Ta-dah, mulla pitäis tehdä kyllä jotain aivan muuta kuin kirjoittaa, mutta minkäs minä itselleni mahdan!
Ihana kuulla, että te haluatte lukea vielä lisää tästä ficistä, ja kiitän vuolaasti aivan ihanista kommenteista! <3 Valitettavasti mulla ei nyt oo aikaa vastata niihin erikseen, höh. Mutta viikon kuluttua pääsen lomalle ja mulla on aikaa muuhunkin kuin kouluun, jei!
Luku 1Bella's PoVTarkistin vielä kerran sängyn alle kätkemästäni putkikassista, että kaikki tarvittava oli mukana; paljoa emme tarvinneet, mutta rahat, vaihtovaatteet ja salaa pihistämäni eväät olivat välttämättömät. Nessie tuhisi vielä huolettomasti peitonmutkassa. Minä en nykyään nukkunut juuri yhtään, ja jos nukuin, näin vain unia Edwardista, ja nämä unet vain pahensivat ikävääni ja toivat lisää tuskaa. Ne olivat kuin painajaisia minulle. Valvoin yöt murehtien ja suunnitellen tulevaa, ja nukahtelin katkonaisesti. Kaipasin lapsuutta. Kun nukahti niin helposti, ja nukahtaminen vei tuskat kauas siitä värikkäästä unimaailmasta.
Olin vastentahtoisesti muodostanut Jacobiin lyhytsanaisen puheyhteyden. Se oli välttämätöntä, jos halusin saada tietoa sijainnistamme. Hän oli lipsauttanut kerran merkittävämpääkin tietoa, ja lisäksi kerran olin onnistunut onkimaan hänen yhden illan jutultaan vielä tarkempaa tietoa sijainnista. Ei tämä olisi muuten uskoutunut, jos Jacob ei olisi ilmoittanut utelevalle tytölle, ettei heidän välillään olisi koskaan mitään sen vakavampaa. Olin joutunut pienen tiedonmurun ansiosta kuuntelemaan ensin vuodatuksen siitä, kuinka tyttö haaveili perheestä ja Jake olisi täydellinen isä, koska hän rakasti Nessietäkin niin pohjattomasti. Hah. Oikeastaan puhuin Jacobille hyvin, hyvin harvoin, ja useimmiten käyttämäni sanaparsi taisi olla jotain sen tapaista kuin ”painu helvettiin, sinne sinä kuulutkin”. Ei hän ollut enää inhimillisten kirjoissa.
Kun kello raksutti viisareitaan, ja osoitti lopulta seitsemää aamulla, nousin sängynlaidalta istumasta ja astelin laahustaen keittiöön. Tämä oli osa näytelmää – tiesin Jacobin lähtevän joka toinen torstai kauppaan nopealle visiitille. Kaapit ammottivat jo tyhjyyttään, ja olin kasannut teorian siitä, että aina kun heräsin näinä torstaina, suunnnilleen kymmenen aikoihin, ne olivat jälleen mystisesti täyttyneet kuivamuonalla.
”Ai, heräsitkin jo... Miksi näin aikaisin?” Jacob tiedusteli selvästi hämmentyneenä. Hänen suunnitelmansa oli menossa kovaa vauhtia pieleen.
”Ei nukuttanut. Oikeastaan koko yönä, varmaan täysikuu”, mutisin viattomasti kohauttaen olkiani.
”Niin kai, kun minullakaan ei ollut seuraa pitämässä sinua hereillä”, Jacob nauroi. Hänellä oli paska huumorintaju, ja jos mahdollista, sitäkin paskemmat vitsit.
Availin myrtyneesti kaapinovia, ja esitin hämmentynyttä niiden tyhjyydestä johtuen.
”Jacob. Jos kerta pidät meitä vankeina täällä, olisiko liikaa pyydetty, että saisimme jotain kuvun alle?”
”Lähden käymään pikaisesti kaupungilla”, hän vastasi. ”Ei mitään typeriä päähänpistoja sillä välin Bella, eihän?” Jacob kurtisti epäillen kulmiaan.
