka mukavaa on syödä jotain ylikypsää lintua hienoilla haarukoilla, kun täältä saa kunnon makkaraa.”
    Kuhnusarvio katsoi Siriusta pitkään. ”Herra Mustalla ei kuitenkaan ole asiasta todellisuudessa minkäänlaista kokemusta, koska hän ei ole ikinä saanut kunniaa osallistua Kuhnukerhon tapaamisiin. Suosittelisin pitämään sen mielessä.”
    ”Niin, no, miksi minä olisin sinne halunnutkaan.”
    ”Minä kun olen kuullut jotain ihan muuta.”
    ”Olet varmasti kuullut väärin. Minua ja Jamesia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.”
    ”Ehkä sitten niin. Mutta muista myös, että sille on syynsä, miksi minä en halunnut auttaa sinun kaveriasi sen sudenmyrkkyjuoman kanssa.”
    Sirius hätkähti ja mumisi jotain sellaista, mistä edes aivan vieressä istuva Harry ei saanut mitään selvää.
    ”No niin”, Kuhnusarvio sanoi ja suoristi hieman selkäänsä kääntyessään Nevillen ja Hermionen puoleen. ”Ensi viikon torstaina kello seitsemältä, jos vain teille sopii! Ja kuten tavallista, saatte saattajan illallisille ja pois, jotta ette riko käytävilläliikkumiskieltoa.”
    Neville ja Hermione nyökkäsivät, ja sitten Kuhnusarvio sanoi pikaiset hyvästit muille paitsi Siriukselle ja lähti istumaan opettajien puolityhjään pöytään. Ilmeisesti hänen arvolleen ei sopinut ruokailla oppilaiden keskuudessa.

Seuraavana aamuna lähes joka ikinen sai postia. Kaikkien vanhemmat halusivat varmistaa, että heidän lapsensa olivat turvassa, ja moni kävi edelleen keskustelua siitä, oliko järkevää enää jäädä Tylypahkaan. Ilmeisesti opettajien korjailemat suojaukset – vaikka kukaan ei tiennytkään, mitä ne tarkalleen olivat – herättivät luottamusta, sillä ketään ei pakotettu lähtemään kotiin. Neville ja Ron saivat hyvin samanlaista postia kotoaan kuin aiemmankin hyökkäyksen jälkeen. Myös Hermionen vanhemmat olivat tällä kertaa saaneet kuulla tapauksesta, mutta he luottivat paranneltuihin suojatoimiin, joten ongelmaa ei varsinaisesti ollut.
    Harrykin sai postia, joskin sen toimitti Sirius eikä pöllö. Harry epäili, ettei moinen varotoimi ollut enää tarpeellinen, mutta ilmeisesti kukaan muu kuin hän ei halunnut luopua siitä. Sekä James että Remus olivat kirjoittaneet hänelle kirjeet, joissa kertoilivat ja kyselivät ihan tavallisista jutuista. Harrysta oli ihana lukea niitä, ja hän oli aloittamassa jo toista kierrosta, kun hänen äitinsä marssi suureen saliin.
    Lily pyysi Harryn mukanaan ulos salista, ja he jäivät aulaan juttelemaan. Sirius oli ollut oikeassa: Lily oli todella huolissaan. Harry yritti vakuuttaa, että häntä ei ihan totta lainkaan pelottanut, mutta se toiminut kovin hyvin.
    ”Sinua pitäisi pelottaa! Oppilaita yritetään tappaa!”
    ”Mutta se ei näytä sujuvan erityisen hyvin, eihän?”
    Lily näytti siltä, että olisi melkein halunnut lyödä häntä. Harry sai kuunnella monen minuutin saarnan aiheesta ”vakavasti suhtautuminen vakaaviin asioihin”, mutta lopulta Lily antoi periksi ja myönsi, että ehkä oli ihan hyvä, ettei Harry käyttänyt jokaista valveillaolon hetkeään huolehtimiseen. Sitten hän sanoi, että totta kai Harry saisi jäädä Tylypahkaan, ja lopuksi he vielä halasivat.

