Muumit, Matkalla maailmalla mukanaan eväslaatikko ja tarinoita kerrottavaksi, max. K-11

[Eeyore]

//Kupla palautti fandomin otsikkoon toimimattomasta alaotsikosta.

Vastuunvapaus: Kaikki kuuluu Tove Janssonille ja sarja YLE:lle, minä en tästä mitään rahallista korvausta saa.

Oma sana: Ajattelin tehdä uuden aluevaltauksen ja kirjoitella raapaleita muista fandomeista. Jottei tämäkin osasto alkaisi tursua minun tekeleitäni, päätin kerätä ne yhteen ja samaan topsuun, jonne näitä ilmestyykin tasaisen epäsäännöllisen väliajoin. Muumeista, totta kai.

******************************************************************************************

Nimi: Vaanimista
Ikäraja: S
Fandom: Muumit
Tyylilaji: Humor, triplaraapale
Paritukset: Ei ole.
Varoitukset: Jauraisu
Tiivistelmä: Jotain pientä ja punaista pilkottaa keskeltä ruohikkoa.

Oma sana: Uusi osastovaltaus! Ja Muumit ovat olleet minulle aina niin rakas aihe, että pakkohan heistä oli päästä kirjoittamaan ^^ Osallistuu Vuosi raapalehtien II:n.


Vaanimista

Punainen nuttura pilkisti korkeasta ruohosta liikkumattomana toisin kuin vienoisessa tuulessa heiluvat ruohonkorret; se oli ollut siinä jo koko aamupäivän ja vaikutti siltä, että oli tullut siihen jäädäkseen.

Ruohotasanteen ohikulkeva tie oli aivan tyhjä, mutta siitä huolimatta nuttura pysyi paikoillaan; se odotti ja odotti, ja pian sen odotus palkittiinkin. Nipsu saapui kävellen pitkin hiekkatietä hyräillen omaa säveltään ja ajatellen Muumimamman pannukakkuja, joita hänen teki kovasti mieli; hän vilkaisi oikealleen ja jatkoi matkaansa, mutta pysähtyi kesken askeleen kummastuneena.
"Mmh?" Nipsu kummasteli korvat höröllä; punainen ruohonkorsi? Sellaista ei joka päivä sattunutkaan tielle, joten tällainen harvinaisuus oli tarkistettava ja vietävä mukanaan, jos mahdollista. Ehkä Hemuli osaisi kertoa siitä enemmän.

Nipsu otti muutaman askeleen kohti ruohikkoa ja hyppäsi tien veressä olevan ojan yli; hän oli kaatua itse sinne, mutta hetken tasapainonhakemisen jälkeen sai pidettyä itsensä pystyssä.
Ruohikko kahisi Nipsu edetessä tasaiseen tahtiin kohti punaista nypykkää ja pian hän oli sen vierellä. Hän käänteli päätään puolelta toiselle kummastuneena ja pitkän arpomisen jälkeen lopulta tarttui nypykkään ja kiskaisi.

"Ruoho" ei ollutkaan ruohoa vaan Pikku Myylle kuuluva nuttura, ja tyttö itse kohosi jäykänyrmeästi ruohikosta Nipsun silmien tasalle kädet puuskassa.

"Myy!" Nipsu hämmästeli. "Sinäkö se olitkin? Mitä sinä teet?"

"Minä", Myy vastasi. "Minä vaanin."
"Vaanit?" Nipsu ihmetteli. "Mitä sinä vaanit?"
"Saalista, totta kai tyhmä!" Myy vastasi vihaisesti.
"Oi, saanko minäkin liittyä mukaan?" Nipsu kysyi innostuneena.
"Et, ja sinä häiritset minun tekemisiäni. Laske minut takaisin."

"Ai, no, hyvä on", Nipsu sanoi ja laski Myyn takaisin ruohikkoon, jonne se jäi istumaan ja tuijottamaan eteensä. Nipsu seisoi hetken aikaa Myyn vierellä, mutta kun tämä ei virkkanut mitään, päätti hän lähteä käymään muumeilla; vaaniminen oli muutenkin ihan tylsää, siinä piti koko ajan odottaa ja hänellä oli nälkä.

Mitähän Pikku Myy oikein vaanii? Nipsu mietti kävellessään kohti hiekkatietä, mutta unohtui ajattelemaan taas pannukakkuja.

Pian ruohotasanteelta kuului Nipsun rääkäisevä huuto: "Au Myy! Älä pure, sattuu!"

[Prunelli]

Luen todella harvoin Muumi-fanfictioneja, mutta nyt päätin lukea ensimmäisen Muumi-fanfictioni, ja kyllä kannatti!

Tykkäsin tästä todella paljon, sillä hahmot olivat juuri sellaisia, kuin heidät on lapsesta saakka muistanut, eikä luonteita oltu muuteltu. Kuvailusta tykkäsin ja muutenkin kokonaisuudesta Muumit ovat parhaita!

Eikai tämä ollut oneshot? Toivottavasti näitä tulee lisää.

[Eeyore]

Prunelli, kiitos hirveesti kommentistasi! Pyrin pitämään Muumit juuri sellaisina, kuin heidät olemme tottuneet näkemään, ehkä kuitenkin joskus hiukka eri ajatuksineen Hyvä siis, että onnistuin ^^ Tänne tulee aina tasaisen epäsäännöllisesti muumiraapaleita ja itse asiassa on miulla työn alla eräs pidempikin ficci

***

Nimi: Keväinen unelma
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Fluff, draama, huumori, tuplaraapale
Paritukset: Muumipappa/Niiskuneiti, Muumipappa/Muumimamma, Muumipeikko/Niiskuneiti
Varoitukset: Lievästi härskeistä unelmista.
Tiivistelmä: Kevät saattaa saada vanhempienkin hormonit hyrräämään.

Oma sana: Köh köh, no niin, eipä siitä sen enempää, ajatus se oli tämäkin Osallistuu Vuosi raapalehtien II:n.


Keväinen unelma

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta lämmittäen suloisesti kaikkia sitä palvovia, ja herätti talven yli uinuneet hormonit; sanottiin, että kevät oli rakkauden ja lämmön sekä unelmoinnin aikaa, ja aina yhtä piikikäs Pikku Myykin nähtiin loikoilevan läheisellä niityllä hymy kasvoillaan.
Muumipappa avasi uuden sivun sanomalehdestään ja hörppäsi kuumaa kahvia kupistaan; hän oli elänyt jo monta kevättä ja ollut niin pitkään naimisissa, että hormonit eivät enää hyrränneet samaan tahtiin ja puheet pehmoisista saivat hänet vain hymähtämään.

Iloinen kikatus herätti Muumipapan ajatuksistaan ja tämä laski lehteään alemmas; kuistilta näkyi loistavasti pitkälle niittyä, yli joenkin. Hetken aikaa Pappa kummasteli, että mistä ääni äsken oli lähtenyt, mutta huomasi sitten Muumipeikon ja Niiskuneidin kihertelevän talon lähellä.

Muumipappa ei moisesta kihertelystä enää perustanut, mutta hän oli onnellinen, että heidän poikansa oli löytänyt ansaitsemansa tyttöystävän; Niiskuneidillä oli kaunis otsatukka ja tämän nilkkarengas kimalteli kilpaa silmien kanssa. Tämän nauru oli heleää ja pyöreät, varsin täyteläiset muodot imartelevia sekä ajatuksia herättäviä; Papalle tuli mieleen Muumimamma ja hänelle muistui mieleen ne ajat, jolloin he olivat olleet nuoria ja jolloin pinkeä, Niiskuneitimäinen pyöreys oli saanut aikaan -

Muumipappa havahtui ajatuksistaan ja rykäisi palaten takaisin lehtensä pariin; naurun kuuluessa taas uudestaan hän vilkaisi poikansa heilaa ja huokaisi hymyillen.

Niin, ehkä kevät sittenkin oli unelmoinnin aikaa.

[Harriet]

Ihanaa, Muumiraapaleita lisää.<3

Pidin molemmista todella paljon, ne olivat ihan yhtä somia ja hassuja kuin muumien kuuluu ollakkin. Ensimmäinen pisti hihittelemään mukavasti. Nipsu ja Pikku Myy olivat juuri niin nipsumaisia ja pikkumyymaisia, kun voivat vaan olla. Ne ovat myös mun lempi hahmojani tästä fandomista, joten niistä saa kirjoittaa lisää. (;

Myös tuo toinen ilahdutti aitoudellaan. Ei ole ollenkaan vaikea kuvitella Muumipappaa mietiskelemässä tuollaisia asioita. Jotenkin niin herttaista.

