Kirjoittaja: kuppi_kahvia
Ikäraja: K-11 varmuudeksi, en osaa näitä luokitella..
Beta: ei ole
Fandom: Twilight
Paritus: E/B
Vastuuvapautus: hahmot kuuluvat Stephenie Meyerille.
Genre: angst
Warning: henkilön kuolema, itsetuhoisuus
// Beyond lisäsi jälkimmäisen.Summary: Bella ymmärtää kaiken aivan väärin ja sortuu tekoon, johon Edward ei ollut osannut valmistautua. Se koituu heidän molempiensa kohtaloksi.
A/N: Tapahtuma-aika on talvi. Ensimmäinen ficini ja kirjotin lähinnä tunnepohjalta ja omaa tän hetkistä tilannetta vähän myötäillen, joten saattaa olla vaikeesti ymmärrettävä ja muutenkin sekava, kun en osaa yhtään kirjoittaa. Tarvitsisin rakentavaa kommenttia tästä
ja tämä on todella ennalta-arvattava ja klisee
BPoV:Hamusin kotiavainta räystään alta. En nähnyt eteeni, johtuen pimeästä sekä kyynelten vuoraamista silmistäni. Vihdoin tunsin sormieni alla pienen metallitikun ja poimin sen. Tärisevin käsin avasin oven ja kapusin portaat huojuvin askelin huoneeseeni vähät välittäen oven jääneen auki, Charlie tulisi kuitenkin kotiin jossain vaiheessa. Kaivauduin peiton alle ja potkin kenkäni vihdoin jalasta.
Kyyneleet olivat tahrineet jo tyynyn molemmat puolet, enkä saanut vuodatetuksi kuin tyhjää nyyhkytystä. Miksi minun oli täytynyt menettää Edward? Vain, koska hänellä oli nyt toinen. Paikallisessa kahvilassa, Charyssa, hän oli istunut vaalean kaunottaren seurassa flirttaillen, ja olin nähnyt hänen silmistään paljon ihailua ja onnellisuutta. Miksei hän voinut ilmoittaa minulle pistävänsä poikki, vai ajatteliko hän pysyvänsä tekoineen salassa viekottelemalla toista naista
paikallisessa kuppilassa. Joka tapauksessa, en haluaisi nähdä häntä enää.
Hiljalleen, vaivuin jonkinmoiseen horrostilaan, enkä tuntenut enään tarvetta kyynelehtiä, kuulin kuitenkin Charlien tulleen,
”Bells, oletko kotona? Huhuu?”
En vastannut, puristin vain silmiäni tiukemmin kiinni ja yritin saada hengitykseni tasaantumaan. Kuulin yläkertaan johtavat askeleet ja vaimean koputuksen oveeni. Ovi avautui.
”Bella, miten nukut jo, vaikkei kello ole vielä edes lähellekkään yhdeksää? Oletko kunnossa?”
Olin kyljelläni selkä ovelle päin, joten pystyin raottamaan silmiäni nähdäkseni kellonajan digitaaliherätyskellostani joka nökötti yöpöydälläni. Viisitoista yli seitsemän illalla. Loistavaa.
”Bella? ..”
Kuulin lattialankun narahduksen, kun Charlie otti askeleen kohti minua. Huokaisin tukahtuneesti.
”Tahtoisin olla yksin.”
Askeleet pysähtyivät, kääntyivät ja katosivat ovelle.
”Menen viettämään iltaa Billylle, tulen varmaan yömyöhään, ei kannata odotella.” Charlie sanoi ja sulki oven, joka loksahti vaimeasti.
Tunsin taas vaimean harson tunkeutuvan mieleeni, sulkevan minut pois todellisuudesta ja vaivuttavan minut uneen.
Heräsin haukkoen henkeäni. Pitääkö
hänen tai tarkemmin,
heidän, tunkeutua jopa uniini? En halunnut nähdä unia hänestä ja vaaleasta kaunottaresta rakastelemassa huoneessani! Ei! Mieleni teki taas itkeä, mutta umpeen vuorautuneet silmäni eivät tuottaneet enää pienintäkään kyyneltä. Hieroin silmäni auki ja katsoin taas kelloa, yhdeksän. Olin nukkunut alle kaksi tuntia, ja olin todella väsynyt. Nyt en kuitenkaan halunnut nukkua etteivät samat unet pääsisi taas valtaamaan mieltäni.
Juuri noustessani sängystä, puhelimeni alkoi soida.
Edward calls –luki näytöllä. Heitin puhelimen takaisin pöydälle ja huusin sille.
”Kehtaatkin vielä soittaa minulle, painu muualle, JÄTÄ MINUT RAUHAAN!”
Kuin käskystä, Nokia Tune lopetti soittonsa ja näytölle ilmestyi ilmoitus
-Yksi puhelu tullut.
Katsoin jokaista askeltani portailla, jos olisin hetkeksikin katsonut muualle kuin jalkoihini, olisin varmasti kaatunut. Jokainen ruumiini solu oli uupunut, enkä olisi jaksanut liikkua milliäkään. Minun olisi kuitenkin parempi syödä jotain, jos saisin mitään alas kurkustani.
Otin jääkaapista levitteen ja juuston, nyt en kykenisi tekemään mitään tähdellisempää ruokaa kuin leipää. Leipäkaapissa oli vain vehnälimppua, en olisi millään jaksanut ruveta leikkaamaan sitä, mutta pakkohan se oli. Aloin miettiä Edwardin motiiveja, mitä siinä naisessa oli ollut niin hyvää, mitä minussa ei ollut? Olinko tosiaan koko tämän ajan luullut olevani jollakin tavalla erilainen, koska maailman komein mies, komein vampyyri, oli rakastunut minuun. Jalkani alkoivat taas väpättää ajatellessani kuinka typerä olin ollut, olin mukamas saanut jotain niin tavoittamatonta niin helposti. Otin tukea keittiötasosta, sydäntäni vihlaisi syvältä, kuin sinne olisi työnnetty tikari ja käännetty kierros ympäri. Yritin selvittää päätäni ajattelemalla seuraavaa vaihetta ruoanlaitossani. Veitsi. Nyt tarvitsen veitsen leikatakseni leipää.
