Ikäraja: K11, koska en uskalla olla laittamatta pienempääkään, mutta ei tässä sinänsä mitään tapahdu...
Genre: ei mitään havaintoa! melkein sanoisin horror, mutta ei tämä minusta ihan sinnekään kallistu, mutta en oikeasti osaa valita mitään
Kirjoitettu tammikuussa 2007
Pysähtyneet
Oli täysin hiljaista. Ei kuulunut ääntäkään. Ja vaikka olisi kuulunutkin, ei hän olisi kuullut sitä. Hän oli ympäröiville äänille kuuro kuin kivi. Mutta hänen sisällään vallitsi pienimuotoinen mellakka, suuri taistelu, juuri loppuaan vailla. Se oli kuin kahta puraisua vaille syöty hedelmä.
Sivua käännettiin. Siitä kuului kahina, joka jäi kaikumaan enää yhden pienen lampun valaisemaan huoneeseen. Verhot oli jo vedetty ikkunan eteen. Kellon sekuntiviisari liikkui nytkähtelevään tahtiinsa.
Juuri kun edellinen kaiku oli kadonnut, tuli uusi ääni, mutta se ei jäänyt paikalle roikkumaan. Ei ollut enää niin syvää hiljaisuutta, että moinen olisi ollut mahdollista. Kirja oli laskettu pöydälle, sitä ei ollut suljettu. Mutta se oli luettu loppuun.
Hän nousi ylös sängyltä, jolla oli istunut. Yöhousut, joissa oli pehmeitä nalleja, kahahtelivat hiljaa, kun hän käveli. Hän avasi oven ja astui pimeään huoneeseen. Siitä oli jo tunteja, kun hän oli viimeksi kulkenut siellä. Tarina oli tarttunut tiukasti hänestä kiinni ja pitänyt otteessaan, jonka jokainen sana oli uudistanut. Kun ei ollut enää ollut sanoja pitämään häntä tarinassa kiinni, hänen oli ollut lähdettävä.
Pitäisi mennä nukkumaan.
Vanhemmat olivat varmasti painuneet petiin jo aikaa sitten. Kun hän oli vetäytynyt huoneeseen, he olivat olleet omissa puuhissaan. Isä oli istunut tehden töitä, äiti oli ollut jääkaapilla hakemassa ruokaa.
Hän halusi lasin vettä.
Tiskipöydällä ollut vesilasi käteen, hana auki. Virtaavan veden ääni kuulosti voimakkaalta muuten niin hiljaisessa talossa, ja vielä kovemmaksi se muuttui kun vesilasi tuli pysäyttämään sen matkan. Lasin ollessa täynnä vesihana suljettiin. Lasi kallistettiin huulille, käännyttiin ihan vain tavan mukaisesti nojaamaan tiskipöytään.
Vedet purskahtivat keittiön upouudelle matolle.
Hän ei voinut hengittää, mutta lihakset etsivät kuitenkin vartalosta kaiken mahdollisen hapen, jotta hän saattoi juosta pois niin kovaa kuin mahdollista. Kovaa, mutta ääneti. Talossa oli niin hiljaista.
Se oli ollut hänen äitinsä. Jääkaapilla. Tismalleen samassa asennossa, kivettyneenä, paikoillaan, ääntäkään päästämättä, aivan kuten silloin kun hän äitinsä viimeksi oli nähnyt.
Hän juoksi suoraan vanhempiensa makuuhuoneeseen. Ainoa ihminen hänen lisäkseen talossa oli isä. Isälle täytyisi kertoa. Sen jälkeen hän voisi lähteä isän kanssa tarkistamaan asian, isä voisi ottaa hänen kädestään kiinni. Ja kun isä olisi paikalla, kaikki korjaantuisi. Äidillä olisi kaikki hyvin.
Mutta vanhempien vuode oli tyhjä, rypytön.
Missä isä sitten oli? Varmasti tekemässä yhä töitä, niin sen oli oltava. Hän lähti kohti työhuonetta, mutta pakottautui kävelemään. Vaikkakin sitten varpaat edellä ja luonnottomasti nytkähdellen, koska yritti olla päästämättä minkäänlaista ääntä. Miksi hän nyt säntäilisi omassa kodissaan? Ei kai vain siksi, että hän oli juuri nähnyt äitinsä, joka ei kuitenkaan voinut olla hänen äitinsä, ja ettei hän löytänyt isäänsä? Ei, eihän nyt sen takia –
Siinä isä oli. Töitä tekemässä. Paitsi ettei hän tehnyt mitään. Hän ei edes ollut. Kukaan ei voinut olla niin paikallaan, ei kukaan… paitsi äiti, jonka hän oli juuri nähnyt.
Se oli liikaa. Se oli aivan liikaa. Hän juoksi huoneeseensa, paiskasi oven kiinni perässään säikähtäen aiheuttamaansa ääntä. Hän hapuili puhelintaan, muttei löytänyt sitä. Hän koetti laittaa radion päälle, mutta se ei toiminut.
Hänen oli pakko tehdä edes jotakin. Pöydällä yhä kansi ylöspäin retkottava, avoimeksi pöytää vasten taitettu kirja kiinnitti hänen huomionsa. Hetken mielijohteesta hän nosti sen ylös ja pamautti kiinni. Edes jossain olisi jotain järjestystä.
Samalla hetkellä, kun kirjan vierekkäiset, aiemmin toisistaan erossa olleet sivut kohtasivat toisensa, kuului rahiseva hengitys ja kuorsaus. Hän suorastaan hypähti ilmaan ja vapisi hetken. Sitten hän kuitenkin päätti lähteä katsomaan, mistä ääni tuli. Ainakin se oli jokin ääni.
Kuorsaus jatkui. Se johdatti hänet vanhempiensa makuuhuoneeseen. Hän näki jo mielessään, kuinka sijatulla vuoteella makaisi suuri tuntematon mies. Mutta silti hänen oli pakko katsoa.
Vuode ei ollut tyhjä. Se ei ollut sijaamaton. Peiton alla näkyi kaksi selkeää vartaloa, ja kun hän hiipi lähemmäs, hän tunnisti ne vanhemmikseen. Mutta hän ei herättänyt heitä.
Hän juoksi työhuoneeseen.
Tyhjä. Ei suorastaan kivettyneen näköistä isää kumartuneena työpapereidensa ylle. Ei ketään.
Keittiö. Ei äitiä. Vain lasi tiskipöydällä. Uusi matto yhtä uutena kuin aamulla. Missään ei merkkiäkään maahan roiskahtaneesta vedestä.
A/N: Olin muistaakseni juuri lukenut jonkin hyvän kirjan loppuun, ja tuli vain juuri tällainen tunne, ja oli pakko kirjoittaa tämä, ja... No, niin. Toivoisin ihan hirmuisesti kommentteja, jookojookojooko (:
