Kiitos, kiitos, kiitos teidän ihanista kommenteista! En (taaskaan, pahus) ehdi vastata niihin, sillä koira odottaa lenkitystään.
Mutta tässä seuraavaa lukua, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään mutta tapahtuu kuitenkin..?
Luku 3Bella's PoV”Täytyy myöntää, tämä asunto on todellakin aarre”, hehkutin hiukan ylimalkaisesti Alicelle. Tiesin, että hän rakasti liiottelua.
”Niinpä!” Alice hihkaisi.
Asunto oli jo valmiiksi kalustettu, mutta
tietenkin Alicen täytyi saada hiukan koristaa sitä kaikesta huolimatta. Pieneen yksiöön sisältyi parisängyn kokoinen alkovi, hyväkuntoinen keittokomero, ranskalainen parveke, graafisen mustavalkoinen kylpyhuone, ja tietysti yksiölle ominainen laatikonmuotoinen huone, joka Alicen sanojen mukaan ”soti hänen sisustusperiaatteitansa vastaan”. Asunto oli hyvin värikäs ja kuulemma sisustukseltaan uusinta muotiaaltoa. Keittiön jääkaappi oli tulipunainen, ja Alicen hankkimat tekstiilit kuoseiltaan ehkä turhankin räikeitä. Ei ehkä ihan minunlaistani, mutta olin päättänyt kerrankin antaa Alicelle vapaat kädet. Hän sentään ymmärsi ja tuki minua, auttoi minua parhaansa mukaan, eikä suhtautunut yhtä välinpitämättömästi kuin entinen siippani tai yksi – ilmeisesti entinen – parhaista ystävistäni.
Nyt rakkain ystäväni pursui ylpeyttä ja innostuneisuutta, ja iloisuus huokui hänen jokaisesta sanastaan. Miksi minä en voinut piristyä yhtä helposti? Tosin Alicen ei tarvinnut piristyä – hän oli aina pirteä. Silti minua ärsytti oma itseni; se että jäin aina vellomaan surkeuksiin ja itsesääliin, enkä oikeastaan edes halunnut pyristellä pinnalle. Miksi en vain voinut iloita siitä vähästä, mitä minulla on – miksi onnistuin ainoastaan suremaan sitä, mitä kaipasin. Miksi en kyennyt muuhun, kuin pohtimaan kysymyksiä, joihin en tiennyt edes vastausta?!
Joihin ei edes ollut vastausta? Saamarin toivotonta.
Koitin kehitellä mielessäni jotain strategiaa, jolla saisin elämäni edes hitusen parempaan järjestykseen. Päätin, että voisin uskoutua ensin Alicelle. Oli ainakin joku, joka tahtoisi jakaa ongelmani kanssani. Joku, joka uskoisi minua. Tempaisin sohvankulmasta kukonaskelkuvioisen tyynyn, jonka asetin jostakin typerästä päähänpistosta johtuen mahani peitoksi.
”Alice?”
”Kerro”, Alice puhisi asetellessaan pientä taulurivistöä. Hän oli ähertänyt niiden parissa jo tovin, eivätkä ne vieläkään ilmeisesti olleet tarpeeksi suorassa linjassa.
”Vähän vakavampaa asiaa.”
”Ai”, hän sanoi yllättyneesti. Alice asteli viereeni sohvalle, nostaen jalkansa risti-istuntaan, ja tarkasteli minua syvillä, suurilla silmillään.
”Hmm... Miten tämän nyt kertoisin... Öh, olen raskaana.”
Hämmästynyt hengenveto.
”Onnea!” Alice hihkaisi sitten ja rutisti minut halaukseen. ”Saahan sinua onnitella? Onhan se hyvä asia – siis tietysti on, mutta sinunkin mielestä?”
”Saa. Kunpa isäkin olisi samaa mieltä.”
”Isä?” Alice kysyi irtautuen minusta. ”Eihän -”
”Ei, Jacob ei todellakaan ole lapsen isä”, mutisin keskeyttäen hänet, vaikken ollut edes varma pelkäsikö Alice
sitä vaihtoehtoa.
