Alaotsikko: Ankeuttajan suudelman jälkeläisiä tunnelmia, Angst
Kirjoittaja: ReginaRiddle
Ikäraja: K-11
Disclaimer: Pimeyden lordi Row omistaa kaiken.
Genre: Pure angst
Varoitukset: Masentavaa ja kuolonsyöjien sympatisointia.
A/N: FF100, Angst25
Minun sauvani on katkaistu. Katkaisin sen itse. Tein päätöksen olla elämättä velhona nähtyäni sen mitä olen nähnyt, ja näen joka päivä. Olen onnellinen ettei minulla ole lapsia, heistä kuitenkin tulisi velhoja. Sellaista tuomiota en koskaan soisi kenellekään tässä maailmassa, olisi armollisempaa surmata lapset kuin antaa heidän astua taikuuden maailmaan. Minulla on parantajan koulutus, mutta en voi parantaa ketään. Minun potilaani ovat kaiken avun ulottumattomissa, heidän tuskansa tuntevat toiset.
Heidän silmänsä ovat tyhjät, tahtonsa tahdoton ja poissa. Heihin ei saa yhteyttä mitenkään, sillä ei ole mitään mihin yhteyttä ottaa. Käyn toisinaan jästilääkärien seminaareissa kuuntelemassa kuinka he yrittävät hoitaa omia tapauksiaan, ja toiset ovat löytäneet tapoja saada yhteyden potilaisiinsa. Minäkin ensimmäiset vuosikymmenet yritin ja yritin, kenties kaikki jotenkin olisi käännettävissä. En onnistunut, ja tiedän nyt sen olevan turhaa. Toivoa ei koskaan ollutkaan.
Minun potilaani, niin kuin haluan heitä kutsua säilyttääkseni edes jonkinlaisen inhimillisyyden, ovat vain tyhjiä kuoria. He käyvät itse vessassa, syövät itse ja ovat usein fyysisesti erittäin hyvässä kunnossa. He osaavat jopa kertoa, koska heillä on nälkä tai koska heillä on kylmä. Mutta heillä ei ole unelmia, pelkoja, tunteita tai edes tunteiden puutetta. Heidän äänensä on tylsä ja eloton, sillä se on vain tarkoitettu ilmaisemaan peruselintoimintoja, muulla ei ole merkitystä. He eivät käy keskusteluja tai ymmärrä vastauksia, ja aikaa myöden myös sanat alkavat muuttua epäselväksi mölinäksi.
Öisin makaan valveilla, ja rukoilen, että joku heistä huutaisi. Huuto tietäisi painajaisia ja painajaiset sitä, että edes jotakin heissä olisi yhä elossa. Yöt ovat hiirenhiljaisia, heidän unensa ovat yhtä tyhjiä kuin heidän sielunsa.
Kiroan päivän, jona Dumbledore ilmestyi kotiovelleni ja kertoi vanhemmilleni minun olevan velho. Jos olisin tiennyt mitä se merkitsee olisin kieltäytynyt tulemasta. Voisin nytkin lähteä, mutta en kuitenkaan voi. Tämä on minun kohtaloni, hoivata sieluttomia. Kukapa muu heidät huolisi? Minun luokseni tulevat ne, jotka eivät kelpaa edes Azkabaniin. Pahimmat kaikista.
Minulle he eivät näytä pahimmalta laadulta. Nuori nainen, lähes tyttö vielä, seisoo usein peilin edessä harjaamassa vaaleita hiuksiaan. En usko sen tuottavan hänelle minkäänlaista tyydytystä, se on vain tapa jota hän toistaa. Samalla tavoin kuin suuri kokoinen, englanninkielen täysin unohtanut, kuolonsyöjä polttaa tyhjää piippuaan aina samaan aikaan ja samassa paikassa aamuisin.
Toinen nainen, mustatukkainen, oli juuri synnyttänyt kun hänet tuotiin tänne, mutta hän ei ole kertakaan kysynyt lapsestaan. Rintojen aristuksen hän tunsi, mutta ei ymmärtänyt mistä se johtui. Hän ei kysynyt syytä, katseli vain hämmentyneenä rinnoistaan valuvaa maitoa. Muutaman viikon kuluttua valuminen loppui, ja elämä vajosi takaisin harmauteen. Minua joskus mietityttää mihin naisen lapsi päätyi, sillä vartijat sanoivat lapsen isän kuolleen Tylypahkan taistelussa. Onkohan jossakin joku, jonka huostaan kuolonsyöjien lapset laitetaan? Onko hänkin samanlainen loppusijoituspaikka kuin minä?
On olemassa ihmisiä, joiden tuska on vielä suurempi kuin minun. He ovat omaiset. En voi katsoa kuinka harmaantunut nainen lyö poikaansa, jotta saisi tämän reagoimaan lyöntiin - jos edes se tarjoaisi heille kanavan olla yhteydessä toisiinsa. Poika ei koskaan reagoi. En osaa enää itkeä kun näen vuosiaan vanhemman naisen kertovan tyhjin silmin eteensä tuijottavalle miehelleen kuinka lapset pärjäävät koulussa. Silloinkaan en vuodata kyyneleitä kun kerron omaisille, että ministeriön asetusten mukaan kaikki ankeuttajan suutelemat täytyy säilyttää täällä. Usein omaiset haluaisivat hoitaa rakkaansa, sieluttomanakin, kotona, mutta nämä miehet ja naiset ovat yhä liian pelottavia päästettäväksi ulkomaailmaan.
Nuorena miehenä, silloin kuin loistava tulevaisuuteni ei vielä ollut himmeä menneisyyteni, annoin parantajan valan suojellakseni kaikkea elämää. En sitä enää noudata, sillä sen noudattaminen täällä olisi julmaa. Mikäli potilaani sairastuvat hoidamme vain kivun pois, syitä emme edes yritä parantaa. Olisi anteeksiantamatonta riistää heiltä se pieni mahdollisuus vapahdukseen, kuolemaan.
Joskus kuvittelen, että potilaideni minuus on ikään kuin vangittuna heidän sisäänsä, ja he yhä tuntevat niin kuin tunsivat joskus ennen suudelmaa. Kuvitelmani on itsepetosta ja tiedän sen, sillä minun potilaideni minuutta ei enää ole. Luin kerran kirjan, jossa sanottiin, että 'Toivo ei hylkää sinua, sinä hylkäät toivon'. Haluaisin niin mielelläni hylätä toivon, sillä täällä se on vain kiduttaja. Se pakottaa etsimään pilkahdusta tyhjistä silmistä, ja kuiskii korvaan kaiken olevan mahdollista.
Sanotaan, että pimeyden palvelijat ansaitsevat suudelman. Sanojat eivät tiedä ettei mitään pimeyttä ja valkeutta ole. On vain vilkahdus silmissä tai sitten ei ole.
