Nimi: Kuivat kyyneleet
Kirjoittaja: Upsila
Genre: angst, deathfic ja pientä fluffya
Paritukset: Hermione/Fred
Ikäraja: K-11
Varoitukset: tupakan polttaminen, maininta toisen hahmon kuolemasta
A/N: Tälläistä syntyi muutamien päivien aikana, kun stressi ei suostunut hellittämään ja kaikki tuntui vaativan liikaa minulta. Angstia siis tällä kertaa, söpöstelystä ja rakkaudesta kirjoittaminen tuntuu joka päivä vaikeammalta kuin yleensä.
Kiitän todella kovasti Satua, joka jaksoi betata. Meniköhän tämä muuten oikeaan osastoon?
Kuivat kyyneleetPosket painuivat lommolle, kitkerä savupilvi täytti nuhjuisen yksiön. Ikkuna oli likaantunut, mustunut niin, että kaikki bakteerit tuntuivat imevän auringonvalon kokonaan itselleen. Uuni kiilsi pesemättömästä rasvasta ja kukkaruukussa kuihtuneet kukat pudottivat terälehtiään ikkunalaudalle.
Hermione pyöritteli kirsikkatupakkaa kädessään ja vilkaisi sotkuista yksiötään, joka tuntui hukkuvan omaan harmauteensa, vaikka Hermione oli ripustanut ikkunoihin kukkien seuraksi räikeän kirjavat verhot. Ne toisin tuntuivat myös hukkuvan päivä päivältä enemmän raudanharmaaseen kuiluun.
Oksennusrefleksi poltteli kurkussa, paita oli liimautunut hiestä selkään kiinni ja tupakka poltteli kipeästi sormenpäitä. Hermione ei ymmärtänyt itsekkään miksi hän oli tarttunut tuohon iljettävään myrkkyyn, mutta se tuntui niin lohduttavalta. Kaiken jälkeen tupakka oli paras keino sammuttaa ikävää, joka jyskytti sydämessä. Se upotti hänet katkeransuloisiin suudelmiin, eikä hänen tarvinnut avata ovia, jotka olivat täynnä uusia alkuja ja mahdollisuuksia ylämäkeen.
Käden huiskahdus, viinilasin tippuminen pöydän reunalta ja murenevia sirpaleita pölyisessä lattiassa.
Hermione naurahti kuivasti kömpelöydelleen, mutta ei liikahtanutkaan siivotakseen sirpaleita. Ehkä hän ei vain yksinkertaisesti jaksanut.
Fred hymyili ilkikurisesti, porkkananpunaiset hiukset liehuivat leudossa tuulessa ja kädet pitivät lujasti punakeltaisesta leijasta kiini.
Joki solisi, puusta kaiverrettu pienoismalli purjevene myötäili kuulaan veden liikkeitä ja kalat uiskentelivat huolettomasti. Omenapuu paistoi kirpeyttään, aamukaste kutitteli leikkisästi jalkapohjia ja tuulen raikkaus havistutti lempeästi puiden lehtiä.
Ruusut paistoivat poskissa, kun poika painoi kesäisen viileän suudelman huulille, nipisti sitten leikkisästi rohkelikkotytön nenää ja virnisti.
”Mitä sanoisit, jos söisimme salaa Ginnyn suklaasammakoita? Voisimme syyttä Georgea, jos paljastuisimme”, Fred kysyi virnuillen aurikoisesti.
”Se ei olisi reilua”, Hermione naurahti pudistellen päätään.
”Jos neiti Granger niin sanoo, emme tee sitä sitten”, Fred nosti kätensä luovuttamisen merkiksi, mutta hymyssä paistoi yhä hullunkurisuutta, ”entäs jos söisimme Ronin paukkakaramel-”
”Fred!”Hermione havahtui siihen, kun paksut kyyneleet suorastaan ryöppyivät hänen silmiensä uumenista, pakottivat hänet nyyhkyttämään ja takoamaan nyrkkiään raivoisasti pöytään. Hän ei saisi itkeä. Ei näiden päivien jälkeen, kun hän oli pidätellyt sitkeästi kyyneleitään sisällä. Ei kaiken masennuksen, lääkkeiden ja tupakan polttamisen jälkeen. Hän ei voinut uskoa Fredin mätänevän mullan alla. Mihin heidän yhteinen tulevaisuus viipyi?
Hermione ei jaksannut enää. Ei jaksanut puhua, kun Molly yritti kysellä ääni vapisten häneltä kuulumisiaan, ei jaksannut hymyillä, kun Charlie toi kourallisen makeisia Romaniasta, eikä jaksanut vastata halaukseen, kun Ginny rutisti häntä kyynelehtien.
Hermione ikävöi niin Frediä. Se ikävä sattui niin paljon, että sydän takoi hurjana rinnassa ja hänen piti vetäistä syvään henkeä ennen kuin voisi taas pidätellä sitä jälleen.
Hän halusi painaa Fredin hymyn, kasvot ja punaiset hiukset uudelleen mieleensä. Hän halusi laskea kirkkaina talviöinä pojan pisamia ja aloittaa aina alusta, kun meni sekaisin niistä. Nainen olisi halunnut suostua Fredin ehdottamiin kepposiin, aloittaa ruokasodan ja nauraa vapautuneesti, kun limpit näykkisivät Fredin jalkoja.
Se oli liian myöhäistä. Liian myöhäistä toteuttaakseen viattomia unelmia, rikkoutuneita unia ja koota palasia takaisin ehjiksi. Liian myöhäistä, vaikka sanotaan, että koskaan ei ole liian myöhäistä korjata virheitään. Väärin.
Hermione imi tupakasta vielä viimeiset maun rippeet ja liiskasi sen sitten jalkojensa alle. Hän painoi päänsä halkeilevien käsiensä väliin ja halusi itkeä olonsa paremmaksi.
Lasin sirpaleet lojuivat unohdettuina lattialla.
