Nimi: Sateenvarjoklovni
Kirjoittaja: Hucca
Beta: Narina
Tyylilaji: fluffy, huumori, ymsyms
Paritus: Sirius/OC ( sivussa James/Lily, Remus/OC ja Peter/OC )
Ikäraja: Korkeintaan K-11
Summary:
”Fallon Kingston, luihuisesta”, tyttö esittelee itsensä.
Disclamer: Kelmit ja osa tylypahkan opettajista kuuluu Rowlingille. Fallon kuuluu minulle, muahahah...
------------------------------------------------------------------------------------
SATEENVARJOKLOVNI
1.luku Anteeksi en puhu ääliötä
Dripdrop dripdrop piumpiumpom pimpompim, sadepisarat putoilevat hiljalleen maahan. Katselen niitä tylsistyneenä ja huomaan melkein nukahtaneeni. Pääni roikkuu hartioideni välissä, ja mustat hiukseni ovat valahtaneet kasvojeni eteen. Nostan päätäni katsellakseni ympärilleni. James röhnöttää sohvalla ja kuorsaa hieman kovaäänisesti - tai no oikeastaan todella kovaäänisesti - ja Peter ja Remus pelaavat velhoshakkia. Koko oleskeluhuone on tyhjä lukuunottamatta meitä. Kaikkialla on aavemaisen hiljaista. Ainoa ääni tulee takasta tulen yrittäessä epätoivoisesti jatkaa palamistaan, vaikka kaikki puut ovat palaneet jo ajat sitten ja muuttuneet hiiliksi takan pohjalle. Pientä rätinää saattaa vielä erottaa tulen etsiessä edes pientä puunpalaa, jottei liekki sammuisi.
Haukottelen kovaan ääneen ja kampean itseni kiviselle ikkunalaudalle. Tökin ikkunalasia sormillani, jotten tylsistyisi täysin vaikkakaan tämä aktiviteetti ei kauheasti mielenkiintoani herätä. Ulkona on aivan pimeää. Voin myöntää, että en uskaltaisi astua pihalle sillä hetkellä jalallanikaan. Siis ties mitä örkkejä siellä hyökkäisi tälläisen viattoman poikarukan kimppuun. Tökin lasia hieman kovemmin, aivan kuin olisin odottanut sen antavan periksi.
”Ööh Anturajalka, mitä sä teet?”, James kysyy kasvoillaan ilme, joka selvästi viestitää, että hän ajattelee minun seonneen.
Virnistän ja näytän hänelle kieltä. En jaksa vastata, koska yksinkertaisesti suuni ei aukea, vaikka yritän. Suljen silmäni ja vaivun puoliuneen.
Näen unta, jossa peikko jahtaa minua metsässä, väistelen sen miekaniskuja. Äkkiä peikko yrittää survaista miekkansa suoraan vatsaani, väistän... PAM!
Herään ja huomaan pudonneeni ikkunalaudalta. Remus, Peter ja James ovat tukehtumaisillaan nauruun ja äskettäin niin hiljainen oleskeluhuone täyttyy heidän röhkivästä naurustaan. Luon kasvoilleni nyrpeän ilmeen, mutta en voi pidätellä naurua, joten räjähdän itsekkin nauramaan. Vesi alkaa valua silmistäni ja vatsaankin koskee, mutta nauru ei ota loppuakseen. Remus lopettaa ensimmäisenä ja siten muidenkin on helpompi lopettaa. Nousen kankeasti ylös ja venytän itseni pitkäksi. Puuskahdan kovaäänisesti ja ravistelen hiuksiani, jotta saisin ne takaisin ruotuun.
”Nukkumaan nyt samantien ja heti paikalla”, sanoo Remus yleisellä äitimäisellä äänellään.
”Kyllä äiti”, vastaamme Peterin ja Jamesin kanssa kuorossa ja raahaudumme hitaasti kohti portaita.
Kuten aina, juoksemme Jamesin kanssa kilpaa rappuset ylös ja päästyämme makuusalin ovelle olemme niin hengästyneitä, että ainakin oma hapensaantini vaati kohtuuttoman paljon ponnisteluja. Remus tuhahtaa takanamme ja ojentaa kätensä välistämme työntääkseen oven auki. Marssin ovesta sisään ja heitän matkalla paitani lattialle. Rojahdan sänkyyn ja ennen kuin huomaankaan, vaivun uneen.
”Töttöröhöömörööhököö!” kantautuu ääni vierestäni aivan liian aikaisin aamusta.
Tunnistan äänenen omistajan Jamesiksi ja yritän huitaista tätä kädelläni kasvoihin, mutta harmikseni tämä ehtii nopeasti väistää. Murahdan äänekkäästi noustessani ylös, etsin hetken paitaani ja puen sen päälle. Mihin ihmeeseen se James ehti hävitä? Varmaan lähti jo Remuksen ja Peterin kanssa aamupalalle, senkin rohmut. Minun kuuluu aina saada eniten paahtoleipiä!
Rynnistän käytävillä tönien tontun kokoisia ekaluokkalaisia, mutta mitäs ovat niin pieniä. Puuskutan jo kovasti päästessäni suureen saliin, hidastan vauhtia ja kävelen arvokkaasti sisään ovista. Höh kukaan ei katso minua.
En huomaa salin lattialla lojuvaa kirjakasaa, vaan kaadun kovaäänisesti rämähtäen kovalle kivilattialle. Koko sali puhkeaa raikuvaan nauruun, muutamat luihuiset taputtavat ja viheltävät ilkkuen. Kuinka noloa, ajattelen.
