Ginerva , kiitos kommentista! Kysymykset selviää lukemalla.
Renezmei , ok.
Nyt pääsette luku 4 kimppuun.
Merkku , Kiitos kommentista! Tuosta Emment susi juttu selviää kyllä!
A/N: Mutta nyt. Minun pitää myöntää etten yhtään suunnitellut tälläista käännettä mutta sellainen tästä vain tuli. Sorry! Seuraavia lukuja en ole yhtään kirjoittanut että saatta kestää jonkun aikaa ennen 5 lukua... Mutta kyllä se tulee jos ei niin muistuttakaa vaikka yskärillä!
Fellille näääin suuri kiitos betauksesta! Risut ja ruusut tervetulleita -edelleen!
Antakaa anteeksi että luku on näin lyhyt, vannon kautta kiven ja kannon että seuraava luku on pidempi!
4.
“Bella, meidän pitää mennä. Se on määräys”, Seth ruikutti vierelläni jo varmaan sadatta kertaa.
“Mene sinä”, mutisin. En menisi mistään hinnasta enää Forksiin jahtaamaan niitä samperin vampyyreja.
“Me tarvitaan koko joukko”, Seth vetosi.
“Yksi vähemmän, yksi enemmän ei se maailmaa kaada!” melkein huusin, mutta pyrin pitämään ääneni tasaisena.
“Me tarvitsemme kaikki!” Seth vaahtosi ja varmaan mietti, miksi juuri hän joutui aina suostuttelemaan minua.
“Ettehän te Michaelin kanssa anna minun ikinä tehdä mitään”, vetosin heidän käyttäytymiseensä.
“Jätätkö sinä veljesi pulaan?” Seth sanoi ja nousi tuolistaan jolla oli istunut. Nyt kun hän seisoi siinä edessäni, huomasin kuinka valtava hän oli. Epäilin että hän veti jo vertoja Jackille.
“En, en…” sopersin. Poika oli lyönyt minulle luun kurkkuun ja vielä pahemman kerran.
“Seth, nyt on Edwardin syntymäpäivät. En voi millään jättää niitä väliin”, yritin huijata Sethiä epätoivoisesti mutta hän vain virnisti.
“Bella, ei ole. Jos olisi, niin siitä olisi koko koulu kuhissut”, Seth sanoi melkein nauraen.
“Hän haluaa pitää ne yksityisenä”, valehtelin jälleen ja ihmettelin, missä huonot valehtelutaitoni piileksivät.
“No olisit sinä minulle niistä joka tapauksessa kertonut”, Seth sanoi edelleen hykerrellen ja jatkoi:
“Onko kukaan ikinä sanonut sinulle, että olet helvetin huono valehtelemaan?”
“Anna olla”, mutisin jo kiukkuisena. Kukaan, ei kukaan, uskonut minua ikinä!
“Montako?” kysyin kun muistin, mistä kiista oli alkujaan alkanut.
“Emme tiedä. Arviolta kuusi”, Seth sanoi ja kohautti paljaita olkiaan, hänellä ei ollut paitaa päällä.
“Kuusi?” kiljaisin oktaavia korkeammalla äänellä.
“Bella, meitä on kahdeksan”, Seth rauhoitteli minua turhaan.
“Mutta… Mutta…”
“Me selviämme heistä. Mutta tärkeimpiä ovat forksilaiset. Eikö niin?” Seth kysyi. Välillä minusta tuntui, että hän oli minua ainakin neljä vuotta vanhempi.
“Niin. Kai”, sanoin, mutten ollut täysin varma.
Paitsi minulle sudet olivat tärkeämpiä. Paljon tärkeämpiä. Mielessäni viuhui kasvoja - ei susien vaan ihmisten. Nuorien poikien. Rickin, jolla oli lyhyet mustat hiukset ja oliivinruskea iho, jonka alta näkyi selvästi suuret ja vahvat lihakset. Michaelin, joka oli kuin kopio Rickistä paitsi hänellä oli hiukan pidemmät hiukset, hän oli hiukan lyhempi ja hiukan hontelompi. Jackin, jolla oli siniset silmät toisin kuin muilla ja vahvat selvät kasvojen piirteet, muistin että olin joskus pitänyt hänestä. Embryn, joka oli tukevampi kuin me muut, eikä hänellä ollut yhtä selviä lihaksia kuin muilla pojilla, mutta muuten hänkin kävi samaan kaavaan. Frankin, en ollut tuntenut häntä kovin kauaa, mutta hän oli susi, joten hän oli perhettä. He kaikki olivat minulle kuin huolehtivia isoveljiä. Silloin mieleeni pälkähti, etten en ollut ajatellut kuin viittä sutta. Viisi plus kaksi, sehän on seitsemän.
“Seth, kuka on uusi?” kysyin kun huomasin että jonkun oli pitänyt muuttua, jotta meitä olisi kahdeksan.
“Sawyer Austen”, Seth sanoi inho äänessään.
“Hänhän on niin nuori!” kiljaisin. Hemmetti, kohta menettäisin ääneni.
“Ja niin ärsyttävä! Mokoma naistennielijä”, Seth mutisi. Hänellä oli ollut Austenin kanssa jotain kukkotappeluja jonkun tytön takia.
“Etkö voi vain unohtaa?” huokaisin.
“En!” Seth karjaisi ja jatkoi edelleen turhautuneena: “Eikö meidän pitäisi muuttua ja lähteä matkaan, jotta ehtisimme takaisin ennen aamua?”