Ei vaadittu suurta päättelykykyä, että tajuaisi kuka oli lapsen isä. Alice antoi päänsä retkahtaa sohvan selkänojan yli ja päästi huokauksen, ja hetken kuluttua kuulin hänen manaavan veljeään.
”Ymmärtäähän sen... Hänellähän on uusi – tai siis uusvanha – tyttöystäväkin, minähän vain sotkisin heidän asiansa. Tai siis varmaan sotken joka tapauksessa”, mutisin rikkoakseni hiljaisuuden.
”Tyttöystävä?” Alice kiljahti.
”T-tanya”, lausuin kysyvällä äänensävyllä, säikähtäneenä Alicen yllättävästä reaktiosta.
”Tanya?! Ei varmasti ole, viimeksi kun juttelimme – siis eilen, aamulla, tietämättöminä sinun paluustasi – Edward oli vielä epävirallisesti sinkku. Tiedäthän, sinulle hän kuuluu joka tapauksessa, mutta...”
Miksi hitossa Edward valehtelisi minulle seurustelevansa Tanyan kanssa?
”En käsitä”, mutisin. Voisi kai olettaa, että Edward olisi jostain käsittämättömästä syystä halunnut uhota, väittää edenneensä elämässään ja ohittaneensa minut lopullisesti... Tehden saman tempun, jonka hän luuli minun tehneen. Tai sitten se oli hänen hätävalheensa, jotta hän voisi olla välittämättä lapsestamme. Oliko mahassani varttuva ihmisalku edes
meidän? Olisiko hän jälleen taas vain ja ainoastaan minun? Ei se minua haittaisi, tekisin kaikkeni tarjotakseen onnellisen elämän lapselleni, mutta siitä huolimatta, tältä lapselta puuttuisi aina jotain. En toivonut hänelle samanlaista kohtaloa kuin Nessielle. En edes samanlaista kohtaloa kuin minulle, isän menettämistä nuorena. Kumpi oli pienempi paha, en tiennyt, mutta molemmat vaihtoehdot olivat sellaisia, joita lapseni ei tarvitsisi kokea. Muistin illat, kun olin avautunut Edwardille Nessien tilanteesta. Muistan Edwardin lohdutukset ja lupaukset. Kaikki oli kuitenkin heittänyt kuperkeikkaa, ja tässä sitä oltiin; Edward vihoissaan minulle, luultavasti täydellisen haluton isän rooliin.
”En minäkään. Vähintäänkin nyt se tuli todistettua, Edward on totaalisen idiootti. En oikeasti käsitä, miksi hänen täytyy olla niin jääräpäinen ja kapeakatseinen!” Alice ulisi. ”Juttelen hänelle heti huomenna.”
Vilkaisin kelloa, se kävi jo iltakymmentä.
”Alice, suunnattomasti kiitoksia. Et varmaan voi edes käsittää, minkälainen apu ja tuki sinusta on. Rakastan sinua”, mutisin. Nessien olisi pitänyt olla jo nukkumassa, sen sijaan hän piirteli keittiönpöydän ääressä vahaliiduillaan. Tyttö joutui nykyään olemaan valitettavan paljon yksin.
”Ihana kuulla ettei minusta ole pelkkää riesaa”, Alice helisi naurahtaen. Sitten hänkin vilkaisi seinäkelloa, ja vaikutti yllättyvän viisarin osoittamista lukemista.
”Nyt täytyy kyllä mennä! Bella, huomenna ensitöikseni etsin Edwardin käsiini ja taon hänelle järkeä päähän, vaikka sitten kirjaimellisesti, ja sitten meillä täytyy tavata ja jutella tästä tilanteesta! Kaikki sutviutuu kyllä, minä vannon.”
