Nimi: Rangaistus epäonnistumisesta
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Synkkä draama
Paritukset: Narcissa/Lucius
Ikäsuositus: K-11
Vastuuvapautus: Rowling omistaa kirjat henkilöineen, minä vain vilkkaan mielikuvituksen ja joutilasta aikaa kirjoittaa.
Yhteenveto:
Kuoleman varjeluksissa Harry joukkoineen pakenee Malfoyn kartanosta juuri kun Voldemort ilmiintyy paikalle ja harmistuu talonväelle pahemman kerran. Miltä mahtaa tuntua Malfoyn perheestä?
DH s.386
”…His scar prickled and burned, and in one part of his mind, viewed as if from the wrong end of a long telescope, he saw Voldemort punishing those they had left behind in Malfoy Manor. His rage was dreadful… ”Lukijalle: Jälleen yksi ficci kirjan rivien välistä, sekä hyvä yritys minulta kohti lyhyempää ja selkeämpää kerrontaa. Kulki alun perin nimellä
”Kuinka äitiä kidutetaan”, mutta laajeni sitten käsittelemään koko Malfoyn perhettä.
Kuulisin mielelläni lukijan mielipiteitä tekstistä.
Rangaistus epäonnistumisestaNarcissa painoi päänsä pimeän lordin hirvittävän vihan edessä. Hän halusi suojella lastaan, anella miehensä puolesta, mutta parhaiten hän suojeli heitä olemalla hiljaa. Sivustakatsojan taakka tuntui kidutustakin raskaammalta kestää, mutta hän kesti silti, sillä tiesi sen olevan osan omaa rangaistustaan. Malfoyn perhe ei kaivannut enää yhtään syytä lisää joutua epäsuosioon pimeän lordin silmissä.
Kidutuskirous sai pojan vääntelehtimään sanoinkuvaamattoman tuskan vallassa, kirkumaan aivan kuten kuraverisen tytön hetkeä aikaisemmin - silloin, kun kaikki ei ollut vielä mennyt käsittämättömällä tavalla vastoin suunnitelmaa ja niin raskaasti pieleen. Nuoruuden jäntevyyttä ja kaikkivoipaisuutta uhoava keho, jota äiti oli vasta hetkistä aiemmin ylpeydellä katsellut, kaareutui kouristusten kiskoessa lihakset miltei irti jänteistään. Näkymättömien voimien riepottelema vartalo teki parhaansa pärjätäkseen, pysyäkseen omillaan, pitääkseen hallinnan itsellään, mutta se ei kyennyt siihen kuin hetken aikaa. Narcissa ennemmin tunsi kuin tiesi hetken jolloin se petti; aisti poikansa nöyryytyksen vellovan avuttomaan äärettömyyteen saakka, kun lihasten hallinta antoi viimein lopullisesti periksi ja sai hänet laskemaan alleen.
Kun Voldemortin sauvakäsi laski ja ote hellitti, Draco makasi vain lysyssä ja itki, liian voimattomana anelemaankaan. Narcissa tiesi että Lucius olisi tahtonut hänen pitävän päänsä, uhmaavan pimeän lordia viimeiseen asti, mutta kuinka Draco olisi moiseen kyennyt, kun isä itsekin alistui nöyristellen rangaistukseensa hänen silmiensä edessä? Häpeäkin sisältyi täysimittaisena heidän petturuutensa palkkioon. Pimeän lordilla oli keinonsa tietää, mikä kutakin satutti raskaimmin.
Narcissa oli vanhan velhosuvun jäsen, ja osa siitä tahdonvoimasta, joka oli saanut Bellan kestämään oman kidutuksensa ansaittuna osana tuottamastaan pettymyksestä, eli myös hänessä itsessään. Mustan tyttäriä ei oltu sorvattu tyhjästä ilmasta, ei kelvottomista aineksista. Se antoi hänelle selkärangan, jota hänen miehellään ja pojallaan ei tuntunut olevan. Hän saattoi taipua tarpeen niin vaatiessa aina pohjalle saakka, mutta hänen henkinen selkärankansa ei murtunut. Niinpä Narcissa seisoi raskaasti jaloillaan, vaikka niiden pohjia pisteli edelleen kuin hän olisi seisonut murskatulla lasilla, ja kärsi fyysistä kipuaan suuremmasta tuskasta katsellessaan vierestä näennäisen tyynesti, kuinka hänen rakas poikansa ja puolisonsa ottivat vapaaehtoisesti vastaan julman rangaistuksen, jota he eivät olleet ansainneet; sen syynä oli ainoastaan kohtuuttoman mestarin henkilökohtainen pahantuulisuus.
