En-nu, kiva kuulla!
Kiitos kommentista!
E_Bella, kiitos!
Hah, mä en edes tiennyt moista yksityiskohtaa. Itse asiassa eka tyypin nimi oli tarkoitus olla Stefan, kunnes hoksasin sen kaiman Aamunkoista. Sitten piti vaihtaa, mutta hyvä että uusi nimi oli (jollain tavalla) mieleinen!
minnamoi, kiitos ja ihana kuulla!
NiNNNi, korjasin sen virheen!
Ja kiitos!
Deph, kiitos, ja ei tuo nyt mikään superlyhyt ollut!
Ja ei se haittaa, kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita!
Twaikkari, Carlislella taitaa olla noita ystäviä vaikka muille jakaa.
Ja kiitos!
Äääää, mulla on nyt hirveät inspiraationpurkaukset tän suhteen, joten en malta muuta kuin kirjoittaa. Tässä ois sitten jo ensitapaaminen, olkaat hyvät!
Luku 2 - Neljänkymmenenyhdeksän vuoden jälkeenEdward's PoVOlin kokoontunut perheeni kanssa oleskelutilaan odottamaan uusia vampyyrikämppiksiämme. Tämän kyseisen perheen isäntä, Carlislen vanha ystävä, oli saanut niinkin koomisen idean kuin
vampyyrikommuuni. Nyt taloomme oli muuttamassa yksi vanhempi vampyyrimies, ja neljä nuorempaa; kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Perheeni ajatukset olivat hyvin äänekkäitä ja eritoten odottavaisia.
Voi, kunpa jompikumpi tytöistä miellyttäisi Edwardin silmää, Esme haaveili. Turha luulo. Tarkalleen ottaen neljäkymmentäyhdeksän vuotta sitten tapasin ihmistytön, eikä mielessäni ole ollut sen jälkeen tilaa kenellekään muulle naispuoliselle. Elämäni rakkaus olisi nyt arviolta 66 vuotta, ja mahdollisesti heittänyt henkensä. En silti ikinä unohtanut häntä mielestäni. Muistan yhä ne syvän ruskeat silmät, punaiset posket, ruskeat, lantiota hipovat hiukset. Muistan hänen nimensäkin.
Isabella Swan. Ja muistan yhä, että kun yritin lukea hänen ajatuksiaan, en kuullut yhtikäs mitään. Se oli yksi ratkaisematon arvoitus. Enkä saisi koskaan ratkaisua. En saisi koskaan häntä. Enkä minä muuta kaipaisi.
Toivottavasti tytöt pukeutuvat muodikkaasti. Tai no, jos he eivät pukeudu, niin minulla ainakin olisi tilaisuus stailata heidät, kuulin Alicen pohtivan.
Emmett ei ajatellut mitään kummoista. Mietti vain, saisiko jommasta kummasta pojasta hiukan minua elämäniloisemman metsästyskaverin.
Jasper vaistosi - jälleen kerran - tunteeni, ja juuri nyt taisin olla aika synkässä mielentilassa. Hän ajatteli minua, ja minä en jaksanut reagoida mitenkään.
Rosalie yritti kovasti hillitä ajatuksiaan, piilottaa ne, mutta ehdin nähdä vilauksen. Hän mietti, olisivatko uudet tytöt häntä kauniimpia. En voinut muuta kuin hämmästellä, mitä Em näki tässä naisessa.
Carlisle oli hyvin innostunut ideasta. Hän pohti, kuinka voisi keskustella syvällisiä ystävänsä kanssa.
Lopetin salakuuntelun, kun kaikki kääntyivät odottavasti - kukin mistäkin syystä - talomme valtavaa lasiseinää kohti. Pian pihaan kaarsi iso muuttoauto, ja sen jäljessä musta Porche. Autosta astui nuori, mutta silti jollain tapaa vanhahko mies - luultavasti Carlislen ystävä Matthew. Mies antoi jotain käskyjä muuttoauton kuskille, ja lähti sitten astelemaan kohti sisäänkäyntiä.
Umm... Menenkö vain sisään, vai pitäisikö minun odottaa. Tulevatkohan he vastaan... Miksi minua jännittää näin, Carlislehan on rakas ystäväni, kuulin miehen ajattelevan. Aivan kuin isäni olisi lukenut tämän ajatukset, sillä hän asteli Esmen kanssa sovinnaisesti kohti ovea. Sitten se raottui, kunnes aukesi kokonaan, ja kohtasimme kullankeltaiset silmät.
