A/N: Hihihi. Kiitos kommenteista,
Fell,
Milgia (Hommes<3) ja
jjb! Loppu lähestyy.. trallalalal~
Kahdeksas luku: Ja kuinka etsivä ratkaisi rikoksen
John Watson tallusti raskain askelin pihamaalle, jossa hän kohtasi vanhimman Holmesin. Enempää selittämättä, tohtori kävi suoraan asiaan, vaatien saada tietää missä Sherrinford oli ollu lounasaikaan. Tuo pitkä mies katsoi viiksekästä, kiukustunutta olentoa edessään.
“En voi kertoa sitä teille.”
“Ai ette?” murahti Watson. “Onko teillä kenties jotain salattavaa?”
Sherrinford vaikeni, mulkoillen yhä nenäänsä pitkin kuin ylväs kotka korkeimman vuoren huipulla. John Watson seisoi vankkumattomana hänen edessään, valmiina taistoon, jos siihen oli tarvetta.
“Te kaikki Holmesit olette aivan samanlaisia!” Watson huudahti, kun ei ollut saanut minkäänlaista vastausta. “Yhtä selvittämättömiä.”
“Watson!” * * *
John Watson katsoi tutkivasti miestä edessään. Miestä, jonka kasvot olivat niin tyynet, että niitä oli täysin mahdotonta tulkita. Mitä tuon ihmisen päässä mahtoi pyöriä? Tiesikö Sherlock Holmes ehkä enemmän mitä antoi ymmärtää?
“Holmes, minä niin toivon, että olisit rehellinen kanssani.”
“Mitä haluat tietää Watson? Luuletko, ettei tämä olisi jo tarpeeksi hankalaa ilman että sinä roikut perässä?”
John Watson ynähti ja siirsi katseensa nopeasti jalkoihinsa. Hän tunsi viillon syvällä sisimmässään, ja se nostatti kyyneleet hiljalleen hänen silmäkulmilleen. Nostamatta katsettaan, Watson kertoi tehneensä tärkeän löydön Sophia Brincentonin huoneesta. Tai oikeastaan puutteen. Voidepurkkia ei ollut siinä huoneessa. Sherlock Holmes ynähti, hipaisi ystävänsä olkapäätä ja lähti sitten jolkuttelemaan pihamaata pitkin takaisin kartanoon. Olisi aika tehdä pieniä kuulusteluja. Watson nieli katkerana kyyneleensä, juosten etsivän perään.
Sophia Brincenton ei vaikuttanut kovinkaan järkyttyneeltä siitä, että Holmes sekä Watson raahasivat hänet sivummalle juttusille. Kuin nainen olisi odottanut tuota hetkeä, silmissään väsynyt katse ja vartalo kovin jännittyneenä.
“En kiellä, ettenkö olisi ollut hänen huoneessaan”, totesi nainen tyynesti. “Sanoimme muutaman hieman ärhäkämmän lauseen ja siinä tohinassa lasipurkki meni rikki.”
“Olen kuullut puhuttavan, että kaikki olettivat sinun menevän naimisiin ennen Amaliaa. Näiden pitäisi siis olla sinun juhlasi?”
“Mitä vihjailette, herra Holmes? Että olisin ollut niin katkeroitunut, että olisin tappanut siskoni?”
“Emme voi sulkea mitään pois, neiti Brincenton.”
Sophian ilme värähti. Hän puri huultaan niin että pieni verivana valui hiljakseen hänen leualleen. Silmissään kuin tuli roihuten, hän katsoi Holmesia niin että Watson saattoi vaikka vannoa kuulleensa naisen sydämen lujan sykkeen.
“Kun minä lähdin, siskoni oli elossa!”
* * *
Kaksi miestä istui rauhallisina maahan lasketun viltin päällä. Kesäaurinko helli heitä lämmöllään, vienon tuulen puhaltaessa salaisia kuiskauksia heidän korviinsa. John Watson laski kätensä viltille, miltein säikähtäen huomatessaan hipaisseensa vieressään nököttävän Holmesin kylmiä sormia. Mutta etsivä ei näyttänyt välittävän. Tai sitten hän ei vain yksinkertaisesti huomannut mitään. Tuon miehen ajatukset leijuivat aivan omissa sfääreissään ja Watson kyllä tiesi sen. Yhtäkkiä kaksikon puuhastelun keskeytti suuri varjo, joka lankesi heidän ylleen. Koska taivas oli täysin pilvetön, miehet kääntyivät ympäri nähdessään isokokoisen Mycroft Holmesin nököttävän heidän takanaan.