Perjantaina Neville ja Hermione lähtivät yhtä matkaa Kuhnukerhon illalliselle. Harry ja Ron olivat olleet päivällä aiemmin huispauskentällä lentämässä, koska he olivat halunneet vakuutella itselleen, että heillä olisi vähintään yhtä mukava päivä. Oleskeluhuoneessa he kuitenkin viettivät ainakin puoli tuntia maristen siitä, että Kuhnusarvio suosi tiettyjä oppilaita ja kutsui näitä typerille illallisille.
    ”Mutta isä tai Siriuskaan eivät olleet koskaan siellä”, Harry sanoi. ”Varmasti ne ovat vain tosi typeriä.”
    ”Niin, no, minulle ainakin jäi vähän sellainen kuva, että Sirius olisi varmaan oikeasti halunnut sinne”, Ron sanoi. Harrysta olisi ollut mukava väittää vastaan, mutta oikeasti hän oli samaa mieltä.
    Harry ja Ron olivat vielä hieman nyreinä, kun Neville ja Hermione palasivat, mutta näillä oli heille kerrottavaa, joka jätti kaikki muut mietteet varjoonsa. Hermionen johdolla he neljä menivät kaikkein syrjäisimpään pöytään istumaan, ja sitten vielä kumartuivat aivan lähekkäin, jotta kukaan ei varmasti kuulisi. Se tietysti näytti epäilyttävältä hyvin väljässä oleskeluhuoneessa, mutta kukaan ei kehdannut tulla lähemmäs utelemaan.
    ”Okei”, Hermione kuiskasi, ”Kuhnusarvio ei kertonut tätä edes muiden Kuhnukerholaisten edessä, vaan pelkästään minulle ja Nevillelle. Ja minullekin vain sen takia, että hän arvasi Nevillen kertovan sen eteenpäin joka tapauksessa. Joten ette saa paljastaa tätä kenellekään muulle.”
    ”No?” Harry hoputti.
    ”Ensin hän kertoi meille kaikille”, Neville sanoi, ”että ei Tylypahkaa olisi ikinä sellaisen myrkytystapauksen jälkeen päästetty niin helpolla, jos opettajat olisivat vain vähän heilutelleet taikasauvojaan tilusten ympärillä. Hän sanoi, että syyllinen oli jo lähes varmasti tunnistettu, mutta todisteet vielä puuttuivat. Mutta että tätä epäiltyä seurataan vuorokauden ympäri, joten hän ei voi enää hyökätä uudestaan.”
    ”Ei voi olla totta!” Harry kähähti, ja Hermione hyssytteli häntä.
    ”Mutta miksei kaikille ole kerrottu tuota?” Ron kysyi.
    ”Ilmeisesti opettajat eivät halua, että oppilaat alkavat tehdä omia päätelmiään siitä, kuka se henkilö on”, Hermione sanoi. ”Joka tapauksessa Kuhnusarvio pyysi meidät vielä sivummalle, kun muut olivat jo lähteneet. Hänen mielestään Nevillen pitäisi olla erityisen varovainen, koska tämä epäilty on lähes varmasti kuolonsyöjä, ja onhan jo pitkään epäilty, että tiedät-kai-kuka haluaisi mielellään tappaa Nevillen. Ja sitten Kuhnusarvio kertoi, kuka tämä henkilö on.”
    ”No kuka?” Harry kysyi kärsimättömänä.
    ”Professori Kirvalas”, Neville kuiskasi.

[Lunalotta]

Huuuu, ihanaa että tuli uusi luku! <3 <3 <3 mä alotin tän lukemisen eilen illalla, mut en ehtiny lukee kokonaan joten luin sen nyt ennen kouluun menemistä loppuun.
Hetken ku lukua luin nii mietin että "aa tää on tällanen kiva slice of life-luku missä ei tapahu paljon mitään" mutta sitten tuli tuo myrkytys. Wtf äää! Haluan lisäälisäälisää! Kuhnukerho oli kyllä hauska yksityiskohta ja rupesin itekin miettimään et miksköhän Siriusta ja Jamesia ei aikoinaan kutsuttu...
Hui, tosi jännää että joku opettajista olis kuolonsyöjä! Mut toisaalta jos Kuhnusarvio kertoo jotain tällasta niin onko se välttämättä niin luotettavaa vai haluaako se vaan mustamaalata Kirvalasta? Entä jos Kuhnusarvio ite olikin se kuolonsyöjä ja mustamaalasi vaan sen takia Kirvalaksen jottei ite paljastuis? Se vois mun mielestä käydä järkeen! Apuaa, tässähän ihan käy tilanne jännittäväksi!
Ja pakko vielä sanoa, että kaksimielinen ajatusmaailmani naurahti tuolle alulle missä sanottiin tytön kaulan olevan vielä mustelmilla Ei mulla muuta, kiitos ja kumarrus ja uutta lukua pian kehiin! <3

[Lasikeiju]

HAA, mie epäilin Kirvalasta jo sillon ko se esiinty ekan kerran! Okei, niinko SparklingAngel sanoi, nii saattaahan hyvinkin olla, että Kuhnusarvio on valehellu ja onki ite kuolonsyöjä Tai sit ne molemmat on, mut Kuhnusarvio on päättäny ilmiantaa Kirvalaksen ja ite leikkiä syytöntä?

Myrkytys oli tosi mielenkiintoinen ja aaaaaaa  Tuli muuten just miehlen, että ko ne oppilaathan myrkytettiin, niin periaatteessa Kuhnusarvio ois oikeen varteenotettava syyllinen, koska on liemimestari ja opettaa liemiä ja kaikkea, muutenki taitava liemienvalmistaja. Sehän kävis varsin hyvin järkeenkin: harvinainen myrkky, jota on mahdoton huomata nesteeseen sekoitettuna. Mut toisaalta oishan se syyllinen, esimerkiksi vaikkapa epäiltynä oleva Kirvalas, voinu tilata sellasen myrkyn jostain, tai jos vaikka omaakin salaisia liemenkeittotaitoja että pystys sellasen myrkyn valmistaa...