Mieleni teki laukoa kaikkea muuta kuin vakuuttavia sanoja, mutta sen sijaan nyökkäsin pienesti.
”Minne minä täältä pääsisin?” Pyörittelin mielenosoituksellisesti silmiäni.
Istahdin rämän keittiönpöydän ääreen tuijottelemaan ikkunasta kuollutta maisemaa. Jacob lähti, ja kun olin odottanut varmuuden vuoksi kymmenen minuuttia, eikä hän enää palannut, juoksin herättämään Nessien.
”Pue nämä päällesi, rakas”, komensin ojentaessani viikatun vaatepinon hänelle.
”Selvä... Äiti miksi olet noin hätäinen?”
”Lähdemme pois. Mutta jos suunnitelma menee mönkään, Jacobille ei sanota sanaakaan tästä.”
”Pois?”
”Niin! Hopi hopi muru”, jatkoin samalla kun puin hänelle sukkia, Nessien kiskoessa paitaansa pois.
”Äiti, pääsemmekö aivan oikeasti täältä pois?”
”Jos kaikki vain menee suunnitelmieni mukaan, niin kyllä rakas”, lupasin. ”Mutta meidän täytyy olla nopeita.”
Viimeinen huomautukseni sai Nessieen vipinää. Hän pukeutui nopeammin kuin koskaan, ja muuttui minuakin kärsimättömämmäksi.
”Mentiin!” kuiskasin, heitin kassin olalleni, suljin huoneemme oven takalukkoon, jotta Jacob ei saisi heti selville pakoamme, ja sen jälkeen nostin tottuneesti Nessien reppuselkääni. Lähdin taivaltamaan kohti kylän keskusta, ja siellä lyöttäytyisin jonkun ohikulkijan kyytiin. Tämä ei olllut mitään uutta, pako jostakin missä en tuntenut olevani onnellinen. Tosin perimmäinen syy pakoon oli eri, ja tällä kertaa minulla oli painavampi syy kuin koskaan lähteä pois. Sillä jossain oli
hän, rakkaani. Ja minulla olisi hänelle kerrottavaa.
Edward's PoVVuosipäivä, ajattelin sarkastisesti mielessäni. Toinen osapuoli vain ei ollut paikalla. Eikä enää koskaan kai olisikaan.
Hän oli kertonut minulle miehestä, joka teki hänen elämästään yhtä tuskaa vuosiksi. Nyt hän lähti tämän saman miehen matkaan, ja näytti minulle miltä se tuska tuntui. Hän ei tuntenut enää kipua, mutta minä tunsin sitä hänenkin puolestaan. Olin yksin. Alicella oli Jasper, Emmettillä Rosalie. Minulla ei ollut muuta kuin muistot.
Muistin yhä sen päivän kuin eilisen. Siitä oli nyt kolmesataakuusikymmentäviisi päivää, kun hän asteli elämääni kevättuulen tuivertaessa hänen suklaanruskeissa hiuksissaan, äkäiset sanat hänen huulillaan. Hän halusi pärjätä itse, ja onnistuin kai poistamaan sen kuoren hänen yltään. Hän ymmärsi tarvitsevansa muita – niin hän ainakin väitti – muttei sitten tarvinnutkaan minua. Nyt astelin samaa, kuoppaista soratietä ajatuksissani eilinen. Mitä antaisinkaan, jos voisin palata siihen edes hetkeksi. Silloin kaikki oli omista ihmissuhdesotkuistani huolimatta täydellistä, toisin kuin tänään. Vuodessa ehti tapahtua paljon. Monia sydämiä särkyi.
En uskonut silmiäni, kun erotin horisontissa kaksi hahmoa. Aurinko paistoi heidän takaansa, joten en erottanut piirteitä kunnolla. Mutta eivät nämä voineet olla ketään muitakaan. Kaunis nuori nainen, jonka piirteet olisin muistanut unissanikin, ja tämän selässä pieni tyttö, yhtä suloinen kuin äitinsäkin. Ja minä kun luulin joskus meistä tulevan perheen. Mikä vitsi.