“Sherlock”, tuo jykevä mies murahti. “Sait sähkösanoman.”
“Kiitos”, nuorempi Holmes kajautti, repäisten paperilappusen itselleen. Hän käänsi veljelle selkänsä. Kun Mycroft oli hinautumassa pois auringosta, nuorempi kysäisi:
“Kuinka jakselet?”
“Kohtalaisesti”, vastasi vanhempi ja jatkoi matkaansa. Watson mulkaisi kumpaakin Holmesia pienesti virnistäen.
“Keneltä se on?” tohtori kysäisi.
“Stamfordilta.”
“Stamfordilta? Hän on se toinen… ystävä?”
Holmes ei vastannut, ollessaan enemmän kiinnostunut saamastaan paperista. Hän nousi ripeästi ylös, vetäisten viltin mukanaan niin että John Watson kellahti nurmikolle. Itsekseen mumisten etsivä lähti kävelemään kartanoa päin. Hän ei kuitenkaan mennyt tuohon rakennukseen, vaan lähti kiertämään sitä ympäri. Watson naureskeli maassa, katsoen hänen peräänsä.
“Se olikin vain Stamford!”
Tohtori hypähti tasajalkaa ylös, kiiruhtaen Holmesin perään.
“Olen ollut tyhmä kuin saapas”, etsivä parahti. “Tänne meidän olisi pitänyt tulla jo aikoja sitten.”
He seisoivat suuren puun alla. Juuri sen samaisen puun, jonka yksi oksa kurkisteli Amalia Brincentonin huoneeseen. Watson katsahti Holmesia, joka loi häneen itselleen ominaisen katseen. Kaikki alkoi sittenkin valjeta.
“Mitä haluat, että teen?” tohtori kysyi.
“Kerää kaikki koolle. Tulen aivan pian.”
Watson nyökkäsi ja niin he erkanivat.
* * *
Jännittyneinä kaksi sukua istui paikoillaan ruokasalissa, supisten keskenään. Watson pyöri eksyneen näköisenä oven lähistöllä, kurkkien välillä näkyisikö Sherlock Holmesin hoikkaa olemusta missään. Suuri kello tikitti tasaisesti, ilmoittaen ajan kuluvan edelleen, vaikka koko hääseurue olikin keskittynyt odottamaan vain yhtä hetkeä. Juuri kun eräs heistä suutuspäissään oli lähdössä, ruokasalin ovet pamahtivat auki.
“Jeffrey- serkku. Sinuna en lähtisi.”
Sherlock Holmes virnisteli ovella, Watson ylpeästi hänen vieressään seisoen. Jeffrey nyökytteli päätään ja levitteli käsiään. Sitten hän istahti takaisin tuolilleen.
“Olen pahoillani, että minulla kesti näin kauan”, Sherlock Holmes sanoi. Hän vetäisi piipun taskustaan, jota Watson syöksähti sytyttelemään. “Ah, kiitos tohtori.”
Puhallettuaan muutaman savupilven kattoa kohti, käveltyään kahdesti itsensä ympäri, Sherlock Holmes pysähtyi. Hän selvensi kurkkuaan ja aloitti:
“Me tiedämme, että täällä on tapahtunut murha… Ja minulla olikin aluksi viisi, mm… kuusi epäiltyä, joka supistui nopeasti kolmeen.
Sherrinford… Vanhin veljeni. Joka on onnistunut pysymään piilossa niin monet vuodet, tupsahtaa yllättäen näyttämölle takavasemmalta. Voisiko hänellä olla motiivia pilata veljensä tulevaisuuden? Hyötyisikö hän siitä mitenkään?