Halusin uskoa Alicea. Hän oli niin määrätietoinen ja itsevarma, että häntä oli helppo uskoa. En vain uskaltanut uskoa, päässäni kummitteli se pirullinen
jos. Entä jos kaikki menisikin mönkään? Entä jos mikään ei järjestyisikään? Liian paljon uhkaa ohitettavaksi.
Oven lukko naksahti merkiksi Alicen lähdöstä, ja minä nousin hitaasti sohvannurkasta. Astelin hiljaa Nessien selän taakse, ja yllätin hänet piirtämästä kuvaa, jossa oli kolme tikku-ukkoa.
”Mitä piirrät?” utelin samantien, sillä tiesin että luvaton kurkistelu oli rumaa.
”Ihmisiä”, tyttäreni mutisi.
”Ketä siinä on?”
”Minä, sinä ja... Edward.”
Epätoivoisuuden aalto hulvahti lävitseni – Nessie kelpuuttaisi Edwardin perheeseensä. Nessie ehkä kelpuuttaisi Edwardin isäkseen. Edward voisi täydentää myös Nessien elämän. Valehtelematta, jos saisin - jos saisimme - Edwardin lähellemme, niin kaikki olisi silkkaa täydellisyyden perikuvaa. En ollut ainoa Swan, joka kaipasi Edwardia. Tietysti täysin eri merkityksissä, mutta kuitenkin.
”Mennäänkö iltatouhuihin?” maanittelin Nessietä.
Hiukan vastahakoisesti Nessie laskeutui tuolilta, ja asteli rinnallani kylpyhuoneeseen.
”Räikeää”, hän valitti mustavalkoisten kaakeleiden heijastuessa verkkokalvoillensa.
”Emmeköhän totu tähän”, lohdutin.
”Mitä vain Alicen tähden, niinkö?” Nessie arveli osuen täysin oikeaan.
Nyökkäsin hänelle puristaen samalla hammastahnaa Nessien pikkuruiselle harjalle. Hammaspyykkääminen sujui nopeasti vanhasta tottumuksesta, ja sen jälkeen kävimme pesulla ja puin meidät napitettaviin flanellipyjamiin.
”Luethan iltasadun?”
”Etkö halua itse lukea?” ihmettelin. Viime aikoina lapseni oli ollut niin innostunut lukemisesta, ettei muuta juuri halunnut tehdäkään. Uskomatonta kyllä – kun kohta viisivuotias lapseni muisti alkeellisten satukirjojensa tekstit ulkoa, hän oli jo alkanut tavata minun klassikoitani; Shakespearea, Jane Austinia ja sen sellaisia.
”Kuinka voin nukahtaa, jos luen itse?” Nessie tiedusteli hymyillen. Hittolainen, superlahjakas lapseni osasi myös olla nenäkäs.
”Niin tietenkin. No, mitä haluat minun lukevan?”
”Tätä”, Nessie pyysi ojentaen minulle kuluneen niteen, jonka selkämyksessä luki
Romeo ja Julia. ”Haluan kuulla näistä enemmän, näillä on hassut nimet. Enkä oikein osaa lukea tällaisia kirjaimia”, Nessie selitti. Oli varmaan ihan ymmärrettävää, että melkein viisivuotias ei vielä osannut lukea pientä vanhanaikaisesti tekstattua pränttiä.
Siispä minä aloin lukea hitaalla temmolla tyttärelleni tarinaa rakastavaisista, jotka omalla käytöksellään ja väärinkäsityksien summalla ajoivat toisensa tuhoon. Romeon ja Julian kohtalo melkein vastasi minun elämääni – ainakin vertauskuvallisella tasolla – mutta Edward tuskin enää kärsi tai kitui. Edward ei enää rakastanut minua, ei kaivannut minua. Se tieto kaiversi minua sisältä, ja jouduin lähes puremaan kieleni kahtia, jotten olisi antanut kyynelten kavaltaa minua lapseni nähden.
