Disclaimer: J.K.Rowling omistaa Pottermaailman, en minä.
Otsikko: Verivala
Kirjoittaja: Venom
Beta: -
Ikäraja: K-11
Paritus: Draco/Blaise
Genre: angst, draama
Summary: “Blaise… kun lukukausi loppuu, kaikki on ohi. Seisotko sinä silloinkin minun rinnallani?”
A/N: Tämä fic lopettaa virallisesti blokkikauteni ja avaa tämän vuoden postaustilini. Paikoittain tämän kirjoittaminen oli tuskaa vaikka idea olikin, sillä blokki vainoaa selkäni takana vieläkin pyrkien ottamaan taas yliotteen. Sain kuitenkin tosi inspiroivan runon jonka avulla sain tämän valmiiksi kahdessa päivässä! Runo löytyy ficin lopusta.
Tämä menee haasteisiin PoetryWheel I, Slash10 ja FF100:n sanalla 002 Puoliväli. Ficci sijoittuu kuudenteen vuoteen.
Verivala
“Se helvetin paskiainen suunnittelee jotain!”
Blaise nosti päänsä huispauslehdestä ja räpäytti silmiään pari kertaa. “Mitä?”
Kuului paiskahdus, kun Draco astui kokonaan sisään oleskeluhuoneeseen ja töytäisi käytävälle johtavan oven kaikin voimin kiinni. Nimbus rämähti lattialle ja tuli tallotuksi, kun Draco repi raivoisasti huispausasuaan yltään samalla äristen ja kiroten karkeasti. Blaise pudisti päätään. Pojan täytyi olla todella raivoissaan, kun käyttäytyi tuolla tavoin. Blaise tiesi, ettei Draco ikinä ollut kohdellut luutaansa noin edes silloin, kun oli mielestään tullut kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti.
“Sanoin-että-se-helvetin-paskiainen-suunnittelee-jotakin!”
“Ja kuka tämä ‘helvetin paskiainen’ on?”
Draco ei vastannut mitään vaan lysähti Blaisen viereen sohvalle. Blaise kuitenkin arveli tietävänsä vastauksen ilmankin.
“Potterko taas?”
Draco vastasi murahtamalla.
“Hei, jos hävisit taas niin -”
“En minä hävinnyt!”
Dracon vastaus oli niin yllättävä, että Blaise typertyi hetkeksi. “Mitä? Voititko? Miksi sitt-”
“Kisaa ei käyty loppuun. Lyöjät tiputtivat Weasleyn luudaltaan ja hän nyrjäytti ranteensa. Oletin, että Potter vain hankkii toisen pitäjän ja sillä selvä, mutta hän ei edes valittanut Huiskille kun lyöjille ei tullut muuta rangaistusta kuin jälki-istuntoa. Oletin, että hän alkaa raivota ja vaatia lyöjien poistamista mutta hän vain ilmoitti pelin keskeytetyksi.”
“Ai.” Blaisen oli vaikea keksiä muuta sanottavaa ja hänestä tuntui, että olisi terveydelle vaarallista lipsauttaa jotain väärää. Mutta kun Draco ei enää puhunut Blaise avasi suunsa, koska pelkäsi Dracon menevän huoneeseensa murjottamaan. Perjantai-iltana oleskeluhuone oli melkein autio, sillä suurin osa luihuisista oli Tylyahossa ja nuoremmat olivat mieluummin keskenään makuusaleissa. “Oletitko, että Potter raivostuisi niin pahasti että saisi jälki-istuntoa?”
“En! Oletin, että hän jatkaa pelaamista ilman surkeaa pitäjäänsä koska maalien kannalta on yksi ja sama, onko heillä pitäjää vai ei. Oletin, että hän jatkaa pelaamista ja nappaa siepin nenäni edestä juuri kun olemme maalin päässä voitosta, tietenkin, sitähän minä odotin!”
“Draco…”
“Mitä?” poika tiuskahti.
“Tuskin Potter mitään suunnittelee. Ehkä hän vain haluaa välttää hankaluuksia.”
Draco naurahti niin kuivasti, että ilman vastaustakin oli selvää mitä mieltä Draco oli ajatuksesta.
