Author: Haava
Beta: Ei varsinaisesti, muutama tämän on lukenut läpi ja silleen.
Genre: draama kai lähinnä, pitäisi olla oma sana sellaiselle höppänälle iloiselle seikkailukertomukselle :'D
Hahmot: Mariella, Elena ja Jaspar
Rating: S
Summary: And
Sometimes I wish
Sometimes I wish I was like Mariella
She got some prittstick
And she glued her lips together
So she never had to speak
Never had to speak
Never had to speak
People used to say she's as quiet as a mouse
She just doesn't make a peep
She marched to her wardrobe
And threw away the colour
Because wearing black looks mysterious
But it didn't impress her mother
She wanted to dress her baby
In patterns and flowers
But Mariella just crossed her arms
And so she cried for hours
Mariella, Mariella
My pretty baby girl
Unglue your lips from being together and
And wear some pink and pearls
You can have your friends 'round
And they can stay for tea
Won't you just try to fit in please
Do this for me
But Mariella just crossed her arms
As she walked up the stairs
And she went into her bedroom
And she sat on her bed
And she looked in the mirror
And she thought to herself
"If I wanna play, I can play with me
If I wanna think, I'll think in my head"
At school, Mariella didn't have many friends
Yeah the girls they all looked at her
And they thought she was quite strange
And the boys they're not really into girls at that age
And the teachers, they thought Mariella was just going through a phase.
But Mariella just smiled as she skipped down the road
Because she knew all the secrets in her world
Yes, she always got the crossword puzzle right everyday
And she could do the alphabet backwards
Without making any mistakes
Mariella, Mariella
Pretty, pretty girl
Mariella, Mariella
Happy in her own little world
Happy in her own little world
And she said
Yeah I'm never ever ever ever ever ever
Ever ever ever ever ever ever ever
Yeah I'm never ever ever ever ever ever
Ever ever ever ever ever ever ever
Yeah I'm never ever ever ever ever ever
Ever ever ever ever ever ever ever
Gonna unglue my lips from being together
She said I'm never ever ever ever ever ever
Ever ever ever ever ever ever ever
Yeah I'm never ever ever ever ever ever
Ever ever ever ever ever ever ever
Ever ever ever ever ever ever ever ever ever
Gonna unglue my lips from being together Disclaimer: Mariella on Kate Nashin, suurin osa sanoituspätkistä Ultra Bran, yksi pieni lainaus Anssi Kelan ja loput sitten minun.
Warnings: Ei.
A/N: Eli siis, viime vuoden nanoni. Voisin väittää, ettei tällainen teksti saa kovin paljon lukijoita täällä, mutta toivon kovasti olevani väärässä. Tämän ilmestymisestä ylipäänsä saa syyttää
Oi Doris - eli lauluista teksteihin -haastetta, johon tämä siis osallistuu. Itse pidän tästä tekstinä ihan hirmuisesti, lemppareita omistani, kommentit olisi namia ja silleen. ((:
//Niin ja tämä ei ole 50 000 sanaa pitkä vaikka nano onkin, vaan sanoja on mittarissa sellaiset reilu 20 000, noin 43 liuskaa. ^^
Kate Nash - Mariella"Kansi"Sateenvarjoenkeli
1. luku – SateenkaarienkelisateenvarjotyttöMariellan sängyssä oli keksinmurusia. Hän oli syönyt suklaamurupipareita, lempiherkkuaan, jälleen yöllä kun ei ollut saanut unta ja jälkiä tästä oli takertunut tiukasti hänen yönmustaan yöpukuunsa, pieniä pisteleviä paloja oli kätkeytynyt ovelasti hänen lakanoidensa poimuihin ja tyynylle, kaivautunut tummiin hiuksiin päänahkaa kiusaamaan. Mariella oli kuitenkin vuosien varrella oppinut olemaan välittämättä niistä, eikä hän yleensä yön pikkutunneilla lopulta nukahtaessaan enää edes huomannut selkäänsä hiertäviä murusia. Aamulla herätessään hän vain pudisti rusehtavat pikkukiviä muistuttavat murenet pois vaatteistaan ja hiuksistaan ja lakaisi mustille lakanoille eksyneet yksilöt sängyn alle ennen kuin äiti ehtisi huomata ne. Tänään hän kuitenkin myöhästyi.
Herätyskellossa oli jotain vikaa. Ehkä Mariella ei ollut vain muistanut asettaa siihen aikaa tai sitten se oli muuten vain juuri siinä aamuna päättänyt sanoa itsensä irti työsuhteestaan, mutta yhtä kaikki tänä kyseisenä kirpeänä syyskuisena aamuna hänen äitinsä oli alakerrassa alkanut ihmetellä, kuinka hänen tytärtään ei kuulunut ollenkaan aamupalalle ja päättänyt lähteä tarkistamaan, oliko tämä ollenkaan hereillä.
Ja eihän Mariella ollut.
”Herätys” oli siis ensimmäinen sana, jonka Mariella sinä aamuna kuuli, joskin hänen äitinsä piti vielä ravistella tyttärensä kättä muutamaan otteeseen, ennen kuin tämä edes jaksoi avata silmänsä. Heti kun nainen kuitenkin huomasi pieniäkin heräämisen merkkejä, hän alkoi puhua kiivaaseen sävyyn:
”Taasko sinä olet syönyt pipareita sängyssäsi, montakohan kertaa minä olen sanonut…”
Alkava saarna toimi herättäjänä paljon paremmin kuin lempeät sanat ja muutama hellävaroin tehty ravistus. Mariella pongahti vauhdilla istumaan sängylleen ravistaen samalla keksinmurut hiuksistaan ja tuijotti äitiään leimuavin harmaansinisin silmin. Sanaakaan sanomatta tyttö nousi seisomaan ja käveli unen jäljiltä vähän haparoiden, mutta yhä hiljaisena alakertaan kaatamaan itselleen kahvia ja paahtamaan muutaman leivän.
”Pukisit tänään päällesi jotain muuta kuin mustaa”, äiti pyysi seurattuaan tytärtään takaisin keittiönpöydän ääreen, josta vain hetki sitten oli lähtenyt. Mariella haukkasi paahtoleipäänsä, eikä vastannut. Hänen äitinsä oli pyytänyt samaa jo melkein kymmenen vuoden ajan joka ikinen aamu, eikä vielä kertaakaan ollut onnistunut saamaan tahtoaan lävitse, eikä totta vie saisi nytkään. Mariella oli kerran viisivuotiaana, kun hänen äitinsä oli pukenut tytön kauniiseen mustaan mekkoon isänsä hautajaisia varten, päättänyt, ettei ikipäivänä pukisi mitään muuta väriä päälleen. Puvun tarkoitusta Mariella ei ollut silloin vielä ymmärtänyt, mutta omasta mielestään hän oli näyttänyt äärimmäisen mysteeriseltä ja sievältä kyseisessä mekossa. Sen päivän jälkeen hän ei ollut muita värejä ylleen pukenut.