Alice's PoVSoitin Edwardin ovikelloa häiritsevän – ja ehkä jonkun mielestä tarpeettoman – monta kertaa, naputtaen samalla ärtyneenä lattiaa kengänkärjelläni. Nukkuiko veljeni vielä aamu yhdeksältä?! Itse asiassa, minua lähes hävetti kutsua tätä idioottia nykyään veljekseni. Kuulin askelia oven toiselta puolen, ja pian itse aurinkoisuus mulkaisi minua ovenraosta, hiukset tuhannen pörrössä ja yllään ainoastaan farkut, sepalus avoinna. Vieraanvaraista. Mutta ehkä hän oli vaistonnut tulijan, ties mistä tuntemattomasta syystä.
”Alice?” Edward oletti hieroen silmiään.
”Pääsenkö sisään?” kysyin sirkuttaen ja samalla tunkeuduin Edwardin ja oven välistä sisälle asuntoon. ”Vai onkohan teillä jotain kesken Tanyan kanssa”, mutisin sitten, juuri sen verran äänekkäästi että Edwardkin kuuli.
”Bella ehti jo juoruamaan, niinkö?” saamarin idiootti-veljeni murahti.
”Minä utelin”, kivahdin. ”Ja jos et lakkaa syyllistämästä Bellaa, niin tukin turpasi heti alkuunsa ja ehkä eliminoin jotain muutakin siinä sivussa.”
Edward ynähti kysyvästi.
”Etpähän pääse siittämään lisää naisia, jotka jätät kuin nallin kalliolle, silloin kun he eniten sinua tarvitseisivat”, kivahdin edelleen ärtyneenä.
”Ei Bella ole minulle raskaana”, Edward tokaisi kuin olisi juuri sanonut vaikkapa että
ostin kaupasta kaksi patonkia. Nyt minun, rauhallisuuden perikuvan, täytyi todella hillitä käsiäni.
”Kenelle muulle hän sitten olisi?” esitin retorisena kysymyksenä.
”Oletteko te kaikki naiset todella noin vajaita?”
Muutaman sekunnin kuluttua Edward ulisi – erotin joukosta sanat
helvetin Alice, ja minä ehkä pikkuriikkisen häpesin itseäni, mutta ennen kaikkea tunsin suurta uhoa Bellan puolesta. Ja ehkä siitäkin, että Edward oli juuri puhunut alentavaan sävyyn naissukupuolesta.
”Tämän jälkeen sinun on turha väittää minua kenenkään isäehdokkaaksi”, Edward sihisi hetken kuluttua.
”Anteeksi”, sanoin mahdollisemman viattomalla äänensävyllä. Vastaukseksi Edward mulkaisi minua murhaavasti.
”Minulla meni hermot sinun typerään vähättelyyn ja jääräpäisyyteen. Mikset voi uskoa, kuten me muut, että Jacob todella pakotti Bellan ja Nessien mukaansa?”
”Se kuulostaa turhan utopistiselta.”
”Kysytäänkö Jacobilta?” haastoin, vaikka en todellakaan ikinä olisi missään yhteyksissä siihen pirulaiseen.
”Ei!” Edward huudahti ennen kuin ehti harkita vastaustaan. Huulilleni kohosi omahyväinen hymy – sisimmässään Edward ehkä uskoi Bellaa, mutta yritti pitää jotain kuorta yllään. Kuorta, joka oli hyvin hauras ja mureni hetki hetkeltä, sana sanalta. Toisaalta, ehkä Edward sanoi ei, koska halusi pitää Bellan lähellään, ja Jacobin kaukana.
”Nessien tähden”, Edward perusteli sitten.
”Kuinka läpinäkyvää! Rakastat yhä Bellaa!”
”Entä sitten... ei siitä kuitenkaan mitään tulisi”, Edward intti.
”No ei varmaan, jos sepität Bellalle kaikkea perätöntä, kuten että seurustelet Tanyan kanssa!” Irvistin. ”Mitä ihmettä sinä ajattelit?”
”En viitsi avautua sinulle, tehän ilmeisesti kerrotte toisillenne kaiken.”
