Kiitän ja rakastan teidän mahtavia kommentteja! En ehdi vastaamaan niihin nyt kuitenkaan, pitäs lukea huomiseen kokeeseen ja ehkä myös niihin neljään seuraavaan, höh. Luku kasi kera merkittävien tapahtumien vuorossa, ja taustalle soimaan ehdottomasti
River flows in you aka Bella's Lullaby!
Niin ja tämä on kyllä sivun verran normaalipituuttani lyhyempi, mutta kun mulla on tarkka lukusuunnitelma, eikä näitä kasiluvun tapahtumia saanut venytettyä tämän enempää, pahoittelen.
Luku 8 – Pimeyden syleilyBella's PoVOli suunnilleen keskiyö, ja kukin vampyyripari oli huoneissaan – tekemässä sitä mitä vampyyrit tavallisesti yöllä tekivätkään. Siis tälläiset vampyyrit kuin me, en nyt tarkoita mitään torahampaisia draculoita. Luultavasti minä ja Lucas olimme ainoat, jotka eivät tehneet tavanomaisiaan. Lucas
murjotti minulle. Ajatus herätti jollain mielipuolisella tavalla hilpeyttä. Minä ansaitsin mykkäkoulua, jos Edward oli sattunut paljastamaan tunteensa – tai laskemaan luikuria? No, ansaitsin kyllä Lucasin mökötyksen ja hieman enemmänkin, tosin en niistä syistä mistä Lucas oli ärtynyt. Lucas makasi sängyssämme nojaten sen kaiteeseen, pelaten kyllästyneen oloisesti jotain käsikonsolia. En koskaan tajunnut, mikä niissä viehätti vampyyrimieltä. Kyllästyin tuijottelemaan ikkunasta öistä maisemaa, ja päätin käydä ihan konkreettisesti nauttimassa siitä ulkona. Mikään ei näyttänyt yhtä kauniilta, jos välissä oli typerä lasiruutu. Varsinkaan vampyyriaisteilla; kokonaisuus – ilman raikkaus, tuoksu ja valonsäteet iholla – oli koettava, eikä se onnistunut pölyisen ja naarmuisen ikkunan takaa. En sanonut Lucasille sanaakaan, kun liihotin ulos huoneestamme kohti alakertaa.
Vampyyrien erilaisia tuoksuja leijaili ympäri taloa, mutta hipsiessäni portaita tunsin
hänen tuoksunsa erityisen voimakkaana ja tuoreena. Ei mikään ihme, sillä kun ohitin oleskelutilan sohvat, huomasin Edwardin istuvan siellä lukemassa raskaanoloista kirjaa. Hänkin huomasi minut. Kukapa talossa voisi pysyä muilta piilossa, kun jokainen omisti epäinhimilliset aistit. Ihmettelin hetken, miksi poika ei ollut huoneessaan. En ehtinyt tiedustella sitä, sillä Edward keskeytti aikomukseni.
”Ulos menossa?”
Nyökkäsin pienesti. ”Siellä on niin kaunista öisin. Ei tietysti juurikaan tähtiä, mutta...” Lauseeni jäi typerästi leijumaan ilmaan. Minä vain nautin öistä, aikaa olla juuri sellainen miksi oli luotu, aikaa olla yksi pieni olento maailmankaikkeudessa, eikä mikään typerä luonnonoikku. Ei hohtanut auringonvalossa, eikä tarvinnut ylläpitää minkäänlaista kuorta. Aloin ymmärtää, miksi taruissa kerrottiin vampyyrien liikkuvan vain öisin. Minä ainakin rakastin öitä. Olin aina rakastanut.
”Pahastutko, jos liityn mukaan? Tai siis, mitä olet menossa tekemään?” Edward mutisi pörröttäen toisella kädellä hiuksiaan.
”Kävelylle vain. Tai siis, ihailemaan maisemaa”, minä vastasin naurahtaen ujosti. Tunsin oloni typeräksi.
Vampyyri kävelyllä? ”Niin ja liity vain.”
Edward taittoi sivun kulman kirjanmerkiksi, laski sen pöydälle, nousi nojatuolista ja asteli sitten viereeni.
”Bella on hyvä ja johdattaa”, Edward pyysi vakavanoloisella ilmeellä, naurunpilkettä silmissään.