"Tervetuloa", Carlisle toivotti.
"Kiitos. Mukava nähdä, Carlisle", mies vastasi hymyillen ja puristi häntä kädestä. "Mukava nähdä teitä kaikkia. Teillä on kaunis koti."
"Samoin, ja kiitos vain", Esme tokaisi hymyillen. "Mutta nythän se on teidänkin kotinne."
"Aivan. Ajatuksessa on vielä hetki totuttelemista" Matthew naurahti.
"Teemme parhaamme, jotta totutte mahdollisimman nopeasti. Meillä on ennestään kaksi tyhjää huonetta, mutta rakennutin vielä pienen lisäsiiven."
"Voi, eihän teidän olisi tarvinnut!”, Matthew päivitteli asiaankuuluvasti. ”Kiitos silti vaivannäöstä."
Vanhempani näyttivät tulevan erinomaisesti toimeen tämän Matthewin kanssa, josta huokui rauhaa ja ystävällisyyttä. Tarkkailin heidän juttelua, kunnes miehen silmät kohtasivat minun omani. Hän tuijotti minua epätavallisen pitkään, ja viritin itseni nopeasti hänen ajatuksilleen.
Hmm... Vai että sellaista. Miten hän kuulee noin paljon... Ei, nämähän ovat ajatuksia... Ja minä kuulen nekin?! Pojalla on ilmeisesti jokin kyky.Tämä on hyvin mielenkiintoista. Käänsin katseeni pois säikähtäneenä ja hämmentyneenä.
No. Siihen loppui näkyni. Nyt tuntuu kyllä tyhmältä, toivottavasti poika ei kuullut ajatuksiani. Jos kuulet, niin anteeksi. Nyökkäsin pienesti. Mikä minä olin toisia tuomitsemaan, kun käyttäydyin itsekin ihan samoin.
"Lapseni tulevat tovin päästä. Volvo ei kulje niin nopeasti kuin oma autoni. Minne pyydän muuttomiehiä purkamaan laatikot?" Matthew kysyi.
"Pääasia, että tulevat", Esme hymyili. "Jos ette ole vielä sopineet huonejaosta, pyydä miehiä kantamaan laatikot vaikka lisäsiipeen. Sinne on myös oma sisäänkäynti."
Matthew nyökkäsi pienesti, ja poistui ulos.
"Tiedättekö hänen kyvystään?" kuiskasin niin pienesti, ettei se kuuluisi lasiseinien ulkopuolelle. Paitsi jos hänellä oli jokin eriskummallinen taito.
"Kyllä. Anteeksi, etten ole huomannut kertoa. Matthew näkee katsomalla toista silmiin kaiken, mitä tämä henkilö on mielensä ulkopuolella nähnyt, kuullut tai tehnyt", Carlisle selitti.
"Hän kuuli teidän ajatuksennekin. Minun kauttani", murahdin pahoittelevasti.
"Ohhoh, niinpä tietenkin. Sepä mielenkiintoista. Näkisiköhän hän myös Alicen näyt...?"
En tiennyt vastausta.
Sitten Matthew pyyhälsikin takaisin sisään, ja ilmoitti muuttomiesten lähteneen. Hänen tyttärensä oli soittanut, ja nämäkin olisivat näillä minuuteilla perillä. Istahdimme sohvalle odottelemaan, vaikka se oli vain näennäinen tapa. Seisominen oli aivan yhtä mukavaa. Carlisle ja Matthew juttelivat joutavia, heidän entisestä asuinpaikastaan, Alaskan ilmastosta sun muusta. Koulunkäynnistäkin; me olimme nyt vasta aloittamassa lukiota, joten uudet nuoret menisivät kouluun yhtäaikaa kanssamme. Lopulta, vaikka heillä olisi varmasti vielä juttua riittänyt, kuulimme auton kaartavan pihaan, ja Matthew päästi helpottuneen huokauksen. Pelkäsikö hän oikeasti, että
vampyyrilapsilleen kävisi jotain?
Nousimme kaikki ylös, ja asetuimme pieneen ryhmään odottamaan neljää uutta "sisarustamme". Matthew meni ovelle heitä vastaan, ja halasi jokaista nopeasti.