Nyt on yritetty tappaa rohkelikkoja ja puuskupuheja. Korpinkynsiä tai luihuisia ei oo vielä yritetty tappaa, ja toisaalta luihuiset kuulostaa myös epätodennäköisimmältä vaihtoehdolta murhayrityksille, jos hyökkääjä on kuolonsyöjä... Saanhan, oi saanhan arvata, että jos ens luvussa tulee taas hyökkäys, se kohdistuu luultavimmin korpinkynsiin? Ellei hyökkääjä sitten pidä Korpinkynttä sen verran suuressa arvossa, ettei alakhan näitä murhaamaan, niin sitten luultavasti yrittää uudestaan Rohkelikkoa ja/tai Puuskupuhia

Ja joo, ite kans SparklingAngelin tavoin ajattelin kaksimielisesti tuota mustelmaista kaulaa

Jatkoa ootan innolla, kuten aina! En tosiaan ymmärrä, miten ihmeessä oon koukussa K11-tekstiin Syypäänä vissii loistava kirjoittaja loistavine juonineen ja juonenkäänteineen

[Marry^]

Luin eilen illalla kaikki luvut putkeen, kun en vain voinut lopettaa!  Tykkäsin todella paljon siitä, että hahmot olivat ihan itsensä näköisiä ja luonteenpiirteet olivat pysyneet jokseenkin samana. Harryn suhtautuminen jästisyntyisiin ei oikein sytyttänyt minua, mutta juonen kannalta ratkaisu lienee oikea. Harmillista ettei Severus esiinny tässä juurikaan, varsinkaan liemimestarin ominaisuudessa. Toisaalta uudet opettajat ovat mielenkiintoisia ja tuovat juoneen jotain erilaista.

Jätit todella kutkuttavaan kohtaan viimeisen julkaistun luvun, joten lisää jään odottelemaan! 

[Nyyhti]

SparklingAngel, ahahahaa tuota sydämien määrää kommentissa, awws! <3 Olipa ihana kommentti! Tykkäsin noista pohdinnoistasi tosi paljon. Muuutta en uskalla ottaa niihin oikein kantaa, etten vain paljasta mitään Kiitos siis vielä kommentista!

Lasikeiju, ei vitsi, sullakin aivan ihania pohdintoja!! Ja arvaus myös! Ihan harmittaa, etten voi sanoa niihin suoraan mitään. Hahah miten toi kaula voi olla niin kaksimielinen, että molemmat sitä mietitte Ihan huippua, että olet koukkuuntunut K11-tekstiin, kiitos tosi paljon!

Marry^, mitäääää kaikki luvut putkeen! Huhuh! Vau! Tosi kiva kuulla, että hahmojen luonteenpiirteet ovat pysyneet samana. Ja itse asiassa ilahduin myös siitä, ettet pitänyt Harryn suhtautumisesta jästisyntyisiin, koska pitäähän hahmoissa nyt jotain ärsyttävää olla Suurkiitokset kommentista!