Kävelin inhimillistä vauhtia ovelle ja kuistin kautta metsään. Metsä oli erityisen mielenkiintoinen yöaikaan. Yöeläimet olivat liikkeellä – vaikka harvemmin niitä näki, ainakaan niitä jotka aistivat
hitaasti liikkuvan vampyyrin vaarana – ja pimeys teki kaikesta kokonaisempaa ja yhteenkuuluvaisempaa.
”Kaunista, eikö olekin?”
Edward mutisi jotain myötäilevää. ”Taidat olla yöihmisiä?”
”Kukapa meistä ei olisi?”
”Tuokin on kyllä totta”, Edward naurahti. ”Mutta sillä tavalla, tiedät kai?”
”Pidän yöstä”, mutisin.
”Kerro lisää.”
Selitin Edwardille taannoiset pohditani, ja hän vaikutti siltä kuin häntä oikeasti kiinnostaisi. Tai sitten vain kuvittelin, taikka hän oli hyvä näyttelemään. Tunnelma oli siitä huolimatta varautunut, ja ainakin minun mielessäni vellosi Edwardin sanat, ja niiden todenpitävyys.
”Ärsyttääkö sinua tämä matelu? Voimme toki mennä juostenkin, mutta-”
”Ei tietenkään ärsytä! Kuinka... kuinka voisimme jutella, jos juoksisimme?” Edward esitti retorisen kysymyksen liki kuiskaten. Tunsin jälleen sisälläni outoa kihelmöintiä, ja päätin tarttua härkää sarvista. Halusin saada asioihin selvyyttä, enkä elää rasittavassa epätietoisuudessa. Aivan niinkuin se selvyys tilannetta juurikaan auttaisi. Ehkä vain pahentaisi sitä.
”Edward.”
Hän valpastui hetkessä, kuin olisi aavistanut jotain vakavempaa olevan tulossa. Olisikin ehkä helpompaa vain nostaa kilpeäni ja kertoa sanottavani ajatuksilla.
Ajatuksista tekoihin – tai siis ajatuksiin – päätin kiskoessani aina vastaanhangoittelevaa kilpeä päältäni. Saattaisin ajatella jotain sopimatonta, kun samaan aikaan tuli keskittyä kilven pidättelyyn, mutta riskeerasin.
Tämä olisi varmaan helpompaa näin, ajattelin alkusanoiksi.
Edward... En nyt viitsi kierrellä ja kaarrella. Edward, hemmetti soikoon, olen rakastunut sinuun! Hänen silmät pyöristyivät yllätyksestä, ja en edes ollut varma oliko hän taajuudellani, kun jatkoin:
Muistan sinut parhaiten teistä, silloin Forksissa... Et hävinnyt mielestäni koskaan. Varmaan suurimmaksi osin ulkomuotosi takia, mutta... nyt kun olemme tutustuneet, kuori ei ole mitään verrattuna sisinpään. Tiedän, että tämä mitä tunnen – vaikka eihän sille mitään kai voi – on väärin, minähän olen Luca-Kilpeni rämähti äkkinäisesti takaisin päälleni, sillä keskittymiseni herpaantui täysin. Silkinsileät, täydelliset huulet kohtasivat omani, enkä enää tiennyt mitään. En nimeäni, en ajatuksiani, en tuntenut kehoani, en tiennyt mitä hittoa tein, en tiennyt kuka Lucas oli enkä tiennyt kuinka joku maanpäällinen olento saattoi aiheuttaa tälläista. Totaalisen tyhjentymisen, tiedottomuutta hipovan olotilan. Ennenkokematonta.
Suudelma tuntui kestävän ikuisuuden – ja minun puolestani olisikin saanut kestää – mutta lopulta Edward vetäytyi hitaasti irti. Hän astui muutaman askeleen kauemmas, ja minun piti ottaa puunrungosta tukea,
koska minua huippasi. Edward tarkkaili reaktioni, luultavasti odotti moraalisaarnaa ja raivoa sopimattomasta käytöksestä, mutta minä en juuri nyt kyennyt mihinkään.
”En ehkä revi sinua kappaleiksi juuri nyt”, sanoin virnistäen heikosti. Edward vaikutti helpottuneelta, mutta ei saanut vieläkään sanaa suustaan.
”Olinko noin paha suutelija?” jatkoin rikkoakseni painostavan hiljaisuuden vitsaillen. Nähtävästi en halunnut mielessäni ottaa tilannetta ja äskeistä tapahtumaa vakavasti, aivan niin kuin se leikinlaskennalla katoaisi historiastani.