“Hyvä on” sanoin ja menin pusikkoon muuttumaan. Tunsin, kuinka tuli meni kehoni läpi ja muutti minut toiseksi minuksi, siksi jolla oli tarkat silmät ja korvat. Häivyin pusikosta jotta Seth pystyisi muuntautumaan mutta äimistyin, kun vastassani olikin harmaa susi.
“Et voinut sitten odottaa?”
“En.”
“Sinun kanssasi on turha jutella, lähdetään” ajattelin ja lähdin juoksemaan Forksia päin.
“Ethän sinä periaatteessa juttele.”
“No ihan sama, ajattele.”
“Jaksaa, jaksaa! Vielä vaivaiset 1 214 mailia (1953.74 km)” Seth piti kannustuspuhettaan, joka otti hermoon.
”Seth, voisitko olla loppumatkan hiljaa?” ajattelin äreänä.
”En.”
”Niin ajattelinkin.”
“Seth, Bella ja Michael, te menette länteen”, Rick käski, kun olimme saapuneet Sethin kanssa paikkaan johon sudet olivat kokoontuneet. Nyökkäsimme suurilla sudenpäillämme ja pyrähdimme juoksuun.
Kuulin, kuinka linnut lauloivat kaunista ja sointuvaa lauluaan. Tämä oli kuin unestani - kylmät väreet kulkivat kuuman ruumiini läpi. Nämä enneunet olivat pelottavia. Olin ennenkin nähnyt sellaisia. Kauan, kauan aikaa sitten olin nähnyt että vanhempani eroaisivat, kissani kuolisi ja että minulle tulisi sisko. Ne kaikki olivat toteutuneet. Vanhempani erosivat, kissani jäi auton alle ja Renesmee syntyi, Haikeat muisteluni keskeytti yököttävän imelä haju ja kiihdytin vauhtiani, jättäen pojat taakseni. Puikkelehdin puiden välistä ja lopulta näin mustatukkaisen miesvampyyrin edessäni jonka räiskyvän punaiset silmät tuijottivat minua kauhusta suurina.
“Sinä. Mikä sinä olet?” hän kysyi kauhua äänessään.
“Olen se olento, joka tappaa sinut“, olisin halunnut sanoa, mutta sen sijaan hyökkäsin hänen kaulaansa ja nykäisin raivokkaasti hänen päänsä irti. Vihdoin Seth ja Michael tulivat auttamaan minua tämän vampyyrin nylkemisessä. Revimme raivokkaasti raajoja irti aiheuttaen hirveää ääntä - kuin yhtä kiveä revittäisiin kahdeksi.
“Montako vielä?” kysyin yleisesti.
“Tämä oli viimeinen.”
“Hyvä on. Selviättekö te, jos menen keräämään sytykkeitä?”
“Emmeköhän.”
Juoksin sinne tänne keräten sytykkeitä, jotka laitoin siistiin kekoon vampyyrin palasten viereen. Hetken päästä jo ilman täyttikin tunkkaisen ja liian vahvan suitsukkeen haju. Lähdin kiertämään josko löytyisi vielä vampyyrin palasia. Yksikin sormi, niin hän voisi syntyä uudelleen. Juuri kun laskin kuononi kerätäkseni pienen palasen, kolmosaistini käski minua kääntymään nähdäkseni että takanani seisoi vaaleahiuksinen vampyyri, joka potkaisi minua ikävästi rintaan, saaden minut ulahtamaan.
“Tuo oli puolisoni puolesta”, hän murisi, enkä voinut ajatella muuta kuin kipua.
“Ja saat olla varma että joudut vielä kärsimään, Bella“, hän kuiskasi vaarallisesti ja pinkaisi juoksuun ennen kuin ilmoittaisin muille vaarasta. Hänen viimeinen lauseensa kaikui päässäni. Edward! Hän oli vaarassa. Tunsin vampyyreja sen verran, että tiesin, kumppanin olevan heille kaikki kaikessa ja he kostaisivat minulle minun rakkaani kautta. Pinkaisin juoksuun hänen peräänsä enkä välittänyt, että hän oli saanut hurjan etumatkan, sillä tunnistin hänen hajunsa ja tunnistaisin tästä edespäinkin, suojelisin Edwardia. Ennemmin kuolisin, kuin antaisin hänen kuolla. Ehkä tämä oli juuri sitä, ehkä minä oli leimaantunut. Jos olin, saisin kertoa Edwardille minusta… Meistä. Silläkin uhalla ettei hän välttämättä enää välittäisi minusta ja pitäisi minua hirviönä. Mieluummin eläisin loppuelämäni yksin kuin tietoisena siitä, että hän oli kuollut koska minä olin joku saamarin ihmissusi.
Anastasia Pov
“Hei, saitko selville missä hän asuu?” kysyin nopealla ranskalla eräältä tuttavaltani.
“Sain. Hän asuu Los Angelesissa, koko nimi on Isabella Marie Swan. Muistathan sinä, Anastasia, etten halua olla tässä mukana, jos tämä menee Voltureiden jutuksi?”
“Kyllä minä muistan, kiitos”, sanoin ja suljin puhelun. Hymyilin juostessani, juoksin edelleen, sillä vaistosin että Bella seurasi minua. Menisin Los Angelesiin, ostaisin Swanien läheltä asunnon - vai olisiko halli parempi? - ja sitten sinun elämästäsi, Isabella Marie Swan, tulisi helvettiä. Pelkkä ajatuskin hymyilytti minua ja hymyilin juostessani. Hymyilin koko matkan Forksista Los Angelesiin.