Luku 28
Eräs tietty kartta

Pimeyden voimilta suojautuminen oli ollut Harryn lempiaine, mutta nyt hän oli erittäin kiitollinen siitä, että sen tunnit olivat taas lakanneet. Harryn lisäksi Ron ja Neville olivat olleet paljastuksesta aivan äimistyneitä, mutta Hermione oli vain pyöritellyt heille silmiään ja kysynyt, että eivätkö he tosissaan muka olleet huomanneet mitään outoa siinä, miten Kirvalaksen oppitunnit oli järjestetty. Hermione oli kuulemma alusta asti arvellut, että opettajassa oli pakko olla jotain omituista, kun tämän oppiainetta sai opiskella vain niin harvoin, ja tunnit aina keskeytettiin, mutta hän oli ajatellut sen johtuvan jostain vähäpätöisemmästä, kuten siitä, että Kirvalaksen oma terveydentila oli huono. Muut olivat tunteneet itsensä hieman typeriksi sen jälkeen, mutta heidän oli ollut jälkiviisaasti pakko myöntää, että järjestelyt olivat kieltämättä kummalliset.
    Niin paljon kuin he kaikki olivatkin säikähtäneet paljastusta, he ilahtuivat sen sijaan suuresti, kun huomasivat pian, että Kirvalasta todella vahdittiin vuorokauden ympäri. Aiemmin kukaan heistä ei olisi kiinnittänyt huomiota siihen, jos professori olisi tullut käytävillä heitä vastaan, mutta nyt he saivat ylimääräisiä sydämentykytyksiä joka kerta, kun niin kävi. Mutta kertaakaan Kirvalas ei ollut yksin: joko toinen opettaja tai aikuinen jutteli hänen kanssaan tai sitten kulki aivan hänen perässään. Harry näki Siriuksen siinä puuhassa useammin kuin kerran, ja häntä alkoi ärsyttää suunnattomasti, ettei Sirius ollut viitsinyt kertoa hänelle Kirvalaksesta.
    Eräänä poikkeuksellisen aurinkoisena lauantaina Harry ja Ron viettivät kahdestaan aikaa tiluksilla aivan järven tuntumassa. He harkitsivat, olisiko heidän pitänyt käydä jopa tervehtimässä Hagridia, mutta eivät kuitenkaan viitsineet – he tunsivat tämän niin huonosti, ja sitä paitsi Hagridilla olisi varmasti kasapäin töitä, kun linnan tiluksia piti pitää silmällä. Hermione ja Neville olivat jääneet kirjastoon pakertamaan jotain läksyjä: Neville kirjoitti tuskastuttavan hitaasti taikajuomien tutkielmaa, ja Hermione nyt tuntui aina haluavan tehdä mitä tahansa läksyjä.
    ”Ron! Harry!” kuului huuto jostain heidän selkänsä takaa.
    Weasleyn kaksoset vilkuttivat heille muutaman kymmenen metrin päästä. Kun he tulivat lähemmäs, Harry huomasi molempien näyttävän identtisen päättäväisiltä, ja hän mietti, mitä ihmettä näillä mahtoi olla mielessä.
    ”Mitä te täällä?” Ron kysyi.
    ”Tultiin etsimään teitä”, Fred sanoi.
    ”Joo, meillä on teille tarjous”, George sanoi.
    ”Tarjous?” Harry ihmetteli. ”Mikä ihmeen tarjous?”
    ”No”, Fred sanoi, ”meidän mielestämme teissä on potentiaalia – ”
    ” – ainakin enemmän kuin eräissä muissa – ”
    ” – ja ajattelimme, että ehkä haluaisitte osallistua yhteen juttuun.”
    ”Sitä paitsi Lee joutui lähtemään kotiin, ja meistä on tylsää tehdä aina kaikki kahdestaan.”
    Ron tuhahti. ”Ainahan te teette kaiken kahdestaan.”
    ”Huono alku, veliseni!” George sanoi.
    ”Usko pois, tätä sinä et halua missata.”
    ”No mikä se tarjous siis on?” Harry kysyi uudestaan.
    ”Tadaa!” Fred huudahti ja veti kaapunsa taskusta hyvin vanhan ja kuluneen näköisen suuren pergamentinpalan.
    ”Eihän tuossa edes lue mitään”, Ron sanoi.
    ”Odotahan vain! Mutta me emme näytä teille yhtään mitään, ellette halua osallistua suunnitelmaan. Joten tässä tulee nyt se tarjous: meitä kiinnostaa kamalasti, kuka sen kurpitsamehukannun oikein myrkytti.”
    ”Ja me uskotaan vahvasti, kuten Dumbledorekin, että se myrkytettiin nimenomaan keittiössä – ”
    ” – eli suoraan kotitonttujen valvovan silmän alla!”
    ”Siis uskokaa pois, ne olennot huomaavat kaiken. Me ollaan ihan varmoja, että ne on nähnyt ainakin jotain – ”
    ” – mutta niiltä pitää vaan osata kysyä oikealla tavalla. Joten me ajateltiin mennä kysymään.”
    ”Tekö sitten osaatte kysyä niiltä juuri oikein?” Ron kysyi epäilevästi.
    Kaksoset nyökkäsivät ja näyttivät olevan täysin varmoja asiastaan.
    ”Mutta entä miten me pääsisimme ikinä keittiöön?” Harry kysyi.
    ”Siinä tämä auttaa”, George sanoi ja osoitti suurieleisesti pergamenttia, jota Fred nosti ylöspäin.