Tahdon lisää ja kiitoksia tästä.

[Eeyore]

Jamie, täältä suolletaan lisää! Myy on kova ja Nipsu tohelo, molemmista on aivan ihana kirjoittaa ^^ Ajattelin tähän seuraavaan vain ottaa vähän erilaisempaa näkökulmaa, ja eri henkilön silmin

***

Nimi: Valoisa sydän, kuohuava luonne
Ikäraja: S
Tyylilajit: Angst, raapaleita ja tuplaraapaleita
Paritukset: Jonkinasteinen Meri/Majakanvartija/Majakka
Haasteet: Vuosittainen raapalehaaste II
Yhteenveto: Meri vaikutti laskeneen päänsä sinä yönä.

Oma sana: Muumit <3 Kuten aina ennenkin. Tuossa syyslomaa edeltävällä viikolla aloitettiin siskon kanssa Muumi-maratoni (kun kipeitä oltiin, tää on perinne :'D) ja kahlailtiin joka jakso läpi. Sain ihan mielettömiä inspiraatioita joistain letkautuksista ja tällainen syntyi sitten majakka-jaksoista. Majakanvartijan näkökulmasta, kuten varmasti tekstistä voikin päätellä.

***

Valo syttyi tavalliseen tapaansa ja lamppu alkoi pyöriä osoittaen valoa kahteen vastakkaiseen suuntaan. Meri pauhasi vasten rantakallioita kuuluen ylös torniin saakka, ja minä seisoin ikkunan ääressä pieni hymy huulillani. Veden voima pumppasi eloa kehooni ja valo toi tuikkeen silmäkulmiini.

En ole nähnyt laivoja muutamaan viikkoon, mutta tiedän silti tekeväni tärkeää työtä. Sehän tarkoitukseni olikin, etteivät laivat tulleet liian lähelle kareja ja petollisia, vedenalaisia saaria. Ne tulivat esiin aina laskuveden aikaan, mutta nyt ne odottivat uhrejaan vaahtoisten aaltojen alla.

Pyyhkäisin ikkunaa ja värähdin sen viileästä kosketuksesta. Tänä yönä pitäisi lämmittää leivinuuniakin, ja vetää taas yksi viiva sen kylkeen. Niin kuin aina.

***

Ei laivan laivaa Mikkelinpäivän jälkeen.

Seinä oli alkanut tummua kirjoitusteni valtavasta määrästä. Toiselle puolelle uunia olin vetänyt hiilellä viivoja tukkimiehenkirjanpidolla majakkasaarella vietettyjen päivien määrän muistamiseksi. Kuinka monta viivaa, kuinka monta yksinäistä vietettyä päivää...

Meri ei enää tuntunut samalta ja majakkakin vaikutti etääntyneen minusta. Aina ennen se oli saanut mieleni paremmaksi, turvannut oloni, mutta nyt se tuntui kääntäneen valonsa pois minusta. En ollut viikkoon jaksanut nousta valotorniin yöllä ja sytyttää lamppua, sillä mitä hyötyä siitä edes olisi ollut näin hyljeksityssä paikassa.
Tyrskyt eivät ruokkineet intohimoani, tuuli ei tuonut seuraa nurkkiin ja tunsin menettäneeni paljon. En enää edes muistanut, miltä kahvi maistui.

Istuin alakerran nurkassa useita tunteja päivässä, en siivonnut, en syönyt kunnolla. Syksyiset sateet olivat saapuneet, mutta meri ei niistäkään huolimatta kuohunnut entisellä tavalla. Tiesin, ettei minusta enää ollut tähän.

Sinä yönä pakkasin pienen reppuni täyteen tavaroita, joita minulla ei ollut kovin paljoa. Ovi sulkeutui hiljaa naristen enkä katsonut rantaan vievällä tiellä taakseni. Hengitykseni höyrysi jo hieman pakastuneessa yössä ja kurkussa tuntui veresliha työntäessäni venettä merille. Airoista lähti tuttu nariseva ääni, niiden maali halkeili, ja tunsin tikkujen porautuvan kuivaan ihooni. Viileä, suolainen ilma kolotti vanhaa selkääni ja tiesin jalkojani pakottavan siellä, minne lopulta päättäisin matkani.

