A/N: Toinen luku! En tässä enempää rupea höpöttelemään
Kiitos betalleni SuEmSalle<3
2.luku
”Paljon onnea vaan! Paljon onnea vaan! Paljon onnea, Bella! Paljon onnea vaan!” Deni, Jake ja isä lauloivat kuorossa. Jaken matalin ja karhein ääni kaikui Denin sekä isän hennon laulun ylitse.
Jake sysäsi käteeni pienen paketin, jossa luki: ”Onnea 17 vuotiaalle naiselle!!”
”Kiitos!” naurahdin.
”Bella, Bella. Miltä nyt tuntuu? Tänään lähdet odottamaasi lukioon”, Billy sanoi ja silitti poskeani. Me reservaatin koulussa saimme valita, halusimmeko lähteä Forksin vai Port Angelesin lukioon. Jake, joka olisi voinut pari vuotta sitten aloittaa lukion, ei kestänyt ajatusta Forksiin joutumisesta. Port Angeles on aivan liian kaukana, eikä sinne kukaan jaksanut joka aamu lähteä. Meidän La Pushilaisten silmissä Forks oli pahaa aluetta. Ehkä siksi, koska suurin osa 'vampyyritarinoista' on tapahtuneet siellä.
Niin, vampyyrit. Meille 'susille' vampyyrit ovat synonyymi sanalle vihollinen. Aina meille on kerrottu ja tolkutettu, että vampyyrit täytyy tuhota. Muuta vaihtoehtoa ei kuulemma ole.
Kaikki alkoi silloin, kun ensimmäiset Quileute-heimolaiset olivat saapuneet. He olivat tavallisia intiaaneja, jotka asuivat perheittäin. Lapsia oli joka perheessä melkein tusina. Jonkin ajan päästä La Pushin ja Forksin rannikolle saapui jotain outoa. Ensin sen uskottiin olevan vain joku karhun tapainen peto, joka hyökkäsi asutuksiin ja ihmisten kimppuun. Turhaan heimolaiset yrittivät sitä saavuttaa. Peto ei yksinkertaisesti jättänyt jälkiä. Kunnes nuorten - noin neljätoistavuotiaitten lasten - kehot alkoivat muuttua. Ensin he olivat kuumeisia, sekä todella ärtyisiä. Oireet pahenivat siihen pisteeseen, että he saivat raivokohtauksia ja räjähtivät susiksi. Kukaan ei ymmärtänyt mistä tämä muodonmuutos johtui, mutta pian opimme hallitsemaan kaikkea suteuteen liittyvää. Pystyimme muuttumaan helpommin, opimme kommunikoimaan ja käytimme voimiamme taisteluissa sekä sodissa toisia heimoja vastaan..
Eräänä päivänä, kun La Pushin väki oli kokoontunut juhlimaan kevään saapumista rannikolle suurten ja uusien puupaalujen ympärille, se saapui. Se peto, jota kaikki pelkäsivät. Äidit eivät uskaltaneet laskea lapsiaan ulos ja juhliinkin oltiin voitu tulla vain sen turvin, että susinuoret olivat paikalla. Kun kaunis keltahiuksinen ja valkoihoinen nainen saapui rannikolle, kaikki pelästyivät. Nainen kimmelsi. Hänen ihonsa hohti kilpaa auringon kanssa. Sitten nainen hyökkäsi. Vain muutama susi ehti muuttua ja suojata ihmisiä. Vampyyri sai tapettua vain muutaman janoonsa ja sen jälkeen joi perheiden äitien veren näiden lasten silmien edessä. Siitä lähtien minulle, ja kaikille muillekin, on kerrottu että vampyyri ei ole ihminen. Se on luotu tappamaan.
”Niinpä, en todellakaan malta odottaa”, sanoin iloisena.
”Bellastahan on tullut oikea vamppyristalkkeri...” Deni kuiskasi. Isä loi hänen nopean katseen ja sanoi: ”Te kaikki tiedätte, ettei kannata enää puhua siitä. Vampyyreitä ei ole enää. Ne ovat lähteneet jo aikoja sitten.”
”Minä en siltikään luota siihen kylään”, Jake mutisi Denin puolustukseksi.
”Lopettakaa!” karjaisin ja jatkoin, ”Menen nyt, TaiTai on tulossa.” Me kaikki kuulimme avoimen ikkunan kautta rinteiltä kuuluvan ryminän. Se ei ei voinut olla mikään muu kuin TaiTain linja-auto. Sipaisin sormellani hiukan suklaakakun kuorrutusta ja loin Jakeen pahoittelevan katseen.
”Anteeksi, joudun jättämään sinulle koko kakun”, huokaisin.
”Voi harmi! Ei kai auta muu kuin syödä se”, Jake nauroi.
”Ahmatti”, Deni hihitti.
Työnsin jalkani nopeasti kenkiini ja otin lattialta itse tekemäni nahkaisen olkalaukun. Laskin käsivarsille myös ruskean takkini ja huikkasin lopuksi ”Menen nyt!”
”Pidä itsestäsi huolta!” kuulin isän huudon kun suljin oven.
TaiTai odotti minua jo kähisevässä linja-autossaan, sama iloinen ilme kasvoillaan. Minä juoksin pikavauhtia tienhaaraan.
”Heipä hei Bellasein! Lukioonko menossa?” se naurava mies kysyi minulta.
”Tietenkin”, nauroin.
