Taivas leimahti silloin vihreänä
Kirjoittanut: Lila
Tyylilaji: draama, oneshot, jonkinlainen AU
Ikäraja: K-11 // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
Varoitukset: hahmon kuolema
Taivas leimahti silloin vihreänä
Harry Potter nopeutti askeltaan. Hän vilkuili taakseen, vaistosi jonkun – tai joidenkin – lähestyvän. Hänen ympärillään pimeä metsä oli kuitenkin hiljainen – ei eläinten rapinaa, ei tuulen kahisuttamia lehtiä. Vain hänen omat askelensa rahisivat hiekkatiellä ja hän yritti edetä hiljaisemmin.
Häntä seurasi velho. Harry tiesi, että tällä kertaa se oli todellista – hän ei ollut vain vainoharhainen. Hän puristi taikasauvaansa kaapunsa taskussa ja pidensi yhä askeltaan. Kuka häntä seurasikin, ei tahtonut hyvää. Luultavasti se oli ministeriön velho, Harry arvasi synkkänä. Mutta miksei tämä ollut jo tainnuttanut Harrya? Mitä seuraaja odotti?
Harry katsoi taakseen – ei mitään, ei ketään. Hän käänsi katseensa jälleen kulkusuuntaansa – ja havaitsi liikettä edessään tiellä, melkein pimeän verhon näkymättömissä.
Harry pysähtyi ja kohotti sauvansa nopeasti liikkeen suuntaan. Ajatus oli jo melkein valmis, loitsu valmiina puolustamaan miestä hyökkäykseltä.
”Kuka olet? Näyttäydy” kireä käsky rikkoi painostavan hiljaisuuden. Seuraaja ei vastannut. Harry osoitti edelleen sauvallaan. Hän ei taikonut heti – oli kuitenkin pieni mahdollisuus, että se olisi ystävä ja ystävät olivat harvassa näinä aikoina, joten heitä ei saanut tuhlata.
Sekuntien päästä vastaus kuului hiljaisena henkäyksenä, ”Harry, minä vain. Hermione.”
Harryn leukaperät kiristyivät. Hän jännitti sauvakätensä toimintavalmiuteen. Hän hengähti kärsimättömänä ja osoitti sauvallaan entistä ystäväänsä, ”Astu esiin.”
Hermione otti hallittuja askelia Harry kohti ja tullessaan Harryn näkökenttään hän huomasi myös naisen puristavan kädessään sauvaa, joka oli suunnattuna Harryyn. Ilme naisen kasvoilla kuvasti silti jotakin muuta kuin aikomusta pidättää Harry. Kaksi vuotta sitten viimeksi Harry oli nähnyt naisen: Hermione näytti kuitenkin vanhentuneen vähintään viisi vuotta ja hänen yllään oli taikaministeriön univormu, aivan kuten Harry oli arvannutkin. Nainen pudisti pienesti päätään.
”Voi Harry...” Hermione sanoi surullisena, ”Mitä sinä teet? Mitä sinä olet tehnyt? Miksi? Voldemort on mennyttä, luovuta jo.”
Harry ei halunnut kuulla sellaista eikä hänen tarvinnut kuulla sellaista. Hermione ei merkinnyt miehelle mitään. Oikeastaan kuraverisestä olisi parempi päästä eroon. Oikeastaan Harry halusi varmistaa, ettei hänen kumppaninsa kuollut turhaan – kostaa ällöttävän puhtoiselle ja naiiville naiselle, joka luuli taistelevansa hyvän puolesta, jonka ystävien syytä oli Voldemortin kuolema.
”Tiedän mitä varten tulit”, Harryn ääni kalskahti teräkseltä, ”Enkä lähde mihinkään. Vanhasta ystävyydestä – lähde heti tai tapan sinut.” Hermione ei kuitenkaan ollut itse tappanut Pimeyden Lordia, ehkä veren ei tarvitsisi valua turhaan.
Hermionen silmät levisivät hetkeksi. Harry näki naisen ilmeen kovettuvan, kun tämä kovetti itsensä tehdäkseen sen mitä hänen täytyi. Harry sääli hiukan naista – tämä luuli yhä vanhan ystävyyden merkitsevän jotakin. Hän luuli yhä tuntevansa Harryn. Ja ennen kaikkea, tämä luuli yhä voivansa jotakin Harrylle.