Meri vaikutti laskeneen päänsä sinä yönä.

***

Veneen keula rapsahti hiekkaan ja pikkukiviin, ja minä loikkasin vain nilkkoihin ulottuvaan veteen. Vedin veneen paremmin rantaan, sidoin köyden läheisen kiven ympärille ja astuin peremmälle saarta nöyränä. Tiesin olleeni liian kauan poissa, liian kauan halunnut olla ajattelematta paikkaa, jota sentään ennen kutsuin kodikseni.
Nostin katseeni vastahakoisesti ja vilkaisin majakkatornin ylintä kerrosta. Jo kauas alas näki, kuinka lasi-ikkunat olivat tummuneet aikojen saatossa ystävän lähdettyä sieltä kerran pois. Vieläköhän merkintäni näkyivät uunin muurissa?

Rannan läheisyydessä kasvoi kuusia, varsin riutuneita sellaisia. Puutavaraa oli joka tapauksessa tarpeeksi hieman vetoisan mökin rakentamista varten.

Minua hävetti liikaa, jotta olisin voinut enää nousta majakkatorniin johtavaa tietä ylös.

***

Nousin portaat hitaasti, monien vuosien jälkeen. Muistin jokaisen portaan narahduksen ulkoa, jokaisen painauman ja kolhun. Takanani kuuluivat kevyemmät ja nuoremmat askeleet, jotka seurasivat minua päättäväisesti. Minun oli pakko hymyillä; viime kertaan verrattuna tunsin oloni täyteläiseksi ja... niin, seuralliseksi.

Hivelin lampun kupua varovaisesti, huoneisto tuntui toivottaneen minut tervetulleeksi. Muumit olivat toivoneet näkevänsä majakan valon ja siksi lähteneet soutamaan yönselkään. Olin luvannut sytyttää lampun, mutta käteni tärisivät niin pahasti, ettei siinä oikein tullut mitään.

Ranteeni ympärille ilmestyi pieni, viileä käsi ja minä vilkaisin Touhton suuriin silmiin. Tärinä lakkasi vähitellen ja vedin syvään henkeä ennen vivun vääntämistä.

Kuohuavaa luonnettani valaisi jälleen sydämeni valo.

[Eeyore]

Nimi: Jäinen surullisuus
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Angst, triplaraapale
Alkuperäisteos: Muumit
Päähenkilö/paritukset: Mörkö/Ei parituksia
Varoitukset: Surullisuus.
Haasteet: Vuosittain raapalehaaste II
Tiivistelmä: Minun oli kylmä.

Oma sana: Lapsena Mörkö oli jostain kumman syystä ehdoton suosikki muumihahmoista ja myöhemmin siihen joukkoon tuli Myykin. Minua on aina kiehtonu Mörön yksinäisyys ja sen kylmyys, ja ajattelin kirjoitella nyt mietteitäni - jälleen kerran - ylös.


Mörkö PoV.

Minun oli kylmä. Ei sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta tunsin silti kylmyyttä sisälläni. Se ei johtunut ilmastosta, ei, vaan yksinäisyydestä. Minulle yleensä huudettiin, minua paettiin ja minua pelättiin. Tahdoin kertoa kaikille, ettei minussa ollut mitään pelkäämisen aihetta, mutta puheeni oli pelkkää örinää. Joskus, kun minua oikein itketti, pakenin lähelle yksinäisiä vuoria ja huutoni kaikui pitkin laaksoa. Se, jos mikä, sai pelon nousemaan kaikkien niskaan.

Tuli ei lämmittänyt minua - se oli lähinnä visuaalinen tunne, joka minut valtasi. Hullaannuin liekkien kauniista tanssimisesta ja tahdoin liittyä niiden ilonpitoon, mutta aina kun yritin astua niiden luokse, ne pakenivat. Olin liian kylmä.

Pilasin kuulemma kauniin keskitalven kokonkin. Se ei ollut minun tarkoitukseni, mutta minua siitä syytettiin. Kuulin sympatian äänen jossain lähellä, mutta huomasin sen olevan ennemminkin sääliä kuin oikeaa pahoillaan oloa.