”Voisit sanoa joskus edes ’huomenta’!” äiti huusi Mariellan perään tämän noustessa aamiaispöydästä ja lähtiessä takaisin yläkertaan pukeutumaan. Senkin repliikin äiti toisti joka ikinen aamu. Ja joka ikinen aamu Mariella jätti vastaamatta siihen.
Kun Mariella oli saanut ylleen mustan kellohameen mustan pitkähihaisen ja mustien sukkahousujen kera ja painanut päähänsä mustan isältään perityn huopahatun, jota ilman hän ei lähtenyt minnekään, hän pakkasi laukkunsa ja käveli jälleen alakertaan. Äiti odotti häntä rappusten alapuolella. Taas.
”Älä tee sitä enää”, äiti aneli toistaen jälleen yhden joka-aamuisista hoennoistaan. Mariella ei taaskaan välittänyt, vaan asteli mielenosoituksellisesti eteisen peilin eteen, kaivoi mustasta laukustaan mustan penaalinsa ja sieltä pienen sinisen liimapuikon. Äidin voihkaistessa taustalla Mariella avasi paperiliiman ja liimasi huulensa yhteen kuin se olisi maailman tavallisin asia. Mariellalle se olikin. Tyttö hymyili äidilleen ilkikurisesti peilin kautta hattunsa lierin alta ja saatuaan ulkovaatteet niskaansa hän katosi ovesta ulos sumuiseen aamuun.
Koulunpiha oli autio Mariellan päästessä sinne asti ja siitä hän arvasi heti, että oli myöhästynyt. Mariella loiskutteli kuitenkin tilanteeseen nähden varsin rauhallisesti yön sateista lätäköitä täynnä olevan kuoppaisen koulunpihan yli varoen kastelemasta mustia Conversejaan. Hän tiesi, ettei kukaan kuitenkaan välittäisi, vaikka hän jäisi pois koko päiväksi eikä vain ensimmäisiksi kymmeneksi minuutiksi.
Päästyään historianluokan eteen, jossa pidettäisiin Mariellan luokan, kahdeksan a:n, ensimmäinen tunti, hän ei vaivautunut edes koputtamaan, vaan avasi tyynesti ovea juuri niin paljon kuin tilaa tarvittaisiin pienikokoisen neljätoistavuotiaan tytön sisään pääsemiseen ja luikahti sisään tekemästään hyvin pienestä rakosesta. Päästyään sisäpuolelle häneen kohdistui ensin kaksikymmentäyksi silmäparia plus opettajan punasankaisten lasien yli heitetty vilkaisu, mutta pian kaikkien katseet palautuivat nopeasti sinne mistä olivat äsken lähteneetkin aivan kuin kukaan ei olisi luokkaan astunutkaan. Mariella meni omalle paikalleen kaivaen samalla työvälineet laukustaan ja alkoi tehdä muistiinpanoja aivan kuin olisi koko ajan siinä ollutkin.
Oli välitunti. Mariella istui tapansa mukaan pihannurkassa, jonne kukaan muu ei koskaan eksynyt. Ainoastaan siellä kasvoi nurmikkoa, joka siinäkin tosin oli varsin kitukasvuista ja tähän vuodenaikaan se oli kylmää ja märkää, mutta kaikista epäkohdista välittämättä Mariella oli leiriytynyt juuri siihen. Hänen katseensa oli tiukasti kirjassa, kuten aina, eikä kukaan ollut huomaavinaankaan nurkassa istuvaa lukevaa tyttöä, kukaan ei välittänyt tulla juttelemaan tälle outolinnulle. Taaskaan.
Mutta sinä aamuna jokin oli kuitenkin muuttunut. Yllättäen, mutta kovin luonnollisesti, aivan kuin se olisi maailman tavallisin asia, hänen viereensä istahti tyttö. Tyttö, jolla oli vaaleat kiharat hiukset kuin enkeleillä, tosin Mariella ei uskonut, että enkelten hiukset olisivat niin sekaiset ja törröttäisivät vallattomina suunnilleen jokaiseen ilmasuuntaan ja väli-ilmansuuntaan. Tytöllä oli päällään erivärisistä, näköjään täysin mielivaltaisesti valituista tilkuista ommeltu mekko, joka ylettyi melkein polviin ja jonka yläosaa peitti paksu vihreä villapaita ja jättimäinen punasininen kaulahuivi. Tytön kädessä oli avattu kanarialinnunkeltainen sateenvarjo, vaikkei ulkona edes tihuuttanut. Mariellan silmiä alkoi särkeä hän katsellessaan tuota sateenkaarta, joten hän siirtyi suosiolla takaisin kirjansa pariin toivoen, että sateenvarjotyttö ehkä lähtisi pois tajuttuaan, ettei hän kaivannut seuraa. Hän oli täysin onnellinen yksinäisenäkin, omassa pienessä maailmassaan.
Se oli ilmeisesti kuitenkin ollut varsin turha toive.
”Mikä kirja?” tyttö heläytti äänellä, joka muistutti tuhansien tiukujen helinää.
Enkeli, Mariella ajatteli taas ja vilautti nopeasti enkelille kirjansa kantta. ”
Jumalat juhlivat öisin”, sateenvarjotyttö luki ääneen. Mariella hymyili pienesti toisella suupielellään ja alkoi jälleen lukea. Ehkäpä tämä sateenkaariolento kyllästyisi, kun hänestä ei saisikaan juttuseuraa ja katoaisi nyt.
Ilmeisen turha toivo jälleen.
”Onko se hyvä?”
Mariella nyökäytti päätään ärsyyntyneesti.
”Mikset sinä puhu mitään?” jatkui ristikuulustelu.