Siirryin verkkaalleen keittiötason toiseen päähän jossa oli veitsiteline. Päästin mieleni valloilleen, olisikohan tähän toinenkin keino. Jos pystyin kärsimään rangaistukseni toisella tavalla. En miettinyt yhtään kauemmin, vaan otin veitsen telineestä ja siirsin sen ranteelleni. Mikään ei poistaisi tuskaa jonka tunsin, mutta sitä voisi ehkä sivuuttaa ruokkimalla kehoani toisella, hieman erilaisella tuskalla. Hivelin veitsen terää edes-takaisin käsivarttani pitkin, kuin etsien sopivaa kohtaa survoa veitsi ranteeseeni.
Viilsin ensimmäisen kerran. Aivan viereen toisen. Painoin terää niin syvälle, että veri kihosi haavasta ja tippui pisaroiden lattialle. Mieleni teki huutaa, mutta purin hampaani yhteen, en päästäisi pihaustakaan, olin tämän ansainnut. Revin haavaa sormillani, otin kynsilläni kiinni reunasta ja revin ja raavin ihoani. Silmäni pakottivat kuivat kyyneleet valumaan silmistäni, mutta olisin hiljaa, vaikka mikä olisi.
Kuulin narahduksen, tiesin välittömästi kuka se oli.
Edward, kuiskasin. samalla hetkellä kun olin kääntymässä katsoakseni ovelle tulijaa, silmissäni sumeni.
EPoV:Miksei Bella vastannut minulle? Olin soittanut jo ainakin kolmesti, ei ollut Bellan tapaista jättää vastaamatta. Samassa minulla leikkasi. Mieleeni valui välähdyksinä muisto iltapäivästä, kun olin istunut Charyssa vampyyriserkkuni Tanyan kanssa, hän oli ollut ohikulkumatkalla ja poikennut kylään, koska emme olleet nähneet yli viiteenkymmeneen vuoteen. Olimme istuneet ikkunan vieressä, kun olin jo kaukaa kuullut tutun chevyn moottorin mörinän. Bella oli ajanut kahvilan ohi, huomatessaan meidät hän oli mennyt aivan sekaisin näkemästään eikä ollut ymmärtänyt mitä oli tekeillä. En ollut tajunnut asian vakavuutta silloin, mutta nyt muistin, kuinka helposti Bella saattoikaan tulla mustasukkaiseksi. Sanaakaan sanomatta ryntäsin autotalliimme ja otin Carlisen mercedeksen. Bella oli nyt varmasti käsittänyt jotain väärin ja todella pahasti.
Alice calls – Alice calls. Nyt minulla ei ollut aikaa vastata, ei nyt Alice, kun Bella saattoi olla missä tahansa. Samassa mieleeni juolahti, jos Alice on nähnyt jotain, jotain mistä minun oli saatava heti tietää, eikä vasta kun näkisin itse.
”Alice..” henkäisin.
”Nopeasti, Bellalla on veitsi, kotona, -” Alice helisi.
Suljin luurin ja painoin kaasua kahta kovemmin. Nyt ei olisi aikaa hukattavaksi.
Jätin auton korttelin päähän, ehkä olisi parempi mennä ääneti, jottei Bella tekisi mitään typerää vain koska tiesi minun tulleen. Juoksin kadun halki täyttä vauhtia välittämättä vaikka joku näkisi, ei hän sitä kuitenkaan todeksi uskoisi. Narautin oven auki.
”Edward” Bella henkäisi.
Liian myöhään tajusin, kun kurkkuani pisteli armoton paahde, joka poltti kurkkuani suurin liekein, havaitsin Bellan vuotavan ranteen ja syöksähdin.
Mitä minä oikein teen? Ei, lopeta, nyt, irroita. Kamppailin mieltäni vastaan, kun Bellan ruumiista alkoi kadota tietoisuus ja se valahti lattialle. Sain viimein otteen itsestäni ja irroitin ranteesta. Vaan liian myöhään. Bella makasi nyt elottomana lattialla, hänestä oli kadonnut se lämmin tuoksu joka hänen verestään oli huokunut. Olin totaallisen järkyttynyt, en pystynyt hievahtamaankaan. Ei, ei. Rakas Bellani, olin riistänyt hengen rakkaalta Bellaltani. Liekkini oli sammunut, ikuisesti. Se ei enää ikinä syttyisi, ei enää koskaan palaisi. Miten saatoin menettää itsehillintäni, en ollut sitä koskaan aikaisemmin menettänyt hänen seurassaan, vaikka hän oli ennenkin vuotanut verta. Katsahdin lattialla makaavaan veitseen, josta näin oman peilikuvani. Silmäni olivat mustaakin mustemmat, niistä ei olisi pystynyt erottamaan pupillia sarveiskalvosta edes vampyyrin silmin. Miksen ollut mennyt metsästämään aikaisemmin, olin luullut itseni niin vahvaksi. Mutta se horjutti itsehillintääni todella.
Sivelin Bellan poskea, koskettaessani sitä sävähdin, siinä ei ollut tuttua lämpöä, vaan kylmyyttä, joka omaakin ihoani vasten tuntui epämiellyttävän kylmältä ja elottomalta.
”Bellani, oma Bellani, mitä minä olen mennyt tekemään?”