”Ymmärrän sinua jo puolesta sanasta. Ymmärrän kyllä, että olet rakastunut häneen yhä, haluat hänet takaisin, ja samalla yrität säätää jotain idioottimaista. Joten voit antaa itse sille huoletta vahvistuksen.”
”Nyt riittää Alice! Tämä ei kuulu sinulle!” Edward sähähti yht'äkkiä ja alkoi työntää minua kohti ulko-ovea.
”Mitä? Älä höpötä! Nyt kyllä kerrot”, vikisin epätoivoisesti.
”Nyt minä haen pakastevihanneksia viilentämään sukukalleuksieni tuskaa”, hän murahti ja ovi sulkeutui. Kuulin kuinka turvaketju kilahti vasten puupintaa. Ja minä jäin sen oven ulkopuolelle.
Olisin ehkä voinut kapinoida hiukan, mutta muistin Bellan, ja muistin lupaukseni; meillä pitäisi jutella, setviä tilanne perinpohjin. Onneksi Jasper oli ymmärtäväinen, eikä pahastunut vaikka kulutin paljon aikaa Bellan luona. Ainakaan vielä – olihan Bella tullutkin vasta pari päivää sitten. Edwardin rumasta, huonosti sisustetusta – hän ei antanut minun tehdä läävälleen taikoja – asunnosta ei ollut pitkä matka Bellan uudelle asunnolle. Lyhyempi matka kuin Bellan vanhaan asuinsijaan. Minusta oli hiukan ikävää, ettei hän asunut enää vastapäätä minua. Loikin kierreportaat alas, ja liihotin kivikatuja pitkin Bellan kortteliin.
”Huomenta”, hihkaisin Bellan avatessa oven. Ilmeisesti herätin hänetkin, ainakin siristelevistä silmistä ja takkuisesta hiuspehkosta päätellen. ”Olet toivoton unikeko.”
”Mieluummin nukun, kuin -”
”Voivottelut sikseen! Kävin juttelemassa Edwardin kanssa.”
”Ethän, Alice?!” Bella vaikutti terästäytyvän kuin salamaniskusta.
”Kyllä kyllä! Hän ei myöntänyt mitään, ainakaan sen jälkeen kun sai potkun munilleen.”
Bella painoi kätensä kasvoilleen, enkä voinut estää nauruntirskahdustani.
”Etpä ole ainoa, kenelle hän nyt on vihainen”, lohdutin nauraen.
Bella ei sanonut mitään, tuijotti vain minua myrtyneesti.
”Takaisin aiheeseen”, komensin.
Selitin Bellalle ummet ja lammet keskustelustamme, Edwardin vastaukset sanantarkasti ja hänen reagoimiset puheisiini.
”Hänkö... hänkö...?”
”Niin, hän rakastaa sinua yhä!”
”En minä sitä tarkoittanut! Eihän hän myöntänyt mitään”, Bella intti.
”Vielä. Meidän täytyy saada ensin porukka jälleen kasaan.”
”Mitä tarkoitat?”
”Rosekin täytyy saada ymmärtämään.”
”Hän vihaa minua varmaan ikuisesti”, Bella mutisi.
”Älä höpötä! Olet rasittavan pessimistinen.”
”Voi anteeksi jos rasitan sinua”, Bella tokaisi marttyyriseen sävyyn.
”Olette ihan samanlaisia molemmat. Yhtä jääräpäitä”, mutisin kyllästyneenä tähän ainaiseen soutamiseen ja huopaamiseen.
”Muuten, ei Edward ole ollut missään tekemisissä Tanyan kanssa.”
”Mitä?” Bella kysyi säikähtäen.
”Hän keksi sen omasta päästään, muttei suostunut kertomaan miksi.”
Bellan silmissä pilkehti iloa ja ehkä toivonkipinöitä. Silloin olin varma, että sotkut setviytyisivät vielä, ja kaikki loksahtaisi oikeille paikoillensa. En luovuttaisi, ennen kuin näkisin Edwardin ja Bellan onnellisina. Yhdessä.
