Nimi: Vain todellisuus on tärkeää
Kirjoittaja: Sirina Black
Ikäraja: S //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Genret: draama, angst
Paritukset: yksipuolinen Vincent Crabbe/Pansy Parkinson, (Pansy/Miles)
Varoitukset: Eipä ole.
Vastuuvapautus: En omista hahmoja tai paikkoja, jotka tunnistaa kuuluviksi JKR:lle. Vain juoni on omaani.
Yhteenveto: Vincent ei ollut niin tyhmä kuin millaisena häntä pidettiin.
A/N: Osallistuu Het10, FF100, Luihuisen pojat, sanana 018. Musta, kerää kaikki hahmot -haaste, Vincent Crabbe.
A/N2: Sain ReginaRiddleltä haasteen: 1. Crabbe (joka ei saa olla tyhmä, mutta canon-ulkonäkö/luonne) on kuolettavan ihastunut johonkin kuhun luihustyttöön, jota ei voisi moinen creepy vähempää kiinnostaa. No sit Crabbe tietty alkaa stalkkaa sitä tyttöä, ja joutuu ongelmiin sen tytön vähän vanhemman poikaystävän kanssa.
Hmm, parhaani yritin ja tällainen siitä nyt sitten tuli.
Vain todellisuus on tärkeää
”Crabbe! Raahaa se iso takamuksesi tänne ja vähän äkkiä!”
Vincent Crabbe oli kyllästynyt kuuntelemaan Malfoyn huutoja ja käskyjä. Milloin Vincent oli liian hidas ja milloin liian tyhmä tekemään mitään kunnolla. Malfoy vain aina unohti sen tosiasian, että Vincent oli oikea ihminen eikä kotitonttu, jota saattoi orjuuttaa milloin mitenkin.
”Crabbe, tee sitä ja tee tätä. Tuo se juttu sieltä tänne äläkä murjota siellä nurkassa kuin paviaani konsanaan.”
Vincent oli tottunut siihen, että hänen älyään aliarvioitiin. Hän kyllä pystyi myöntämään, ettei ollut todellakaan se kaikkein paras oppilas koulussa eikä hän pärjännyt kuin parissa aineessa edes kohtuullisesti. Mutta tyhmä hän ei ollut, hänen mielenkiintonsa vain oli keskittynyt hieman muihin asioihin kuin siihen kuka oli kuolonsyöjien uusin uhri tai kuka tupatovereista oli saanut kutsun kuolonsyöjäksi itseltään Voldemortilta.
”Kuinka joku voikin olla noin tyhmä ja hidasälyinen? Jos olisit yhtään hitaampi niin sinua voisi kuvitella kuolleeksi.”
Ensinnäkin, vastoin vanhempiensa toiveita, hän oli valinnut yhdeksi aineekseen jästitiedon, koska häntä kiinnosti suuresti erilaiset vempaimet ja hilavitkuttimet, joita jästit olivat keksineet. Hänelle naurettiin sen takia jopa omien tupalaistensa keskuudessa. Sen takia hän ei ollut koskaan kertonut, että osasi laittaa ruokaa jästityylillä eikä koskaan kertoisikaan asiasta kenellekään. Hän tiesi, että luihuiset olisivat vain pilkanneet häntä asiasta.
Vincent piti lukemisesta vaikka ei osannutkaan lukea aivan täydellisesti. Puhdasveristen velhoperheiden keskuudessa kun ei ollut tapana lähettää lapsiaan ensin tavalliseen jästikouluun ennen Tylypahkaan pääsemistä. Eikä niin tehty Crabbenkaan perheessä. Crabbe saattoi kuitenkin ylpeänä sanoa, että oli yksi ainoista koululaisista, joka oli lukenut Tylypahkan historiikin kokonaan läpi.
Vaikka Vincent rakastikin ruokaa ja ruoanlaittoa ja piti lukemisesta, oli vain yksi asia jota nuori velho jumaloi enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Ja joka kerta kun hän näki vuosiluokallaan olevan mustahiuksisen luihuistytön, hän suki hermostuneena pottamallista kampaustaan toivoen aina, että olisi ollut edes hieman komeampi kuin oli.