"Tuliko jo tuossa vaiheessa ikävä", kuulin jonkun pojan kiusoittelevan.
"Ryan", Matthew mutisi. "Tulkaa peremmälle sieltä kuistilta."
Sitten sisään astui pitkä, hoikka, punapää, joka oli oudolla tavalla kaunis. Ei tietenkään yhtä kaunis kuin Bella Swan, mutta saatoin jo kuvitella Rosalien ajatukset. Alice sen sijaan ajatteli hyväksyvästi – naisen mustat farkut ja vihreä, röyhelöinen paita ilmeisesti läpäisivät hänen seulansa.
"Hei, olen Felicia", hän tokaisi hymyillen pienesti. Ryaniksi kutsuttu poika tarttui häntä kädestä, ja esitteli myöskin itsensä. Pariskunta.
Sen jälkeen he väistyivät ovensuulta, ja sisään astui kaksi muutakin. Sisään astui jotain täydellisen odottamatonta.
Voivatko vampyyrit mennä shokkiin? Minä olisin malliesimerkki teorian kumoamisesta. Vaikka meidän ei tarvinnut hengittää, en saanut henkeä. En käsittänyt, kuinka näky oli edes mahdollinen. Isabella, ensimmäinen ja ainoa rakkauteni Bella, seisoi ovensuussa silmät sulaa
kultaa tihkuen. Ja
hän oli muuttamassa
meille. Koitin järjestää ajatuksiani, ja sitten kohtasin hänen kasvonsa. Hän tuijotti minua aivan yhtä järkyttyneesti, ja mietin - vaikka sehän olisi mahdotonta - saattoiko hän muistaa minut. Koitin lukea hänen ajatuksiaan, mutta ne olivat yhtä saavuttamattomissa kuin ennenkin.
Onnistuin jotenkin selkeyttämään mieleni hetkeksi, ja kuulin kuinka poika hänen vieressään esitteli itsensä. "Lucas", hän tokaisi. Ja hän vilkaisi Bellaan, joka ei saanut sanaa suustaan. "Tässä on kumppanini Bella", hän jatkoi vielä. Ja jos Bella olisi vain voinut, hän olisi varmasti punastunut. Mutta se ei enää ollut mahdollista, sillä Bellakin oli tuomittu ikuisuuteen, tai sen jälkeiseen kadotukseen. Ajatus melkein vihastutti minua, mutta olin pohjimmiltani niin itsekäs paskiainen, että tunsin enimmäkseen tyytyväisyyttä. Ja suunnatonta onnellisuutta.
Esme oli ollut oikeassa, yksi tytöistä miellytti minun silmääni, ja sisintä sitäkin enemmän. Mutta myös minä olin oikeassa; en saisi koskaan häntä. Hän kuului toiselle. En tiedä muuttuisiko elämäni vielä surkeammaksi, masentuisinko entisestään, jos joutuisin katselemaan päivittäin Bellaa toisen sylissä, toisen kainalossa. Bellan huulia toisen huulilla, Bellan kättä toisen kädessä. Ja nyt mielessäni ei ollut kuin yksi ajatus.
Bella kuuluisi minulle. Kuten jo sanoin, olen pohjimmiltani itsekäs paskiainen.
Edward, anteeksi mutta mitä hittoa? Tunteesi myrskyävät aivan hillittömästi.
Eikä hän edes ole ainoa tässä huoneessa, kuulin Jasperin ajattelevan. Miten niin en ollut ainoa? Onko Rosalie niin raivoissaan uusien tyttöjen kauneudesta?
Edward, kuulethan minut? Muistanko väärin, vai onko tämä tyttö se Bella?
Oi... outo näky. Mitä ihmettä suunnittelet, Edward?! Alice pohti. Minua huolestutti, mitä hän mahtoi nähdä.
Miksi Bella meni noin lukkoon? kuulen Lucasin ihmettelevän.
Edward, näytät siltä kuin olisit aineissa. Hahahahah. Emmett ei koskaan osannut ottaa asioita vakavasti.
”Haluaisitte varmaan levätä ajomatkan jälkeen?” Carlisle ehdotti.