Mariella kohautti olkapäitään. Sitä hän ei ainakaan tuolle tytölle kertoisi. Joskus kauan sitten, silloin kuin Mariella vielä puhua pulputti jatkuvasti kuin viimeistä päivää juuri hänen isänsä kuoltua, äiti ärsyyntyi hänen jatkuvaan iloiseen höpinäänsä. ”Olisit edes joskus hiljaa!” äiti oli kivahtanut ja se oli hiljentänyt viisivuotiaan pienen mitään mistään ymmärtämättömän löpisevän tytön kertaheitolla. ”Olisiko parempi, etten puhuisi enää koskaan?” tyttö oli kysynyt pienellä surulliseksi muuttuneella äänellä ja äiti oli ärähtänyt myöntävän vastauksen hetkellisen kiukkunsa puuskassa. Nykyään äiti luultavasti katui sitä jatkuvasti. Ärähdys oli nimittäin ajanut Mariellan huoneeseensa, jossa pikkuinen tyttö oli sitten kiivaasti alkanut miettiä, kuinka äidin toive oikein kävisi parhaiten päinsä. Silloin hän oli äkännyt pöydältään pienen sinisen paperiliimapuikon. Ilahtuneena omasta mielestään varsin ovelasta keksinnöstään Mariella oli liimannut huulensa yhteen ja mennyt sitten näyttämään äidilleen loistavaa keksintöään. Jostain kummallisesta syystä äiti ei ollut kuitenkaan ilahtunut tyttärensä fiksuudesta yhtään, mutta ei sille enää silloin voinut mitään. Siitä lähtien Mariella oli liimannut huuliaan yhteen aina edellisen kerroksen kuluttua ja halkeiltua pois.
”Olisi kyllä ystävällistä edes esittäytyä”, jatkoi enkelityttö.
Mariella kohotti huvittuneena toista kulmakarvaansa. Eihän sateenkaarityttö ollut itsekään esittäytynyt! Tyttökin näytti tajuavan sen samalla hetkellä, muttei hämmentynyt ollenkaan kömmähdyksestään, vaan sanoi reippaasti:
”Minun nimeni on muuten Elena.”
Elena ojensi kätensä iloisesti ja Mariella tarttui siihen. Heidän käteltyään Elena jäi odottava ilme kasvoillaan katsomaan Mariellaa, joka kuitenkin antoi katseensa jälleen lipua käsissään pitelemäänsä kirjaan. Elenan ilme muuttui pian harmistuneeksi.
”Mikä sinun nimesi on?” sateenvarjotyttö tinkasi peräänantamattomasti.
Mariella huokaisi äänekkäästi ja kaivoi laukustaan penaaliinsa ja sieltä paperiliimapuikkonsa. Kohottaen katseensa takaisin Elenan silmiin, jotka hän nyt tajusi hätkähdyttävän smaragdinvihreiksi –
mokoma sateenkaari, ajatteli Mariella siihen – tyttö liimasi huulensa yhteen. Heittäen Elenaan vielä yhden voitonriemuisen katseen hän palasi takaisin kirjansa pariin, jossa hän ei viimeisen viiden minuutin aikana ollut edistynyt nimeksikään. Noin vilkas tyttö etsi takuulla ainoastaan puheseuraa ja nyt kun tämä oli vihdoin tajunnut, ettei Mariellasta sellaiseksi olisi, sateenvarjotyttö lähtisi takuulla.
Vaan miten väärässä hän olikaan.
”Miksi sinä noin teit?” Elena kysyi silmät suurina saaden Mariellan pyörittelemään silmiään kyllästyneenä.
Miksi ei? ”Syötkö sinä ollenkaan?” enkeli jatkoi.
Mariella työnsi raivolla ilmaa ulos nenänsä kautta. Mikä ihme tuota sateenkaarienkeliä oikein vaivasi? Kysymykseen vastaten hän kuitenkin nyökkäsi.
”Miten?” ihmetteli Elena siihen pyörittäen sateenvarjoaan käsissään niin kovaa vauhtia, että Mariellaa alkoi huimata jo sitä katsellessaankin.
Mariella pyöräytti jälleen silmiään. Hän irrotti toisen kätensä kirjasta ja laittoi sen kiinni olevaa suuta esittävään asentoon. Sitten hän avasi kätensä auki olevaa suuta imitoiden ja hymyili kätensä yli kulmiaan hämmentyneenä kurtistavalle Elenalle.
”Voisit vaikka kirjoittaa nimesi johonkin”, Elena ehdotti toivuttuaan hämmästyksestään jaksamatta ilmeisesti puida äsken saamaansa tietoa enempää.
Mariella virnisti jälleen ilkikurisesti toisella suupielellään ja kaivoi laukustaan vihkonsa ja lyijykynän. Hän avasi epämääräisiä kuvia ja tekstinpätkiä täynnä olevan luonnosteluvihkosensa kirjansa päälle, etsi siitä tyhjän sivun ja kirjoitti siihen nimensä. Kiinalaisin kirjaimin.
”
Tiilitalojen keskellä hän kirjoitti minulle nimensä kiinalaisin kirjaimin, vetoavalla hymyllään houkutteli minut porttikäytävään”, Elena laulaa luikautti ja nauroi Mariellan järkyttyneelle ilmeelle. ”Tunnistiko laulun?”
Mariella nyökkäsi. Ultra Bran
Sokeana hetkenä. Siitä hän idean tempaukseensa oli keksinytkin.
Sitten Elena veti vihkosen syliinsä ja tutki Mariellan kirjoitusta tarkemmin.
”Mariella”, tyttö sanoi ja nauroi jälleen, kun Mariellan kasvoille eksyi tavattoman epäuskoinen ilme. Miten ihmeessä tyttö sen oli tiennyt? Mariella kuitenkin nyökkäsi vastahakoisesti, nappasi vihkonsa takaisin sateenkaarienkelin kädestä ja tunki sen laukkuunsa välittämättä siitä, että muutamat sivut rypistyivät historiankirjan kovaa kantta vasten.
Silloin kellot soivat ja Mariella nousi helpottuneena seisomaan. Vihdoin hän pääsisi tuosta yli-iloisesta otuksesta eroon.
Elena kuitenkin nousi myös pudistellen märkiä ruohonkorsia yltiöräikeästä koltustaan ja sovitti omat askeleensa Mariellan omiin. Mariella katsoi vieressään kävelevää tyttöä murhaavin ilmein ja Elena nauroi taas. Mistä tyttö oikein repi tuon kaiken hekotuksensa?
”Minä olen uusi oppilas. Myöhästyin ensimmäiseltä tunnilta”, Elena selitti. Tulkiten Mariellan kysyvän ilmeen oikein hän jatkoi: ”Menen kasi a:lle.”
Mariella huokaisi niin raskaasti kuin suutaan aukaisematta osasi, nykäisi ulko-oven auki yhdellä raivokkaalla liikkeellä ja meni käytävään vihdoin sateenvarjonsa sulkenut – ”Sateenvarjon avaaminen sisällä tuo huonoa onnea!” – kultainennoutaja tiukasti kannoillaan. Pahus.
Elena viittasi. Matematiikanopettajan jokatuntinen nimenhuuto oli juuri päättynyt ja jo taululle uutta asiaa selittämään kääntynyt kovaa vauhtia kaljuuntuva miesopettaja ei huomannut kättä.
”Opettaja!” Elena huudahti saadakseen huomion.