Törmäsin erään kerran kauniiseen lumihevoseen. Tiesin, ettei se olisi kavahtanut minua tai jäätynyt kylmyyteni vuoksi, se olisi ollut minun ystäväni oikeasti. Pian paikalle kuitenkin ilmaantui ihminen ja tämä sanoi hevosen kuuluvan Lumikuningattarelle. Sille pahuudelle, joka jäädytti katseellaan ja käytti hevosta vain kerran ratsastaakseen. Minä olisin pitänyt hevosen kylmänä, en olisi antanut sen sulaa.

Kerran olen saanut hyväksyntää, tuolta kerman väriseltä pyöreältä otukselta. Se ojensi minulle kauniin muotoisen esineen, mutta kun otin sen vastaan, kylmä siirtyi tuohon otukseen. En kuitenkaan välittänyt muiden huudoista, rakastuin esineeseen niin paljon, että lähdin paikalta hymyillen sisäisesti ja ulkoisesti.

Muistan toisenkin kerran, kun tunsin tulleeni hyväksytyksi. Silloin minä pelastin erään punapäisen pienen otuksen hengen. Se oli jäänyt liekkien keskelle ja pökertynyt. Minä yritin jälleen kerran päästä lähelle tulta, mutta lämpö pakeni luotani ja kohta huomasin maassa makaavan mytyn. En välttämättä olisi välittänyt siitä, mutta mytty oli mitä ilmeisimmin rakentanut minun näköishahmoni. Se valitettavasti vain tuhoutui tulessa.

Muuten kuljen yksinäisessä maailmassani ilman ystävää. Joskus yritän kutsua itselleni seuraa, mutta huutoni pikemminkin karkottaa kaikki luotani. Miksi, kun se kerran ei ole tarkoitukseni?

[Glorisablet]

Slurp, nams, muumiraapale ketju Eeyorelta. Lisättiin suosikkilistaan porttiavaimeksi Muumilaaksoon.

Muumilaakson tarinat pyörivät kokoajan lapsuudessani videoissa ja olivat Muskettikoirien ohella suosikkipiirrettyjäni, kunnes edellämainittu alkoi kiinnostaa. Varhaisteininä löysin muumit uudestaan palatessani unohtuneiden vhs-kasettien pariin. Vuosienkin jälkeen kyseisessä lastenohjelmassa on jotain, mihin ei ikinä kyllästy. Sympaattiset hahmot, joista Noita, Nipsu, Haisuli ja Pikku Myy ovat suosikkejani.

Alkoi tehdä mieli katsoa Muumeja Youtubesta tai ostaa pari dvd:tä. Sinä kirjoitat sympaattisesti Tove Janssonin hahmoista. Ovat juuri samanlaisia sööttejä, lutuisia ja hellyyttäviä karvapalleroita kuin piirretyssäkin. Hymyilyttää lukiessaan erilaisillakin genreillä varustettua ketjua. Myystä, muumiperheestä, majakanvartijasta ja Nipsusta. Onpahan jotain päivänpaisteista luettavaa tietynlaiseen fiilistelyyn. =)

Ehdottomasti lisää muumiraapaleita koti-iltojen höysteeksi! <3

[Muuttolintu]

Voi... tekisi mieli ihan hirmuisesti antaa oikein kunnon hali majakanvartijalle ja mörölle !  Kirjoitit heistä aivan sydäntäsärkevän ihanasti, ja kaikki tuo surullisuus ja melankolisuus iski minuun. Erityisesti pidin tuosta majakanvartija -raapaleesta, sillä se sattumoisin on yksi lempi muumijaksoistani ❤ mistä muistuikin mieleeni, että pitäisikin katsoa se taas joskus lähiaikoina...
Luin myös nuo alun iloiset Niisku ja Pikku Myy ymym. raapaleet jotka olivat nekin todella ihania, mutta to be honest, jotenkin pidin enemmän näistä jälkimmäisistä juuri sen angstisuuden takia - angsti on aina vaikuttanut minuun tuntuvammin kuin mikään muu.
Kaikesta huolimatta pidin kovasti, ja toivon että jatkat näitä.

[Sielunsyöjä]

Kaikki olivat tarinoissa hyvin omia itsejään, eikä persoonia oltu muunneltu.
Nipsun ja myyn sekoilut olivat hauskoja kuten aina ja mörkö sopivan ankea.
Enpä olisi möröstä kyllä ekana keksinyt tuota puolta katsoa <3