”Mielellämme”, Matthew mutisi, mutta hänen mielessään liikkui muita ajatuksia. Hän ihmetteli tyttärensä käytöstä.
”Näytän teille paikat. Meillä on kolme ylimääräistä tilaa. Riittääkö se?” Esme huolehti.
”Paremmin kuin hyvin. Tulkaa lapset.”
Sitten Felicia, Ryan, Lucas ja Bella keräsivät käsimatkatavaransa, ja lähtivät Esmen perässä kohti tyhjiä huoneita. Bella vilkaisi minua niin nopeasti, ettei sitä ihmissilmä olisi ehtinyt huomata. Mutta minä kyllä huomasin. Ja olisin antanut mitä vain hänen ajatuksistaan.
Kun he poistuivat, me katselimme vielä heidän jälkeensä. Sitten Alice liihotti luokseni kurtistaen kulmiaan.
”Edward. Meidän täytyy puhua. Tule, käydään metsässä.”
”Minäkin tulen mukaan, haluan tietää mikä nyt on niin salaista”, Emmett tokaisi.
”Jos se on salaista, ehkä sitä ei ole tarkoitettu muiden korville”, Alice tiuskahti.
”Höpsis.”
Me kolme; minä, Emmett ja Alice juoksimme pihalle, ja turhia hidastelematta kohti metsää, niin kauas etteivät muut kuulisi puhettamme. Tiesin varsin hyvin Alicen asian, mutta miksi Emmettinkin piti saada tietää? Nopeiden jalkojeni ansiosta olin jo noin puoli kilometriä muita edellä, ja pysähdyin odottelemaan.
Alice asteli paikalle kuin olisi leppoisalla kävelyretkellä, ja Emmett rymisti perästä katkoen oksia – ja puitakin – tullessaan.
”No niin, mistä helvetistä tässä on kysymys?”
Päätin kerrankin olla mukava ja avoin lempiveljelleni. ”Muistatko, miksi jouduimme silloin neljäkymmentäyhdeksän vuotta sitten muuttamaan Forksista?”
”Jep. Tapasit sen tytön, jonka veri tuoksui liian hyvältä.”
”Niin. Ihmettelen, ettet hoksannut yhtä asiaa.”
”Mitä?! Odotas... Ei hittolainen! Ei se ole mahdollista...”
”Jos tarkoitat, ettei ole mahdollista, että Bella on juuri muuttanut meille, niin ikävä rikkoa kuvitelmasi”, vastasin kuivasti hymyillen.
”Mitä sitten? Ei hänessä enää veri virtaa”, Emmett mutisi.
”Em! Et älyä näistä asioista tuon taivaallista. Mene jo”, Alice huokaisi kärsimättömänä.
”Enpäs.”
”Menetpäs.”
”Enpäs.”
Alice pyöritti kyllästyneenä silmiään, ja käänsi Emmettille selkänsä.
Edward. Minä näin... Minä näin ensimmäisen kerran Forksissa. Näin Bellan tulevaisuuden sinun päätökseen rinnastettuna. Näin sinun tunteesi, tai ainakin mitä tulisit tuntemaan. Ja äskeisestä päätellen, tunnet niin vieläkin.Nyökkäsin vain liki huomaamattomasti.
”Reilua, että minut jätetään ulkopuolelle!” Emmett marisi. Alice näytti hänelle sievästi kieltä.
Mutta Edward, hän on naimisissa herranjestas!”Ei virallisesti.”
”No meinaatko sinä sitten sotkea heidän välit?!” Alice kiljaisi kimmastuneena, liian rauhattomana kommunikoimaan vain ajatellen.
”En. Tarkoituksellisesti. Näetkö mitään tulevaisuutta? Tai siis, millaisen tulevaisuuden näet?”
Näen kaksi. Sinun valitsemasi. Että päätyisit Bellan kanssa yhteen. Ja anteeksi vain, mutta edellinen ajatus oli ivallinen. Näen myös Bellan tulevaisuuden. Hyvin epämääräisenä, aivan kuin hän ei olisi varma itsekään... Hän ei aio koskaan mennä naimisiin. Mutta hän uskoo elävänsä onnellisena Lucasin kanssa.Ei naimisiin?
Toivo sisälläni alkoi kipinöidä, roihahtaen lopulta liekkeihin;
Bellan tulevaisuudessa häilyi myös kuvia sinusta.