Opettaja kääntyi, etsi hetken äänen lähdettä ja kun hän näki sateenkaarienkelisateenvarjotytön, joka oli raahannut pulpettinsa Mariellan omaan kiinni kuin se olisi täysin tavallinen asia, hän näytti hämmästyvän kovasti. Samaan aikaan myös muut Mariellan luokkalaiset tajusivat tapahtuneen ja Mariella vajosi syvemmälle pulpettinsa uumeniin. Kaikki katsoivat häntä aivan kuin hän olisi raahannut sateenkaariolennon heidän luokkaansa, vaikka hän ei oikeastaan edes tuntenut tulokasta yhtään. Mokomakin ihmeen keijuvaihdokas.
”Niin?” opettaja kysyi sitten saatuaan leukansa takaisin sijoilleen ja jokseenkin tyynen ja viranomaisen ilmeen kasvoilleen.
”Et sanonut minun nimeäni ollenkaan”, Elena heläytti.
”No, mikäs se on?” opettaja kysyi kaivettuaan ensin pöydältään olevasta rojukasasta nimilistan takaisin käteensä.
”Elena Avellan”, Elena totesi edelleen riipivän iloiseen sävyyn välittämättä tippaakaan paristakymmenestä uteliaasta silmäparista, jotka olivat kohdistuneet häneen kuin katosta olisi äkkiä ilmaantunut suoraan häneen osoittava spottivalo. Opettaja kirjoitti nimen ylös samaan aikaan sitä hiljaa mutisten ja merkkasi sitten tytön paikallaolijaksi.
”Aloitetaanpa sitten tunti”, opettaja sanoi yrittäen ammattimaisesti olla kuin välikohtausta ei olisikaan ollut tai kuin se olisi ollut jotain täysin tavallista.
Elena hymyili Mariellalle sirosti eteensä saadun kirjan yli ja Mariella pyöräytti silmiään yrittäen näyttää välinpitämättömältä ja keskittyi parhaansa mukaan opettajan taululle piirtämiin kaavioihin ja numeroihin, vaikkei oikeasti ymmärtänyt ollenkaan, mitä tämä tällä kertaa oli selittämässä. Mariella vihasi matematiikkaa. Elena hänen vieressään kirjoitti puolestaan muistiinpanoja aiheesta kynä sauhuten ja Mariella painoi päänsä käsiinsä. Hän oli täydellisen varma siitä, ettei hän pääsisi tytöstä eroon vielä pitkään, pitkään aikaan ja että hänen elämänsäkin muuttuisi siinä sivussa varsin roimasti. Mokomakin sateenkaarienkelisateenvarjotyttö!
Heti kellon soitua Mariella pomppasi ylös tuolistaan kuin sähköiskun saaneena ja laukkunsa nopeasti tuolinsa selkänojalta napaten pakeni ovelle, siitä ulos ja käytäviä pitkin mahdollisimman pian pihalle. Taka-ajatuksenaan hänellä oli karistaa sateenkaarienkelityttöolento kannoiltaan, vaikka arvasikin sen varsin hyödyttömäksi niin kauan kun he joutuisivat pysymään koulun alueen sisäpuolella. Siksi Mariella odottikin koulun loppua jo kiihkeästi, silloin hän varmasti onnistuisi karistamaan tuon ihmeellisen ylivärikkään iilimadon kimpustaan ja pääsemään edes hetken rauhaan. Ennen huomista.
Mariella rojahti nurmikolle ja tuki selkänsä rautaisen aidan kulmaan, otti kirjansa laukustaan avaten siitä meneillään olevan sivun ja melkein ehti alkaa lukemaankin, ennen kuin sateenkaaren väreihin pukeutunut enkeliä muistuttava keltaisen sateenvarjonsa jälleen avannut iilimadontapainen kultaisennoutajankopio nimeltään Elena saapui paikalle.
”Oliko sinulla jonnekin kiire?” Elena kysyi hämmentyneenä päästyään paikalle.
Joo, karkuun sinua, totesi Mariella mielessään, eikä vaivautunut kohottamaan katsettaan edessään tanssivista kirjaimista.
”Milloin sinä viimeksi puhuit?”
Mariella kohautti olkapäitään. Luultavasti yöllä, hän tapasi kuulemma puhua unissaan, joten kai hän edellisenä yönä viimeksi oli äänihuuliaan harjoittanut. Toisinaan Mariella pohti aikansa kuluksi, että jos hän nyt alkaisikin puhua, osaisiko hän koko taitoa enää. Kenties, jos hän harjoitteli kerran tarpeeksi öisin niinä harvoina hetkinä kun nukkui.
”Osaatko edes puhua?” Elena kysyi kuin olisi osannut lukea Mariellan ajatuksia. Mariellasta se oli vähän karmivaa, mutta hän kohautti olkapäitään uudestaan yhtäkaikki.
Elena vaipui hetkeksi aikaa hiljaisuuteen ja Mariella ehti lukea muutaman sivun, sekä toivoa että Elenalta olisi viimein loppunut kysymykset kesken.
Tänään ei kuitenkaan ollut Mariellan onnenpäivä, niin kuin oli tullut todettua jo hänen edellistenkin toiveiden kanssa.
”Missä sinä asut?”
Mariella huokaisi jälleen syvään ja viittasi ylimalkaisesti johonkin siihen suuntaan missä heidän talonsa sijaitsi. Elena ei varmasti saanut lainkaan selvää Mariellan asuinpaikasta, mutta joko hän oli saanut omasta mielestään siitä tarpeeksi tietoa tai sitten hän ei vain jaksanut välittää, mutta joka tapauksessa tyttö siirtyi jo vauhdilla seuraavaan kysymykseen.
”Onko sinulla lempinimiä? Mariella on aika pitkä, siitähän saisi vaikka mitä lempinimiä! Marie, Mari, Ella…”, Elena vaahtosi innoissaan.
Mariella pudisti kiivaasti päätään. Hän piti nimestään, eikä välittänyt sotkea sitä typerillä kutsumanimillä.
”Ai ei. Minullakaan ei ole mitään lempinimeä, vaikka kyllähän Elenastakin saisi vaikka Leenaa tai Elleniä. Tosin minusta Elena on kyllä tosi kiva nimi jo ihan itsessään”, Elena höpötti. ”Sinäkin voit kutsua minua ihan Elenaksi”, tyttö lisäsi toiveikkaasti.
Mariella pyöritteli silmiään huvittuneena. Elenahan oli ärsyttävän sinnikäs! Mariella alkoi pikkuhiljaa miettiä, mitä ihmettä hän oli oikein tehnyt päästäkseen tytön uhriksi. Hyökkäilikö tyttö aina samaan tapaan kaikkien yksin olevien kimppuun?
Koulun kello päästi jälleen ilmoille korviariipivän kilinänsä välitunnin loppumisen merkiksi ja tytöt lähtivät biologianluokkaa kohti.
