Author: Sca
Fandom: Perillinen (Inheritance Cycle)
Genre: drama, romance, angst
Pairing: Vrael/OC (Eillyassa)
Rating: Sallittu
Disclaimer: Tapahtumapaikka ja fandom, Vrael ja Islanzadí kuuluvat Christopher Paolinille. Eillyassa, Akor ja Wilorin taas ovat omia hahmojani.
A/N: Daadaadaa. Tämä fandom ja paritus ovat niin random, että tämä tuskin saa kauheasti lukijoita, muttajoo. Joskus aloin miettiä, mitä kaikkea kirjoissa on mainittu Vraelista, ja kun huomasin, ettei paljon mitään, päätin kirjoittaa tällaisen ficin. Sijoittuu aikaan joskus silloin kun Galbatorixin ensimmäinen lohikäärme ei ollut vielä kuollut jne. Osallistuu FF50-haasteeseen aiheella Lohikäärmeratsastajat ja sanalla 003. Loppu. Jos joku tämän nyt sattuu lukemaan, kommentti olisi todella tervetullut :--)
Omissa silmissä pelkuri, toisen silmissä sankari
Valkoinen lohikäärme laskeutui sulavasti ja äänettömästi maahan, ja sen selässä oleva mieshaltia hypähti ketterästi maahan. He olivat laskeutuneet suurehkolle nurmiaukiolle, josta lähti kaunis marmorilaattainen polku ja jota ympäröi kauniit, korkeat lehtipuut. Lohikäärme venytteli kaulaansa ja tämän ratsastaja katseli ympärilleen valkea miekka välkehtien auringonvalossa.
Haltia pani merkille, että aukiolla ei ollut vielä ketään heitä vastassa, mutta huomasi pian jonkun ilmestyvän puiden välistä. Miespuolinen haltia, jolla oli pitkät, ruskeat hiukset ja kirkkaat vihreät silmät.
“Ah, Vrael. Anteeksi kovasti, jos jouduit odottelemaan”, tulija sanoi anteeksipyytävästi.
“Älä suotta anteeksi pyytele, ystäväni”, Vrael sanoi hymyillen. “Hyvä onni seuratkoon sinua.”
“Ja tähdet vartioikoot sinua. Entä, kuinka Akor voi?” ruskeatukkainen haltia kysyi vilkaisten Vraelin lohikäärmettä.
Hyvin, kiitos vain, Wilorin. Kuten aina. Vrael virnisti ja taputti Akorin kaulaa. Wilorin kumarsi lohikäärmeelle ja kääntyi taas Vraelin puoleen. “Menemmekö? Islanzadí odottaa.” Vrael nyökkäsi ja kolmikko lähti kävelemään polkua pitkin, Akor viimeisenä. Aukio oli aivan Ellesméran laidalla, eikä polkua täytynyt kävellä kovin pitkää matkaa.
Vaikka Vrael ja Wilorin olivatkin varsin erilaisia arvoasemiltaan, he olivat jo pitkään olleet ystäviä. Wilorin oli Islanzadín hovin palvelijoita, ja aina kun Vrael vieraili Ellesmérassa, Wilorin oli heti häntä vastassa ja toimi hänen palvelijanaan vierailun ajan.
“Islanzadí on varsin hyvällä tuulella”, Wilorin totesi. “Olin kuulevinani, että hän olisi tulossa ulos palatsistaan teitä vastaan. Viime vierailustasi Du Weldenvardenissa on aikaa.”
“Niin. Tarkemmin sanottuna Ellesmérassa vierailusta. Olen käynyt muutaman kerran Osilonissa, mutta sen pidemmälle Du Weldenvardeniin en ole velvollisuuksieni takia ehtinyt, valitettavasti.”
“Aivan, sehän on aivan ymmärrettävää. Sinulla on varmasti kaikenlaisia velvollisuuksia.” Vrael nyökkäsi ja päätti jättää kertomatta Wilorinille huolistaan nuorta Galbatorix-nimistä ratsastajaa koskien. Eihän ne edes kuuluneet Wilorinille mitenkään.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Wilorin sanoi naureskellen: “Eillyassalla on ollut sinua kova ikävä. Hän varmasti haluaa tavata sinut niin pian kuin mahdollista, heti kun vain onnistuu hyökkäämään kimppuusi.” Vrael tuhahti, mutta hymyili kuitenkin pienesti.
“Varmasti.”
“Hän on varsin hurmaava nuori neito, hänestä voisi tulla teille todella lupaava puoliso”, Wilorin sanoi varovaisesti. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos Vrael olisikin muuttanut mieltään. Ja silloin haltiaa varmasti näkisi useamminkin Ellesmérassa, kun hänellä olisi puolisokin siellä odottelemassa.