* ~ * ~ *
Lucius oli menettänyt jotain itsestään Azkabanin ikipimeän ahdistuksen ja pimeän lordille toistuvasti tuottamiensa pettymysten myötä. Myöhään illalla, peiteltyään pelkoaan ja kipuaan nyyhkivän poikansa nukkumaan kuin pienen lapsen, Narcissa kaipasi lohduttavaa syleilyä itselleenkin, mutta tiesi toivonsa olevan turhan. Hänen jalkansa, jotka olivat kannatelleet vakaina porrasaskeleelta toiselle horjahtelevaa Dracoa, tärisivät nyt yhtäläisten jälkikouristusten vieminä, riipovien kirpaisujen syöksähdellessä joka askeleella koko hermoston pituudelta pitkin hänen runneltua kehoaan. Makuukamarin ovi oli raskas työntää auki.
Huonetta vallitsi alakuloinen hämärä. Mies istui selin ikkunaan, kuin kääntäen selkänsä vähäisimmällekin toivon valolle, ja kuullessaan vaimonsa lähestyvän hän ojentui tätä kohden, tukea anoen. Narcissa asteli lempeänä miehensä luo, veti tämän pään rintojaan vasten ja suuteli vaieten hänen päälakeaan. Lucius itki, itki kuten poikansakin, mutta ääneti. Hän likisti vaimonsa vasten itseään, tuekseen, selkärangakseen. Mies itki avuttomuuttaan, häpeäänsä, ylpeytensä tyystin menettäneenä.
Narcissa silitti miehensä pelon enemmän kuin kivun uurtamia kasvoja, silitti pitkiä, kiillottomaksi käyneitä hiuksia.
Minun täytyy laittaa kalaa huomenna päivälliseksi, hän ajatteli etäisesti.
Se vahvistaa tukkaa. Hän veti miehen seisaalleen ja talutti tämän sänkyyn. Luciuksen kävely oli kankeaa, arkaa. Narcissa tiesi omasta kokemuksestaan, kuinka jokaista lihasta särki, mutta toisin kuin Luciuksella, hänellä ei ollut varaa antaa kivulle valtaa. Silitellen voimattomuuttaan itkevää puolisoaan sylissään hän ajatteli sisartaan, joka luultavimmin todisteli parhaan kykynsä mukaan herralleen anteeksipyyntöään tämän kylmien, kalmankuulaiden raajojen välissä. Hän ei kadehtinut Bellan osaa – mieluummin hän kärsi kidutuksen nipistelevän jälkipoltteen kuin tuon kauhistuttavan valhenautinnon. Narcissa uskoi, että pimeän lordin ainoa nautinto syntyi ylivoimaisen vallan tunteesta.
Nyt kun Rodolphus oli poissa kuvioista, Bella kärsisi mitä tahansa tullakseen läheisemmäksi palvomansa miehen kanssa, juonitellakseen tiensä tämän sydämeen. Narcissa pudisti päätään pahoillaan sisarensa puolesta, niin vähän kuin tämä häntä nykyään miellyttikään. Bellatrix ei ymmärtänyt tehtävänsä mahdottomuutta – Voldemortilla ei ollut sydäntä. Pimeän lordi ei tunnistanut rakkauden tunnetta, ei edes Bellan hurjan palvonnan kohteena ollessaan.
Ohikiitävän tuokion ajan Narcissan mielessä vilahti säälin hiven molempia kohtaan.
