Author: Tuhisija
Title: Syksy tulisi silti
Fandom: Houkutus
Pairing: Alec/Renesmee
Rating: K-11
Genre: fluff, pieni angst
Disclaimer: Houkutus sarja ja kaikki sen hahmot ovat Stephenie Meyerin luomia.
Summary: Painaisin mieleeni kaiken hänestä. Kaiken, jotta voisin kuvitella hänet selvästi, kun ikävä puristaisi.
A/N: Ihana paritus, oon täysin rakastunut siihen. Renesmeen PoVissa mennään!
Syksy tulisi silti
Sydän poukkoili rinnassani levottomana, läpätti ikävää levittäen. Tunne syöpyi kehooni kiemurrellen, jokaiseen soluun tarttuen. Painauduin tiukemmin hänen kylkeensä ja puristin käteni hänen omansa ympärille. Läheisestä puusta leijaili rusehtava lehti sotkeutuneiden jalkojemme viereen muistuttaen minua tulevasta. Syksy oli tulossa.
Huokaisin ja kurottauduin eteenpäin, hänen kyljestään erkaantuen. Käteni ojentui, ja kalastin lehden sormieni väliin, sitä kuin vihollista tuijottaen. Kelmeäntuntuinen ja sateesta kostea. Syksyn merkki. Pahan merkki. Mutristin huuleni tiukasti yhteen ja repäisin lehden kahtia, sitten taas kahtia ja jälleen vielä kerran kahtia. Mutta se ei vienyt ongelmaani pois, ei ikävän tunnetta rinnassani.
”Mitä sinä teet?”
Tipautin lehden palaset vielä kostealle ruohikolle katseeni singahtaessa oikealle. Nojauduin takaisin hänen kylkeään vasten ensin hämmentyneen katseen kohdattuani. En sanonut mitään, en vastannut. En löytänyt sanoja suuhuni.
”Renesmee?” hän kuiskasi, ääni jäi jumittamaan mieleeni. Renesmee. Renesmee. Sano se vielä kerran. Nimeni. Sano se. ”Nessie?”
”Mitä?” kysyin liikauttamatta itseäni, katsomatta häneen. Nyt hän ei sanonut mitään, mutta liikahti vieressäni. Käsi tarttui leukaani ja kallisti päätäni, kääntäen kasvoni hänen omiaan päin. Kaihoisasti tuijotin punaisiin silmiin ja hiljaa huokaisten painoin huuleni raottuneille huulille. Tätä minä kaipaisin.
Nousin hänen syliinsä kädet rintaa vasten painaen. Hän hitaasti nojautui taaksepäin minua mukaansa vetäen, huuliamme irrottamatta. Me kohtasimme maan pian, ja pitkä ruoho hiveli kämmenselkiäni upottaessani sormeni hänen tummiin hiuksiinsa. Suudelma lakkasi, mutta villiintynyt sydämeni ei lakannut lyömästä.
”Näytät surulliselta”, hän kuiskasi, punaiset silmät palaen. Minä pudistin päätäni hänen sanoilleen ja painoin huuleni takaisin hänen huulilleen. Halusin muistaa, miltä hän maistui. Halusin muistaa, kuinka hänen huulensa liikkuivat omiani vasten. Halusin muistaa, miltä hänen kielensä tuntui koskettaessaan kieltäni.
En antanut meidän erkaantua, janosin lisää. Painaisin mieleeni kaiken hänestä. Kaiken, jotta voisin kuvitella hänet selvästi, kun ikävä puristaisi. Haroin hänen hiuksiaan, sipaisin sormenpäilläni viileää poskea, tunnustelin kohoilevaa rintaa paidan lävitse… Ja tärkeintä, ottaisin talteen hänen äänensä, joka kuiskaisi nimeäni.
”Sano se”, mumisin huulia vasten, ääneni oli pyytävä. ”Sano se. Minun nimeni.”
Hän oli hiljaa, ja minä odotin. Odotin, kunnes hänen huulensa liikkuivat ja sanoivat nimeni.
”Vielä kerran”, pyysin, ja hän sanoi. Ääni toistui mielessäni, ja väkisin tungin sen talteen mieleni onkaloihin. ”Kiitos”, kuiskasin ja painoin huuleni kaulalle, pääni rinnalle lepäämään päästäen.
***
Tunti tai kaksi oli kulunut. Ehkä enemmänkin. En ollut varma ajankulusta, mutta tuulen viileä henkäys kertoi, että vielä oli yö. Myös syvä hämärä ympärillämme sanoi sen tuulen kuiskauksin, lehtien havinalla puissa.