“Niin, voisi. Mutta, kuten tiedät, en voi luottaa asemassani vain siihen, että joku haltianeito, oli sitten kaunis kuten Eillyassa tai sitten ei, voisi olla minulle hyvä puoliso. Ei meidän rakkautemme, joka on kaiken lisäksi aina ollut vain yksipuoleista, kestäisi sitä ainaista välimatkaa. Ei, minun on parempi olla yksin, minun täytyy omistautua tehtävälleni.”
“Minun täytyy sanoa, että olet taas kerran oikeassa”, Wilorin sanoi hymyillen. “Sinun ei pidä valita puolisoasi sen perusteella, että tämä sattuu vain olemaan kaunis. Sellaisesta ei seuraisi hyvää.” Kaupunki ja Vraelia odotteleva väkijoukko tuli jo näkyviin, joten haltiat vaikenivat, ja Wilorin jäi muutaman askeleen Vraelin jälkeen.
Ennen kuin Vrael kiinnitti keskittymisensä kuningatar Islanzadíin, hän ehti huomata väkijoukossa mustien, laineikkaiden hiusten kehystämät kasvot, joiden ilmettä oli mahdotonta tulkita väärin. Hän päätti pysytellä loppuillan palatsissa.
~
Vrael tiesi, että oli raukkamaista piilotella Eillyassaa sillä lailla. Muttei hän voinut tehdä muutakaan.
Mutta tämähän on Eillyassalle helpompaa näin, Akor muistutti. Kun sinä et osoita minkäänlaista mielenkiintoa häntä kohtaan, hän jättää lopulta sinut rauhaan. Eikä sinun tarvitse särkeä hänen sydäntään. Vraelin täytyi myöntää, että Akor oli ainakin osittain oikeassa. Mutta hän silti tunsi itsensä raukkamaiseksi pelkuriksi.
~
Vaikka hän olisikin halunnut, Vrael ei onnistunut välttelemään Eillyassaa koko Ellesmérassa viettämäänsä aikaa. Ovela haltianeito kyllä onnistui löytämään hänet.
“Hei, Vrael”, hän sanoi hennolla äänellään.
“Eillyassa. Hyvä onni seuratkoon sinua”, Vrael sanoi ja vaikka Eillyassa kyllä tajusi lohikäärmeratsastajan äänensävystä, että hän ei ollut toivottua seuraa, hän ei lähtenyt.
“Ja tähdet vartioikoot sinua. Sano minua vain Eillyksi, pyydän”, Eillyassa sanoi. Vrael huokaisi.
“Eillyassa, minä ymmärrän, mitä sinä tunnet minua kohtaan, mutta - “
“Ymmärrätkö todella?” Eillyassa astui lähemmäs ja tarttui Vraelin käteen katsoen toista tiiviisti silmiin. Mieshaltia väisti katseen.
“Ymmärrän. Juuri siksi en haluakaan satuttaa sinua. Tunteeni sinua kohtaan ovat nimenomaan sitä, mitä ystävät tuntevat toisiaan kohtaan. Ja, kuten olen monesti sinulle sanonut, asemani ja velvollisuuteni tekevät tästä vielä vaikeampaa”, Vrael sanoi, muttei ravistellut Eillyassan kättä pois. Molemmat olivat hetken hiljaa. Eillyassa avasi suunsa ensimmäisenä.
“Sinä siis tarkoitat sitä. Sinä et ole vastustellut minua vain testataksesi kiintymystäni, vaan vastustelit siksi, että et halua satuttaa minua uskottelemalla turhia?”
“Niin.”
“Sinä ajattelet muita ihmisiä aina niin paljon. Juuri siksi minä niin paljon pidänkin sinusta”, Eillyassa sanoi ja Vrael ei voinut estää pientä hymyä nousemasta huulilleen. “Minun täytyy siis vain opetella elämään ilman sinua. Ehkä minä joskus opin.” Haltianeito painoi pienen suudelman Vraelin huulille ja lähti sitten pois nopein, tanssimaisin askelin. Vrael jäi seisomaan paikoilleen. Vaikka hän tunsi huojennusta saatuaan puhuttua Eillyassalle ja kerrottua, ettei heistä voinut tulla mitään, hän tunsi olonsa hieman tyhjäksi.
Sinä senkin tunteellinen hömppä, Akor sanoi virnuillen Vraelin ajatuksille. Lohikäärmeratsastaja hymähti.
Ehkäpä. Sinä senkin lohikäärmeenroikale. Missä sinä muuten olet? Vrael kysyi ja Akorin lähetettyä kuvan olinpaikastaan Vrael lähti kävelemään hitaasti sinne suuntaan.