Hän kyllä tunsi rakkauden kaikkivoipaisen huuman. Narcissa muistaisi ikuisesti hetken, jolloin Draco ojennettiin hänen ponnistuksesta yhä täriseville käsivarsilleen - pieni, liukas ja siloinen poika, joka parkui niin, että suonet pullistuivat näkyviin kaljun päälaen huipulla. Hän oli rakastanut poikaa sillä hetkellä niin että uskoi ratkeavansa tunteen voimasta, ja rakasti häntä yhä, enemmän kuin mitään muuta elämässään, jopa enemmän kuin puolisoaan. Silti Luciuskin oli hänelle rakas. Mietteissään hän silitteli miehen hiuksia ohimolta. He makasivat vaiti, sanomatta sanaakaan, mutta heidän ajatuksensa kulkivat samoja ratoja.
Sekä Narcissa että Lucius olivat toivoneet vain yhtä ainoaa asiaa siitä kauhistuttavasta hetkestä lähtien, jona tonttu oli kaikkoontunut heidän kallisarvoinen valuuttansa mukanaan, ja kuin jonkin säälimättömän vaa´an tasapainottamana pimeän lordi oli ilmiintynyt tilalle täydessä vihassaan. He olivat unelmoineet vallasta, voitonriemusta ja kunniansa palauttamisesta, mutta hetkessä he rukoilivat mielessään ainoastaan ulospääsyä tilanteesta, kaiken nollaamista, tietäen toivovansa täysin mahdotonta tapahtuvaksi. Potter oli vienyt mennessään heidän viimeisen mahdollisuutensa ansaita entinen asemansa takaisin, hyvittää menneet epäonnistumiset.
Lucius ei voinut ymmärtää, miten kaikki olikin mennyt niin karvaasti pieleen; missä vaiheessa itsevarmuus oli muuttunut epäröinniksi, usko asiaansa paljaaksi peloksi, sankaruus raukkamaisuudeksi. Mutta jos oli mahdollisuus valita, hän mieluummin nöyristeli elävänä kuin makasi haudassaan leuka arvokkaasti pystyssä. Bellatrix toki halveksi hänen heikkouttaan eikä peitellyt julkituoda mielipiteitään, mutta hän oli oppinut olemaan välittämättä. Heikko sysättiin syrjään, nujerrettuna muttei tuhottuna. Jo pitkän aikaa Lucius oli pitänyt tavoitteenaan hengissä säilymistä, ei enää voittajan asemaa.
Narcissa kuunteli miehen tasaantunutta hengitystä; Lucius oli vaipunut levottomaan mustaan uneen ilman vaimoaan. Hänen nukkuvilla kasvoillaan viipyili huoliryppyjä ja alahuuli vavahteli kuin pelokkaalla lapsella. Narcissa kiertyi kivuliaasti vasten miehen säpsähtelevää vartaloa, niin lähelle että tunsi nykivien lihasten sytyttävän uusia kärsimyksen kipinöitä särkevään kehoonsa, mutta pakottautui hyväksymään kivun. Se oli heidän yhteinen kipunsa, sellaisena sen jaksoi kantaa. Se mikä yhdisti, ei pystynyt erottamaan.
* ~ * ~ *
Oman huoneensa suuren pylvässängyn nurkassa peittoihinsa käpertynyt Draco hengitti pimeyttä ja hiljaisuutta. Lakanat olivat viileän kosteat, mutta äidin käden lämpö viipyili hänen poskellaan. Draco painoi kämmenensä samaan kohtaan säilyttääkseen lohdullisen tunteen pidempään. Hän muisteli kuin jotain hyvin etäistä tapahtumaa, miten olikaan ihaillut Voldemortia edellisen kouluvuoden alkaessa, miten ylpeäksi ja voitonvarmaksi oli itsensä tuntenut saatuaan suuren tehtävänsä itse johtajan kädestä, ohi kokeneempien kuolonsyöjien. Draco muisti, kuinka vakaasti oli luottanut siihen, että häntä valmisteltiin kunniaan, isänsä mennyttä arvoakin suurempaan. Hän oli kuvitellut olevansa tulevaisuuden johtohahmo, pimeän lordin oikea käsi. Hän oli nähnyt mielessään äitinsä ylpeyden ja isänsä kiitollisuuden hänen palautettuaan Malfoyn suvun romutetun kunnian.
