A/N: Oli pakko saada ressukka-Lucius ulos systeemistäni pienen ja hikisen ficin muodossa.
En ajatellut ensin julkaista tätä, koska tässä ei tapahdu mitään ja koska ressukka-Luciuksen kirjoittaminen ulos systeemistäni oli lähinnä oma fiksaationi, jota tuskin muut ymmärtävät.
No, enpä usko, että tästä mitään haittakaan lopultakaan on.
Otsikko: Kun mitään ei tapahdu
Kirjoittaja: Lizlego
Genre: Jotakin draamaa
Paritus: Näh
Ikäraja: S (tässä ei tapahdu mitään
)
Disclaimer: Tylypahka ja sen henkilöt kuuluvat Rowlingille
Yhteenveto: Sota on vaiheessa, Lucius on toivoton, Severus hermostunut, Voldemort teillä tietymättömillä, kello tikittää Malfoyn kartanon suuren oleskelutilan seinällä eikä mitään tapahdu. Muuta kuin tuskallista ajattelua.
Aika kului, mutta mitään ei tapahtunut. Kello tikitti. Luciuksen otsalle kihosi kylmiä hikikarpaloita ja hän tunsi kuinka hänen kätensä ja leukansa tahtoivat vapista kuin niillä olisi aivan oma, hänen tahdostaan riippumaton elämänsä. Viime aikoina kaikki oli mennyt niin pieleen kuin vain mennä voi eikä ulospääsyä näkynyt missään. Joinain tällaisina tunteina, vain odottaessaan jotain tapahtuvaksi, Lucius yhytti itsensä melkein ajattelemasta, että jos pimeyden lordi sittenkin saataisiin pelistä pois, elämä olisi turvallisempaa ja vähemmän arvaamattomampaa. Hänellä, Narcissalla ja Dracolla olisi kenties silloin paremmat mahdollisuudet selviytyä. Mutta tuollaiset, edes puolinaiset ajatukset, olivat vaarallisia, ja Lucius värähti. Jos pimeyden lordilla vain olisi niistä vähäisintäkään hajua, kaikki heidän mahdollisuutensa olisivat saman tien menneet.
Lucius vaelsi päämärättömästi pitkin kartanoaan, josta oli tullut hänelle vankila Azkabanin sijaan. Hän ei ollut varma, oliko se suurikaan parannus. Vaikka kartanossa ei ollutkaan ankeuttajia, oli masentavaa nähdä se nykyisessä käytössään ja alistua siihen, että enää hän ei ollut kotonaan isäntä talossa. Se oli nöyryytys, josta pimeyden lordi varmasti oli tietoinen ja josta Bellatrix suuresti nautti. Nöyryytyksen voisi kuitenkin unohtaa, jos vain pysyisi hengissä... jos he kaikki pysyisivät hengissä. Lucius värähti uudestaan. Täytyi olla jokin keino selviytyä. Hän tuijotti vapisevia sormiaan ja hänen päässään takoi ajatus, että oli pidettävä pää kylmänä. Se sai hänet melkein naurahtamaan katkerasti ääneen. Pään pitäminen kylmänä oli epäonnistunut hyvin karkeasti ja hän tiesi sen. Hän toivoi, että edes Narcissa olisi ollut siellä hänen seuranaan. Narcissa oli parempi hätätilanteissa, rauhoittava ja vahvatahtoinen. Missä ihmeessä hän mahtoi olla? Missä ihmeessä olivat kaikki muut? Heidän läsnäolostaan oli sentään se hyöty, että silloin Lucius kykeni edes jotenkuten hallitsemaan itsensä.
Hän hymähti, tarrautui jotain tehdäkseen pöydällä olevaan tuliviskikarahviin ja kaatoi ryypyn lasiin. Vasta sillä hetkellä hän tajusi tulleensa pienempään ruokasaliin. Tämä oli se sali, jota hänen perheensä oli käyttänyt, ennen kuin pimeyden lordi oli päättänyt ottaa kartanon tukikohdakseen, ja he olivat siirtyneet ruokailemaan suurempaan ruokasaliin. Lucius ei voinut olla miettimättä, söisivätkö he enää koskaan täällä perheaterioita ja olisiko se koskaan enää samanlaista kuin ennen. Hän tunsi sydämensä kiihdyttävän lyöntejään pelon ottaessa jälleen vallan hänestä. Hänen kätensä tärisi pahoin hänen kohottaessaan lasin huulilleen. Se ei olisi kuitenkaan pudonnut hänen otteessaan, ellei ovi olisi käynyt ja ellei hän olisi säikähtänyt sitä. Lasi hajosi ja tuliviski levisi lattialle. Lucius tuijotti sotkua avuttomana. Ilman taikasauvaa hän ei osannut tehdä oikein mitään.
"Onko täällä ketään?" hän kuuli Severuksen äänen eteishallista ja hymähti vaistomaisesti. Severus vaivautui kysymään, vaikka varmasti tiesi ainakin Luciuksen olevan täällä. Severus tiesi aina kaiken. Epäilemättä tämä tiesi vallan hyvin, että Lucius ei saanut poistua tästä talosta. Tämän tulo ei voinut tietää hyviä uutisia. Tämän olisi pitänyt olla Tylypahkassa pitämässä silmällä Dracoa. Tai niin Lucius ainakin oli toivonut tämän tekevän.
"Minä olen täällä." Lucius pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja yritti koota itseään. Eloon jääminen oli geeneissä. Draco olisi luultavasti tarpeeksi nokkela keksiäkseen jotain.
Severus harppoi sisään pitkä musta kaapu yllään. Tämä pysähtyi pöydän ääreen ja vilkaisi lyhyesti viskilätäkköä lattialla, ennen kuin heilautti taikasauvaansa siivotakseen sen pois.