“Hankaluuksia välttelevä Potter? Todennäköisemmin Kalkaros antaa Rohkelikolle pisteitä ja minä olen puuskupuh.”
Blaise huokaisi ja hivuttautui sohvalla lähemmäs Dracoa. “Ehkä ei… ehkä hän -”
“Hän suunnittelee jotakin! Hän suunnittelee taas jotain minun perheeni päänmenoksi käyttäytymällä noin!”
Blaise oli melkein Dracon kyljessä ja ojensi kätensä poikaa kohti, mutta pysähtyi kesken liikkeen kun huomasi Dracon puristelevan nyrkkejään ja nieleskelevän raivokkaasti. Hän ei vieläkään ollut varma siitä, miten toinen mihinkin reagoi, joten hän laski kätensä ja odotti että toinen sanoisi jotain.
Hän pelkäsi turhaan kiusallista hiljaisuutta. Melkein heti, kun hän oli laskenut kätensä, Draco mulkaisi häntä rumasti ja irvisti. “Mitä, nytkö sitä leikitään ymmärtäväistä poikaystävää? Olet ihan hiljaa ja kuuntelet kun avaudun ja voit sitten pitää minua sylissä? Älä viitsi leikkiä tuota peliä, minä en jaksa sitä paskaa.”
“Mitä sinä sitten haluat?” Blaise tiesi, että hänen äänensä kuulosti loukkaantuneelta mutta hän ei välittänyt. Dracon luonne oli vaikea, eikä täysin selväjärkinen myöntynyt hänen oikkuihinsa mutinoitta.
“Sanoinko minä, että haluan jotain?! No, sitten voit varmaan rutistaa minua ja halia ja pussailla minua niin kuin kaikki homot tekevät ja hokea ettei se mitään, kyllä se siitä ja kaikki järjestyy! Kun kerran sinäkin puolustelet sitä paskiaista joka laittoi isäni Azkabaniin voitkin liittyä kultaiseen trioon ja nuolla vaikka heidän pers-”
Vihainen huuto katkesi leikaten, kun Blaise vastusteluista huolimatta ujutti kätensä pojan kainaloiden alta ja vetäisi tämän itseensä kiinni. Hän ei halunnut, että Draco menisi huoneeseensa mököttämään eikä halunnut, että Draco raivostuisi, mutta vielä vähemmän hän halusi Dracon itkevän. Hän oli nähnyt yhden kerran, kun poika oli murtunut totaalisesti ja tiesi myös miten noloa se oli Dracolle itselleen.
Se oli yksinkertaista. Blaise ei halunnut, että Draco koki itsensä säälittäväksi eikä Draco halunnut kenenkään näkevän häntä säälittävänä. Kun katkaisi ympyrän yhdestä kohtaa, se ei sulkeutunut eikä toistakaan ongelmaa syntynyt. Draco hengitti pinnallisesti ja ärisi muttei yrittänyt irrottautua Blaisen otteesta, joten tämä oli hiljaa ja odotti, että toinen rauhoittuisi.
Lopulta Draco puhui taas, selvästi rauhallisemmin mutta niin katkeraan sävyyn, että myrkkykäärmeetkin olisivat olleet kateellisia.
“Luuletko sinä, ettei Potter todellakaan suunnittele mitään? Hän laittoi isäni Azkabaniin… ja yrittää samaa temppua uudestaan. Hän odottaa, että paljastan jotain joka hyödyntää häntä ja ilmoittaa sitten ministeriölle, että he voivat käydä noutamassa minut.”
Blaise ei vastannut mitään, vaan silitteli pojan hiuksia. Hän tiesi, ettei Draco erityisemmin välittänyt siitä, muttei poika estellytkään joten Blaise jatkoi silittelyä ja odotti.
“Se on epäreilua…” Draco sihisi. “Se on aivan vitun epäreilua, koska minä en ole koskaan tehnyt hänen perheelleen mitään. Hän vihaa minua koska isäni on kuolonsyöjä ja hän vihaa kaikkea kuolonsyöjiin liittyvää.”
“Tiedän. Se on epäreilua.”
“Minä tapan hänet. Minä tapan sen paskiaisen ja nautin joka sekunnista ja tapan hänen ystävänsäkin.”