Kuinka katkerasti se kaikki nyt polttikaan; todellisuuttakin enemmän kirvelsivät pettymyksen kyyneleet. Hän ei ollut pystynyt siihen, ei ollut pystynyt
mihinkään. Hän oli tarjoutunut innokkaana palvelukseen, mutta häneltä oli vaadittu jotain sellaista, johon hänen ei edes tarkoitettu pystyvän. Draco näki sen selkeästi nyt, ja se loukkasi hänen oikeudentuntoaan, mutta sitäkin enemmän se riipoi hänen nuorta ylpeyttään. Pimeän lordi ei ollut toiminut reilusti, hän ei ollut pysynyt sanassaan. Hän oli nauranut julman piittaamattomana Dracon surkealle epäonnistumiselle, edes kuvittelematta, että hän olisi oikeasti voinut toteuttaa tehtävän, jonka oli niin rehvakkaana ottanut vastaan. Hän oli pilkannut, häpäissyt ja nöyryyttänyt koko heidän perhettään, vaikka he olivat tehneet parhaansa. Satuttanut hänen äitiään, joka ei edes ollut tehnyt mitään.
Draco puristi silmänsä tiukasti yhteen ja tuijotti taas pimeään huoneeseen. Nyt hän toivoi ainoastaan, että Potter tekisi miehestä lopun. Sietämätön Potter, joka oli varastanut heidän kotitonttunsa ja paennut käsittämättömällä tavalla heidän käsistään, eikä vain yksin, vaan kaikki vangit mukanaan. Kosto tuntui paremmalta kanavoituna hänen omaan viholliseensa; toisin kuin pimeän lordille, Dracolle Potter oli pelkkä kiusankappale, ei vakavasti otettava uhka. Jollakin tapaa ajatus sai pojan tuntemaan itsensä mestariaan voimakkaammaksi.
Siitä ei kuitenkaan riittänyt kylliksi lohtua runnellulle, väsyneelle ja yksinäiselle nuorelle, joka kääriytyi peittonsa sisään, tyytyen pakon edessä sen valheelliseen turvaan. Hilliten lapsekkaan halunsa hiipiä äidin ja isän viereen nukkumaan Draco pakottautui ajattelemaan Potteria kumppaneineen, toivomaan kadehtien että edes he olivat päässeet pois, turvaan - jonnekin, johon hän itse läheisineen ei ollut pystynyt pakenemaan.
* ~ * ~ *
Tylypahkan linnassa juhlittiin äänekkäästi, mutta Narcissan juhlailo oli äänetöntä. Toisten riemuitessa vihollistensa kuolemasta he surivat menetettyjä ystäviään ja tottumuksen sanelemia liittolaisiaan.
Mikään kipu ei ollut voinut valmistaa Narcissaa siihen riipivään ahdistukseen, joka oli tuntunut fyysisenä kärsimyksenä hänen omassa runnellussa kehossaan; pelkoon Dracon puolesta, hänen rakkaan poikansa, oman pienokaisensa, jonka kohtaloa hän saattoi vain huolissaan arvailla. Se oli kaikkea kidutustakin kauheampaa, epätietoisuus ja huoli. Hän oli ollut mielihyvin valmis uhraamaan oman puolensa voiton vain nähdäkseen lapsensa vielä kerran, edes kuolleenakin. Hän olisi vaikka adoptoinut Potterin omaksi pojakseen, jos olisi sillä keinoin päässyt Draconsa luo.
Oli silkka onnenkantamoinen, että pimeän lordi oli tähdännyt häntä näpäysloitsullaan, että juuri hänelle oli tarjoutunut mahdollisuus tarkastaa pojan tila. Narcissa muisti, kuinka hänen epätoivonsa oli lähtenyt versomaan jälleen toiveikasta lohtua, kun hänen sileä kämmenensä oli liukunut pitkin pojan mustelmaista rintakehää ja tuntenut siellä odottamattoman elämän sykinnän.
Hän ei milloinkaan unohtaisi niitä kiitäviä minuutteja, jotka tuntuivat jähmettyneen kiinteäksi, pidätteleväksi massaksi heidän ympärillään, jos kohta kaikki muu maailma olikin räjähtänyt toimintaan; joiden aikana hän vain etsi, ja Luciuskin, sydämensä viimeisenä tavoitteena vain löytää rakas poikansa ennen kuin kaikki olisi lopussa. Kuolonsyöjiä murhattiin, listittiin surutta kaikkialla minne he katsoivatkin, ja minä hetkenä hyvänsä saattoi koittaa heidän vuoronsa. Soti vastaan kaikkea todennäköisyyttä, että hänen katseensa oli sattunut vahingossa osumaan sortuneen syvennyksen suojiin kyyristyneeseen hahmoon, jonka hiuksia tummensi niille langennut noki, pöly, veri ja lika, ja että he molemmat yhä olivat elossa hänen rutistaessaan poikansa syleilyynsä.