"Eikö täällä ole ketään muita kuin sinä?"
"Pitäisikö olla?" Lucius kysyi loukkaantuneena, mutta unohti sen sitten. Hän halusi kuulla, mitä Severus tiesi ja nojautui lähes ahnaasti tätä kohti. "Miksi tulit? Mitkä ovat viimeisimmät uutiset? Oletko nähnyt Dracoa? Onko hän...?"
"Tiedätkö, Lucius, ettei pimeyden lordi lähetä minua tänne pitääkseen sinut ajan tasalla poikasi edesottamuksista?" Severus keskeytti äkeästi ja kohotti molemmat kätensä ylös. Lucius vaikeni puraisten huultaan. Hän olisi kaatanut itselleen uuden ryypyn, jolleivät hänen kätensä olisi tuntuneet niin epävakailta. Häntä ei huvittanut paljastaa sitä Severuksen silmien edessä, vaikka Severus mitä luultavimmin arvasikin jo. Tältä ei tuntunut koskaan mikään jäävän huomaamatta. Käsien työntäminen kaavuntaskujen sisään ei auttanut asiaa.
Severus veti muutaman kerran henkeä niin syvään, että Luciuskin kuuli sen. Yleensä tämän hengitys oli hyvin keveää.
"Draco on elossa ja voi olosuhteisiin nähden hyvin", tämä sanoi lopulta rauhallisesti, kuin olisi katunut edellisiä sanojaan. Helpotuksen tunne vain pahensi Luciuksen vapinaa. Hän yritti ensin sanoa jotakin, mutta arveli, että sanoista olisi tullut pelkkää takeltelevaa puuroa ja luopui puhumisesta. Severus heilautti kättään vähättelevästi ja kaatoi sitten itselleen lasillisen tuliviskiä, ennen kuin jatkoi.
"Syy siihen, miksi olen täällä, on se, että myrkkyvarastosi osoittautuvat nyt tarpeellisiksi. Pimeyden lordi tahtoo minun valmistavan muutamia liemiä. Aivan niin kuin minulla ei olisi tarpeeksi tehtävää."
"Jos vain voin tehdä jotakin...", Lucius aloitti, tarttui tilaisuuteen kuin hukkuva oljenkorteen, mutta Severus pudisti väsyneesti päätään. Tämä tyhjensi pikaisesti lasinsa.
"Sinulla ei ole taikasauvaa, ja nämä ovat sellaisia liemiä, joihin sitä tarvitaan."
Lucius oli pettynyt. Hän seurasi vierestä avuttomana ja täydellisen hyödyttömänä, kun Severus haki liemiainekset ja valmistautui kiireisesti jatkamaan matkaansa. Toimettomuus oli kaikkein pahinta yksinäisyyden ohella. Olisi ollut edes jotain tekemistä, joka olisi vienyt ajatukset toisaalle, tehtäviä, joita toimittaa. Mitä tahansa. Epätoivo valtasi taas lisää alaa hänen mielessään eikä hän voinut estää itseään. Hän tarrasi lujasti kiinni Severuksen käsivarresta juuri, kun tämä oli lähdössä. Hän tiesi kyllä, miten säälittävää se oli, mutta tässä vaiheessa hän tuskin enää välitti.
"Mitä?" Severus kääntyi hänen puoleensa mustat silmät vihaisesti kiiluen.
"Severus... pidäthän... ?"
"Jos et kohta ryhdistäydy, menen ja tapan Dracon itse!" Severus ähkäisi riuhtaistessaan itsensä irti Luciuksen otteesta ja pyörähti takaisin ovea kohti. Lucius tunsi nolostuksen punan hetken kasvoillaan, mutta se katosi Severuksen puhuessa. Tämä ei katsonut enää häneen. "Teen parhaani."
Ovi sulkeutui tämän perässä, ja Lucius jäi jälleen yksin kartanoonsa. Siihen samaan, jossa hän oli kuvitellut poikansa kerran asustavan oman perheensä kanssa, sitten kun hänestä itsestään aika jättäisi. Suuri kultainen kaappikello tikitti hallissa. Hän palasi takaisin pieneen ruokailusaliin ja tarttui pulloon, mutta se lipesi hänen sormistaan, kaatui ja pyörähti lattialle. Se oli vahvistettua lasia eikä hajonnut, mutta tuliviski valui maahan. Raivon vallassa Lucius potkaisi pulloa. Miten kaikki saattoi mennä niin pieleen? Ja kaikki oli jo ollut niin hyvin! Hän oli saanut voideltua kaikki olennaiset tahot. Toffee oli ollut hänen otteessaan ja palvellut häntä. Häntä oli kunnioitettu, tai jos ei nyt kunnioitettu, niin ainakin pelätty. Hänen sanoillaan oli ollut valtaa ja nyt hän oli pieni mitätön matonen, jonka taikasauvakin oli viety. Se oli sietämätöntä, muttei niin sietämätöntä kuin se, että se oli tapahtunut Dracon läsnä ollessa. Vaikka he selviytyisivätkin tästä, Draco ei koskaan katsoisi häntä samoin kuin ennen, ei koskaan arvostaisi häntä.
Lucius tuijotti sumein silmin tuliviskiläikkää eikä edes huomannut polviensa pettävän. Pelko ja halu selviytyä hengissä olivat tilapäisesti kadonneet. Niiden tilalla oli yksi ainoa inhottava ja musertava ajatus: katsoi asiaa miten vain, hän oli epäonnistunut täydellisesti.
*****
A/N2: Jep, se loppuu tyhmästi