    ”Okei, no, miksipä ei”, Harry sanoi ja kääntyi sitten katsomaan Ronia kulmat koholla. Ron kohautti harteitaan ja nyökkäsi.
    ”Joo, mikä ettei.”
    ”Yksi juttu vielä”, Fred sanoi. ”Kotitontut suhtautuvat ruoanlaittoon tosi vakavasti.”
    ”Joo, me tehtiin kerran se virhe, että mentiin sinne juuri ennen illallista”, George sanoi ja pudisteli päätään.
    ”Eikä tehdä toiste”, Fred sanoi. ”Ne olivat syödä meidät elävältä.”
    ”Niin että meidän pitää mennä sinne illallisen jälkeen.”
    ”Mutta silloinhan täytyy olla makuusaleissa”, Harry huomautti.
    ”Me jäätäisiin kiinni”, Ron sanoi.
    ”Ja olisihan se varmaan vähän turhan vaarallistakin”, Harry totesi, joskin hieman vastentahtoisesti.
    ”Niin”, Fred sanoi venytellen, ”ellei meillä olisi tätä.” Ja taas hän nosti pergamenttia paremmin näkyville.
    ”Jaa, no, jos se tosiaan ratkaisee nuo kaikki ongelmat, niin minä ainakin olen mukana”, Harry sanoi saman tien. Ron nyökytteli vieressä.
    ”Mahtavaa!” George huudahti. ”No nyt – katsokaa ja ihastukaa!”
    Fred piteli pergamenttia ylhäällä kuin olisi esitellyt jotakin hienoa kuvaa, ja hänen vieressään seisova George kaivoi esiin taikasauvansa, pyöräytti sitä monimutkaisesti ilmassa ja kosketti sillä sitten pergamenttia. ”Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni”, hän sanoi teatraalisella äänellä.
    Taikasauvan pään kohdalta alkoi saman tien ryöpytä ohuita musteviivoja, jotka nopeasti piirsivät pergamentille hyvin sokkeloisen näköisen kartan. Harry siristi silmiään, sillä jotain tuttua siinä oli – ja sitten hän tajusi, että sehän oli Tylypahkan kartta. Kartalla liikkui jotakin, mutta Harry oli tottunut sellaiseen, eikä kiinnittänyt aluksi siihen mitään huomiota. Sitten hänen katseensa osui kartan yläreunan otsikkoon, ja hän henkäisi yllättyneenä.
    ”Tiedän, tämä on makea”, Fred sanoi, ja George luki otsikon ääneen samalla teatraalisella sävyllä, jolla hän oli saanut kartan ilmestymään pergamentille:
    ”Herrat Kuutamo, Matohäntä, Anturajalka ja Sarvihaara toimittavat apuvälineitä taikojien ilkitöihin ja ylpeänä esittävät: Kelmien kartta!”
    ”Mutta eihän…” Ron soperteli, ”eihän tuo voi olla… Harry?”
    Harry nyökkäsi. ”On se. Tuon on pakko olla juuri se kartta, josta Sirius puhui.”
    ”Häh?” George kysyi.
    Harry veti syvään henkeä ennen kuin sanoi: ”Nuo tekijät. Sarvihaara on minun isäni. Anturajalka on Sirius, siis se Sirius, joka on täällä nyt töissä. Kuutamo on Remus, näitte hänet – öö – jouluna silloin, ja Matohäntä on heidän kaverinsa, Peter, hän asuu vaimonsa kanssa vähän kauempana.”
    Fred ja George vain toljottivat. Harry mietti jo, pitäisikö hänen yrittää selittää asiaa enemmän, kunnes vihdoin Fred sanoi:
    ”Meinaatko, että me ollaan velkaa sinun isällesi ja Siriukselle ja niiden kavereille kaikki meidän parhaat tihutyöt?”
    ”Öö, ehkä?”
    ”Ei voi olla todellista”, Fred sanoi.
    ”No mutta, oli miten oli, oletteko te silti lähdössä keittiöön tänä iltana?” George kysyi.
    ”Sirius sanoi, että hän tarvitsee tuota karttaa”, Ron sanoi hitaasti. ”Hän on yrittänyt etsiä sitä, ja sen avulla hän voisi yrittää saada kiinni sen, kuka ikinä yrittääkin tappaa oppilaita.”
    ”Mutta sitähän mekin yrittäisimme tehdä!”
    ”En tiedä”, Ron sanoi, ”Sirius on kuitenkin aikuinen…”
    ”Mutta epäiltyähän pidetään jo silmällä”, Harry sanoi. ”On käytännössä varmaa, kuka on kaiken takana. Enää tarvitaan vain todisteita. Ei Sirius sitä karttaa enää tarvitse.”
    ”Oletko kysynyt häneltä?” Ron kysyi.
    ”En”, Harry myönsi, ”mutta mitä hän sillä tänään tekisi? Mennään vain sinne keittiöön!”
    Kun Harry kerran oli myöntynyt, Ron ei enää yrittänyt väittää vastaan, ja niinpä päätös oli sinetöity: he neljä lähtisivät yhdessä lähteä keittiöön. He sopivat, että olisi parempi, jos he eivät alun perinkään menisi oleskeluhuoneeseen – sieltä poistumisen huomaisivat kaikki. Nyt Ronin ja Harryn tarvitsi enää keksiä, miten he saisivat Nevillen ja Hermionen jättämään heidät kahdestaan illallisen jälkeen, jotta he voisivat livahtaa kaksosten kanssa kotitonttujen luo.