Ah. Siirryin seuraavaan epäiltyyni. Sophia Brincentoniin, jolla oli motiivi sekä tilaisuus tehdä rikos. Kateus siskoaan kohtaan. Ja entäpä tämä rikkoutunut lasipurkki, jonka neiti Brincenton vaihtoi omaansa. Peitelläkseen ehkä murhan aikana tapahtunutta vahinkoa… Ei. Niin kuin hyvin näemme nuori Brincenton on hentorakenteisempi kuin vanhempi siskonsa. Sama kuin minä kuristaisin Mycroftin ja yrittäisin hinata häntä katonrajaan… Silkka mahdottomuus.
Viimeisin epäiltyni. Hänen täytyi olla murhaaja! Vaikken yhtään ensin nähnyt yhteyttä heidän välillään… Kunnes kaivoin itseäni kuopassani hieman syvemmälle. Ja niin se on. Muuta mahdollisuutta ei ole. Jeffrey Holmes kuristi Amalia Brincentonin kuoliaaksi.”
Sherlock Holmesin lopetettua kaikki siirsivät katseensa Jeffreyhyn, joka oli siihen asti kuunnellut selontekoa hiljakseen paikaltaan. Kun huoneeseen laskeutui hiljaisuus, mies alkoi nauraa niin, että oli pudota tuoliltaan.
“Ahhah! Sama, vanha kunnon Sherlock! Aina pistämässä nenää kaikkialle. Onhan sitä hauska kuunnella sinun satuiluasi, mutta voisit olla ystävällinen ja siirtyä faktoihin.”
“Hyvä on, serkku. Jos niin välttämättä haluat. Ensinnäkin kirjepaperi, jota Amalia oli mukamas käyttänyt itsemurhakirjettä kirjoittaessa, kiinnosti minua eniten. Niinpä lähetin sen eräälle tuttavalleni, joka on erikoistunut eri kirjepapereihin. Hän vahvisti, että puu, josta tämä paperinpalanen oltiin valmistettu, on erittäin yleinen Amerikassa ja suuri siellä tätä puulajia käytetään hyväksi juuri papereihin.
Ah! Kuka tahansa voisi hankkia Amerikassa valmistettua paperia. Niinpä niin. Ei se todistaisi mitään. Mutta hieman tongittuani, löysin jotain mielenkiintoista Amalia Brincentonin menneisyydestä. Hän oli aikoinaan työskennellyt sekä asunut Amerikassa… Ja ollut kihloissa. Jeffrey Holmesin kanssa. Löysinpäs ihan tällaisen kuvankin. Mm.. Jeffrey, olet näyttänyt laihtuvan tämän jälkeen. Mikä on dieettisi salaisuus?”
“Se, että olimme kihloissa… Mitä se todistaa?”
“Paljonkin. Mutta olen hämmentynyt. Erositte ja sinä katosit maan alle melkein viideksi vuodeksi. Tuolla reissullasiko sinä kadotit vasemman käden pikkurillisi?”
“Kun tappaa mafiaperheen jäsenen, sinua ei lähetetä vankilaan vaan helvettiin. Viideksi vuodeksi”, Jeffrey sihisi katkeroitunut äänensävy puheessaan. “Tämä sormeni menetys oli pienintä mitä minulle siellä tapahtui.”
“Lupasiko hän odottaa?” Sherlock Holmes kysyi. “Lupasiko Amalia odottaa sinua?”
Jeffrey Holmes ei vastannut. Hän vain nielaisi kuuluvasti, puristaen käsiään nyrkkiin.
“Ja kun lopulta pääsit vapaaksi… Sait kuulla Amalian suunnitelmista mennä naimisiin… Serkkusi kanssa. Joten matkustit tänne ja… No viimeisin todisteeni on mielestäni mielenkiintoisin. Kiivetessäni puuhun, josta sinäkin sinä päivänä kapusit Amalian huoneeseen, tein erittäin tärkeän löydön. Avatessani ikkunan, huomasin kuinka likainen se olikaan. Ikkunalauta varsinkin. Kun siihen asettaa käden, siihen jää helposti oikein mojova jälki. Ja yksi sellainen siinä olikin jo. Yksi jälki, josta puuttui vasemman käden pikkusormi.”
Sherlock Holmes asetti piippunsa vieressään olevalle pöydälle. Hän oli valmis. Jeffrey oli noussut ylös. Hänen kasvonsa olivat valahtaneet vitivalkoiseksi, hikipisaroiden valuessa otsaa pitkin. Hän tärisi vihasta ja ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, mies juoksi raivoissaan huutaen serkkuaan päin.