Nousen ylös ja ja sanon vimmastuneena: ”Katsotaanpa kuinka lujaa nauran, kun joku teistä kaatuu.”
Istun Remuksen viereen rohkelikkojen pöytään ja kahmaisen isolta vadilta kymmenen paahtoleipää. Mätän niiden päälle kinkkua, juustoa, tomaattia, kurkkua ja kaikkea mahdollista mitä löydän. Mumisen tyytyväisenä ja tungen ensimmäisen leivän suuhuni. Suuni ei oikein veny tarpeeksi leivän kokoon nähden, mutta urhoollisesti saan sen tungettua suuhuni ja nielaisen sen koväänisesti kurkusta alas.
”Kuinka monta sä olet jo syönyt”, kysyn epäluuloisena Jamesilta ja luon tähän ainutlaatuisen haukan katseeni, jota kaikki pelkäävät. No ehkeivät ihan kaikki, mutta kuitenkin.
James ei kykene syömiseltään vastaamaan, vaan yrittää mumista jotain epämääräistä.
En ymmärrä hölkäsen pöläystä, siis haloo en puhu ääliötä. Remus tulee hätiin ja tulkkaa, että James on syönyt viisi paahtoleipää. Nyökkään vakana ja otan lautaselleni muutaman paahtoleivän lisää.
Hei en tiennyt, että Remus puhuu ääliötä...
Työnnän suuhuni paahtoleipiä paahtoleipien perään, kunnes aivan puun takaa ne rupeavat pyrkimään ulos vatsastani. No en kyllä oksenna tänne! Nousen pöydästä ja juoksen ulos suuresta salista kättä suun edessä pitäen. Pääsen juuri ja juuri tyhjälle käytävälle, kun paahtoleivät suorastaan hyökkäävät ulos sisuksistani. Kroppani kramppaa hetken ennen kuin kaikki pienetkin ruuan rippeet on imetty minusta pois. Mitenköhän saan tämän pois täältä? Ennen kuin ehdin ajatuksissani pidemmälle, kuulen takaani hiljaisen äänen. Oksennus häviää, ja käännyn katsomaan taakseni. Edessäni seisoo tyttö. Hänellä on pitkät ruskeat hiukset ja kauniin siniharmaat silmät.
”Fallon Kingston, luihuisesta”, tyttö esittelee itsensä.
Ennen kuin ehdin sanoa mitään tyttö jo jatkaa: ”Ei tarvitse mainita kuka olet, se on tiedossa. Oliko se Sirius Pöntöistä Pöntöin vai Sirius Ääliöiden Kuningas?”
Katson tätä Fallonia ja yritän luoda kasvoilleni ilmeen, joka viestisi, että olen lopen kyllästynyt. Epäonnistun ja joudun siten vastaamaan: ”Se on Sirius Musta, neiti Kingston.”
Tyttö ei vastaa mitään, katsoo vain minua kauniilla silmillään. Tämä kääntyy ympäri ja katoaa kulman taakse. Uh, mikä pakkaus!
”KUUTAMOO, SARVIHAARAA, MATOHÄNTÄ!” huudan pinkoessani sisään oleskeluhuoneeseen.
Kaikki kelmit, lukuunottamatta minua tietenkin, istuvat takan edessä tekemässä läksyjä. Tai, noh, James ei tee läksyjä tämä vain leikkii kynällä ja esittää - Remuksen mieliksi katsokaas.
”Mitä nyt?” James kysyy kiinnostuneena.
”Kuulkaas näin yhden tytön ja se oli tosi hyvännäköinen. On pakko saada se!” selitän innoissani.
”Lemmentohtori palveluksessanne, mikä tytön nimi oli ja mistä tuvasta”, James vastaa.
Tuhahdan, ihan kuin ottaisin neuvoja vastaan Jamesilta, tämä on jahdannut Lilya kohta kuusi vuotta, eikä pienintäkään tulosta ei ole havaittavissa.
”En ota neuvoja vastaan hemmolta, joka on jahdannut tyttöä liki kuusi vuotta tuloksetta. Kuutamo auta! Tytön nimi oli ööh odottakaas mikäs se oli, aivan aivan Fallon Kingston ja nöh luihuisesta”, lausun viimeisen sanan hyvin vastahakoisesti ja huomaan nyrpistäväni nenääni samaan aikaan. James mulkaisee minua leikkisästi kommenttini vuoksi, mutta ilme ei kauaa hänen kasvoillaan pysy. James on aivan liian utelias suuttuakseen tällä hetkellä.
”Niin niin ja tiedättekö hänet, hänella on ruskeat hiukset, sellaiset pitkät, tiedättehän, tai siis Sarvihaara ainakin kun ne on vähänkuin Lilyllä, mutta pidemmät tai äh jotain sinnepäin. Silmät on sellaisseet siniset kuin taivas, mutta kauniimmat eikun joo tai joo”, selitän niin lujaa, että puheeni kuulostaa peikon muminalta.
”Anteeksi en puhu ääliötä”, James vastaa närkästyneenä.
Uskomatonta, juurihan minä sanoin, että hän puhuu ääliötä. Matkijapukkiii kaakattaaa!
”Anteeksi sanoitko luihuisesta?” Remus kysyy epäuskoisena.
”Kyllä ja minä haluan hänet”, vastaan ja virnistän.