Huomasin ettei linja-autossa ollut ketään muuta kuin minä, joten istahdin etupenkille TaiTain seuraksi. Kun olin laskenut laukkuni lepäämään viereiselle penkille, kaivoin sieltä lahjan jonka olin sujauttanut laukkuuni äsken mökissä. Katselin pientä vaaleanpunaista paperia ja isäni hauskoja harakanvarpaita. Mukana oli myös Denin askartelema kortti.
Aluksi laitoin kortin talteen laukkuuni ja repäisin sinisen lahjanauhan pois. Aukaisin paperin teipin kohdalta ja paketista paljastui puinen rasia. Tunnistin kaiverruksista että se oli Jaken tekemä. Hymy nousi väkisinkin huulilleni. Kuitenkin, jos yhtään perhettäni tunsin, oikea lahja olisi sisällä.
Rasia oli yhtä kauniisti kuvioitu sisältä päin kuin ulkokuorikin ja samettisella tyynyllä lepäsi maailman kaunein kaulakoru. Äitini koru. Olin nähnyt sen useasti ja tiesin että siihen liittyi myös kaunis tarina. Nimittäin tuossa korussa oli vampyyrin tuhkaa. Sen ensimmäisen vampyyrin tuhkaa, juuri sen vampyyrin joka hyökkäsi La Pushiin. Isäni tiesi, että minua oli aina kiehtonut ne olennot. Kauniit, sieluttomat ja vaaralliset. Sydämeni hätkähti. Kuin pakosta, nostin käteni korulle ja sitten kaulalleni. Tunsin sen kylmän lasisen kyyneltä muistuttavan korun kaulallani.
”Onneksi olkoon tulevalle lukiolaiselle!” TaiTai sanoi hymyillen.
”Kiitos paljon”, nauroin.
”Forksiinko menet?”
”Niin oli tarkoitus”, sanoin hymyillen. Huomasin hänen synkkenevän katseensa. Aina he jaksoivat paasata Forksin 'vampyyri historiasta'....
Lukio oli paljon suurempi, mitä olin alun alkaen kuvitellut. Suuret tiiliseinät ja lattiasta kattoon kohoavat ikkunat tekivät minuun vaikutuksen. Sade piiskasi ikävästi takaraivoa, joten päätimme mennä muiden reservaattilaisten nuorten kanssa sisälle odottelemaan lisäinformaatiota. Huomasin nopeasti, että suurin osa luokkatovereistani ei ollut täällä. He joko olivat jättäneet lukion suosiolla pois tai menneet Port Angelesiin. Naurettavia! Minä todistan heille, ettei tämä ollut sen kummallisempi paikka.
”Ekaluokkalaiset!” kuului miehen huuto heti kun pääsimme sisään sateelta suojaan. Seurasimme ääntä ja löysimme pitkän ja karhumaisen opettajan kädessään nivaska papereita. Lähempää tarkasteltuani huomasin niiden olevan lukujärjestyksiä. Miehen nimi oli Mark ja hän kertoi meille muutamia sääntöjä ja aikatauluja..
Lopuksi meille jaettiin lukujärjestykset. Kursseille saimme ilmoittautua itse koulun sihteerin kautta. Kaikki näytti aluksi aika hyvältä.
Miten ihmeessä olen joutunut heidän seuraan?
Jessica ja Lauren olivat ehkä tämän koulun ärsyttävimmät tapaukset, heidän oli pitänyt näyttää minulle vain ensimmäinen luokka, mutta ei! Heillä oli sama lukujärjestys. Jouduin siis seuraamaan heitä kaikkialle, vaikkakin välillä tuntui että he seurasivat minua.
”Yök! Lauren, kato millaisen paidan Sophie on hankkinut!” Aivan kuin se olisi ollut suurikin uutinen. Jessicalle näemmä oli.
Tai ehkä minä vain suurentelin, kyllä minulla oli välillä ihan mukavaa. Huokaisin helpotuksesta, kun huomasin ruokalassa suuremman joukon odottavan Jessicaa ja Laurenia pöytään.
”Sinä olet siis Bella Black? Minun isoveljeni luokalla oli muutama vuosi sellainen kun Joanne Black, tunnetteko te?” kysyi Wili niminen poika.
”Minä ja Joanna ollaan serkuksia”, sanoin hymyillen. Joanna oli samanlainen tuittupää kuin minä. Hän ei kiinnostunut erityisesti kenenkään kommenteista.
”Ai! Täytyy kertoa tuo Fredille”, totesi mukavanoloinen Wili. Hän aloitti tänä vuonna niin kuin minäkin ja oli aika söpö. Tai, jos niitä sinisiä silmiä edes näki noitten pitkien ruskeiden hiusten takaa.
Porukassa oli myös muita uusia ihmisiä. Mutta huonon nimipääni takia en muistanut melkein kenenkään nimeä.
”Bella hei!” huusi poika toiselta puolelta pöytää. Pojan rasvaiset hiukset roikkuvat otsalla ja punaiset finnit helottivat nenänpäässä.
”Niin!” huusin kuitenkin ystävällisesti takaisin.
”Haluaisitko hengailla koulun jälkeen keskustassa minun ja Leon kanssa?”
Eli halusinko hengailla kaupungin keskustassa kahden haisevan nörtin kanssa? Tuskin.
Hämmentyneet kasvoni yrittivät löytää jotain aivan muuta, kuin sen pojan ääliömäisen katseen. Silloin huomasin joukon nuoria tulevan ovesta.
Ja siinä hetkessä, tunsin olevani lähimpänä kuolemaa mitä voi vain olla.