”Harry Potter, teidät on pidätetty syytettynä murhista, kidutuksesta ja pimeyden voimien harjoittamisesta. Luovuttakaa sauvanne heti tai joudun tainnuttamaan teidät”, Hermione puhui nyt tiukalla virkaäänellä ja astui sauva määrätietoisesti koholla kohti Harrya, joka ei perääntynyt tai laskenut suojaustaan.
”Et sinä minua pidätä, Hermione”, Harry totesi.
”Laske heti sauvasi! Se on nyt loppu”, Hermione jatkoi virkaäänellä. Harry otti askelen oikealle, Hermionen sauva seurasi häntä, ”Pysähdy ja luovuta sauvasi!”
”Ei viitsitä teeskennellä, et sinä minua pidätä”, Harry totesi kylmästi naurahtaen ja kiersi edelleen naisen toiselle puolelle. Hermionen sauva värähti.
”Luovuta jo, me voitimme”, naisen ääneen palasi jälleen hänen oma sävynsä, joka kuulosti inhoavalta.
Harry nauroi. Vihdoin tuo äänensävy.
”En ollut uskoa tätä ennen kuin nyt”, Hermione pudisteli päätään ja tuijotti silmät leimuten miestä. Harry tunsi naisen kuitenkin liian hyvin – tämän äänessä kalskahti inhon lisäksi suru, ”Sinä se tosiaan olet, mutta en tunne tuota Harrya. Murhaaja! Miten saatoit?”
”Et ole tainnut koskaan tuntea minua, Hermione”, Harry myönsi ja naurahti huvittuneena. Leikki loppuisi pian. Naisen sauvan päästä singahti pieniä kipunoita, hän oli järkyttynyt, tai vain vihainen.
”Ei Harry, minä tunsin sinut”, Hermionen äänen suru työntyi vihan ohitse ja Harry tuhahti, ”Harry, lähde nyt mukaani niin voin auttaa sinua. Kaiken voi vielä korjata.”
”Tuota et usko itsekään”, Harryn ääni oli hiljaisen huvittunut.
”Harry! Tuo et ole sinä, sinä et ole tuollainen! Katso itseäni. Anna minun auttaa sinua.”
”En lähde ministeriöön. Enkä tarvitse apuasi.”
”Olet hukannut itsesi, anna minun auttaa sinua”, Hermione rukoili. Naisen silmät kiiltelivät yhtäkkiä – kostuneina.
”Olet säälittävä, luulet että sinä ja ministeriö valvotte taikamaailman turvallisuutta ja taistelette tässä hyvien puolella, mutta ei ole mitään hyvää ja pahaa. En tarvitse kenenkään apua, sinä tässä tarvitset apua. Näkisit kumpi on oikeassa, Pimeyden Lordi vai ministeriö. Näkisit totuuden.”
Hermione katsoi vanhaa ystäväänsä kyynelsilmin. Hän veti henkeä ja sanoi:
”No, minä yritin. Olen pahoillani, mutta et anna minulle muuta mahdollisuutta. TAINNUTU! ”
Avada Kedavra. Ajatus oli sekunnissa ajateltu ja Harryn sauva räjäytti vihreän valosuihkun kohti ministeriön noitaa.
Vihreä valosuihku osui kohteeseensa ensimmäisenä. Punainen olisi osunut Harryyn, ellei mies olisi hallinnut salamannopeaa kaikkoontumista. Ilmaantuessaan jälleen näkyville metrin päähän aiemmasta paikastaan Harryn silmät jäivät kuin tylsistyneinä seuraamaan vihreänä hohtavaa ruumista, joka kaatui maahan rusahtaen. Hermionen silmät jäivät tuijottamaan mustalle taivaalle kostuneina. Harry naurahti hiljaa – typerä nainen, tietenkään hän ei tajunnut omaa parastaan. Jossakin hyvin syvällä Harryn rinnassa läikähti jotakin. Mies pyyhkäisi tuntemuksen sivuun.
Taikasauva suuntasi seuraavan loitsunsa yötaivaalle, ”Kalmokalvaus!”
Ja viitan hulmahduksessa metsä oli jälleen äänetön.