Mutta ne vähäpätöiset ajatukset huuhtoivat menemään, ja tilalle tulvi hämmennystä, ja kysymys
miksi? Miksi hän käveli Rosefieldiin johtavaa tietä? Miksi hän tuli takaisin? Jättikö Jacob hänet taas? En keksinyt parempaakaan selitystä.
Seuraavaksi aloin panikoida. Mitä tekisin? Ottaisin hänet vastaan kuin kauan poissa olleen perheenjäsenen? Toivottaisin tervetulleeksi? Aivan kuin pystyisin sellaiseen, ainakaan selvinpäin. Mieleni teki syytää hänelle kaikki osaamani haukkumanimet kaikilla osaamillani kielillä, mutta tiesin sen olevan asiatonta. Ehkä minun olisi pitänyt vain lähteä hyvän sään aikana, ennen kuin Bella huomaisi minua. En vain pystynyt. En oikeastaan edes voinut uskoa, että hän oli näin lähellä. Osa minusta kuitenkin halusi nähdä hänen kasvonsa jälleen, toinen osa halusi lausua pari valittua sanaa, ja se osa joka tiesi kaikista viisaimman teon olevan poistuminen, oli häviävän pieni.
Tarkastelin Bellaa tienlaidasta, suuren vaahteran varjosta, jonne hän ei luultavasti osannut katsoa keskittyessään kantamaan lastaan ja kassiaan. Vuosi sitten olisin mennyt – ja meninkin – auttamaan häntä, mutta nyt tilanne oli täysin toinen. Bella ei ollut tuntematon, avuton nainen. Hän oli silloin tarttunut avunantooni, käyttänyt sitä häikäilemättömästi hyväksi ja jättänyt minut liki syyttä.
Muutaman kiitävän kymmensekunttisen kuluttua Bellan askeleet lähenivät, eikä aikaakaan kun hän ilmeisesti huomasi minut. Tai tuijotti tätä puuta hyvin säikähtäneen näköisenä. Hän asteli huomattavasti hitaammin ja varoen kohti kylää – kohti minua, ja vältti katsekontaktia.
”Hei Edward”, hän kuiskasi. Luoja kuinka olinkaan kaivannut hänen ääntään. Häntä lausumassa minun nimeäni. Kauanko siitä oli? Noin puoli vuotta. Yhdentekevää jokatapauksessa.
”Kas, Bella", vastasin mahdollisimman ei-yllättyneellä äänellä. "Mikä sinut tänne ajoi?” kysyin äänessäni ripaus sarkastisuutta.
”Liian pitkä tarina tässä kerrottavaksi.”
Niinpä tietenkin.
”Mitä hittoa sinä täällä teet?”
”Palasin”, hän vastasi kuin se olisi itsestäänselvyys.
”Korjaan, miksi hitossa palasit? Jättikö Jacob sinut jälleen?”
”En haluaisi sanoa tätä tässä tilanteessa, mutta ei Jacob minua missään vaiheessa halunnutkaan minua takaisin. Saatikka minä sitä psykopaattia”, Bella mutisi värähtäen pienesti.
Tunsin toivonkipinöitä, jotka sammuivat yhtä nopeasti kuin syttyivätkin. Bellahan valehteli. Tosin hän oli ollut surkea valehtelemaan, mutta ehkä hän oli harjoitellut sitä.
”Miksi uskoisin sinua?” vastasinkin tylysti.
”Sinun täytyy!” Bella aneli. Nessien koiranpentukatse sai minut hiukan horjumaan. Ei kuitenkaan tarpeeksi.
”Edward. Kaikki sanani viime tapaamisellamme olivat silkkaa valhetta”, hän jatkoi.
”Niin ne taitavat olla tälläkin tapaamisella”, vastasin, vaikka olisin julmetun paljon tahtonutkin uskoa hänen sanojaan.
