Title: Mä - niin. Mä.
Author: Salla (taas?)
Rating: K-11
// Ikärajaa nostettu. :> - R
Warnings: Hahmokuolema (deathfic), mainintana väkivalta
Summary: Hän tahtoi nimensä tähtiin, hän halusi olla kuolematon.
A/N: En oo ihan varma mistä tää ajatus lähti liikkeelle, mutta ite tykkään tästä tosi paljon. Ja jos jaksatte lukea niin kommentoikaa, jookos kookos? 

---

1.

Mä pukeuduin ruskeaan silkkitoppiin ja mustiin farkkulegginseihin ja laitoin jalkaan uudet Monkista ostamani mustat remmikengät, varustettu kymmenen sentin koroilla. Mun silmät oli meikattu ruskealla ja aavistuksella kultaa, ja korvissa roikkui kultaiset renkaat. Renkaita löytyi myös mun oikeasta ranteesta, helisten juuri sopivasti. Paloportaita alas kadulle, ennen kuin äiti huomaisi mitään. Muuten se saisi taas raivarin ja mun naamaan tulisi iso mustelma. Taas. Pliis, tämän kerran, vasta sitten kun mä tulisin kotiin, jooko?

Mun soitinkotelo odotti jo Miisan auton takapenkillä. Se ja Karla oli olleet tosi mukavia koko tämän mun jutun ajan. Mä sain säilyttää mun soitinta ja nuotteja niiden treenikämpässä ettei äiti saisi tietää niistä, ja nytkin Karla istui Miisan vieressä etupenkillä, tulossa mukaan kuuntelemaan soittoa. Niille mä en ollut se lukiossa kyyristelevä pikku hikari. Miisalle ja Karlalle mä olin sitä mitä mä halusinkin olla. Se, mitä mä en koskaan voisi olla kotona.

Viimein perillä. Astuttuani ulos autosta mä tunsin heti olevani vapaampi. Ja kun mä pääsin lavalle, mä olin siellä missä mun pitikin olla. Tämän takia mä kestin kodin kaiken kurjuuden, huudot, lyönnit ja potkut. Täällä mä olin kaikille se, mitä mä halusinkin. Ja mä halusin olla se tyttö, joka soitti saksofonia jumalattoman hyvin.

Hän tahtoi nimensä tähtiin, hän halusi olla kuolematon.

A/N: Tässä olisi nyt toinen osa. Kiitos kommentistasi, jippz. Ikävää myöntää että nämä on kaikki tällaisia pikkuisia, mutta en vain osannut tehdä niistä pitempiä. Toivottavasti luet loppuun. 

---

2.

Miisa ja Karla istuivat eturivissä, niin kuin ne aina istuivat. Mutta vasta väliajalla mä tajusin ettei Toni ollut siinä niiden kanssa. Se oli kummallista, koska koulussa se oli sanonut että se takuuvarmasti tulisi. Mä petyin tosi paljon. Se ettei Toni tullutkaan oli sama kuin jos äiti löisi mua nyrkillä naamaan. Niin kuin se varmasti tänään vielä löisi. Mutta mä en ainakaan tietoisesti antanut sen häiritä soittamista. Koska enhän mä Tonia varten soittanut. Mä soitin Jumalalle. Ja joo, se kuulosti aika tosi kummalliselta, jos mä kerran soitin "jumalattoman hyvin". Mutta ne kappaleet joita mä soitin, ne oli suunnattu Isälle.

Mä tunsin Miisan ja Karlan seurakunnan nuortenilloista. Tosin enhän mä sinne enää päässyt, kun äiti vaani kintereillä viinapullo kourassa. Mutta ennen, ennen mä vietin siellä melkein joka illan. Nyt mä istuin kotona, mun huoneen lukitun oven takana ja kuuntelin gospelia. Silloin tällöin mä saatoin avata Katekismuksen tai hypistellä mun rippiristiä. Mutta suurimmaksi osaksi mä vain istuin ja itkin hiljaa.

... jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.

---

3.

Se oli viimeinen kappale, jonka mä soitin. Gloria. Mun viimeisin oma sävellys. Ja silloin Toni päätti saapua paikalle. Se oli pahasti myöhässä, ja se tiesi sen. Silti se vaan juoksi ovesta sisään ja käytävää pitkin kohti lavaa. Se sai paljon vihaisia katseita katsomossa istuvilta mummoilta ja vaareilta, joilla oli kyyneleet poskilla. Onneksi Toni tajusi sentään jäädä odottamaan että mä lopettaisin kappaleen, jota mä olin jatkanut täysin häiriintymättä keskeytyksestä.

Mä jatkoin viimeistä säveltä vähän tarpeettoman pitkään, ihan vaan kiusatakseni Tonia. Se naputti jalkaa kärsimättömänä kokolattiamattoon ja aloitti sitten taputukset ensimmäisenä. Se ei ilmeisesti kunnioittanut yhtään sitä, että mä olin omistanut Glorian mun isälle, joka kuoli vuosi sitten juhannuksena. Mä omistin aina viimeisen kappaleen isälle, koska se oli uskonut muhun aina, jo silloin kun mä olin ihan pieni.

Kun mä viimein pääsin pois lavalta ja olin kärttänyt Tonilta, miksei se ollut tullut heti, se sanoi vaan ettei sen niin väliä. Oli kuulemma yksi vielä tärkeämpi juttu.