“Draco…” Blaise puraisi huultaan. Hän ei ollut yhtään varma mitä sanoa, eikä ensimmäisenä mieleen tullut vaihtoehto tuntunut sopivalta. Lopulta hän kuitenkin sanoi sen, koska tuntui typerältä vain kuunnella ja myönnellä kaikkea. “Et sinä tapa. Et sinä tapa heitä, koska sitten sinä joutuisit vaikeuksiin.Sitä he haluavat. Että joudut vaikeuksiin.”
“Niin. Ehkä olet oikeassa. En minä heitä tapa.”
Blaisen silmät levisivät. “Tarkoitatko…”
“He ovat periaatteessa kuolleita. Potter ja kaikki hänen läheisensä voivat saman tien alkaa miettimään mitä haluavat kaivertaa hautakiveensä, koska he eivät elä enää kovin pitkään. Minä vannon sen.”
“Mitä sinä suunnittelet?”
“Blaise… kun lukukausi loppuu, kaikki on ohi. Seisotko sinä silloinkin minun rinnallani?”
Blaise ei ollut varma, mitä vastata. Totta kai hän seisoisi, hän ei voisi ikinä hylätä Dracoa, mutta hän ei ollut varma mitä hänen odotettiin sanovan. Draco ei myöskään suostunut kertomaan kaikkea, mikä arvelutti ja suretti häntä, mutta hän ei halunnut syyttää poikaa salailusta. Lopulta hän vastasi: “Seison. Seison minä.”
Blaise ei voinut nähdä Dracon kasvoja, koska tämä istui edelleen hänen sylissään, mutta hän erotti kuitenkin pienen suupielien kohoamisen. “Hyvä”, Draco vastasi. “Koska sitten minäkin seison sinun rinnallasi.”
Blaise oli tuntenut Dracon vuosia, ja hän oli tottunut siihen, että hyvin usein poika teki kärpäsestä härkäsen tekemällä omia päätelmiään, joiden todenperäisyydestä ei voitu olla mitenkään varmoja. Viime aikoina Dracon käytös oli kuitenkin muuttunut huomattavasti niin, että pienikin poikkeavuus sai hänet epäilemään ja syyttämään kaikkea mikä liikkui tai oli Dracon mielestä paikallaan liian hiljaa.
Eniten Blaise pelkäsi, että Dracon kostonhimoisuus ja vainoharhaisuus ajaisivat pojan tekemään jotain täysin hullua ja päätöntä, sellaista mistä hänen elämänsä sekoittuisi täysin. Hän ei halunnut, että niin kävisi. Siksi hän tiesi seisovansa Dracon vierellä aina, loppuun saakka, viimeiseen henkäykseen.
“Minä vain toivoisin…” Blaise mutisi Dracon niskaan ja rutisti tätä lujemmin. “Että sinä kertoisit minulle joskus jotain.”
*
Lämmin hengitys niskassa kutitti ja Draco sulki silmänsä rentoutuneena. Suuttumus alkoi hellittää ja hän pystyi jo hengittämään tasaisesti.
“Minä vain toivoisin… että sinä kertoisit minulle joskus jotain.”
Draco räpäytti silmiään muttei liikahtanut. “Minähän kerron.”
“Et kaikkea.”
“Kuule, Blaise…” Draco käänsi päätään nähdäkseen toisen kasvot. “En voi kertoa ihan kaikkea vielä. Mutta minä kerron kyllä sitten kun voin, okei?”
“Varmasti?”
“Vihkivalanko haluat?”, Draco tuhahti. Se tepsi. Blaise virnisti ja sulki Dracon suun omallaan eikä jatkanut enää puheenaihetta.
Draco tiesi, ettei voisi koskaan kertoa kaikkea ennen kuin aivan lopussa, mutta hän arveli Blaisen ymmärtävän. Hän oli vannonut kostavansa isänsä kohtalon, ja vaikka hän halusikin luottaa Blaiseen hän ei voinut. Oli liian vaarallista luottaa edes omaan varjoonsa ennen kuin tehtävä olisi ohitse. Hän iskisi ennen Potteria eikä lepäisi, ennen kuin viimeinenkin hänen sukunsa vihollinen lojuisi silvottuna taistelukentällä.
Hallusinaatioita piirrän seinille
ja verellä ne rengastan
-Hetkessä
