Nimi: Ehkä joskus
Beta: Äikänope
Genre: angst, romance
Ikäraja: S
A/N: 9-luokan viimeinen äikän kirjoitelma, johon yhdistin kaksi annettua aihetta'. En lähettänyt tekstiä kummallekkaan niistä ihanista ihmisistä jotka betailevat tekstejäni, koska äikänopettaja pisti pilkut paikoilleen valmiiksi. Virheitä kyllä voi löytyä, sillä muokkasin nettiversiota hieman, alkuperäinen ei ole ihan näin homohtava...
Ehkä joskus
Sulla on tummanruskeat hiukset, pehmeät ja sotkuiset. Ne laskeutuu sun kapeille harteille aaltoilevina, pitkäksi kasvanut otsis peittää sun silmät, joiden tiedän olevan vihreät. Vihreät kuin mintunlehdet, joilta sä niin usein tuoksut. Sä rakastat piparminttukaramelleja.
Katson sun kumaraa asentoa, sä istut aina luokan perällä, vasemmalla puolella edestä katsottuna. Sulla on taas paksu kirja kädessä. Traitor Game, tai niin kannessa ainakin lukee. Valkoiset iPodin kuulokkeet erottuu hohtavina sun tummien hiusten seasta, itse soitin on avoimesti pöydällä. Sua ei kiinnosta mitä opettaja sanoo.
Ei se kyllä ole koskaan huomauttanut mitään. Se ei huomaa sua, jos istut ihan hiljaa paikallasi. Sä olet piiloutunut luokan varjoihin. Sulla on päälläs aina mustaa. Mustat, revityt farkut, musta Poets Of The Fallin keikkapaita ja musta huppari, joka on sulle aivan liian iso. Sä olet näkymätön. Kaikille paitsi mulle.
Sun nimi on Tomi. Mä olen tuntenut sut ala-asteelta asti. Melkein kymmenen vuotta siis. Sä pidät lukemisesta, hyvästä musiikista ja tietty niistä piparminttukarkeista, jotka mainitsin aikaisemmin. Vihaat maantietoa, meidän opoa ja mua. Mä tiedän susta kaiken.
Jos joku katsois meidän ala-asteen luokkakuvia, se ei tunnistais sua niistä. Sun ulkonäkö on muuttunut hurjasti. Ennen sä olit söpö pieni blondi, jolla oli rillit ja hurjan suloinen pehmolelu. Nykyään olet mitä olet. Sisältäpäin sä et toisaalta ole muuttunut yhtää. Olet yhä syrjäänvetäytyvä ja arka. Tyypillinen koulukiusattu. Asiaa ei myöskään paranna se, että sulla on ysin keskiarvo ja hammasraudat. Hikke, emo, mielistelijä. Niin sua kutsutaan, vaikka kaikki tietää, ettet sä lue kokeisiin. Oot vaan pirun fiksu jätkä.
Nykyään sua ei kiusata enää. Kukaan ei huomaa sua. Et katso ketään silmiin, paitsi tietty opettajia. Se on sun keino pysyä huomaamattomana luokan ulkopuolella, ja se toimii. Sen takia kukaan ei välitä, ei kiusaa. Sen takia sä et tiedä, että mä tiedän kuka sä oikeasti olet. Millainen sä olet.
Mun nimi on Steve. Olen arjalaisen rodun malliesimerkki, platinablondit hiukset ja taivaansiniset silmät. Mulla on päällä aina tummansiniset farkut, joku t-paita ja löysä huppari. Pituutta on joku plus miinus 180cm, eli reilusti enemmän kuin sulla. Mun 5-vuotias sisko kutsuu mua nuudelikepiksi, mistähän lie senkin oppinut.
Mä olen avoin ihminen, sellainen sosiaalinen ja lapsirakas, kiitos pikkusiskon. Tulen toimeen vähä kaikkien kanssa, paitsi sun. Me ollaan vaan liian erilaisia. Vastakohtia. Tumma ja vaalea, rasavilli ja rauhallinen. Sulla on hyvät arvosanat ja tunnollisen oppilaan maine, mä taas olen se , joka lentää luokasta ulos lähes joka päivä ja se jonka keskiarvo hipoo juuri ja juuri seitsemää. Sä olit pentuna se, jota kiusattiin ja mä olin sun kiusaaja.
Siksi sä vihaat mua.
Nykyään mä häpeän melkein kaikkea, mitä pienenä tuli tehtyä. Kai siitä silloin sai jonkun asteista mielihyvää. Kun katson sua, sun tapaas piiloutua varjoihin, kätkeytyä muiden katseilta, mä haluan hyvittää jotenkin tekoni. Tiedän, ettei se ole mahdollista, mutta haluan silti. Kaikkea haluamaansa ei vaan voi saada. Mäkään en voi saada sua. En koskaan.
Mä voisin näyttää sulle kokonaan uuden maailman, sen maailman, jossa useimmat meistä elää. siinä maailmassa kaikilla on joku, johon ne voi luottaa. Joku, jota ne rakastaa ja joka rakastaa niitä. Se on maailma jota sä et tunne. Veisin sut paikkoihin, joissa käyn mun kavereiden kanssa ja opettaisin sulle uusia asioita, uusia tunteita. Pidettäisiin hauskaa ihan vaan kahdestaan.
Mä pelkään kuitenkin liikaa kysyäkseni. Pelkään, että jos aukaisen suuni, sä et reagoisi mitenkään. Tai pahempaa, katsoisit muhun ja nauraisit. Niin mä tekisin jos joku, joka olisi kiusannut mua koko ala-asteen tulisi mun eteeni ja kertoisi haluavansa olla mun kaveri. Pitäisin tyyppiä ihan hulluna. Pöpinä. Kaistapäänä.
Käskisin sen suksia vittuun.
Niinpä mä en sano mitään. Haikailen vaan sun perään ja toivon, että ehkä jonain päivänä mä uskallan puhua sulle. Ehkä joskus...