Harry ja Ron olivat laatineet suunnitelman, joka ei ollut erityisen hyvä: kun he olisivat kaikki lähdössä, Harry sanoisi unohtaneensa laukkunsa suureen saliin – ja unohtaisikin oikeasti – ja Ron tulisi mukaan hakemaan sitä sillä verukkeella, että saisi napata vielä yhden palan leipää. He pyytäisivät muita menemään edeltä ja yrittäisivät vain kovasti toivoa, että näin myös kävisi.
    Kävi kuitenkin ilmi, että suunnitelma oli turha. Harry ja Ron söivät mahdollisimman hitaasti, sillä heidän pitäisi joka tapauksessa odotella illallisen päättymiseen asti, että he voisivat mennä keittiöön. Neville ja Hermione kävivät kärsimättömiksi, ja ilmeisesti heillä oli myös jäänyt joku juttu kesken – Hermione yritti kaiketi opettaa Nevillelle jonkinlaista loitsua, jonka avulla tämä saisi suojattua noidankattilaansa roiskumasta toistuvasti yli. Niinpä Neville ja Hermione lähtivät salista aiemmin, ja Harry ja Ron söivät hitaasti kahdestaan. Fred ja George, jotka istuivat vähän matkan päässä, vinkkailivat heille säännöllisin väliajoin silmää ja kohottelivat kulmiaan. Harrysta se oli lähinnä huvittavaa, mutta Ronia ärsytti.
    ”Entä jos joku opettaja näkee? Hehän arvaavat heti, että me olemme tekemässä jotain!”
    ”Ääh”, Harry sanoi huolettomana. ”En usko. Eivät he varmasti usko, että kukaan tekisi noin, jos olisi aikeissa tehdä jotakin kiellettyä.”
    Noin viisi minuuttia ennen illallisajan loppumista Fred ja George nousivat ja lähtivät salista, ja Harry ja Ron menivät heidän peräänsä. He tapasivat kaksoset eteisaulassa, missä nämä katosivat jonkun kuvakudoksen taakse. Harry ja Ron vilkuilivat ympärilleen, mutta missään ei ollut ketään, ja sitten he seurasivat kaksosia.
    ”Kas niin”, Fred sanoi, kun kaikki olivat paikalla.
    ”Meidän on luultavasti turvallista odotella täällä”, George sanoi.
    ”Tosin jos se Sirius on kerran laatinut kartan, hän varmasti tietää tämänkin tunnelin olemassaolosta, joten emme ole ihan niin hyvässä piilossa kuin yleensä”, Fred sanoi ja pudisteli päätään.
    ”Tuntuu kummalliselta, että joku henkilökunnasta on perillä näistä tunneleista yhtä hyvin kuin mekin.”
    ”Hetkinen”, Fred sanoi hitaasti, ”George, me ollaan taidettu olla idiootteja.”
    ”Häh?”
    ”Kun me mentiin Tylyahoon –”
    ”Ai luvatta?”
    ” – tietysti – ja kuolarit kävivät minun kimppuuni, sinähän ihmettelit, että miten opettajat ja se joku mies sattuivat tulemaan juuri nimenomaan tällipajun luo.”
    ”Voi Merlinin alus–”
    ”Hänhän oli se Remus! Sen takia hänet oli kutsuttu Tylypahkaan!”
    ”Ja sen takia se Siriuskin on taatusti täällä.”
    ”Hetkinen”, Ron sanoi ja elehti käsillään hiljentäen veljensä. ”Yritättekö te tosiaan väittää, että Sirius on täällä koulussa vain sen takia, että hän voisi vahtia teitä kahta?”
    Fred ja George tuhahtivat yhtä aikaa ja loivat Roniin alentuvan katseen.
    ”Ei, idiootti”, Fred sanoi epätavallisen hitaasti.
    ”Vaan hän taatusti vahtii, että kukaan muu ei pääse niistä salakäytävistä sisään.”
    Harry ja Ron tuijottivat kaksosia suut typerästi auki. Se kävi kieltämättä järkeen. Kelmien kartta auttaisi siinä puuhassa taatusti hurjan paljon, ja Harrya alkoi jo vähän kaduttaa, että hän oli päättänyt käyttää sitä mieluummin itse. Juuri silloin Fred kuitenkin otti kartan esiin, ja he tiirailivat tarkasti, että kukaan ei varmasti tulisi heidän piilopaikkansa lähelle. Kaikilla tuntui kuitenkin olevan muuta puuhaa, ja Harry tarkisti erityisen huolella, että Kirvalas ei ollut yksin: tämä oli yhdessä professori Sinistran kanssa opettajanhuoneessa.
    Lopulta kaikki opettajatkin olivat lähteneet pois illalliselta, ja juuri kun viimeinen – professori Kuhnusarvio – oli kulkemassa eteisaulan poikki, suuri yhtäaikainen liike kiinnitti heidän huomionsa.
    ”Voi hitto!” Harry älähti. Täplä, jossa luki Lily Potter, oli johdattamassa joukkoa epäilemättä kohti suurta salia.
    ”Me unohdettiin potilaat”, George sanoi samaan aikaan.
    ”Okei, meidän pitää vaan olla tosi nopeita”, Fred totesi päättäväisenä. ”Heti kun Kuhnis on mennyt tuosta ovesta, juostaan ihan täysillä käytävään, joka vie keittiöön. Ei kenenkään pitäisi ehtiä nähdä meitä.”
    Muut nyökkäsivät. Hyvä puoli potilaissa oli se, että he kulkivat yhtenä joukkona ja tavanomaista hitaammin. Harry tutkaili hajamielisenä karttaa, kun hänen mieleensä juolahti kysymys. Hän oli juuri kysymäisillään sen, kun George sihahti äkkiä:
    ”Nyt!” ja vetäisi kuvakudoksen syrjään. Sitten he juoksivat niin kovaa ja ääniä tuottamatta kuin vain pystyivät. Harry ei ollut ikinä ollut siinä osassa linnaa, mihin kaksoset heitä johdattivat, mutta ei ehtinyt ihailla yksityiskohtia; hänen kaapunsa liehui vielä kulman toisella puolella, kun hän kuuli äitinsä puhuvan kovaäänisesti.
    ”Kyllä, herra Miller, olen aivan varma, että siellä tarjoillaan vettä. Ei ole mitään hätää. Pidämme huolen, ettei tuli pääse leviämään.”
    ”Tänne”, Fred kuiskasi, ja he liikkuivat eteenpäin, jolloin aulan äänet vaimenivat.
    Käytävällä oli hedelmiä esittävä maalaus, jonka eteen kaksoset pysähtyivät. Harry ja Ron tuijottivat maalausta ihmeissään sillä aikaa, kun Fred supisi kartalle ”ilkityö onnistui”, ja se pyyhkiytyi tyhjäksi. Sitten Harry muisti, mitä oli juuri aikonut kysyä ennen kuin heidän oli pitänyt lähteä.
    ”Eivätkö tontut ole vihaisia, kun menemme sinne illallisaikaan? Siellähän ovat nyt ne potilaat syömässä.”
    George oli juuri nostanut kätensä kohti maalausta, mutta pysähtyi nyt ja katsoi Harrya. Sitten hän katsoi Frediä, eikä kumpikaan osannut sanoa mitään.
    ”Eikö meidän kannattaisi kuitenkin yrittää?” Ron kysyi. ”Ollaanhan me jo täällä asti. Mistä sitä tietää, jos tontut ovatkin jo saaneet kaiken tehtyä, kun oppilaat ovat kuitenkin jo syöneet.”
    Fred ja George katsoivat taas toisiaan, ja sitten Fred kohautti harteitaan.
    ”No, kai me sitten yritetään”, George sanoi ja alkoi kutitella maalauksen päärynää. ”Mutta me oltiin sitten ihan tosissamme, kun sanottiin, että ne tontut meinasivat viime kerralla syödä meidät, kun me häirittiin niiden töitä.”
    Sitten maalaus avautui ja päästi heidät keittiöön. He astuivat kaikki äkkiä sisälle ja päästivät sisäänkäynnin sulkeutumaan perässään.
    He olivat tulleet suuren salin kopioon. Siellä oli niin paljon avaraa tilaa, että Harry oli varma, että yleensä siellä oli ollut tupapöydät kuten salissakin, mutta nyt siellä oli vain samanlaiset kaksi pöytää ja opettajanpöytä kuin ylhäälläkin. Pöydillä oli lautasia ja tarjoiluvateja, mutta kaikki olivat tyhjiä, ja joka puolella hääräili tonttuja kovin kiireisen näköisinä. Harry ei ollut nähnyt kotitonttua kuin vain pari kertaa aiemmin erään vanhan Godrickin notkossa asuneen rouvan luona. Harry oli vieraillut lapsena pari kertaa siellä äitinsä kanssa, mutta rouva oli kuollut ennen kuin hän oli täyttänyt yhdeksän. Jostain syystä Harry oli kuvitellut, että kaikki kotitontut näyttivät samalta, ja niinpä hän yllättyi, kun ne olivatkin keskenään niin erinäköisiä. Osalla oli valtavat lautasenmuotoiset korvat, osan korvat lerpattivat suippoina, osalla oli yllään tyynyliina ja joillakin astiapyyhe, ja joidenkin vaatekappaleista ei saanut mitään selkoa, mitä ne joskus olivat olleet.
    ”Ne eivät kiinnitä meihin mitään huomiota”, Fred sanoi.
    ”Onko se hyvä vai paha?” Ron kysyi. Hän katseli ympärilleen aivan ihmeissään.
    ”Molempia”, George vastasi.
    ”Yleensä ne tulevat tyrkyttämään ruokaa tarjotinkaupalla”, George selitti, ”tai sitten ne tulevat raivoamaan niin kuin silloin kerran.”
    ”Pitäisikö meidän yrittää mennä kysymään joltakin jotain?” Harry ehdotti.
    ”Ehkä ei”, Fred sanoi harkittuaan hetken. ”Tontut haluavat palvella, ne tekevät sen kyllä, kun ovat valmiita.
    Hän oli oikeassa: yksi tonttu vei kannullisen jäävettä pöytään ja napsautti sormiaan, jolloin kannu katosi, ja kipitti sitten edelleen ovensuussa seisovien oppilaiden luokse.
    ”Hyvää päivää, arvon herrat!” se kimitti. ”Mikä tuo teidät tänne?”
    ”Me toivoisimme, että saisimme teiltä apua”, Fred sanoi.
    Tontun kasvot näyttivät valaistuvan. ”Me autamme varmasti, herra! Jos vain pystymme! Mutta nyt on valitettavasti hyvin huono hetki. Meillä on töitä!”
    ”Ymmärrän”, George sanoi, ”mutta me haluaisimme vain kysyä teiltä muutaman kysymyksen. Siihen ei menisi kauaa.”
    Tonttu pudisti apeana päätään. ”Meillä on töitä, hyvä herra. Mutta voin tuoda teille jotain ruokaa mukaan nyt äkkiä.”
    ”Tuota – ”
    Tonttu oli kuitenkin jo pinkaissut lähimmälle kaapille. Se kaivoi sieltä sylin täydeltä tavaraa.
    ”Mitä me nyt tehdään?” Ron kysyi.
    ”Jos me ollaan täällä kovin pitkään, ihmiset alkavat ihmetellä, miksei me olla oleskeluhuoneessa”, Harry sanoi.