”Päinvastoin”, hän viimein mutisi. ”Voisin kyllä epäillä itseäni, se oli sentään ensisuudelmani.”
Olin ehkä sekunnin sadasosan ajan järkyttynyt. Ihan siitä syystä, että hän sai ensisuudelmakseen jotain näin kurjaa. Varatun naisen, jolla ei ole mitkään järisyttävät suutelutaidot, ja lisäksi aikomus viettää miehensä kanssa yhteiseloa vielä joku tovi – vain sen takia että hän ei raukkamaisuuttaan uskalla jättää tätä. Tosin päätös Lucasin tunteiden varjelusta alkoi pikkuhiljaa murentua.
”Olen pahoillani. Olisit ilmoittanut etukäteen, niin olisin voinut pyrkiä parempaan suoritukseen. Tai ei sittenkään, olisin vain saanut suorituspaineita ja suudellut entistä surkeammin.”
Rukoilin itseäni lopettamaan typerät vitsini, jotka eivät ensinnäkään sopineet tilanteeseen. Toisekseen, muistutin lähinnä Emmettiä – ei hyvä. Kolmanneksi, Edward saisi minusta vielä huonomman, jos mahdollista, vaikutelman.
”Se oli täydellinen. Täydellisin.”
”Tuo olisi mukava uskoa, mutta sinulla ei taida olla mihin verrata.”
”Bella”, Edward kuiskasi äänessään karheutta. ”En halua vertailla... en halua ketään muuta. Vain sinun suudelmasi voisi olla täydellinen, vain sinä olisit minulle täydellinen”, Edward jatkoi kuiskaten. Olin ehkä shokissa, jälleen kerran. Hänen sanansa aukiolla... Oliko tämä vahvistus niille? Voisiko olla mahdollista, että Edwardkin rakastaisi minua? Halusin uskoa niin. Se ajaisi ehkä asiat vain entistä huonompaan suuntaan joltain kannalta, mutta toiselta kannalta en tiennyt mitään sen parempaa kuin hän. Hän omistusmuodossa
minun. Hänen kosketuksensa, hänen vaikutuksensa minuun. Hänen äänensä, hänen kasvonsa. Hänen sanansa ja tekonsa. Hänen vino hymynsä. Kaikki
hänessä oli täydellistä. Itsestäni en tosiaankaan sanoisi samaa.
Edward's PoVOlin käyttäytynyt typerän luvattomasti, epäkohteliaasti ja arvaamattomasti. Silti en katunut juuri nyt mitään. Bella oli vastannut suudelmaani, ja vaikka vaikuttikin nyt olevan hiukan järkyttynyt, luultavasti myös katuva, en jaksanut huolehtia tulevasta. Hänen huulensa minun huulillani oli enemmän kuin ikinä olisin uskonut kokevani, saavani tuntea. Hän oli kaikki. Kaikki minulle. Ilman Bellaa elämäni olisi yhtä pimeä kuin maisema taustallamme, yhtä toivoton ja merkityksetön. Bella oli tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, ja nyt kun hän oli antanut minulle näin paljon, vaikkakin joltain kannalta silti niin vähän, tarvitsisin kaiken.
Olin keskeyttänyt sopimattomasti Bellan ajatusvyyhden, ja halusin palavasti kuulla lisää. Vaikka minulle riitti se, mihin kaikki perustui, mikä oli tärkeintä ja merkittävintä,
hän oli rakastunut minuun. Halusin silti kuulla pohjattoman uteliaisuuteni ansiosta lisää. Hänen mielensä oli minulle maailman mielenkiintoisin asia, kahdeksas ihme. Ja muuta kliseistä mitä en ikinä uskonut ajattelevani.
Bella oli vaitonainen, enkä tiedä johtuiko se tilanteen kiusallisuudesta, vai siitä että hän tunsi tarpeetonta syyllisyyttä. Kaikkihan oli minun syytäni. Lucasin kuuluisi repiä minut kappaleiksi. Enkä ehtinyt edes avata suutani, kysyä Bellan oloa, pahoitella käytöstäni, kun satojen metrien päästä kajahti raikuva huuto.
”BELLA! Missä helvetissä olet?”
Bella ei joutuisi ikinä helvettiin, toisin kuin minä.