Kun viimeinen tunti viimein loppui, Mariella olisi kiljunut riemusta, ellei hänen sen tehdäkseen olisi pitänyt avata suutaan, jonka hän edellisellä välitunnilla oli liimannut uudestaan kiinni edellisen operaation alkaessa jo menettää tehoaan. Lähestulkoon hyvällä tuulella vieressään pulisevasta Elenasta huolimatta hän hyppeli koulun ulko-oville odottaen Elenan lähtevän omaan suuntaansa päästäkseen kotiinsa, mutta yllättäen Elena seurasikin Mariellaa koulun portista tismalleen samaan suuntaan. Ei kai Elena nyt hänen vieressään voinut asua?
Mariella heitti vieressään iloisesti kulkevaan sateenkaari-ilmestykseen kysyvän katseen.
”Minä tulen teille”, Elena sanoi aivan kuin siitä olisi sovittu ennalta jo kauan sitten tai niin kuin sama tapahtuisi rutiininomaisesti joka päivä. Mariellaa alkoi pelottaa, että siitä tulisikin rutiini ja hän pudisti pontevasti päätään niin, että ruskeat pitkät hiukset heiluivat puolelta toiselle ja hattu lähes lensi hänen päästään. Elena näytti vähän surkealta. ”Miksei?”
Mariella pudisti päätään uudestaan.
”Sehän olisi hirveän kivaa”, maanitteli Elena silmissään kultaisennoutajanpennun kaikkein suloisin kerjäysilme.
Mariella katsoi tyttöä epäuskoisena. Kivaako?
”Voidaan tehdä läksyt yhdessä ja vaikka katsoa joku elokuva tai mennä haahuilemaan noille pelloille tuossa vieressä tai istua matolla ja jutella tai minä juttelisin ja sinä kuuntelisit, jooko, minä pitäisin siitä tosi kovasti!” Elena aneli ja Mariellaa melkein nauratti tytön epätoivoinen ilme. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan pääsisi sateenkaarienkelistä eroon ennen kuin tämä saisi tahtonsa lävitse, joten Mariella nyökkäsi vastahakoisesti. Elena näytti siltä kuin voisi sen kunniaksi koska tahansa hypätä kiljuen Mariellan kaulaan sellaisista esteistä kuin kädessään pitämänsä sateenvarjo laisinkaan välittämättä. Mariella astui nopeasti askeleen kauemmas kiitossanoja vuolaasti latelevasta seuralaisestaan, joka nauroi eleelle raikuvasti.
”Tuoko on sinun kotisi?” Elena kysyi innoissaan, kun Mariella asteli hiekkaista nurmikon halkaisevaa pihatietä pitkin vihreän kaksikerroksisen, mutta melko pienen omakotitalon kuistille sateenvarjotyttö tiukasti kannoillaan.
Mariella nyökkäsi ja avasi oven laukustaan kaivamilla avaimilla päästäen sateenvarjonsa sulkeneen uteliaisuudesta kihisevän Elenan eteiseen. Mariella oli iloinen tajutessaan, ettei hänen äitinsä ollut vielä ehtinyt kotiin töistään, nyt hänen täytyisi vain saada Elena ulos talosta ennen tämän tuloa, Mariella ei nimittäin haluaisi kuulla niitä kahtamiljoonaa kysymystä, jotka Elena varmasti äidissä herättäisi. Se tulva varmasti löisi laudalta Elenankin kyselyt, mikä olisi kieltämättä jo melkoinen saavutus. Ehkäpä Mariella seuraavaksi saisi lukea äidistään ennätyskirjasta, sepä vasta jotain olisikin!
Elena jätti kirkuvanpinkit ballerinansa sievästi vierekkäin Mariellan mitenkuten naulakon alle potkittujen tennareiden viereen ja seurasi tyttöä sitten ympärilleen kiivaasti katsellen yläkertaan. Mariella arveli huvittuneena, että sillä hetkellä Elena olisi takuulla halunnut omistaa muutaman silmäparin lisää ja sopivasti kolmesataakuusikymmentä astetta ympäri kääntyvän pään, vähän niin kuin pöllöillä.
Elena näytti järkyttyvän pohjattomasti päästyään Mariellan huoneeseen ja Mariella olisi nauranut ääneen, elleivät hänen huulensa olisi olleet liimattu yhteen. Elena ei ollut varmasti nähnyt ikinä eläissään yhtä paljon mustaa kerralla; Mariella oli sisustanut huoneensa kokonaan mustaan, päiväpeitot ja verhot olivat sitä väriä ja erään kerran Mariella oli käynyt ostamassa lähimmästä rautakaupasta ämpärikaupalla kaupan mustinta maalia ja maalannut sillä huoneensa seinät, lattian ja katonkin täysin mustaksi puhumattakaan puisista huonekaluistaan. Näin ollen hänen huoneensa muistutti enemmänkin hautakammiota kuin oikeaa makuuhuonetta.
”Aika… mustaa”, oli ainoa, mitä Elena sai vähään aikaan ulos suustaan. Sillä aikaa Mariella oli ehtinyt istahtaa matolleen selkä sänkynsä laitaa vasten ja lukea muutaman sivun kirjastaan, joka alkoi pikkuhiljaa loppua.
Lopulta Elena istahti varovaisesti Mariellan viereen kuin peläten, että jos hänen selkänsä koskettaisi liikaa sysimustaa sänkyä, hän muuttuisi pian itsekin täysin mustaksi, kuin olisi kieriskellyt noessa.
”Miksi?”
Elena ei ollut ilmeisesti saanut vieläkään puhekykyään täydellisesti takaisin epätavanomaisen lyhyestä kysymyksestään päätellen. Mariella osoitti kirjoituspöytänsä päällä mustaan kehykseen pistettyä kuvaa. Elena nousi ylös lattialta ilmeisen kiitollisena päästessään pois mustan sängyn vaikutuspiiristä ja tarkasteli kuvaa lähempää. Hän nosti sen käteensä ja Mariella hillitsi halunsa mennä nappaamaan sen pois toisen käsistä. Siinä oli hänestä otettu kuva, jossa hän seisoi isänsä vielä peittämättömän haudan vierellä tuijottamassa siellä lepäävää arkkua mustassa kauniissa mekossaan. Mariella ei ollut koskaan saanut tietää, kuka kuvan oli ottanut tai mitä varten, mutta äiti oli antanut sen hänelle pian hautajaisten jälkeen pistettynä puiseen kehykseen, jonka Mariella oli myös myöhemmin maalannut mieleisekseen.