”Katso nyt tuotakin idioottia. Pottakampaus ja gorillan kädet. Kuka tuollaistakin läskiä voisi sietää silmissään kauempaa kuin muutaman sekunnin?”
Vincent olisi halunnut puhua tytön kanssa, ihan mistä tahansa, mutta hän oli auttamattoman ujo ja omisti huonon itsetunnon. Joten hän tyytyi seuraamaan tyttöä hieman kauempaa. Toisinaan hän seurasi tyttöä välimatkan päästä ja oppikin pian tämän päivittäiset rutiinit.
Aamulla tyttö heräsi jo ennen kuutta ja kävi salaa valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa peseytymässä. Sen jälkeen tämä hiippaili takaisin Luihuisten tupaan ja oli kuin missään ei olisi käynytkään ensimmäisten oppilaiden valuessa haukotellen oleskeluhuoneeseen seitsemän aikaan.
Vincent osasi jopa kertoa näkemättä tyttöä mitä tämä aamupalaksi söisi. Joka aamu pikarillinen jääkylmää kurpitsemehua, pieni kupillinen mustaa kahvia sekä puoli lautasellista mannapuuroa mansikkahillon kera. Poikkeuksetta. Vincent tunsi tytön lukujärjestyksenkin ulkoa. Tämän viikko alkoi maanantaiaamuisi liemien tunnilla ja päättyi perjantai-iltapäivinä loitsujen kaksoistuntiin. Toisinaan jos Vincentillä ei ollut muuta tekemistä (ja harvoin hänellä oli) iltapäivän viimeisten tuntien loppuessa, hän oleskeli lähellä luokkaa, jossa tiesi tytön tuntien olevan.
Aina silloin tällöin tyttö vilkaisi häntä lyhyesti ja se teki Vincentin joka kerta yhtä onnelliseksi. Vaikka tytön ilme olikin aina yhtä inhoava. Vincent saattoi melkein lukea tytön ajatukset pelkästään näkemällä tämän nyrpistävän nenäänsä. Aivan kuin Vincent olisi tytölle pelkästään kasa pollomuhkun mätää tai gäädän ulostetta.
”Oletko huomannut kuinka tuo Crabbe tuntuu seurailevan sinua?”
”Olen. Aivan kamalaa. En voi mennä minnekään ilman, että hän saattaa yhtäkkiä hypätä jostain kulman takaa esille.”
Ei Vincent nähnyt omassa toiminnassaan mitään pahaa. Hänen mielessään oli usein käynyt ajatus, että katsoa sai vaan ei koskea. Ei hänen mieleensä ollut missään vaiheessa tullut, että tyttöä olisi saattanut häiritä liian innokas ihailija sillä Vincent oli aivan liikaa tytön lumoissa.
Oman ihastumisensa sokaisemana hän ei edes missään vaiheessa ollut huomannut, että tyttö oli alkanut seurustella erään paria vuotta vanhemman luihuispojan kanssa. Vasta eräänä sateisena kevätpäivänä hän tajusi, ettei hänellä ollut edes pieniä mahdollisuuksia tyttöön. Ensimmäinen merkki Vincentille asiasta oli se, että tyttö ryntäsi poikaystävänsä syliin päästyään luokasta. Toinen merkki oli se kun kyseinen poikaystävä lopulta hermostui Vincentin kiinteään tuijotukseen.
Crabben ei tarvinnut kauan miettiä mitä vanhemmalla luihuisella oli hänelle asiaa kun poika asteli käsiään nyrkkiin puristellen hänen luoksensa.
”Jätä Pansy rauhaan, läski!”
Seuraavana aamuna Crabben vasen silmä oli mustana eikä hän tuntenut enää minkäänlaista halua seurata Pansya minnekään.
”Oletko kunnossa? Miles löi aika kovaa!”
Siitä päivästä lähtien Vincent tajusi, että haavekuviin ei kannattanut luottaa, vain todellisuus oli tärkeää.