”Eikö voitaisi jutella sitten, kun Nessie on päässyt lepäämään? Olemme kävelleet – tai siis minä olen kävellyt – reilu kymmenen kilometriä ja sitä ennen matkasimme heinäkuorman kyydissä muutama sata kilometriä”, Bella selitti vuolaasti. ”Haluaisin selittää sinulle kaiken, Edward.”
Ja minä halusin palavasti kuulla. Mutta yritin säilyttää epätoivoisesti jonkinsortin ylpeydenrippeet.
”Ehkä”, murahdin ja käännyin poispäin palatakseni asunnolle. Bella jäi seisomaan keskelle hiekkatietä, minuakin hämmentyneemmän näköisenä.
Hän oli tullut takaisin! Takaisin! Eri asia, kuinka kauaksi aikaa, mutta takaisin! Riemuni oli rajatonta, mutta silti pessimismin varjostamaa.
Bella's PoVEi usko minua? Edward ei usko minua?
Ei välttämättä edes suostu kuuntelemaan?
Hänen
täytyy. Jos hän silti vihaa yhä minua, niin vihatkoon. Mutta on toinenkin syy, miksi Edwardin täytyy kuunnella. Kun asia selvisi minulle, ensimmäinen päätös oli se, että en voinut jäädä paikoilleni. Minun täytyi toimia, päästä Rosefieldiin. Edwardin täytyi tietää.
Ja nyt hän ei halunnut kuunnella minua – tuskin nähdäkään minua.
Mietin kuumeisesti, mitä tekisin. Minulla ei ollut asuntoa minne mennä. Mummon talossa oli varmastikin uudet asukkaat, ja jos ei niin en edes tiennyt kuinka saisinhäneen yhteyden. Ei minulla puhelinta ollut, saatikka hänen numeroaan. En keksinyt tähän hätään kuin yhden vaihtoehdon. Saatoin vain toivoa, että
hän suostuisi kuuntelemaan.
Koputin jännittyneenä oveen, Nessien seistessä vaitonaisena vierelläni. En edes kuullut askelia tai muitakaan ääniä, ja yhtäkkiä ovi aukesi.
”Bella!” Alice kiljaisi.
”Oliko tuo järkyttynyt vai yllättynyt reaktio?”
”Molempia. En tosiaan tiedä mitä hittoa päässäsi on liikkunut viimeisen puolen vuoden aikana, mutta ei ainakaan mitään sinun tapaistasi. Tule sisään!”
Tunsin oloni liki kiusalliseksi. Alice oli jopa liian vieraanvarainen. Samaa ei voinut sanoa hänen veljestään.
”Jazzieee... katsopa ketkä saimme vieraiksemme!”
Astelin ujosti Alicen vanavedessä eteisestä yksiön ainoaan huoneeseen keittokomeroa ja kylppäriä lukuunottamatta, ja kohtasin ruokapöydässä istuvan Jasperin kasvot. Hänen teensä läikkyi kupin reunojen yli – kai järkytyksestä – kun hän näki minut.
”Hei”, mutisin ja nostin kättäni hiukan.
”Bella?”
”Olenko muuttunut puolessa vuodessa niin paljon?” tiedustelin kurtistaen kulmiani.
”Bellahan se”, Alice vastasi leveästi hymyillen. ”Arvasin ettet sinä meitä hylännyt!” Alice kiljahti ja hyppäsi kaulaani. ”Ja Nessiekin! Tädin oma kulta”, hän jatkoi hyristen ja rutisti tyttäreni halaukseen.
”Kunpa kaikki olisivat yhtä suvaitsevaisia”, mutisin puoliääneen.
”Näit Edwardin?” Alice kysyi, ja hänen äänensä muuttui astetta kylmemmäksi.
Nyökkäsin pienesti.