Käperryin pieneksi keräksi ruohikolle, kättäni hänen rinnallaan pitäen silmät suljettuina. Ajatukset pyörivät pyörremyrskyn tavoin mielessäni, enkä saanut niiltä rauhaa. Ne toivat yksitellen silmieni eteen jokaisen perheeni jäsenen, jokaisen Cullenin. Äiti ja isä. Alice ja Jasper. Emmett, Rosalie, Esme ja Carlisle. Puristin huuleni tiukasti toisiaan vasten torjuen Jacobin kasvot mielessäni. Minä en häntä rakastanut, en koskaan ollut. Mutta Jacob oli luullut toisin, luullut väärin, kuten koko perheeni.
Silmäni avautuivat lempeään katseeseen, joka kätki taakseen jotain. Ravistin mielestäni kaiken äskeisen, perheeni ja Jacobin. Pyrin heistä eroon painaessani käteni hänen viileälle ja sileälle poskelleen, luodessani kuvaa meistä kahdesta. Heijastin ajatukseni hänen mieleensä, näytin, mitä kuvittelin. Hän ja minä, vain me kaksi syleilemässä toisiamme auringon paistaessa korkealta. Hänen huulensa omillani, sormeni hänen hiuksiinsa uponneina, ja hänen kätensä kasvoillani. Hänen äänensä kuiskaamassa, että hän rakasti minua, että keksisimme jotain. Että meidän ei tarvitsisi erota.
Käsi tarttui omaani lopettaessani mieleni heijastamisen hänelle. Hän laski käteni pois poskeltaan ja nousi hitaasti istumaan, katseensa minuun lukiten. Kuin arvostellen hänen silmänsä liikkuivat minussa, mutta hyvin pian hän näytti siltä kuin olisi ymmärtänyt jotain. Henkäys karkasi huulilta.
”Sinä tiedät, että niin ei tarvitse käydä.” Hänen äänensä oli hiljainen, ripauksen toiveikas, mutta ahdistunut. Hän ei uskonut sanoihinsa. ”Sinä voit jäädä tänne.”
Pudistin päätäni ja nousin istumaan, käteni hänen olkapäälleen asettaen. ”Ei”, kuiskasin, ”en minä voi. Minä lähden pian, en voi muuta.”
Teki pahaa väittää hänelle vastaan, minä en halunnut sitä. Halusin myötäillä hänen sanojaan, halusin jäädä tänne. Halusin, että hän johdattelisi minut herransa luo ja kertoisi, että liittyisin heihin, liittyisin Voltureihin. Mutta ei, jokin minussa esti sitä tapahtumasta. Minä en oikeasti halunnut liittyä heihin, Voltureihin. Minä en halunnut, että hän veisi minut herransa eteen. Minä en halunnut sitä, halusin vain hänet, en mitään muuta. En uutta perhettä, jos Voltureita saattoi nimittää sellaiseksi. En halunnut olla hänen herransa käskyntoteuttaja. Halusin olla vain hänen omansa, en muuta.
”Renesmee-”
”Älä.” Painoin sormeni hänen viileille huulilleen, pidin niiden kosketuksesta ihoani vasten. ”Älä sano mitään sellaista, mihin et usko. Sinä tiedät kyllä, etten voi jäädä.” Ja minä tiesin, ettei hän voisi tulla mukaani. Hän oli lojaali Voltureille, hän oli heidän tärkeimpiä vampyyrejaan. Hän oli heidän tärkein pelinappula yhdessä sisarensa kanssa. ”Mutta…”, nojauduin kohti hänen kasvojaan, sormeni leualle tipauttaen, ”…me näemme vielä. Tämä ei jää viimeiseksi kerraksi. Tulen taas huomenna ja ylihuomenna. Tulen sitäkin seuraavana yönä. Tulen niin kauan, kunnes minun on lopulta pakko lähteä.”
Hän näytti hyväksyvän sanani ennen vetämistäni suudelmaan, joka ei vielä olisi viimeisemme. Suutelisimme jälleen ensi yönä. Suutelisimme, ja saisin maistella häntä jälleen. Saisin katsella häntä ja tuntea hänen kehonsa omaani vasten, kun sähköisku iskisi sydämeeni ja löisi lisälyöntejä, nopeampaa. Veri pakkautuisi poskiini ja saisi ne kuumottamaan heleästi. Hän virnistäisi punastukselleni ja kiusoittelisi, ja minä muka suuttuisin hänelle.
Kunpa se aina voisi olla niin.
Huokaisin ja painauduin hänen kylkeään vasten kasvoni suunnattuina hänen omiinsa. Lehdet havisivat puissa, ja tuuli tempaisi yhden lehden irti, se leijaili luoksemme. Nappasin sen sormien väliin ja toin silmieni eteen.
Pehmeä ja sileä, täysin vihreä. Kesän merkki. Hyvän ja toivon merkki. Pelastukseni.
Mutta syksy tulisi silti.
A/N: Sellainen pätkä. Kommentteja?