”Kuka tässä on kuollut?” Elena kysyi hiljaa näyttäen entistäkin järkyttyneemmältä. Ilmeestä päätellen tyttö alkoi pikkuhiljaa katua, että oli ylipäänsä kutsunut itsensä Mariellalle ja Mariella toivoi, että pian Elena saisi tarpeekseen ja juoksisi kauhusta kirkuen ulos talosta suoraan sinne mistä oli tullutkin.
Vastaukseksi Mariella otti hatun päästään ja ojensi sen Elenalle. Elena näytti hetken hämmentyneeltä, eikä oikein ymmärtänyt mikä vihje hattu oli oikein olevinaan, kunnes tyttö hoksasi vilkaista sen sisään. Siellä oli tuotelappu, hattu oli ostettu vuosia sitten jostakin englantilaisesta kaupasta ja lapussa luki nimi.
”
Luukas Talvi”, Elena luki ääneen ja arvasi sitten: ”Isäsi?”
Mariella nyökkäsi peittäen vaivaantuneisuutensa kirjansa toiseksi viimeiseen sivuun, vaikkei ymmärtänyt lainkaan lukemaansa.
”Mutta miksi… Minä en ihan ymmärrä”, tunnusti Elena ja se näytti tuottavan hänelle suurta ärsytystä.
Mariella kohautti olkapäitään osaamatta selittää. Eihän hän oikein tiennyt itsekään, miksi niin rakasti mustaa. Se yksinkertaisesti näytti hänestä kivalta, vähän niin kuin Elena näytti tykkäävän pukeutua niin moneen väriin kuin vain sai asuunsa mahtumaan.
Elena ei ilmeisesti jaksanut pohtia enempää ja palasi takaisin istumaan. Tällä kertaa hän kuitenkin istahti nyt kirjan loppuun päässeen Mariellan eteen niin, että joutui kosketuksiin vain mustan maton kanssa.
”Oliko hyvä loppu?” Elena kysyi hajamielisesti, kenties tytön ajatukset askartelivat edelleen vasta saamissaan tiedoissa.
Mariella kohautti olkiaan. Hän oli lukenut kirjan lävitse jo niin monia kertoja, ettei osannut kuvitella sille mitään muutakaan loppua, joten välttämättä hän ei ollut enää se kaikkein pätevin henkilö arvioimaan millainen loppu oli.
”Mitäs aiot lukea seuraavaksi?” Elena uteli sitten, tytön katse kohdistui jälleen suoraan Mariellaan. Ilmeisesti tyttö oli joko päässyt jo selville ajatuksistaan tai sitten vain kyllästynyt ajattelemiseen.
Mariella asteli vaikuttavankokoiselle kirjahyllylleen ja nappasi sieltä kirjan, jonka sitten kiikutti Elenalle näytille.
”
Tuulen varjo”, Elena luki kannesta. ”Kaunis nimi. Onko se hyvä?”
Mariella nyökkäsi hymyillen ja avasi ensimmäisen sivun polvilleen odottamaan, josko Elena jossain vaiheessa kyllästyisi tenttaamiseen edes hetkeksi.
”Ehkäpä minunkin pitäisi opetella lukemaan romaaneja. Minua ei ole oikein koskaan kiinnostanut kirjallisuus, ehkäpä olen enemmän käytännön ihmisiä”, hymyili Elena.
Mariella tuijotti vierastaan silmät järkytyksestä suurina. Ei lukenut romaaneja? Mariella ei osannut kuvitellakaan elämää ilman rakkaita kirjojaan. Elena nauroi Mariellan ilmeelle.
”Ei minulla oikeastaan ole koskaan aikaa”, Elena totesi.
Mariella kohotti toista kulmakarvaansa vähän ilkikuriseen sävyyn. Saattaisiko kiireisyys johtua kenties vaikka siitä, että Elenan kaikki aika meni väkisin viattomien ihmisten seuraan tuppautumiseen?
”Tehtäisiinkö vaikka läksyjä?” Elena kysyi vetäen Mariellan mielestä enemmänkin kauppakassia kuin koululaukkua muistuttavan värikkäiden pinssien peittämän kangaskassinsa lähemmäs.
Mariella kohautti olkapäitään miettien, monettako kertaa sen tänään teki ja kaivoi omasta laukustaan esiin kirjat, joista sinä päivänä oli läksyä tullut.
Tytöt työskentelivät hetken hiljaisuuden vallitessa, mitä nyt Elena aina välillä kysyi, miten jokin tehtävä tehtiin tai mistä vastaus löytyi, kunnes Elenan uteliaisuus ja juuri mieleen pulpahtanut kysymys voittivat työskentelynhalun.
”Minkä ikäinen olit silloin?”
Mariella kohotti katseensa hämmentyneenä historiankirjastaan. Milloin?
”Kun isäsi kuoli, meinaan”, Elena selvensi tajuttuaan kysymyksensä olleen jokseenkin vaillinainen.
Mariella kohotti viisi sormea Elenan nähtäville ja syventyi sitten uudestaan historiaan ja vastasi yhteen läksykysymyksistä. Elena lunttasi hänen vastauksensa kirjoittaen sen omaan vihkoonsa ja kysyi sitten:
”Muistatko sitä ollenkaan?”
Mariella pudisti päätään.
Elena mumisi jotain epäselvää ja katsoi sitten, mitä Mariella oli seuraavaan kysymykseen vastannut.
”Mitä mieltä olet minusta?” Elena kysyi hetken päästä täysin yllättäen. Mariella katsoi tyttöä hämmästyneenä. Mitä? ”Ärsytänkö minä sinua?”
Mariella nyökäytti pontevasti virnistäen samalla niin leveästi, kuin vain huulet yhdessä onnistui. Ärsyttihän hän, mutta ei toisaalta enää yhtä pahasti kuin alussa. Nyt kun Elenan kysymyksiin oli tottunut, niihin oli jo lähes kiva vastailla, vaikka kieltämättä Mariella ajatteli vähän kaihoisasti sitä, kuinka hän tällä hetkellä olisi luultavasti käpertynyt nurkassaan seisovaan nojatuoliin lukemaan kirjojaan, ellei Elena olisi kutsunut itseään heille kylään.
Elenaa nauratti.
”Anteeksi”, hän totesi kuulostaen kyllä siltä, ettei ollut lainkaan pahoillaan ylipuheliaisuutensa vuoksi.
Mariella kohautti olkiaan. Eihän sille nyt enää tässä vaiheessa oikein mitään voinut.
”Voisit yrittää puhua minulle jotain”, Elena ehdotti sitten.
Mariella katsoi tyttöä järkyttyneenä. Hän ei ollut puhunut vapaaehtoisesti reiluun yhdeksään vuoteen ja nyt Elena ehdotti kuin ei mitään, että hän puhuisi tälle jotain?