    ”Ja nämä ovat kiireisiä vielä ainakin tunnin, elleivät potilaat syö supernopeasti”, Fred totesi.
    ”Jos yritetään kysyä tältä tontulta”, George ehdotti. Tonttu palasi silloin ja tunki valtavan kasan kakkuja, pikkuleipiä, kermakaljapulloja ja muuta hyvää heidän syliinsä. Harry ihmetteli, miten niin pieni tonttu oli saanut kaiken kannettua keittiön poikki, sillä sekä Georgen että Ronin sylit täyttyivät ruokatavaroista.
    ”Kiitos paljon näistä”, George sanoi. ”Ne auttavat meitä todella paljon! Mutta voisitko vielä kertoa samalla, jos vain mitenkään pystyt auttamaan, että tiedätkö tai arvaatko yhtään mitään siitä, kuka myrkytti sen kurpitsamehukannun?”
    Tonttu oli ollut todella tyytyväisen ja iloisen näköinen koko ajan, mutta nyt sen korvat painuivat luimuun, sen ryhti kumartui ja nenä kääntyi osoittamaan maahan. Se oli niin säälittävän näköinen, että Harryn teki mieli silittää sitä tai jotain vastaavaa, jotta se olisi taas ollut iloinen. Tonttu pudisti surkeana päätään.
    ”Ei voi kertoa, hyvä herra. Ei ole mitään kerrottavaa, hyvä herra. Tontut olivat täällä silloin, kyllä, ja auttoivat ystävää, mutta mitään kerrottavaa ei ole.”
    ”Auttoivat ystävää?” Ron toisti ihmeissään.
    Tonttu vinkaisi. ”Nyt on herrojen lähdettävä! Meillä on töitä! Paljon töitä!” Sitten tonttu käytännöllisesti katsoen työnsi heidät ulos käytävään, ja Harry ihmetteli, miten sillä oli niin paljon voimaa, kun se oli niin pieni.
    Maalaus pamahti voimallisesti kiinni heidän takanaan, ja George huokaisi. Fred kaivoi kuumeisesti kelmien karttaa taskustaan, mutta onneksi käytävä oli tyhjä, joten ainakaan suurempaa hätää heillä ei vielä ollut. Ron puolestaan näytti oikein tyytyväiseltä katsellessaan sylissään olevia ruokatarvikkeita.
    ”Hei, onkohan tämä munuaispiirakkaa?” hän kysyi.
    ”Turpa kiinni, Ron”, Fred sanoi. ”Professori McGarmiwa on ihan tämän käytävän ulkopuolella.”
    Harry kumartui katsomaan karttaa Fredin kanssa, ja hänen sydämensä läpätti kiivaasti. Jos McGarmiwa saisi heidät kiinni, hän ei edes halunnut kuvitella, millaiseen pulaan tämä heidät järjestäisi. Mutta onneksi McGarmiwa suunnistikin tyrmiin, ja sitten reitti oli selvä. He juoksivat äkkiä aulaan, siitä marmoriportaita ylös, mutta sitten heidän oli väistettävä Voroa salakäytävään. He odottivat siellä, kun Voro meni ohi, ja Harry kuiskasi todella hiljaa:
    ”Minusta vähän tuntuu, että tämä kartta pitäisi palauttaa Siriukselle.”
    ”Äh – ” Fred aloitti, mutta Harry keskeytti hänet.
    ”Kuolonsyöjät ovat Tylyahossa edelleen. Oppilaita yritetään myrkyttää. Tontut eivät osanneet kertoa meille käytännössä katsoen mitään. Entä jos Kirvalas karistaa häntä vahtivat tyypit pois kannoiltaan? Sitä paitsi, Sirius on tehnyt tämän kartan, se kuuluu hänelle.”
    Kukaan ei sanonut mitään, ja sitten Voro oli mennyt ohitse, ja he jatkoivat matkaa. Seuraavalla tyhjällä käytävällä George sanoi:
    ”Harry taitaa olla oikeassa. Ja jos se Sirius on kerran tehnyt tämän, hänen täytyy olla aika hyvä tyyppi. Ehkä hän antaa kartan takaisin meille, kun ei enää tarvitse sitä.”
    ”No joo”, Fred sanoi alistuvasti.
    ”Katsotaan, missä hän on nyt”, Harry sanoi, ”jos voisimme viedä sen heti.”
    Fred ojensi kartan Harrylle, joka tiiraili pieniä pisteitä. Hän mietti, kuinka vaikeaa olisikaan löytää joku, jos linna olisi niin täynnä kuin silloin, kun kaikki vielä pitivät Tylypahkaa turvallisena. Hän ei meinannut löytää Siriusta millään ja oli jo tulossa siihen tulokseen, ettei tämä ollut koulussa lainkaan, kunnes huomasi pienen Sirius-täplän kolmannen kerroksen vessassa. Vessan lähellä ei ollut mitään luokkaa tai työhuonetta tai tupaa; se oli syrjässä kaikesta. Heidän ei olisi mitään järkeä kiertää sitä kautta, tai he eivät pääsisi ikinä oleskeluhuoneeseen. Fred ja George lupasivat kartan kuitenkin Harryn haltuun, jotta Harry voisi viedä sen Siriukselle seuraavana päivänä.
    Oleskeluhuoneessa he aiheuttivat luonnollisesti huomiota, sillä käytävilläliikkumiskielto oli alkanut jo aikoja sitten. Fred ja George olivat kuitenkin tottuneet asiaan, ja saivat kaikki hiljenemään huutamalla:
    ”Juhlat! Pitkästä aikaa! Kävimme hakemassa kaikille juotavaa ja syötävää!”
    Neville ja Hermione eivät kuitenkaan päästäneet Harrya ja Ronia niin helpolla, vaan vaativat koko tarinan. Harry ja Ron kertoivat, ja Neville suhtautui siihen aika ihailevasti, mutta Hermione selvästi paheksui.