”Olen koittanut toitottaa hänelle, että hänen täytyisi hakea sinut takaisin, ja ettet sinä yksinkertaisesti voisi todella rakastua jälleen Jacobiin. Saatika olla hänen kanssaan. Kuten jo sanoin, ei yhtään sinun tapaistasi. Joka ilta univuoteella toivoin, että palaisit jo. Totta kai tiesin, että palaisit ennemmin tai myöhemmin. Mutta arvasin kyllä tämänkin, siis Edwardin reaktion. Hänestä on tullut jälleen lähes yhtä kylmä, ennen kuin hän tapasi taannoin Tanyan. Edward tarvitsee naisen rinnalleen. Mutta koska sinä olit, ja siis olet, hänelle se oikea, hän ei enää kelpuuta ketään muutakaan. Tosin hyvä niin, en kestäisi nähdä ketään vähäpätöistä heitukkaa Edwardin rinnalla”, Alice pulisi. ”Mutta ihanaa kun palasit, kyllä me Edwardin pään vielä käännämme”, Alice kiljui jälleen, ja halasi minua niin tiukasti, että sisäelimeni lähestulkoon rusentuivat.
”Rauhoitu, Alice”, marisin tyytyväisenä.
”Et ole muuttunut sitten yhtään!”
”Samaa voi sanoa sinusta.”
”No niin, no niin. Jazz, tee sinä Nessielle jotain purtavaa, niin Bells saa kertoa minulle kaiken. Mennään vaikka keittiöön, jos...” Alice jätti lauseen leijumaan ilmaan.
Jos minulla oli jotain lapsille sopimatonta kerrottavaksi?Alice sulki keittokomeron narahtelevan oven, ja hyppäsi työtasolle istumaan. Minä jäin nojailemaan ikkunankarmia vasten.
”Kerro kaikki.”
Mistä aloittaisin? Istuisimme tässä vielä huomenaamullakin. Aloitin kuitenkin siitä, kun olin menossa Jacobin kanssa kahvilaan, kertomaan Nessiestä. Voi kunpa en olisi mennytkään.
Alice kuunteli keskittyneesti, välillä hän huoahti säikähtyneesti ja välillä hän mutisi myötätuntoisesti. Viimeisen puhelun, viimeisen tapaamisen, Jacobin taka-ajatusten ja paon kautta pääsin lopulta tähän hetkeen. Alice oli ehkä minuutin verran aivan hiljaa, ja luulin hänen jo menneen shokkiin. Yhden asian jätin kertomatta. En kertoisi sitä kenellekään, jos
hän ei ensin suostuisi kuuntelemaan minua.
Palasimme Alicen kanssa Jasperin ja Nessien luokse. Nessie söi antaumuksella paahtoleipää, jonka päälle oli levitetty reilusti maapähkinävoita. En edes muista milloin viimeksi olin saanut niin maukasta ruokaa. Jacob oli ruokkinut meitä kuivamuonalla.
”Syö Bella sinäkin!” Alice kehotti. ”Nessie, näytät siltä kuin söisit ensimmäistä kertaa kuukausiin.”
”Niin. Emme saaneet siellä koskaan mitään hyvää”, Nessie tiedotti helisevällä äänellään.
”Raukkaparat! Minne te nyt menette?”
”En tiedä”, vastasin rehellisesti.
”No sitten asutte luonamme niin kauan kunnes löydämme teille asunnon.”
”Onko vastapäinen asunto vapaana?”
Alice nyökkäsi.
”Onko sinulla vuokranantajan numeroa? Tai onkohan lehdessä ilmoitusta...”
”Odotas, katsotaan!” Alice vastasi tempaisten sanomalehden Jasperin käsistä. Hänen kulmansa kurtistuivat. ”Ei ainakaan tässä... Ehkä mummeli on lopettanut asukkaan etsimisen. Muistatko vielä, missä hän asuu?”
”En koskaan käynyt siellä. Lähetin vuokramaksut postissa. Mutta kai joku tietää?”
”Varmasti”, Alice nyökytteli. ”Nyt nukutte tämän yön luonani, ja huomenna pistän putiikin kiinni ja lähdemme tutkimusmatkalle.”
”Kiitos. Emme pärjäisi ilman sinua Alice.”
Juuri nyt hän oli ainoa toivomme, ainoa lohtumme.
”Tiedän”, hän vastasi hymyillen leveästi.