Hän hätääntyi silminnähden, kun tunnisti huutajan Lucasiksi, huomasi miehensä etsivän häntä.
Paska! Sitten olet niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olit metsästämässä ja törmäsimme!Muuten hyvä peitetarina, paitsi olin juuri käynyt metsällä, vieläpä Lucasin kanssa.
”Täällä!” Bella helisi kuuluvasti.
”Missä täällä?” hiton Lucas murahti.
”Yökävelyllä metsässä.”
”Tule takaisin.”
Ei sittenkään. Odota täällä hetki, kiltti, Bella pyysi.
Vaikka mitään ei olisi tapahtunutkaan, Lucas ei silti uskoisi... Selitän myöhemmin, miksei.Se taisi olla jo kahdeksas ajatus, mutta minä en jaksanut nyt välittää. Tunne siitä, että Bella hylkäsi minut metsään, tunne siitä että olin yksin, Bella jo satojen metrien päässä Lucasin kainalossa, tuntui musertavan minua. Tiesin olevani lapsellinen ja itsekäs, tiesin tämän olevan liian mitätön rankaisu minulle teoistani, mutta se musersi siitä huolimatta.
Juoksentelin tunnin, yrittäen paeta ajatuksiani, aivan kuin se olisi mahdollista. Ainoa asia, jolta minä en kyennyt juoksemaan karkuun. Sitten uskalluin jo palaamaan sisätiloihin. Astuin äärimmäisen äänettömästi sisään, ja aulan pimeydessä ainoa huomattava objekti oli ihoni valkoinen, hento hehku. Minun teki mieli mennä soittamaan pianoa, mutta se oli hiukan sopimatonta yöaikaan. Aivan niin kuin joku tässä talossa nukkuisi. Päätin kuitenkin poiketa tottumuksista, ja astelin hiljaa avokeittiön ja oleskelutilan halki kohti koroketta, jolla musta flyygelini sijaitsi. Minulla oli pieni kutina uudesta sävelmästä. Asetin sormeni koskettimille ja aloin leikitellä eri sävelkorkeuksilla, tapaillessani uuden lauluni alkusointuja. Sekään ei vienyt ajatuksiani täysin pois, ja mielessäni pyöri yhä inspiraationlähteeni, jonka hiljaiset hengenvedot erotin muiden joukosta yläkerrasta.
Juoksutin pianon koskettimia vimmatusti, ja seuraavat sävelkuviot tulivat suunnitelmiini kuin itsestään. Sävellys kulki vaivattoman soljuvasti, ja tunsin syvää onnistumisen tunnetta. Onnistuin edes jossakin. Pianoni oli pettämätön, eikä koskaan alittanut odotuksiani. Ehkä olin luotu pianolle, piano minulle. Olin muutenkin luultavasti niin häiriintynyt luonne, että se ei olisi mikään ihme vaikka kuuluisinkin flyygelille. Mutta kun kuulin pienen rasahduksen, ja käännyin salamana katsomaan, unohdin äskeiset mietteeni saman tien. En voisi kuulua kenellekään muulle, kuin tälle tytölle, joka nyt seisoi pienen etäisyyden päässä minusta, tarkkaillen. Käänsin katseeni pois, ja annoin viimeisten sointujen jäädä värähtelemään ilmaan. Bella asteli hiljaa luokseni, ja tunsin kummallista säteilyä kivisen ihoni alla, kun Bella hipaisi poskeani. Hän istui leveälle penkille viereeni, ja kun tartuin hänen siroon käteen, koko kehoni alkoi kihelmöidä ennentuntemattomalla tavalla. Pianonsoiton tuottama ilo ei ollut yhtikäs mitään verrattuna tunteisiini Bellaa kohtaan.
Lucas on paskiainen, Bella ajatteli minun kuullen, ja tuo vähäpätöinen, Bellalle mielipahaa tuottava lause valoi minuun epäoikeudenmukaista mielihyvää. Tietysti surin Bellan puolesta, hänen kanssaan. Mutta niin kauan kuin värjöttelin kakkossijalla, sain näistä ajatuksista toivoa. Olisin halunnut kysyä miksi, mutta se ei jäisi keneltäkään kuulematta. Etenkään Lucasilta, joka muista poiketen todennäköisesti oli yksin huoneessaan. Sillä Bella oli minun kanssani.