Ei tule kesää, Mariella ajatteli pudistaen päätään raivokkaasti.
Ei missään nimessä.
”Miksei?” Elena ihmetteli.
Mariella vain pudisti päätään herkeämättä. Totta puhuen hän ei keksinyt yhtäkään pätevää syytä kieltäytyä, mutta Mariella ei ollut edes varma, saisiko suustaan edes minkäänlaista sanalta kuulostavaa asiaa ulos. Ja yhdeksän vuotta oli pitkä aika. Miksi aloittaa nyt?
”Edes vähän”, Elena aneli.
Mariella huokaisi hyvin syvään ja nappasi edessään aukinaisena olevasta penaalistaan paperiliimapuikkonsa ja liimasi varmuuden vuoksi huulensa hyvin tiukasti yhteen. Hän ei ottaisi riskejä.
Elenakin huokaisi, kenties jopa vielä syvempään kuin Mariella häntä ennen.
”Ei sitten”, Elena totesi lähestulkoon loukkaantuneella äänellä ja alkoi vastailla biologiankysymyksiin. Mariella ei kuitenkaan heltynyt tästä näytöksestä huolimatta ja kävi hänkin biologianläksyjen kimppuun.
Läksyt oli tehty. Elena mökötti yhä lattialla tuijottaen ei-minnekään ja Mariella oli kiivennyt nojatuoliinsa sikiöasentoa muistuttavaan myttyrään ja luki kirjaansa. Molemmat kuitenkin havahtuivat järkevistä tai ei niin järkevistä puuhistaan yhtä aikaa, kun he kuulivat alakerrassa ulko-oven käyvän. Mariella huokaisi äärimmäisen syvään ja Elenakin lopetti mykkäkoulunsa kääntäen kirkkaat silmänsä jälleen Mariellaan.
”Äitisi?” Elena kysyi kirkkaalla äänellään. Mariella oli varma, että se kuului alakertaan asti – mikseivät he olleet laittaneet edes ovea kiinni? – ja nyökäytti tytölle alistuneena.
Samalla hetkellä he kuulivat, kuinka askelet siirtyivät eteisestä portaisiin ja pian Mariellan äiti seisoikin jo oviaukossa ja tämän hämmästys löi takuulla laudalta kaikki Mariellan ja Elenan sinä päivänä kokemat yllätykset kertaheitolla, vaikka ne olisi laskettu yhteen tai korotettu muutamaan tai vielä vähän useampaan potenssiin.
”Mitä… mikä – kuka sinä olet?” äiti änkytti ja hänen katseensa seilasi kumpaankaan pysähtymättä tyttöjen välillä, Mariellassa, joka oli edelleen kippurassa nojatuolinnurkassa ja Elenassa, joka oli noussut seisomaan ja häälyi epävarmana jossain nojatuolin liepeillä.
”Minä olen Elena, hauska tutustua. Olet varmaankin Mariellan äiti, oletan?” Elena esittäytyi kohteliaasti ja ojensi käden naiselle samalla lailla kuin aamulla Mariellallekin. Mariellan äiti tarttui siihen edelleen kovin epäilevän näköisenä. Kenties hän luuli näkevänsä unta, tällaista ei varmasti tapahtuisi tavallisessa tosielämässä.
”Juu, minä olen Mariellan äiti, sano vain Niinaksi”, äiti sanoi lähes yhtä kohteliaasti kuin Elena, joka puolestaan nyökkäsi näille sanoille iloisuutensa lähes kokonaan takaisin saaneena. ”Mistäs sinä tänne olet eksynyt? Kun ei tuolla Mariellalla pahemmin näitä ystäviä oikein ole…” Niina höpötteli yhtä hämmennyksestä tumma katse jossain katonrajassa seikkaillen.
”No, eipä huuliaan yhteen liimaava tyttö luultavasti pahemmin ystäviä kaipaakaan”, Elena hymyili Mariellan nyökkäillessä taustalla. ”Mutta minä menin vähän niin kuin väkisin hänen seuraansa ja aloin jutella – vaikka eipä hän tietenkään mitään vastaillut, liimasi vain huulensa yhteen kuin se olisi maailman tavallisin asia”, Elena selitti.
”Ai, hän ei puhu sinullekaan?” äiti näytti hämmästyvän hitusen.
”Puhuuko hän sitten jollekin?” Elena kysyi kiinnostuneena ja Mariella pyöritteli silmiään. Elenan ylivilkkaat kysymykset, sehän tästä vielä puuttui!
”Ei”, Niina myönsi vastahakoisesti. ”Paitsi unissaan.”
”Puhuu vai?” Elena innostui. ”Mitä hän sanoo?”
Mariellakin terästäytyi hieman. Äiti ei ollut koskaan kertonut hänelle, mitä hän unissaan oli puhunut, huomautteli vain aina silloin tällöin heränneensä Mariellan ääneen, kun tämä oli puhunut jotain vähän kovemmalla äänellä.
”Ei mitään erityistä”, äiti vastasi välttelevästi.
”Kerro nyt vain”, Elena aneli tuttuun tapaansa. Mariellakin nyökkäili.
”Noo… Tänä aamuna, kun tulin herättämään häntä, hän selitti jotain pelastavista enkeleistä. Ei hänen puheestaan oikein saa selvää, mitä nyt sanan sieltä täältä.”
Mariella kurtisti kulmiaan. Pelastavista enkeleistä? Hän ei muistanut ollenkaan, mitä unta oli edellisenä yönä nähnyt, mutta ehkäpä se sitten liittyi jotenkin enkeleihin. Mariellaa hymyilytti. Ehkä hän oli nähnyt jotain enneunia Elenasta? Enkelistä, joka tulisi ja saisi hänet jälleen puhumaan ja pukeutumaan väreihin ja hankkimaan ystäviä. Mariellaa alkoi naurattaa. Jos nyt ei ehkä kuitenkaan.
”Moneenkos aiot viipyä?” Niina kysyi Elenalta ja jatkoi nopeasti pelättyään vaikuttaneensa epäkohteliaalta: ”Kyllähän sinä täällä saat olla niin myöhään kuin haluat, mutta ajattelinpahan vain… Haluatko syödä meillä?”
”Oikeastaan minulla vähän niin kuin ei ole ollenkaan kotia”, Elena sanoi nopeasti melkein sotkeutuen sanoihinsa.
Mariella tuijotti Elenaa järkyttyneenä ja sama ilme toistui hänen äitinsäkin kasvoilla. Ei kotia? Mitä ihmettä Elena oikein tarkoitti?
”Eli voin jäädä niin myöhään kuin haluan”, Elena jatkoi hymyillen pienesti, mutta vähän nolonnäköisenä mustalle pörrömatolle. ”Niin myöhään kuin teille vain sopii.”