"Vielä tärkeämpi? Mikä muka voi olla niin pirun paljon tärkeämpää että sä tieten tahtoen petät mun luottamuksen?" Mua alkoi jo vähän suututtaa ja kyyneleet nousivat mun silmiin. Mä pyyhin ne vihaisena pois. Toni otti mua kädestä kiinni ja alkoi vetää mua ovelle.

"Riina, tule. Tää koskee sun äitiä."

Rakensit ihmisen, ehkä sä suoritit sen mitä pitikin tehdä.

Voi ei, Riinalla ei tosiaankaan ole helppoa. ;o Ensin isä delaa ja äiti menee perässä. Tässä on mukana sellaisia aika peruselementtejä, kuten läheisten kuolema ja pahoinpitelevä juoppoäiti, jollaisia tapaa melko useissa tarinoissa, mutta ei se nyt niin kamalasti haittaa, vaikka kaikki ei huikean omaperäistä olisikaan. Sen sijaan se, että Riina soittaakin gospel-bändissä, on omaperäinen asia. Itsekin harrastan jonkin verran seurakunnan nuorteniltoja ja muuta toimintaa ja gospel on siitä tuttua. Ja hei, kyllä nämä ovat ihan luettavia lyhyinäkin! Aika mielenkiintoista oikeastaan, kun tarina poikkeaa siitä normaalipituudesta.

Odottelen vikaa osaa. :)

A/N: Kiitos molemmille kommenteista! Tässä nyt olisi viimeinen osa sekä epilogi, anteeksi että niiden kanssa on kestänyt niin kauan. Kiva kun olette lukeneet ja lukekaa toki muitakin ficcejäni! Hyvää koulun alkua kaikille!  

---

5.

Kaikki tuntui tapahtuneen kuin mä olisin ollut jossain transsissa. Mä huomasin että ympäristö ja ihmiset vaihtuivat, mutta en mä tajunnut sitä oikeasti. Miksi äiti oli tehnyt sen?

Mä ymmärsin että se kaikki johtui musta. Mä en ollut ollut mikään maailman paras tytär. Joku poliisi sanoi mulle myöhemmin, että äidin elimistöstä löydettiin runsaasti alkoholia ja erilaisia lääkkeitä. Mutta se ei muuttanut mihinkään sitä tosiasiaa, että äiti oli tehnyt itsemurhan. Ja se oli se juttu mikä sai mut menettämään mun kiinnostuksen kaikkeen. Jopa musiikkiin.

En mä muista missä mä olin kun se kaikki valkeni mulle. Ympäristöllä ei ollut väliä, ei päivämäärällä tai vuorokaudenajalla. Yhtäkkiä mä vaan tajusin sen. Äiti oli pudonnut mun huoneesta lähteviä paloportaita pitkin - se selitti ne kaikki ruhjeet. Se oli tullut etsimään mua. Kun se huomasi etten mä ollut kotona, se oli... Niin. Se oli murtunut. Mä olin pettänyt sen luottamuksen kokonaan. Ehkä se tunsi ettei sen elämässä ollut enää yhtään mitään jäljellä. Sitten se hyppäsi.

Mä tapoin sen.

Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

---

Epilogue

Mulla oli mustan mekon lisäksi kultaiset korkokengät ja pari kultaista korua. Mekko ei ollut kuin polviin, koska oli lämmin kesäpäivä, ja se oli olkaimeton. Mulla oli hartioilla kultaa hohtava huivi. Mun kupariset hiukset oli kiharrettu ja nostettu osittain ylös, niin että muutama suortuva kutitti mun solisluita. Mä tiesin olevani liian kaunis hautajaisiin, mutta mun suru oli jo muuttunut vihaksi. Mä en olisi edes tullut jos ei olisi ollut ihan pakko.

Sen jälkeen kun äiti kuoli mä olin asunut Tonin luona. Sen vanhemmat oli säälineet mua jo aiemmin, kun Toni oli kertonut niille äidin väkivaltaisesta käyttäytymisestä ja sitten mun pyynnöstä vannottanut niitä pysymään hiljaa. Kyllä mä ymmärsin että se olisi niille tosi vaikeaa, mutta jos poliisit olisi saaneet tietää, mut olisi otettu varmasti johonkin sijaiskotiin tai johonkin. Ja mulla ei ollut sellaiseen varaa; äiti tarvitsi mua, se ei olisi saanut vuokraa maksettua jos mä en olisi käynyt viidesti viikossa töissä kirjastossa. Olihan tietenkin ollut isän perinnöt, mutta äiti oli jo ehtinyt melkein juoda ne pois. Toisin sanoen mä olin sen viimeinen toivo.

Mun piti kuitenkin poliisin kuulustelussa kertoa, että mun äiti oli juoppo ja että se pahoinpiteli mua, että se ei käynyt töissä ja että mä maksoin vuokran. Poliisi sanoi että nyt se olisi pidättänyt äidin jos se olisi ollut mahdollista. Silloin mä olin ollut siitä iloinen. Äiti oli päässyt parempaan paikkaan.

Mutta nyt mä olin vain vihainen.

Ei ihmistä voi saastuttaa mikään mikä tulee häneen ulkoapäin. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee hänen sisältään ulos.