“HOLMES!” Watson rääkäisi nähtyään puukon Jeffreyn kädessä. Tohtori syöksähti serkusten väliin ja terävä veitsi upposi sulavasti hänen alavatsaansa. Sherlock Holmes otti ystävänsä vastaan, kun tämä kaatui maahan.
“Watson! Senkin… senkin Watson.”
“Holmes… Ei se… ei se edes satu.”
Watson piteli kiinni suurena ammottavaa haavaansa, josta pulppusi punaisenaan verta. Jeffrey hivuttautui sekunti sekunnilta kauemmas. Kukaan muu ei liikahtanut. Kuin he eivät olisi tienneet mitä tehdä. Aivan kuin koko tapahtuma olisi lamaannuttanut heidät täysin.
“Watson… Sinnittele.”
“Holmes…”
Watson tunsi silmiensä sumenevan. Vielä ennen pökertymistään hän näki Mycroftin jossain kaukaisuudessa nousevan paikaltaan, revolverilla serkkuaan osoittaen. Tohtori yritti sanoa jotain, mutta sanat takertuivat hänen kuivuneeseen kurkkuunsa. Ja aseen laukaus oli viimeinen asia, minkä hän saattoi muistaa.
* * *
Noin tuntia myöhemmin John Watson heräsi. Hän nousi sängyllään istumaan, alavatsansa pidellen, sillä liikkuminen sattui hieman. Mies siristeli silmiään ja huomasi Sherlock Holmesin istumassa huoneen ikkunalla, tupakkaa poltellen.
“Hienoa, tohtori. Näytät voivan paremmin. Olin jo hetken aikaa huolissani.”
“Holmes… Oletko itkenyt?”
“Älä hassuttele, Watson”, Holmes totesi, mutta siirsi pian hymyilevät kasvonsa ystäväänsä päin. “Eihän meillä Holmeseilla ole tunteita.”
“Sitä sinä jaksat hokea”, sanoi Watson virnistäen. “Ja mitä enemmän sitä hoet, sitä vähemmän uskottavalta se kuulostaa.”
Holmes tumppasi tupakkansa ja hipsi sitten Watsonin vierelle.
“Olen tyytyväinen, että olet entiselläsi.”
“Kiitos… Mutta entä Jeffrey? Näin kuinka Mycroft tähtäsi häntä aseella!”
“Ha! Veljeni ampuu yhtä hyvin kuin kirjoittaa… Serkkumme selvisi vain pintanaarmuilla.”
Watson nyökkäsi. Mutta sitten hänen ilmeensä meni jälleen hämmentyneen puolelle.
“Mutta missä Sherrinford sekä Sophia olivat? Mikä oli niin salaista, ettei sitä voinut millään kertoa?”
“Ah… Aivan. He ovat kihloissa.”
“Kihloissa!?”
“Kyllä. Eivät olisi kuulemma halunneet paljastaa asiaa ollenkaan, mutta sinä tiedät miten tuollaiset asiat vain… poksahtavat ilmoille pakostikin. He tapailivat toisiaan salaa ja olisivat luultavasti menneet naimisiin jossain kaukana tällaisesta häsellyksestä.”
“Nyt se taitaa olla aika mahdotonta. Häät taitaa olla sittenkin tulossa.”
“Kyllä, Watson. Mutta meidän on tänään jo pakattava tavarat.”
“Mitä tarkoitat, Holmes?”
“Taisin vahingossa livauttaa sen tikapuu-jutun… Ja Brincentonit taisivat olla hieman taikauskovaisempaa sakkia kun osasinkaan kuvitella. He suorastaan raahaavat minut ulos, jos eivät muuta keksi.”
Hetken Watson katsoi pitkään Holmesia, varmistaakseen, ettei jutun taakse kätkeytynyt jotain todella outoa vitsiä. Mutta muistettuaan, ettei etsivä vitsaillut koskaan, mies naurahti:
“Oikeastaan aika hyvä ajatus. Paluu Baker Streetille voisi tehdä hyvää.”
A/N2: Mour :3