”Sinähän voit jäädä yöksi. Voitte mennä huomenna yhdessä kouluun ja sitten onkin jo viikonloppu, voit jäädä ainakin sen ajaksi, jos haluat. Onko sinulla mitään tietoa tulevasta?”
Mariella tuijotti äitiään epäuskoisena. Aikoiko äiti antaa Elenan jäädä asumaan heille, ellei tämä saisi itselleen asuinpaikkaa?
”En oikeastaan tiedä lainkaan, mutta enköhän minä viimeistään viikonlopun päätyttyä häviä”, Elena sanoi edelleen matolle vaisusti hymyillen.
Äiti yritti hillitä kasvoiltaan selkeästi paistavaa uteliaisuutta hitusen, muttei onnistunut nimeksikään. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan kehdannut kysellä enempää, vaan mutisi jotain ruoanlaittamisesta ja katosi takaisin alakertaan painaen oven perässään kiinni.
Elena kääntyi yhä hymyillen Mariellan puoleen.
”Minä sitten vähän niin kuin asun teillä kolme yötä”, tyttö totesi kuulostaen luvattoman iloiselta verrattuna Mariellaa vallitsevaan epäuskoiseen hämmennykseen. ”Eikö olekin kiva?” Elena suorastaan hehkui hyvää tuulta. Taas vaihteeksi.
Äärimmäisen, Mariella ajatteli pyöritellen silmiään ja palasi takaisin kirjansa pariin yrittäen olla kuin Elenaa ei olisikaan. Tyttö itse ei tosin tehnyt sitä kovinkaan helpoksi.
”Missä minä nukun?” hän kysyi innoissaan antaen katseensa kiertää ympäri Mariellan mustuutta hohkaavaa huonetta. Mariellan kasvoille eksyi hetkeksi aikaa ilkikurinen hymy ja hän osoitti julmasti mattoa. Elena näytti epäilevältä.
”Ei sinun äitisi anna”, Elena totesi kuulostaen enemmänkin siltä, kuin olisi yrittänyt uskotella sitä itselleen.
Katsotaanko, Mariellan haastava katse sanoi.
”Syömään!” kuului Mariellan äidin ääni alakerrasta ja tytöt havahtuivat samaan aikaan kirjoistaan. Kun Mariella ei ollut enää noteerannut Elenan keskustelunavauksia mitenkään, tyttö oli napannut jonkun kirjan Mariellan kirjahyllystä ja uppoutunut siihen kun Mariella oli tarkistanut, ettei se ollut mikään hänen lempikirjoistaan, joita hän ei olisi uskaltanut Elenan käsittelyyn antaa. Sitten Mariellakin oli vajonnut täysin oman kirjansa maailmaan.
Niina oli kattanut pöydän kauniisti kolmelle ja tunnelmallinen punainen kynttilä valaisi romanttisesti pimenevää iltaa.
Mariellan alkaessa leikata häthätää kyhätystä jauhelihapihvistään ensimmäistä palaa, hän tajusi Elenan tuijottavan häntä tiiviisti pöydän yli. Mariella virnisti huvittuneena, avasi sitten suunsa ammolleen työntäen pihvinpalasensa sinne ja soi tavattoman vaikuttuneen näköiselle Elenalle sitten äärimmäisen ilkikurisen hymyn, jossa oli sekoitus myös voitonriemua. Elena ei näyttänyt vielä viiden minuutinkaan jälkeen tapahtuneesta oikein uskovan, että Mariella oikeasti osasi jopa avata suunsa. Mariella oli jo ehtinyt syödä lautasensa tyhjäksi kun Elena oli vasta pihvinsä puolessavälissä käytettyään ison osan ajasta vain tuijottaakseen haltioituneena kuinka Mariella söi.
Mariella hymyili jälleen huvittuneena ja vei astiansa tiskialtaaseen aiheuttaen Elenalle paniikinomaisen hädän syödä lautasensa äkkiä tyhjäksi.
”Mariella, on epäkohteliasta nousta pöydästä muiden vielä syödessä”, äiti tokaisi ankarasti ja lisäsi sitten Elenalle äidillisesti hymyillen: ”Syö vain ihan rauhassa.”
”Ei, kyllä minä olen jo syönyt. Kiitos”, Elena sanoi kohteliaasti ja nousi pöydästä.
”Minä tulen laittamaan sinulle ihan kohta sinne yläkertaan sängyn. Meillä taitaa olla jossain kokoontaitettava matkasänky, saat sen”, Niina huusi yläkertaan suuntaavien tyttöjen perään. Mariellan ilme venähti Elenan näyttäessä puolestaan ärsyttävän voitonriemuiselta, eikä tyttö voinut olla sanomatta:
”Mitäs minä sanoin!”
Mariella harkitsi hetken tönäisevänsä Elenan alas portaista.
Niina oli antanut Elenan valita itse lakanansa ja nyt keskellä Mariellan huoneen mustuutta seisoi suorastaan hyökkäävän värikäs viritelmä, jossa oli luultavasti kaikkia sateenkaarenvärejä aivan kuten Elenassa itsessäänkin. Mariellaa ällötti. Kaikkea sitä ihmisen pitikin sietää!
”Hyvää yötä”, huudahti Elena keskeltä kaikkia niitä väriyhdistelmiään, jotka keskelle Mariellan mattoa oli raahannut. Vähän sen jälkeen värien keskeltä kuului kikatus. ”Nukuinhan minä sittenkin matolla!” Elena lohkaisi kuin hyvänkin vitsin ja kikatti uudestaan haltioissaan.
Mariella tuhahti kääntäen selkänsä Elenalle päästäkseen näkemästä huoneensa pilaavaa yksityiskohtaa ja keskittyi tuijottamaan epätasaisesti maalattua mustaa seinäänsä odottamaan Elenan nukahtamista. Kun hän oli varma, ettei Elena enää ollut valveilla, hän kääntyi vastahakoisesti takaisin vieraansa sänkyä kohti avatakseen yöpöytänsä laatikon. Hän nappasi sieltä puolityhjän suklaamurupiparirasian, kohottautui istumaan sängylleen heittäen peittonsa teltaksi päälleen ja alkoi mutustaa keksejä kunnes saisi unenpäästä kiinni. Siihen kestäisi tosin varmasti vielä monta tuntia, niin kuin aina. Mariella kuuli toiselta puoleltaan Elenan rauhallisen tuhinan ja ahtoi suuhunsa kokonaisen piparin melkein tukehtuen siihen.
Pahus.A/N2: Kappalejaot pissii, mutta leikitään ettei kukaan huomaa sitä. n_____n Kursivointeja saattaa myös puuttua, saa kertoa jos Mariella ajattelee jotain kursivoimatonta.