Draco, hänen kaunis, uljas nuori poikansa… Hän tuntui niin pieneltä, pelkältä laihalta rääpäleeltä nyt, murehti Narcissa mielessään, kun he istuivat kauimmaisen tupapöydän ääressä, toisista erillään, mutta silti enemmän, aidommin yhdessä kuin koskaan aiemmin.
Lucius oli seurannut hänen jäljessään, nostanut sanaakaan sanomatta pitkän poikansa olkaansa vasten ja kantanut sivuun taistelusta, ja hän oli seurannut miestään vaieten. Heidän taistelunsa oli jo päättynyt, kun he - sauvattomina, tarpeettomina, ulkopuolisina kaikelle tapahtuvalle - vetäytyivät portaikon suojiin ylemmälle käytävälle muun joukon pidättäessä henkeään viimeisen kamppailun toteutuessa. Sieltä heidät oli viimein löytänyt joku kiltalaisista, yhteen painautuneina, toinen toistaan suojellen.
Narcissa ei muistanut koskaan tunteneensa yhtä vahvaa kiintymystä ja rakkautta miestään kohtaan kuin heidän siinä istuessaan, kylmällä kivilattialla, Luciuksen kiertäessä käsivartensa heidän molempien ympäri ja kiittäessä katseellaan siitä, mitä vaimo oli tehnyt heidän perheensä hyväksi. Hän oli vain painanut otsansa miehen kaulalle, jatkanut poikansa likaisten suortuvien silittelyä. Pelon ja järkytyksen vaurioittama Draco ei ollut enää se ylpeä poika, joka vielä vuotta aiemmin oli tuntunut ylenkatsovan vanhempiaan. Vielä sittenkin, kun he olivat häpeilevinä ja heihin kohdistuneita moninaisia katseita vältellen liittyneet voittajien seurueeseen, Draco istui isänsä kainaloon käpertyen kuin pieni poika, kädet äidin ympäri kiedottuina.
Narcissa tiesi sisarensa kuolleen, hän oli nähnyt Bellan ruumiin kannettuna Voldemortin vierelle, eikä hän osannut edes surra. Hän tiesi, että tämä olisi vain riemuinnut saadessaan kunnian levätä salaisen rakastettunsa rinnalla, ja kaipaukseen sekoittui vain helpotusta ja etäinen lohdun aavistus siitä, että vastustaja oli kunnioittanut vihollisten ruumiita.
Tällaisesta taistelusta ei kukaan selvinnyt ehjin nahoin; jokainen osallinen kantaisi arpiaan, niin fyysisiä kuin henkisiäkin. Mutta Narcissa tiesi, että he tulisivat selviytymään, ja elämä korjaisi omansa jälleen. Lucius kääntäisi kelkkansa, sen hän oli tehnyt aiemminkin; he sopeutuisivat valtaväestöön suuremmitta vaivoitta ja voisivat jälleen elää rauhallista arkea kodissaan. Narcissa ei kuitenkaan kaivannut kartanoon; sitä hallitsivat liian monet synkeät muistot. Vaatisi aikaa ja melkoisia hengenvoimia palata sinne, kotiin. Paikkaan, joka ei ollut kyennyt heitä suojaamaan, jossa he olivat kokeneet kidutusta, nöyryytystä ja julkista häpeää. Sen kohtaaminen olisi raskas tehtävä heille jokaiselle, eikä hän halunnut vielä ajatella mitään muuta kuin sitä, että kaikista kauhistuttavista käänteistä huolimatta taistelu oli päättynyt niin, että hänellä oli yhä rakkaimpansa lähellään.
Ja se oli joka ikisen uhrauksen ja kärsimystä tuottaneen tappion arvoista. Heidän perheensä oli koossa ja elossa. Malfoyn perheen osalta sota oli ohi.
* ~ * ~ *
